Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan. 

Peili ja peilitön tila

Käsi alkanee vähitellen kestää kirjoittamista, kunhan en lyö peukalolla. Kesä on imeytynyt taas jonnekin. Kuvittelen levänneeni, mutta joogassa raajani väpättävät aivan samalla tavalla kuin silloin kun vielä saatoin ajatella, että olen usuttanut itseäni rajoille saakka liikkuen, työkunnossa pysyäkseni. Kyseessä on jokin muu kuin liikarasitus, koska en ole juurikaan rasittanut itseäni, kävellyt vaan.

Myös lääkäri on sitä mieltä, ettei kädessä ja ehkä muussakaan olisi kyseessä sittenkään  rasitusvamma, vaikka se olikin ensimmäinen yritelmä nimetä kipu ja jäykkyys. Istuin siellä tunnin ja koetin muistaa kaikki omituiset vaivat, miten ne alkoivat, oireilivat ja lopulta toipuivat. Yritin muistaa mainita, mistä kaikesta ihoni aukeaa haavaumille ja nivelet turpoavat. Olen saanut lähetteen eteenpäin.

Lähetteen saaminen tuntuu pelottavalta, vaikka kuinka jankuttaisin uskovani informaation vapaaseen virtaukseen. Ja vaikka ajattelisin, että parempi tietää, mikä on, jos nyt jokin on, jokin mille on määräisempikin nimi kuin omituisia tulehduksia silloin tällöin ja hervotonta vapinaa joogatunnilla ja kova lihastensio. Osattaisiinpa ainakin kuntouttaa. Ja osaisin ehkä suhtautua paremmin siihen, kun jotain hajoaa. En epäilisi aluksi, että pääni on hajonnut ja ilmoittaa sen kiertoteitse. Tai että kyse on vain jostain suhdehäikästä, jonka senkin tajuan turvottamalla yhden niveleni liikkumattomaksi. Mutta sitten, en toisaalta haluaisi mitään nimeä tälle kaikelle, luokitusta. Eikö joka tapauksessa tapahdu se, mikä on tapahtumassa? Auttaisiko nimi suhtautumiseen? Vai vaikeuttaisiko se vain asioita? Huomaan ajatteluni taipuvan nimimagiaan joka tapauksessa. Aivan kuin sanat eivät kuluisi hätkäytettyään.

Sillä kyllähän ne hätkäyttävät. Olen lukenut Hustvedtin kirjaa Kesä ilman miehiä ja hätkähtänyt siinä kuvattua kokemusta toisista peilinä, ja sitä, mitä tapahtuu, kun peilit ympärillä heijastavatkin kuvan, joka jatkamisen sijaan houkutteleekin pysähtymään, sulkeutumaan huoneeseen ja romahtamaan. Samaan aikaan olen kohdannut melkein vieraita ihmisiä avoimesti ja kyennyt keskustelemaan heidän kanssaan tunteista ja tarpeista ja hämmentynyt siitä, miten helposti ymmärrettäviä ihmiset lopulta saattavat olla rauhallisina ja vieraiden kanssa. Noissa tapaamisissa (samoin kuin kesän päihteettömillä festivaalilla, jossa opetin kehonhuoltoa) peilistä katselee utelias, kaikessa haavoittuvuudessaankin toiveikas olento, johon on helppoa identifioitua. Toisinaan eteen nostetaan erilainen, pelottavampi peili. Viime yönä sieltä kurkisti vastaan ihminen, joka sanallistettiin niin ongelmaiseksi, ettei hän kykene luovimaan edes itsensä kanssa tai tietämään, mitä haluaa. (Tai niin sen kuulin; muusta en voi sanoa mitään enkä pidä vastaanottotilaani erityisen luotettavana edes itse, sen verran hätkähdin.) Ihminen, joka ei pidä itsestään lainkaan. En väittänyt vastaan. On hetkiä, jolloin en pidä lainkaan asioista, joita haluan. Metatasolla en ehkä ollenkaan halua haluta niitä asioita, epäilen niiden tekevän itseni onnettomaksi, epäilen haluavani vanhasta tottumuksesta tai ehdollistumasta käsin.

Miksi väittää vastaan ja esittää, että on vain yksi itse, tasainen ihmistahnaitse? Se tietysti hätkähdytti, että jos joku lähellä kulkeva näkee itsen siten, juuri siten, sanallistettuna, ja häneltä jää näkemättä se toisenlainen olento, joka osaa uskoa oppimiseensa, miten se heijastuu ilmeisiin ja eleisiin kommunikaatiossa, siihen valtavirtaan, johon verrattuna sanat vain pilkahtelevat esiin sieltä täältä. Jos hän ei näe sitä itseä, joka osaa hymyillä ja nauraa ja kysellä uteliaasti. Mitä tarkoittaa, jos jostain suhteesta katoaa sellaisena peilautuva itse? Mihin suuntaan se suhde vänkää osapuoliaan?

Mutta kyse ei ole vain peileistä, eri lailla peilaavista tilanteista ja siitä vastuusta, joka on otettava kantaakseen - tunnistaa peilisalit, jotka vääntävät oman kuvan sillä tavalla, ettei äkisti koe osaavansa toimia yhtään mitenkään, muuttuu kerta toisensa jälkeen itkeskeleväksi mytyksi ja hukkaa minäpystyvyyden tunnot päiväkausiksi toisissakin ympäristöissä, ja harkita, kuinka kauan ja intensiivisesti niissä kannattaa viettää aikaa - vaan myös erosta peilillisen ja peilittömän tilan välillä. En muista, olenko ennenkin kirjoittanut tästä, mutta peilittömässä tilassa tapaan olla yllättävän onnellinen. Tai ehkä se on liian vahva sana. Toimiva. Rohkea. Pystyvä. Havainnoiva. Hyväntuulinen. Ehkä se on pelkistettävissä yhteen sanaan: säikkymätön.

Peilittömän tilan kutsun särkee vain yksi seikka - ajatus peilistä, tai ehkä pikemminkin oletus peilistä. Jostain syystä elämäni on edennyt sillä tavalla, että oletukseni peileistä avautuvista näkymistä eivät imartele. En pelkää enää yhtä paljon kuin lapsena tai nuorena, mutta yhtäkaikkisesti kesken iloisen sanojen kanssa toikkaroinnin tai puiden alitse kulkemisen saatan säikähtäen jähmettyä ajatukseen, että minut nähdään ja minua voidaan katsoa ja heijastaa tavalla, jonka kohdatessani ymmärrän äkisti olevani liikaa, liian vähän, viallinen, hankala, kertakaikkisen sopimaton. Miksi se ajatus jähmettää niin voimakkaasti? Enkö muka ole koettanut totutella siihen, ettei kaikkia voi miellyttää? On myös eroa siinä, kenen kuviteltu katse jähmettää ja kenen ei. Kaikkien katseelle ei suo sellaista valtaa. Mutta sitten on niitä, joiden kuviteltu mulkaisu pysäyttää täysin.

