Eksoottisesta

Joskus herää tajuten jotain olennaista, tai ainakin olennaiselta tuntuvaa. Nyt käy taas näin. 

Mutta tajuaako jotain olennaista, vai kertaako vain jotain vanhaa? Vaikeaa sanoa. 

Joka tapauksessa: On ihminen, jota olen ikävöinyt joskus. Aiemmin näimme jatkuvasti, vähintään viikottain, ja jaoimme ties mitä asioita. Sitä ikään kuin oli toisen perheen jäsen naimakaupan kautta ja sitä kautta pääsi näkemään toisenlaista todellisuutta vilauksen. Ja näemmä, edelleen, prosessoi sitä, mikä siinä oli erilaista. 

Nyt herään oivallukseen, että näin hänet itkemässä ainoastaan silloin kun jollekulle toiselle tapahtui tai oli tapahtunut jotain pelottavaa. Kuolema, raiskaus, vakava sairastuminen, ero pitkästä suhteesta. Kaikkea tuollaista, mikä uhkaa murtaa ihmisen. (Tai ainakin vie kesannoimaan määräämättömäksi ajanjaksoksi. Joskus mietin, kesannoiko tiettyjä tapahtumia lopun ikäänsä.) Herään tajuamaan, etten nähnyt hänen kertaakaan parkuvan sitä, miten hän vihaa itseään, miten hänen kuuluisi kuolla, miten kauhea hänen osansa, miten joku on loukannut häntä tai miten hän on loukannut jotakuta toista. Minulle, se sanottakoon, tällainen hyvin säädellyn naisen malli oli täysin vieras. Niin vieras ja eksoottinen, että näemmä voi aivan helposti kulua liki pari vuosikymmentä tajuta, ettei tajunnut jonkun tekevän niin. En kuullut koskaan hänen sanovan, että hän joutaisi kuolla, tai että muiden mielestä hän joutaisi kuolla. En, vaikka hän oli välillä sairauslomallakin. Sellainen ei tarkoittanut hänelle kuolemantuomiota. 

Makaan sängyssä, kääntyilen. Käyn läpi yksityiskohtaisesti niitä aikuisia, jotka tunsin lapsena. Kyllä. Kukaan heistä ei itkenyt tuolla tavalla kuin tämä ihminen. 

Enkä nyt tarkoita, että kuvittelisin, etteikö tällä ihmisellä olisi elämässään vaikeaa tai etteikö hän joskus olisi tuommoisiakin ajatellut. Ei, se ei ole lainkaan se, mitä oletan. Totta kai kaikilla on hankalaa. Ei kukaan tule tänne osaansa valmiiksi harjoitelleena. Tarkoitan tätä: sekin on jo aika tavalla, ettei kippaa sitä hankaluuttaan kenen tahansa vastaantulijan niskaan dramaattisesti itseään yhä lisää kiihdyttäen. Omien lastensa, naapurinsa, työkaverinsa. Mikäli mistään mitään tiedän - ja elimme aika lähekkäin - niin hän ei tehnyt siten. (Ja ehkä sen peilikuvana, seurauksena, oli sitten kaikenlaisia tapaamisia ja menoja, ylioppilasjuhlia joka kevät ja sen sellaista, kaikkea semmoista, mitä en ollut ihmisten tiennyt tekevänkään, hyväntuulisia menoja joita ei edeltänyt itseviha, halu leikellä omia läskejä, itkeskely ja toisten syyttely, valtava kiihtymys ja kaikesta ison numeron tekeminen.)

Tämän ihmisen järkyttynyt tunnereaktio, yhdessä Kalifornian-naisen tunnereaktion kanssa heidän kuullessaan jostain läheisilleni tapahtuneesta, oli se, mikä havahdutti minut itseni siihen, että jotkut tapahtumat menneisyydessäni olivat sellaisia, että niitä sai surra. Tarkoitan tätä: minähän siinä kerroin tapahtuneesta. Molemmat näistä ihmisistä purskahtivat itkuun ja huomasin äkisti lohduttavani jotakuta toista sellaisesta, mistä ehkä jossain toisessa tilanteessa, kirjallisuudessa esimerkiksi, olisi voinut kuvitella toisen lohduttavan minua. Minähän niiden asioiden kanssa kasvoin,  niiden normaaliuden kanssa, mistään muusta mitään tietämättä. Molemmat itkuun purskahtamiset olivat niin outoja, samoin sanat, että toinen on niin pahoillaan. Pahoillaan mistä? Olin ymmälläni mutta vähitellen näiden reaktioiden myötä, niitä miettiessäni, vyyhti alkoi purkautua ja itkin ensimmäistä kertaa jotain sattunutta. 

