Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia.
Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta.
Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta.
Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi.
Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan.
Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia.
Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.
Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.
Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin.
Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.
Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa".
(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)
No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle.
Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta.
Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin.
Tekstit