Tämä ei ollut niin suuri ongelma silloin kun vielä suljin sen kaiken sisääni. Sulloin tosi hyvin. Aika harvoin mitään hankaliksi tuntemuksiksi tunnistettavaa pääsi pursumaan päivänvaloon. Nykyään kun en usko sellaiseen - en tosin enää tarkalleen muista, miksi oikeastaan lakkasin uskomasta, mutta jotenkin se liittyi ihmisten menettämiseen sitä myöten kun en enää kyennyt nieleksimään heihin liittyviä oloja - ja haluan puntaroida lähimpien kanssa ääneen sitä, mikä tuntuu vaikealta ja kauhealta, jokin pelkkä hankala ajatus saattaa muuttua suoraksi tuskaksi, koska tajuan, etten haluaisi puhua siitä, mutta että toisaalta olen aivan solmussa, koska jos en puhu, ajatus saa lisää tilaa ja valtaa ja saastuttaa peilittömän tilan, ja sitä taas en halua, vaikka asian esiin nostaminen tarkoittaisikin, että heijastun peileistä aivan omituisena ja hurahtaneena. (Ja silloin saatan vihata itseäni pistävästi tietyn aikaa tai tuntea täydellistä kyvyttömyyttä aivan kuin olisin äkisti unohtanut, miten tässä kulttuurissa tervehditään, osoitetaan kiintymystä tai piilotetaan tietyt ruumiintoiminnot, ja metatasolla tyrmistyisin mokomasta dementiasta.)

Hmm, mitähän tarinaa nyt kirjoitan? Että preferoin peilittömän tilan rauhaa verrattuna suhdeharmoniaan? Niin kai sitten.

En tiedä ajattelevani niin muuten kuin kirjoittaen ja sitten sen lukien.

Mikä peilitön tila edes on? Miten se syntyy? Tarkoittaako se pelkkää tekemiseen hukkumista vai jotain varhaisempaa iloista pystyvyyden tilaa ennen kuin kolaukset ovat saaneet aristamaan tiettyjä katseita? Luodaanko se uudestaan, korjataanko sitä? Vai ovatko peilinä nyt sellaiset olennot, esineet ja sanattomat eliöt, jotka eivät käytä hyväkseen tilaisuutta määritellä? Olennot, jotka astuvat mukisematta yhteistoimintaan?

Täytyy sanoa, etten tiedä.

Ehkä olen joskus alkanut kertoa itselleni satua peileistä ja peilittömästä ja ryhtynyt uskomaan siihen itsekin.

Tai sitten tämä on osoitus siitä, että pohjimmiltani ajatteluni on hyvinkin realistista. Ja paikannan ihmisen tekevään kehoon, toimeenpanevaan voimaan maailmassa.

En osaa arvioida, en vielä. Minun pitää ensin käydä keskustelua muutaman peilin kanssa...

Minua hämmentää tällä hetkellä muutamassa tuntemassani ihmisessa eräs seikka: he eivät ajattele olevansa monellakin tavalla pähkähulluja. En tiedä, ehkä heillä on erilaiset peilit tai peilitön tai koko ajatus tuntuu heistä omalaatuiselta. Tai sitten he eivät usko heijastuksiin. Mutta itse huomaan, että jos en saa silloin tällöin kakistettua ulos naurua pähkähulluudestani, ainoaksi vaihtoehdoksi jää arkuus, vaikeneminen tai itkeminen. Pidän enemmän nauramisesta.

Ehkä kyse on vain rajaamisesta, sanoista. Hustvedt lienee oikeassa siinä, että saman tarinan voi kertoa tragediana ja komediana. Hiven etäännytystä, ja kas, slapstick mäiskyy. Mikä ei tarkoita, ettenkö toisinaan kaipaisi ja surisi kadotettua arvokkuutta. Mikä puolestaan vaikuttaa tavattoman hullunkuriselta käsivarrenmitan päästä. Lieneekö sitä koskaan ollutkaan muuta kuin toiveissa? Ja tietysti peilittömässä tilassa, tietysti. 

Etätyöpäivänä kaiken päivää toisaalla eli nyrj. op-p-kirjat osa 3 (vai olenko jo seonnut laskuissa)

Oikeastaan vasta kansallinen etätyöpäivä pysäyttää huomaamaan eron elämässä. Aiempi kalenterin tyhjyys ja työtehtävien ja tapahtumien rento virtaaminen on muuttunut joksikin säädellyksi ja byrokraattiseksi. Tuntuu hullulta ilmoitella, että jos tahdotte nähdä minut virka-aikaan, siihen on kuussa vain kaksi tai kolme arkipäivää. Muuten unohtakaa koko juttu.

Kuinkahan pian väsymys tähän meininkiin iskee? Toistaiseksi on tuntunut mukavalta käydä yliopistolla. Huomaan esimerkiksi jaksavani peseytyä useammin, suhtautuvani keskimäärin valoisammin vaikutusmahdollisuuksiini niin oman elämänpolkuni kuin yhteiskunnankin suhteen sekä ajattelevani tarkemmin. Tuntuu myös siltä, ettei koko maailma lepää painavana laahuksena perässäni. Hierojayhteisössä kävi toisin - siellä huomasin, ettei toisia enimmäkseen kiinnostanut esimerkiksi oman profession kriittinen kehittäminen, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin minua, eikä myöskään detaljoitu keskustelu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai mistään muustakaan yhteisöllisten toimintamenetelmien kehittämisen näkökulmasta. Nyt kun pääsen päivittäin juttelemaan ihmisten kanssa, jotka jakavat samoja kysymyksiä ja samanlaista pontevuutta asioihin paneutumisessa, tulee jotenkin turvallisempi olo: niin, ei minun tarvitse ryhtyä yksin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Maailmassa on monia muitakin, jotka ajavat samansuuntaisia tavoitteita, kykenevät keskustelemaan niiden saavuttamisen keinoista ja tuota työtä voidaan jakaa.

Vaikka tiedän akateemisen maailman olevan kupla - tai ei kupla vaan hyvyyden tasku, jotain aika materiaalista ja suojaavaa - ja tiedän, että sen ulkopuolella vallitsee aika toisenlaisia eetoksia ja mentalitetteja, siitä huolimatta minun on taas helpompi uskoa, etten yksinkertaisesti kuole väsymyksestä mahdottomien haasteiden keskellä yksin pungertaen. Vaikka paljon onkin tehtävää.

Esimerkiksi olen nyt vasta hyvyyden taskuun sujahdettuani kokenut täysimittaisena puistattavat ravistukset siitä, miten ihmisten suhtautuminen sanottuun muuttuu, kun he kuulevat tämän koulutustaustasta. Minulle kävi hierojana joihinkin ihmisiin tutustuessani niin, että vaikka perustelin eriävän näkemykseni jostakin käytännöstä huolella ja selkeäkielisyyteen huomioni kohdistaen (minusta se on asiallista - kommunikoida yleiskielellä ja ymmärrettävästi aina kun sellainen on mahdollista ja teknisiä termejä ja jargondroppingia päin toisen pläsiä voidaan välttää), reaktio oli sen suuntainen, että hei ethän sä näistä ymmärrä, sä olet kouluttautunut niin vähän ja hierojat you know. Kun sitten esitin kantani uudestaan pontevammin ja aavistuksen vaativampaan sävyyn, vaatien kunnon vasta-argumentteja, minua koetettiin ojentaa, ettei tällainen käytös käy. Kun vastasin siihen korostamalla, miten kriittinen ajattelu ja aktiivinen kansalaisuus ovat nykyään koulutuspolitiikan tärkeitä tavoitteita ja muuta tuollaista roskaa, ja siinä yhteydessä toinen kysyi, että häh, miten tuo tähän liittyy, ja keskustelussa tuli ilmi, että olen muutakin kuin hieroja, suhtautuminen argumentteihini muuttui. Ai niinku nyt olinkin asiantuntija. Tässä vaiheessa olin vain hyvin jäykkä ja ylikohtelias ja siivosin itseni kiireesti tilanteesta pois, mutta nyt kun olen palannut yliopistolle ja tilanne tuntuu taas turvallisemmalta, muistan kauhulla näitä kohtia. Koska: Ei minulla ole hätää, voin aina paljastaa taustaani ja paljastua joksikin toiseksi, jota kuunnellaan tarkemmin. Mutta entä ne, joilla on aivan pitävä pointsi muttei taustaa, jota vasten heidät suostuttaisiin kuulemaan?