Ehkä se kaikki juontaa juurensa siihen, mitä eilen tapahtui. Kaikki meni pieleen, siltä tuntui. Tietenkään kaikki ei mennyt pieleen. En esimerkiksi saanut sydänkohtausta, kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, eronnut tai edes riidellyt. Kissat rumisivat toisiaan takaa ajaen, mutta niinhän ne tekevät joka päivä eikä se minua itkettänyt. Olin nukkunut tosi huonosti, pää oli täynnä lasinsirpaleita, maisema harotti, valot porautuivat silmiin pintojen selkiyttämisen sijaan. Mokasin kurpitsan kypsentämisen, unohdin painaa yhtä nappia. Lähdin kävelemään koiran kanssa mutta kakkahätä ajoi meidät takaisin kotiin. (Minun kakkahätäni, ei koiran.) Ja jouduimme lähtemään uudestaan. Aika ennen töihin lähtöä oli kortilla eikä uuni ollutkaan alkanut kypsentää kurpitsaa. Paniikissa heitin kurpitsan uunista jääkaappiin ja aloin etsiä kattilaa pastan keittääkseni. Kattila oli lattialla likaisena, ja kun koetin tiskata sitä täydessä tiskialtaassa, se lipsahti kädestäni ja kippasi kuumat saippuavedet päälleni. Tässä vaiheessa aloin itkeä. 

Tämä on se naisen malli, johon olen kasvanut, ei itsensä kannatteleminen.

Ja vaikka olen nykyään kohtuu hyvin säädelty, ainakin jos vertaa tilanteeseen joskus ennen, välillä itken lohduttomasti hetken, niin kuin nytkin. Vompsu ehti huomata, että romahdin, ja sitten tunsin syyllisyyttä, että hän huomasi. No, turistin nenän tyhjäksi kyynelistä, vaihdoin kuivaa päälle ja palasin keittämään pastat, kauhoin ne naamaan ja kaahasin pyörällä lumimaiseman läpi asemalle ja ehdin juuri ja juuri työjunaan. Työ palkitsi, kuten se tekee, takaisin palatessani ihmettelin enää, miten minulla olikin niin kurja olo. 

Luulen, että se johtuu isommassa kuvassa siitä, että salaojaremontti loppui. (Ja pienemmässä mittakaavassa siitä, että nukuin edellisyön surkeasti. Väsymys, se tiedetään, vie emootioita hankalaan suuntaan, ja loogistahan se on: emootiot ovat informaatiota omien voimavarojen ja tilanteen vaatimusten suhteesta.) Kaikki siihen liittyvä jännitys on edelleen läsnä kehossa. Kaikki se meteli ja hiekka, kaivinkoneiden vilkkuvat valot. Ja koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni siinä tutussa, osaan purkaa vasta, kun vaara on ohi. Niin kauan kuin jännite pysyy yllä, en rentoudu sen vertaa, että saisin itkettyä. Siinä olen erilainen kuin kasvuympäristöni. En itke ennen jännittävään lähtemistä, lähden hyvillä mielin mutta jo pian ylivirityn niin, että jälkikäteen, rentoutuessa, itken ja tärisen vähän. En pidä sitä mitenkään vaarallisena mutta kieltämättä olen vanhetessani koettanut opetella sitä, että rallaamisen ja jälkikäteen itkun sijaan voikin levätä. Että on ihan sallittua pitää vireystilaa semmoisessa tasossa, ettei tarvitse romahdella tuon tuosta. Useimmiten onnistun siinä erinomaisesti, eilen en. Ehkä syynä oli mennyt remontti, vihaamani talvi ja lumi ja samaan aikaan niiden kanssa alkavat kuukautiset, joiden aikana kai haluaisin levätä enemmän kuin mikään tässä maailmassa voi lepoa antaa. Naiskehollistenhan halutaan olettaa olevan samalla tavalla kuin miestenkin tasaisen luotettavasti työkuntoisia. (Ei minulla ole kipuja, kyse ei ole siitä, eikä tätä ollut nuorempana, mutta nyt on: tarvitsisin pitkiä päiväunia joka päivä kuukautisten tullen, muuten olen niin väsynyt, että minut voi miltei puhaltaa kumoon, ja jos en saa levätä, saan herkästi migreenin.)