Nyt ymmärrän täysin Gary Snyderin taktiikan hänen matkustaessaan höyrylaivalla Kaukoitään. Hän oli matkalla tekemään väitöskirjaa, mutta pestautui laivalle töihin eikä pukahtanut kellekään mitään tutkimustaustastaan. Hän kirjoittaa ajatelleensa, ettei pääse ystävystymään muuten yhtä välittömästi. Ehkä näin. Samalla tavalla ymmärrän sitä journalistia - nimeä en muista, pöh - joka pestautui minimipalkattuihin töihin taustastaan kertomatta havainnoidakseen, miten eri sosiaaliekonomisen luokan kansalaisia kohdellaan. Joskus tällainen menetelmä on välttämätön, jotta voi ymmärtää, kuinka eri tavalla tosiaan toisinaan kohdellaan sitä, jonka arvellaan pystyvän puolustautumaan ja valitsemaan itse, mitä elämällään haluaa tehdä, ja sitä, jonka arvellaan olevan omilla armoilla ja joutuvan nielemään mitä vain, koska pelko toimeentulon romahtamisesta on liian suuri, jotta uskaltaisi pullikoida. (Tulee mieleen myös Hesarin juttu nuorten kesätöistä ja niissä ilmenneistä ongelmista. Ja se, miten olen laittomasti au pairina. Laittomasti toisessa maassa töissä oleminen opetti minulle monta sellaista asiaa, joita en osaisi kuvitella ja jotka ovat vaikuttaneet aika tavalla käsitykseeni siitä, kannattaako laeissa ja niiden valvonnassa jättää ihmisille porsaanreikiä toisten hyväksikäyttämiseen.)

No, nyt olen palannut kuitenkin yliopistolle ja istunut luennolla ja kirjoittanut joka päivä luentopäiväkirjaa. Ensimmäisen viikon kirjoitin hämmennystä humanistisen ihmis- ja kasvatuskäsityksen suhteen. Tällä viikolla olen vuoroin piehtaroinut onnellisessa tuttuudessa kansalaisvaikuttamisen, internetin vaikutuksen ja sen sellaisen kanssa ja vuoroin rähissyt taipumuksille rakentaa mahdollisimman abstrakteja toimijuuden malleja, sellaisia kaavioita, joissa pallukoista toisiin singahtelee nuolia. Tai eivät ne oikeastaan singahtele, koska singahtaessa nuolen rata kaartuisi. Ehkä pitäisi sanoa, että nuolet matkaavat vääjäämättömän rationaalisesti seuraavaan palleroon tai jotain. No, joka tapauksessa, puhe toimijuudesta hämärtyy joksikin niin abstraktiksi, että ainakin minun on vaikeaa hahmottaa, mitä sillä kuvitellaan saavutettavan. Vielä. Ehkä totun siihen. Mutta haluaisin pitää muistissa tämän hämmennyksen. On nimittäin niin, että jos voidaan puhua vaikkapa projektista ja rooleista siinä sen sijaan että puhuttaisiin toiminnasta ja toimijuudesta sen puitteissa, on todennäköisesti paljon hedelmällisempää puhua projektista ja sen roolijaosta. Tarkoitan: on enemmän potentiaalisia keskustelukumppaneita. Jopa roolitetut/roolinottajat itse voivat osallistua keskusteluun. Tietysti pitäisi varmaan pitää mielessä, että joutuu keskustelemaan myös tiedeyhteisön kanssa ja että ehkä tuo toimijuus nyt sitten on taas hyvä oikopolku joidenkin pitkien lörinöiden typistämiseen. No, säilytän epäluuloni niin kauan kuin pystyn. Jossain vaiheessa varmaan unohdan sen. Kunpa silloin kuitenkin onnistuisin palauttamaan mieleeni, että vaikka itse ymmärtäisinkin toimijuuden käsitteen käyttämisen funktion, minun pitäisi onnistua välittämään sen tuoma hyöty myös muille, jos tuon käsitteen keskusteluun.

Kurssilla on tuntunut kummalta istua, koska aika monet painottavat puheenvuoroissaan toistuvasti koulua ja lastenkasvatusta. Minä taas ajattelen kansalaisjärjestöjä, oikeuslaitosta, yliopisto-opintoja, ammatillista identiteettiä ja professioiden rakennustyötä, ite-taidetta ja työväenopistoja, solidaarisuuskasvatusta, aikuisten leikkiin ja mielikuvitukseen rohkaisemista, museoita, nettiaineistoja, nettiyhteisöjä, uusia teknologioita ja niiden vaikutusta maailmanhahmotukseen, terapiaa, vapaaehtoishankkeita, ympäristökasvatusta, etiikan suhdetta saatavilla olevaan informaatioon, normaaliuspaineiden puristuksen hölläämistä, taloustieteellisesti latautunutta uuskieltä ja niin edelleen. Shit happens. Ryhmätyössä saa ponnistella, että yhteinen kiinnostuksenkohde löytyisi.

Eilen koetimme keksiä analysoitavaksi edes yhden yhteistoiminnan, johon me kolme ryhmänjäsentä olisimme osallistuneet ja siten tuntisimme. Toimintaa oli hyvin vaikeaa keksiä. Ehdotin kansalaisjärjestön projektia, mutta toiset eivät olleet osallistuneet sellaiseen. Heistä toinen ehdotti kesätyöpaikkaa. Ilmoitin, etten ole koskaan ollut kesätöissä. (Se pitää paikkansa. Olen tehnyt töitä, kirjoittanut lehtijuttuja, mutten ole ollut sillä viisiin töissä.) Työtiimiäkin ehdotettiin, mutta minä olen tehnyt yksin-töitä. Lopulta löysimme onneksi teatterin. Toiset olivat osallistuneet ainoastaan sellaisiin proggiksiin, joissa on ammattiohjaaja, joka määrää, minä taas kaverien kanssa improamisen lisäksi olen osallistunut vain tasavertaisiin ponnisteluihin, joissa olin itse kirjoittanut näytelmän ja toimin ohjaajan emotionaalisena selustatukena mutta oikeasti kai lavastin ja suunnittelin äänet ja sijaistin esityksessä sairastunutta näyttelijää (se oli helppoa, olinhan kirjoittanut tekstin joten tiesin ainakin, mitä kirjoittaja yritti hahmolla välittää). Ehkä me selviämme, ajattelin. Selvisimmehän me ja ponnistelin kuvitellakseni semmoisen oikean ohjaajan, kuullakseni toisten puheista, miten sellainen toimisi. Mutta koko työn ajan mietin, miksi ihmeessä kukaan ryhtyisi harjoittelemaan näytelmää kontekstissa, jossa yksi ihminen pitää lankoja käsissään ja tulkitsee, mitä näytelmällä koetetaan sanoa. Tarkoitan: mikä näkemysten paljouden kato! Eikö asiaa voitaisi jotenkin neuvotella? Vai tuntuuko se toisista jotenkin rasittavammalta? Vai tekevätkö he ohjaajan ohjauksessa joka tapauksessa omat tulkintansa ohjaajasta riippumatta vähän kuten itse koulussa teki asioista omat tulkintansa vaivaamatta niillä ketään muuta? Vai onko heistä suorastaan mukavaa, että joku toinen ottaa kokonaisvastuun ja itse voi vain tehdä, kuten kehotetaan? Miten jännittävää ja stimuloivaa huomata näitä eroja. Joskus myöhemmin, kun sille löytyy aikaa, täytyy kysyä heiltä, miten he kokivat ohjaajan kanssa työskentelemisen ja oman roolinsa muodostumisen siinä.

Katso: Uskon aikaakin löytyvän. Sitten joskus!

Nyt siihen ei ollut aikaa. Ja kirjoitusaikakin loppuu: on kiirehdittävä harjoittamaan vatsalihaksia. Kalenteri ja sen istumissessiot tarkoittavat, että on mentävä.

Sosiaalisen toimijuuden raskaus

Olen viimein päässyt kiinni pääsykoeteksteihin. Kello puoli seitsemän aamulla, krapulassa, parin tunnin unien jälkeen ja vatsan sattuessa sen verran, ettei nukkumisesta voi tulla mitään. (Ei siitä kyllä muutenkaan tule aamukuuden jälkeen, jos herään. Sellaista on aamuvirkkuus. Univelkoja ei pysty nukkumaan takaisin kuin pitkien jaksojen kuluessa.) Ahmin hierontapöydällä maaten tekstiä ammattikoulussa opettamisesta ja toimijuudesta. Kirjoittaja erittelee toimijuutta parin sosiologin teorioiden mukaan. Missään vaiheessa ei mainita, että perusteiltaan toimijuus tunnutaan määriteltävän näissä 1990- ja 2000-luvun teksteissä täsmälleen samalla tavalla kuin Meadin klassikossa Mind, Self and Society vuodelta 1934. (Yhden toimijuuden osa-alueen nimikin on pragmaattinen toimijuus; sellaiseksi on jäsennetty toimijuus tilanteessa, jossa rutiinin kaavat rikkoutuvat ja on kursittava kokoon jotain aivan uutta ja luovaa; Sandra Rosenthal olisi epäilemättä tästä pragmatismipainotuksesta mielissään.) Huomaan, miten käännekohdaksi luontevasti kääntyvä ilmaus on suomennettu englanninkielisestä lähteestä käännöspisteeksi ja miten temporally extended selfistä on tullut ajassa ulottuva minä. (Etsin selvästi graduuni vakiintunutta suomennosta tälle käsitteelle aivan väärien tieteenalojen teksteistä; päädyin lopulta ajassa levittäytyneeseen minään, koska pragmatistit käyttävät usein verbiä spread ilmiötä kuvatessaan.) Panen merkille myös pinnan alta kuuluvan nurinan siitä, miksi eksistentiaalisen toimijuuden ulottuvuutta maalaillaan sanoin toimijuuden tunne, kun voisi ihan yhtä hyvin ja samalla täsmällisemmin puhua toimijuuden tunnusta. Voi tietysti olla, että arvaan väärin, mutta minusta tuollaiseen pragmatismipohjaiseen teoriaan sopisi paremmin ajatus siitä, että oma toimijuus aistitaan enemmän samaan tapaan kuin vaikkapa epämukavuus tai helppous, ja itse säästäisin mieluummin tunteen kuvaamaan mielialan reaktiota tuohon aistimukseen: harmistumista tai ilahtumista. Kultaseni, joudun toteamaan itselleni lempeästi mutta päättäväisesti, nyt ei ole varaa kalkkunoida omista sanojen kaiuista vaan nyt opetellaan näitä käsitteitä kiltisti. Etenkin kun tiedän, miten eri tavalla kuulen useat sanat. Jos kuulisin sanat eri tavalla johonkin toiseen sosiaaliseen ryhmään nähden, en ehkä olisi niin varovainen. (Minusta tuntuu aivan karmealta kirjoittaa näistä, koska en jotenkin koe, että olisin oikeutettu kuulemaan sanoja tietyllä tavalla tai ainakin olen vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa olen ymmärtänyt asioita väärin ja että se, minkä koen itse selkiyttämiseksi, on sitä vain veloenischissa ja näyttäytyy toisille merkityksettömänä rimpuiluna ja kummana möykkyämisenä. No mutta, joka tapauksessa kuulen sanoja tietyllä tavalla, vaikka koetankin kuunnella niitä avoimin mielin.) Mutta kun kuulen sanat eri lailla sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka ovat veivanneet teorioita puolen ikäänsä ja joiden näkemyksiä ja täsmällisyyttä en voi kuin kunnioittaa, koska tunnistan sen omaa haparoivaa lähestymistapaani huomattavasti systemaattisemmaksi ja ehdottomammaksi. Se minua huolestuttaa.

Oikeastaan tuo pelko väärinkuulemisesta ja vertailu relevanttien toisten kuulokokemuksiin liittyy siihen, mistä artikkelissakin kirjoitetaan. Kaksi toimijuuden osa-alueista, sosiaalinen toimijuus ja olikohan se identiteettitoimijuus (koetan olla tarkistamatta, koska pakkohan tässä on harjoitella muistamista), no, kuitenkin about tuota, saat ideasta kiinni ja se nyt riittäköön koska tämä on joka tapauksessa vain darrapostaus, kuvittuvat heti edellisen illan kuvin. Käymme nimittäin illalla kotibileissä. (Jostainhan darratkin syntyvät.) Bileissä on enimmäkseen ihmisiä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä tiiviimmin tyyliin kymmenisen vuotta sitten. Joudun heidän seurassaan huomaamaan konkreettisesti, miten eri tavalla nyt hahmotan itseni. Akateeminen identiteetti sosiaalisen toimijuuden mielessä oli se, jossa kasvoin aikuisuuteen. Totuin sen vaatimuksiin ja ihanteisiin. Siihen oli helppo solahtaa, koska se on identiteettinä niin väljä ja sallii hyvin hiljaisuuden, päättämättömyyden ja pohdiskelevuuden. Jopa päämäärättömyyden. (Se ei tietenkään kuulu akateemisen menestyjän kuvioon, mutta sellaiseksi en olekaan ikinä onnistunut itseäni kuvittelemaan ja tuskin ainakaan niissä piireissä kukaan muukaan. Menestyjyys ylipäänsä on jotain, jota joskus hetkellisesti on koetettu sovitella ylleni jonkun toisen toimesta mutta jonka olen päättäväisesti torjunut, koska se ei mitenkään vastaa asioiden ja maailman tuntua, itsen tuntua tilanteissa.)

Oikeastaan vasta siellä bileissä tajuan, miten pitkä ja raskas askel on loikata tekemään aivan toisenlaista työtä aivan toisenlaisissa ympyröissä. Olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pitävät hämmennystä ja sitä seurannutta ystävällistä huomautusta mainostekstin yhdyssanavirheistä raivostuttavana arroganssina ja jotka saattavat esitellä itsen todeten että tällä ihmisellä on semmoisia kirjajutskia koska se on ollut yliopistollakin. (Mitähän ne kirjajutskat oikein edes tarkoittavat? Miten ne päätellään taustasta?) Kummallista, miten ammateissa eteenpäin loikkiminen synnyttää helposti ulkopuolisuuden kokemuksen kaikissa seurueissa. (Voi tietysti olla niinkin, että yksi peruskokemuksistani on tuo ulkopuolisuuden tuntu. Se on poistunut vain hetkittäin ja aika harvan ihmisen seurassa ja harvemmin isommassa joukossa.) Siinä missä aiemmin näiden ihmisten kanssa saattoi löytää yhteneväisyyksiä ainakin siinä, mitä tehdään työksi, miten on totuttu argumentoimaan ja ajattelemaan asioista, mitä itseltä ja meiltä muilta odotetaan asenteiden ja taipumusten tasolla, huomaan nyt etääntyneeni näistä asioista ja jotkut niistä tuntuvat aika eristäytyneeltä ja elitistiseltäkin asennoitumiselta. Mutta aivan yhtä toivottoman, ei, vielä toivottomamman, ulkopuolinen olen tietysti hoitoalan kollegoiden kanssa, puhumattakaan tapaamisesta uuden työhuoneen (aloitan vappuna, sekin muuttuu) työyhteisön kanssa, kosmetologien ja kampaajien. Esimerkiksi tapaamisessa kovasti hehkutettu ja muiden ääneen kiittämä linjaus laatumeikit työsuhde-etuna synnytti minussa enemmän päänsisäistä ounastelua siitä, joudunko taas palaamaan siihen keskusteluun, että jos miehiä ei voida vaatia meikkaamaan töihin, ei minusta naisiakaan voida vaatia. Ja vaikka sellaiseen ei mentäisikään (Totisesti toivon, ettei mennä! Ne ovat karmeita tilanteita - yhtä karmeita kuin yhden työpaikkani kehotus, ettei tutkimusharjoittelijan ole sopivaa käyttää töissä tohveleita eikä hissutella eestaas villasukissa, koska talossa kuitenkin liikkuu esimerkiksi toimittajia haastattelemassa asiantuntijoita eikä tohveli-villasukkalinja edistä imagoa.) niin sosiaalisesti saattaa tuntua aika paineiselta sekin, jos joutuu monta kertaa vastaamaan uteluihin, miksi ihmeessä ei halua käyttää huulipunaa tai näyttää mukavammalta.

Mitä sellaiseen voisi vastata? Että se en vain ole minä? Että minä hukun meikin alle ja voin pahoin? Kun kuitenkin minuus tapahtuu enimmäkseen toisella tasolla kuin ihon pinnassa pohjusteen ja puuterin välissä. Tai niin sitä haluaisi kuvitella. Ja jollakin tasolla kokee tekevänsä sosiaalisen toimijuuden suhteen tällaisessa kysymyksessä oman pienen itsenäisyysjulistuksensa: Hei, jos ette ole vielä huomanneet, niin minua koskevat toiset säännöt ja odotukset kuin teitä! En kuulu siihen ryhmään, jonka keväät ovat bikinikuntoon valmistautumista ja joka voidaan häpeistää säärikarvoista tai roikkuvista alleista! Minua sen ryhmän (jonka kuvitteellisuuden tajuan varsin piinaavasti mutta jonka todelliseksi kuvittelemiseen törmään tuon tuosta keskusteluissa) määritteet ällöttävät, joten kieltäydyn kuulumasta siihen. Tuosta noin vain.

(Kutsuisiko joku tätä kenties ristiriidaksi muiden heijastaman sosiaalisen toimijuuden ja itse hahmotellun identiteettitoimijuuden välillä? Totta kai ne elävät suhteessa toisiinsa.)

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, joka koski tallityttöjen identiteettiä. Siinä todettiin, ettei hevostyttö voi olla pissis. En silloin nielaissut tuota väitettä (koska minullakin on ollut pissiskauteni, jolloin olen elänyt ja ajatellut kuin joku aivan toinen) mutta ehkä nyt mietin sitä taas tutkivammin, halukkaampana hyväksymään ainakin jotain tuosta ajatuksesta. Ehkä hevoskausi ja tallien seurapiirit (joihin en niihinkään koskaan oikein osannut kävellä sisään toisin kuin kaikki ratsastavat ystäväni) kuitenkin ovat vakiinnuttaneet sellaisen identiteettitoimijuuden mallin, jossa ajallisesti varsin pienen elämän osa-alueen odotukset ja arvot viedään itsepäisesti sinnekin, minne ne eivät kovin luontevasti istu. (Naisellisuuspuutoksellani on pitkä historia. Siitä on jipitetty vertaisdialogissa niin kauan kuin muistan. Äiti on aina innokkaasti liittynyt samaan kuoroon; ei kovin kielteisessä sävyssä mutta kehuen ja kannustaen vain niihin asuihin, kampauksiin ja tekemisen tapoihin, jotka hänestä sopivat tytöille. Eli juuri niissä kohdin, kun olen kokenut itseni pyntätyksi ja pakotetuksi johonkin aivan raivostuttavaan ja typerään rooliin.) Toisaalta tallien piirit tuntuivat aina vieraalta niihin liittyvän voimakkaan hierarkian ja kilpailevuuden takia. Siksi kai en niihin erityisesti halunnutkaan sisään. Jossain vaiheessa kai halusin, mutta kun kuulin, miten tallitytöt puhuivat toisistaan ja miten tarkasti he pitivät lukua siitä, kuka saa komennella ja ketä, haluni ujuttautua yhdeksi heistä lopahti saman tien. Näin kävi perättäin useilla eri talleilla. Olisin mieluiten skipannut koko sosiaalisen kuvion, sokeutunut ja kuuroutunut sille ja kävellyt sen läpi hevosten luo, kädet suuren eläimen kaulalle, hevosten lempeään sanattomuuteen. (Jostain syystä koin tunnontuskia siitäkin, että hevosillakin oli nokkimajärjestys. Se kai esti minua muuttumasta hevoseksi täysin.) (Jokin leikkimielinen keskustelunpätkä toteaa takaraivon tienovilla, että niin, mikään millä on nokkimajärjestys, ei voi olla hyvän, toden ja kauniin idea... paitsi että eikö tuo idea juuri asetakin aika ehdottoman nokkimajärjestyksen maailman tapahtumille... HILJAA SIELLÄ!)

Bileistä ei sinänsä mitään pahaa mainittavaa, oli ihan hauskaakin, mutta samalla tavalla raskasta kuin suurissa joukoissa. Kuvittelin kai, että on jo riittävän kevät käydä bileissä, mutta jotenkin onnistuin ahdistumaan. Kotimatkalla sentään vasta, mutta inhoan sitä voimakasta kuristumisen tuntua ja vihlovaa ja väärältä tuntuvaa toivoa siitä, että jossain joskus olisi jokin lauma, jonka tunnistaisin sellaiseksi, jossa olisi hyvä olla. Tai että ainakin oppisin sen, etteivät laumat ole minua varten. Hitto, mistä sen voi tietää? Voisiko olla tyytyväinen ja onnellinen kuunnellessaan elinkumppaneiden selityksiä heidän läpikäymistään juhlista ja ihmisistä, jos ei itse koskaan yrittäisi edes käydä missään? Kun kuitenkin olen kokenut hetkellisiä riipaisevia onnentunteita bileissäkin? Joskus kaikki vain osuu kohdalleen. Ehkä olisi helpompaa, jos ei koskaan olisi käynyt niin. Voisi vain todeta, ettei ole bileihminen ja antaa muiden bilestää, että nuo ovat muiden asettamia odotuksia ja kieltäydyn niistä. Tosin kyllä luulen, että romanttisia suhteita se rassaisi kohtuuttomasti. Ei silloin, kun niissä menee hyvin, mutta silloin, kun toinen alkaa epäillä, tuleeko tästä ikinä mitään, tuollainen "ei tule toimeen ihmisjoukkojen kanssa" muuttuu helposti lyömäaseeksi. Kotiin palattuani itkin pari tuntia yksin sängyssä enkä osannut lopettaa oikein mitenkään, oli kylmä ja kurja ja pelkäsin pimahtavani lopullisesti, koska tuntui hetkittäin niin pahalta, että olin vihainen siitä, että elän edelleen. Että minut on synnytetty tänne ja joudun sietämään itseäni. Että jokin on mennyt pieleen kun en osaa vain nöyrästi tai leikitellen sopeutua erilaisiin odotuksiin tai viitata niille kintaalla, ja sen sijaan järkytyn niistä.

Joinain hetkinä siinä tosiaan tuntuu olevan liikaa taakkaa. Silloin unohtaa, miten sitä voisi olla huonommissakin kantimissa. Vaikka koukussa johonkin päihteeseen. Tai sillä tavalla oppimisvaikeuksinen, ettei kykenisi vaikka oppimaan lukemaan tai ei onnistuisi hahmottamaan, miten itse parhaiten oppii. Tai että olisi ulkomailla töissä ja täysin yksin siellä vaikeuksiensa kanssa ja kun soittaisi kotiin, ei pystyisi kuin itkemään kolikot (tai nykyään kai puhelinkortin) loppuun. Vähitellen ne asiat alkaa muistaa, kun toinen toistaa rauhallisesti, että hei, sinä saat olla surullinen. Saat jopa vihata itseäsi. Ja että joskus vain tuntuu tuolta.

Lopulta onnistun rauhoittamaan itseni muistuttamalla hiljaisesti itselleni, että saan olla vielä vaiheissa. Saa olla niin, etten ole vielä keksinyt sitä omaa ratkaisuani selvitä sosiaalisesta toimijuudesta järkyttymättä. Toki haluaisin, ettei niin olisi, mutta se ei nyt ole oleellista. Saan järkyttyä ja sillä siisti. Jos koetan oikein tarkkaan ja tuomitsematta katsella tuota järkytystä, ehkä opin siitä jotakin.

En osaa edelleenkään hahmottaa, miksi juuri eilen sain niin karmean ahdistuksen. Tietysti voin luetella laukaisevia tekijöitä loputtomiin alkaen parista lasillisesta alkoholijuomaa, fyysisestä väsymyksestä, muuttostressistä ja päätyen huomiseen (nyt tämänpäiväiseen) vanhempien kanssa toimimiseen (kuinkahan monta kertaa he onnistuvat sanomaan aivan hyvää tarkoittaen, että heitä hämmentää miksi me muutamme vuokralle emmekä osta omistusasuntoa ja että miksi näin pieni asunto), eiliseen jäykistelyyn eksän kanssa (on aika masentavaa havaita jollakin tavalla pelkäävänsä ihmistä, jonka kanssa asui miltei kymmenen vuotta), siihen etten ole osannut oikeastaan surra enkä huolehtia enkä itkeä viikkokausiin, en sitten Brasiliasta tulon. Mutta mysteeriksi tapahtuma taitaa kuitenkin jäädä. Paha tiistai, paitsi että se oli paha lauantai, niin kuin minulla usein on, viikon alut tuntuvat helpommilta kuin viikonloput, ja paha ilta, niin kuin illat ovat. (Ei niin, että pahan tiistain - jos käsite on tuntematon, kannattaa lukea Traversin kuvaus tuosta sisäisestä tunnusta Maija Poppasesta, siinä on siten nimetty luku - sitkeä ilkeä polte erityisesti suuntautuisi muihin, ei, suuntaan sen kyllä aika tarkasti itseeni. Silloin koen kummaa nautintoa siitä, että potkin itseäni.)

Kun olen tarpeeksi väsynyt, minusta tuntuu, etten osaa sanoa kellekään enää oikein mitään ja samalla tuntuu siltä, ettei niin saisi olla. Pahinta on se, ettei väsymystä aina hahmota ennen kuin putoaa umpisukkulaan. Arvioi väärin jonkin tilanteen sosiaalisen vaativuuden, ja päng!

No niin, eteninpä kauas artikkelista. Vähän kerrassaan kohti pääsykoetta. Pitäisi pysyä aiheissa, mutta miten se on mahdollista, kun mitään arkea ei ole ja kaikki tuntuu järisyttävältä, järisyttävän hyvältä tai järisyttävän kaamealta?

Karsikkoilo

Väsymys sen kun syvenee, normalisoituu, kerrostuu. Se muuttuu poikkeustilasta joksikin, minkä kanssa eletään. (Sikäli se muistuttaa sairauksia ja kipua.) Siihen oppii, sen kanssa oppii selviämään ja luovimaan kuiville.

Tähän tilaan liittyy kummallinen ilo, aivan omanlaisensa. Tekemiseen on mahdollista kadota täysin, kadottaa kysymykset ja kriittisyys ja itsensä. (Minä pidän sitä ensisijaisesti hyvänä seikkana omalla kohdallani, koska jos kysytään, ajattelenko ja puntaroinko ja kritisoinko liikaa vai liian vähän, taivun vastaamaan, että enimmäkseen liikaa, vähemmälläkin selviäisi aivan mainiosti. Joku toinen voi toki olla näistä asioista toista mieltä, mutta taidan olla läpeensä kyllästynyt siihen arvomaailmaan, jota niin kovasti hinguin kaksikymppisenä. Vaihe vaiheelta kohti tasapainoa.) Ylimäärä leikkautuu pois.

Koska on uupunut hyvin fyysisellä tasolla, tekemiset karsiutuvat. Työ kannattelee, samoin tekevät toisten tunnetilat, niiden kuunteleminen. Kun jään yksin, jaksan maata juuri ja juuri matolla vatsallani ja kirjoittaa pari laskua asiakkaille, siinä kaikki. Siihen ei liity mitään erityistä asennoitumista. Teen asiat, piste. Hemingwaylaista aika tuntematonta maastoa.

Seitsemän päivän työviikon, unettomuuden ja ystävän huolien kuulemisen jälkeen olo puristuu niin ohueksi, ettei oikeastaan jää varaa kommentoida mistään mitään. Kuulostelen, odottelen tasaantumista, tarkkailen tilaa. Kaikki erimielisyydet on sovittu, ei oikeastaan ole mitään jännitettävää. En jännitä sitäkään, nukahdanko, tai miten, missä ja milloin osaan nukkua kunnolla seuraavan kerran. Alan lueskella kirjastosta lainaamaani kirjaa, se tekee kiitolliseksi. Olen unohtanut kirjat viime aikoina, se ei ole hyvä. Kirja tarjoaa hyvän tuen ohuelle ololle ja karsikkoilolle. Tuntuu kuin kaikki turha olisi pudotettu pois. Siinä on kummallinen rauha.

Elääköhän joku tällaista suuren osan elämästään?

Kiertyminen

Töihin pyöräillessä, mäkeä alas ja raitiovaunukiskojen luota kurvatessa, tulee äkisti jostakin ajatus. Että jos ajatellaan, että keho ja mieli ja ympäristö ovat yhtä, yksi kokonaisuus, jonka osien rajalinjat ovat vähintäänkin liikkuvat tai epämääräiset (samalla tavalla kuin on vaikeaa sanoa, missä kohdin tarkalleen ihmisen kalvopuvun tietty osa muuttuu toiseksi), niin mitä tarkoittaa toisaalle heijastettuna helposti omaksuttava ajatus, että ajatukseni ovat lainaa, kierrätystä, tuunausta? Tarkoittaisiko se, että myös kehoni on lainaa, kierrätystä ja tuunausta? Tietysti jossakin mielessä olen pohtinut tätä jo pitkään, pohtinut materian soljumista kehon läpi ja korvautumista seitsemän vuoden kuluessa. Pohtinut perimän tai muodon siirtymistä vanhemmilta lapsille, tarkastellut vanhempia ja lapsia ja sisaruspareja kiinnostuneena, pohtinut esimerkiksi lihas- ja kalvosysteemin ominaisuuksien periytyvyyttä viitekohtana vaikkapa villakoiran ja bullterrierin rakenteelliset erot.

Mutta en ole oikeastaan aiemmin ajatellut kehoa niin paljon toiminnallisena pakettina kuin materiaalisena abstraktiona. En ole ajatellut tapaa kääntää päätä tai rullata selkää nikama nikamalta fleksioon. Jotenkin sen helposti assosioisi mieleen, ja silti - usein emme tiedä mitään tavasta, jolla teemme jonkin tuollaisen liikeradan. Ja sitten nämä näkymättömät liikeratojen mallit heijastavat kehoon toistumasta toistuessaan tietyt kipujen ja kolotusten mallit, koska usein tavat, joilla teen asioita, ovat karmean epäergonomisia. (Keskustelemme luokassa näytönarviointien jälkeen: kaikkein kamalinta on nähdä omaa työtään videolta, oivaltaa äkkiä, että teen jotakin aivan muuta kuin olen kuvitellut tuossa tekeväni, tietoisena videokamerasta ja sen takia vielä erityisesti ergonomiaan keskittyen. Mitä tapahtuu, kun kameraa ei ole paikalla ja ryhtiä ei yritä löytää tuonkaan karmean videon vertaa?)

Feldenkrais kirjoittaa näistä kehonkäyttötavoista ja muistuttaa, miten ympäristösidonnaisia ne ovat. (Aivan kuten mielikin - tietynlaisiin toimintamalleihin ehdollistettu, jostakin palkittu ja jostakin rankaistu vähintään ignoroinnilla silloin kun odotusarvona on ollut kiitos.) Niin, tosiaan, ei tämä kehokaan minun ole. Eivät nämä tavat ole minun.

Onko minällä mitään? Näkökulma, ympäristö? Onko mielikeho ja siitä laajeneva aistimusrengas minän? Mikä minä edes on? (Laalaa, back to basics!) Reifikaatio? Ja silti tuntuu järkevältä sanoa, että kyllä, tämä kipu on minun, koska juuri minä en nyt pysty istumaan tuolilla tuntikausia mukavasti kuten toiset, he eivät selvästikään tunne sitä, mikäli tulkitsen tilanteen yhtään järkevästi. Ja joskus, toisissa tilanteissa, tämä ilo ja tarmokkuus on minun, kun toiset näyttävät lannistuneilta tilanteen kiristyessä, mutta en saa siitä kiinni, näen sen ja tavallaan tunnen sen kehon merkein, ja hieman harmistun siitä ikään kuin heidän puolestaan, koska lannistuneena on vaikeaa toimia ja tarmokkaalla mielellä ei, mutta se on hyvin ohut pyyhkäisy eikä onnistu sekoittumaan tarmokkuuteeni, useimmiten.

Voih, niin minä pyöräilen töihin ihan yhtä tietämättömänä, sivistymättömänä ja sekavana kuin aina aiemminkin, mutta en anna sen ihan hirvittävästi haitata iloa auringosta ja jalkojen voimasta ja (ainakin toistaiseksi, säilyköön tilanne tällaisena) hallittavammista, lievemmistä ja tylpemmistä kivuista, jotka vielä kirkuvat edellisiä viikkoja vanhasta muistista, ja töissä luen lyhyesti Swendolynen pohdintaa, ja tuntuu, että suuri osa kysymyksistä kiertyy yksilön ja yhteisön rajapintaan ja se pistää tosissaan miettimään tuota systeemiä, joka hitaasti pallottelee ajatuksia, kehonkäyttötapoja, elämiä: (sosiaalinen ja fyysinen) ympäristö, joka mahdollistaa tietyn tavan ajatella ja elää, saada tietyt ajatukset ja kokemukset ja oivallukset, sallii kehittää niitä eteenpäin, jaettavaksi, ja jos kaikki sujuu hyvin, yhä useampi tarttuu oivalliseen keksintöön, se leviää, siitä tulee itsestäänselvä ympäristö jollekulle toiselle, se mahdollistaa taas uudet ajatukset ja kokemukset ja niin edelleen. En oikein osaa ajatella kulttuuria muuna kuin korkkiruuvina, joka kiertyy kiertymistään.

Mutta sitten, toisaalta: osaanko ajatella ihmistäkään muuna kuin jatkuvassa muutoksen tilassa luovivana systeeminä?

Ääh.

Istumme illalla ravintolassa, jossa olen istunut viimeksi vuonna 1993, silloisen luokkani kanssa. Ylioppilaskirjoitukset olivat silloin takana, nyt takana ovat viimeiset näytöt ammattitutkintoon. Samanlainen autiuden tunne, kun katselee niiden ihmisten kasvoja, joiden seuraan on tullut heitetyksi vuodeksi joidenkin yhteisten kiinnostuksenaiheiden takia. (Aiheet ovat olleet samat, mutta tapa kiinnostua ja syventyä eri.) Samanlainen irtonaisuus, epävarmuus siitä, mitä sanoa ääneen ja mistä vaieta, lievä surumielisyys. Mutta reagoin eri tavalla, en juo enää liikaa alkoholia enkä yritä sanoa mitään hauskaa, istun vain ja hymyilen välillä ja enimmäkseen kai vain tarkkailen tilannetta kysyvänä, avoimena sen vihjeille. Niin pian kaikki on ohi ja katoaa, mutta sen aikaa, kun tiettyä vaihetta elää, vaihe tuntuu lähes ikuisesti kestävältä.

Vuosikymmenet ovat kadonneet. On mietittävä erikseen, onko vuodesta 1993 lähempänä kymmenen vai kaksikymmentä vuotta.

Pidän aivan selvänä, että selviän jatkossakin taloudellisesti ja emotionaalisesti, koska olen selvinnyt jo näin pitkän ajan. Kuuntelen puolella korvalla keskustelua pöydän toisesta päästä; yksi nuoremmista opiskelutovereista haluaisi alkaa opiskella filosofiaa, ja toinen koettaa kyseenalaistaa, onko siitä nyt oikeasti mitään hyötyä. Oikeasti. On niin lämmin, että tarkenee ilman villatakkia.

Vuosi on kiertynyt pian kesään. Tapahtuu.

"Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi"

Että Feldenkrais kirjoittaa mainiosti. Ei se yllätä. Luen opinnäytetyökirjallisuutta ja välillä olen vähällä loikata lentoon silkasta innostuksesta.

Esimerkiksi tämä, mitä hän kirjoittaa monien uskontojen peruskehotuksesta rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Rakastammeko me itseämme nyt niin mainiosti, hän kysyy. Emmekö me muka usein vaadi itseltämme suorituksia hyvin ankarasti, harjoita jäykkää ja ehdotonta kontrollimaniaa? Haluaisimmeko oikeasti suhtautua yhtä kompleksisesti ja neuroottisesti toisiin saadessamme heidän kiinni epäonnistumisesta, ajatteluvirheestä tai päättämättömyydestä? Feldenkrais tekee loistavan tempun - hän kääntää vanhan kehotuksen päälaelleen. Ja kas, se tuntuu heti paljon järkevämmältä.

Itse asiassa tämä, mihin törmään, on jotakin, jolla olen jo pitkään suostutellut itseäni suhtautumaan vähemmän kuohahtelevasti omiin kummallisuuksiini. Olen kysynyt: No niin, ystävä hyvä, jos joku hyvä ystäväsi käyttäytyisi tällä lailla, olisitko hänestä yhtä huolissaan? Tuntisitko tarvetta kutsua häntä ääliömäiseksi tai hävetä hänen kontrolloimatonta innostustaan? Tuntuisiko sinusta tosiaan, että hän ei osaa mitään, ei ole koskaan onnistunut missään, että hän ansaitsisi ainoastaan vihaisuutta ja rankaisemista? Tuntuisiko sinusta siltä, että kun kerran muut eivät tuomitse häntä, hänen pitäisi itsensä olla ilkeä orjapiiskuri itseään kohtaan. Ja tietysti parahdan joka kysymykseen säännönmukaisesti, että ei, eihän se nyt tuolla lailla voi mennä, ei sitten mitenkään.

En ole vain koskaan itse keksinyt, että tuon mainioksi osoittautuneen tekniikan voisi sanallistaa näinkin: "Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi." Kärsivällisesti, sietäen, huvittuen.

Mikä eron synnyttää? Onko se vastuun tunne? Ei, en ole ihan sitä mieltä. Ehkä se on se, ettei toisiin heijasteta pitäisi -toteamuksia. (Olen monesti ennenkin kirjoittanut, etten usko pitämisiin.) Feldenkrais kirjoittaa tästä hyvin:

Sometimes we are unable to enact certain motives because we wat them only too vaguely; we feel the sensation of "ought to want" instead of "want". In such cases, we do not enact anything because "ought to" already contains the element of "I do not want to"; the sensations "ought to" or "ought not to" are inhibitory in character". (Lähde, s. 4)

Muistan lukeneeni vastaavan ajatusketjun ilmaisusta "haluaisin haluta". Silloin en oikein ostanut ketjua, mutta tämän pitämisketjun kyllä ostan. (Mitähän se kertoo haluamisen ja pitämisen ymmärryksestäni? Ehkä tämänkin vielä joskus selviää!)

Feldenkrais kirjoittaa myös kolmen(aargh!)laisesta tekemisestä:

In certain acts, we are aware of something resembling "taking off the brakes"; in others, we have to start our executive machine. In still others, we find ourselves acting before we know what we are doing. In general, it is more or less immaterial how we do things - but to the person who does them it is of the greatest importance. (emt, 7)

Useimmissa toistuvissa tekemisissäni (jos ne kategorisoidaan tyyliin tanssiminen, blogin kirjoittaminen, ystävään yhteyden ottaminen, lopputyön työstäminen) on läsnä kaikkia näitä moodeja. Vuorotellen, päivästä riippuen. Kun luen Feldenkraisin tekstikappaleen, oivallan äkisti jotakin tärkeää: silloin, kun puhun tahtomisesta, puhun tuon ensimmäisen maininnan tekemisestä: jarrupalat pois tieltä, nyt lähtee! Tai Deweyn maininta siitä, että kun jokin on muhinut pinnan alla pitkään ja puskee esiin taiteellisena ilmaisuna tai vastaavana, "kädet irti ja antaa sen tapahtua" on ainoa järkevä neuvo. Kun tahdon jotakin, toiminta on tapahtumaisillaan, mutta erotan sen tahtomisena, koska sitä jarruttaa jokin vastus. Epäilemättä voitaisiin sanoa, että "tahdon" tehdä myös ne asiat, jotka vain tapahtuvat - kuten esimerkiksi tämän lauseen kirjoittaminen, se juoksee niin itsestään tänne näkyviin - mutta en ole ihan varma, onko semmoinen ilmaus järkevä. Tai varmasti on, mutta itse jotenkin olen tottunut kutsumaan tahdoksi (heh, ihan kuin tottumukseni olisivat erityisen järkeviä... hihitystä) sitä painetta, joka edeltää esteiden tieltä raivaamista toiminnan ulos purskauttamiseksi. Jotenkin en miellä ehtiväni tahtoa, jos haluni sulaa heti tyydytyksensä muotoihin...

Tuo koneen käynnistäminen on kaikista hankalin. Siitä harvemmin seuraa muuta kuin lihaskivistyksiä, ellei sitten koneen käynnistämisen moodi vaihdu jo pian tahtomisen ja tapahtumisen moodeihin. Onneksi niin usein tapahtuukin. Ja jos jonkin toiminnon yhteydessä niin ei tapahdu, tuskin tuohon toimintoon palataan kerta toisensa, vuosi toisensa jälkeen. (Minua hämmentävät ihmiset, jotka käyvät viisi tai kymmenenkin vuotta työssä, jossa eivät opi viihtymään. Toki oppimiselle pitää antaa aikansa, mutta olen itse huomannut, että viimeistään puolessa vuodessa alan saada melko hyvää kuvaa siitä, voinko lähentyä näiden ihmisten kanssa, opinko säätelemään temperamenttiani tämän työn puitteissa, saanko unta kierroksiltani ja niin edelleen. Ja jos näyttää siltä, etten viihdy jossakin ja että tulen vain onnettomammaksi ja aloitekyvyttömämmäksi, en jää sinne töihin. Oikeastaan minun ei varmaan pitäisi hämmentyä tästä, koska olen itse harjoittanut samanlaista päättämättömyytä ja itsesuojelun puutteellisuutta ihmissuhteissa. Toivottavasti ymmärrän jo sen riskin ja osaan monitoroida tilannetta tarkemmin. Huh.)

Nyt ehkä jatkan lukemista eteenpäin.