Ja sitten tämä tyyni, ystävällinen ihminen nousee mieleeni unessa. Se, että äkisti tajuan, etten koskaan nähnyt häntä raivoitkussa, itseinhoitkussa, uhmaitkussa, vaikka olimme niin lähekkäin, että kaikista muista niin lähellä olleista olen senkin puolen nähnyt, useimmiten hyvin nopeasti. Ja muistan taas senkin, miten hän itki kuullessaan jostain läheisilleni sattuneesta tai erostani. Ja miten Kalifornian-nainen itki kuullessaan tapahtumasta, joka muutti perinpohjin perheeni arjen kun olin lapsi. Ja miten tajusin, siinä kohdin, miten paljon olin koettanut korjata kaikkea sellaista, joka ei ehkä ole kenenkään korjattavissa, tai ei ainakaan keskenkasvuisen lapsen korjattavissa. Kun apua ei ole, on opittava selviämään itse, tekemään itse. Se on myös läheisteni tarina, vaikkakin traumat ovat jokaisella olleet hieman omanlaisensa. Kummallista - tästä olen ennenkin kirjoittanut - koko asiassa on se, että jostain syystä minun päälleni ei ole pudonnut mitään kirousta, vaikka kaikkien läheisteni päälle on. Tunsin siitä monta vuotta hyvin pistävää syyllisyyttä, koska tokihan on niin, etten ole yhtään sen parempi kuin hekään, ja en yksinkertaisesti tiennyt ketään, jolle ei ole sattunut mitään kamalaa, paitsi itseni, ja se sai miettimään, olenko elossa lainkaan, tunnenko mitään, saanko olla olemassa. (Muistaakseni tämä kerrottu syyllisyys oli se, joka sai tämän ihmisen itkemään.) 

Herään mielikuvaan, sen eksoottisuuteen, ja sitten jään miettimään: niin, kuinkahan tavallista on, ettei ihmisellä ole niin syvää trauman haavaa, että se pirskottaa myrkkyään kaikkialle hänen ympärillään? Kaikilla on varmasti omat loukaantumisensa, kauhunsa ja häpeänsä, mutta kuinka monella ne ovat kuitenkin sen kokoiset, että ne pystyy käsittelemään kiskomatta toisia niiden pyörteeseen? Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vanhemmilleni katkera jostain. Ei enää, ei tällä hetkellä. Minusta he ovat ihmeen lämpimiä ja toimivia siihen nähden, mitä kaikkea he ovat joutuneet aivan ensimetreiltään lähtien kokemaan. He ovat tietoisesti koettaneet katkoa tietyt ylisukupolviset käyttäytymismallit. Jo se, että niin koettaa tehdä, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Mutta tottahan heidän lähtökohtansa ovat olleet aivan järkyttävät, molemmilla omalla tavallaan, eikä ole ollut ketään, joka olisi voinut mallintaa parempaa säätelyä, ja siten vaikka jotkut selvästi erottuvat traumoittavat käytännöt onkin onnistuttu katkaisemaan, esimerkiksi alkoholismi, siitä ei pääse mihinkään, että ne traumoittavassa ympäristössä opitut käyttäytymismallit ovat ne ainoat, joita heillä on ollut antaa eteenpäin. 

Kuten vaikkapa se, että kun tapahtuu jotain järkyttävää, joku kuolee tai sairastuu, sota syttyy, kyyneltäkään ei herahda - sellainen se maailma on, minkäs teet, turha sitä on suremaan jäädä. Mutta annas jos meinaa olla myöhästymässä jostain tai ei mahdukaan siihen mekkoon, jonka ajatteli pukea päälleen hermostuttavaan kohtaamiseen. Tai lapsi, tuo järkyttävä emootioiden liikkeelle kopistelija, vetäisee riitatilanteessa siitä narusta, josta tietää saavansa aikaan romahdusreaktion. Minä olen se lapsi, olin tuossa taitava. Vaikka ei se paljon vaatinut, oli niin ilmeistä, mikä kaikki riitti romahduttamaan. Näiden tapausten vuoksi en usko ihmisen hyvyyteen. Koska kyllä minä halusin heille yleisesti ottaen hyvää, tietysti, mutta riitatilanteessa, kerran toisensa jälkeen, kiskaisin siitä hätäjarrusta. Ehkä saadakseni tilanteen pysähtymään, ehkä päästäkseni huoneeseeni rauhoittumaan. Silläkin uhalla, että itkin siellä lohduttomasti pitkään ja kaduin tapahtunutta. Mutta, ja tätä ei käy kiertäminen: myös koska olin vihainen, uhmakas ja tiesin aivan tarkasti, mihin kohtaan viattoman oloisesti tipautettu pisara romauttaa korttitalon. Minuun meni joku piru, kuvaa äitini tätä puoltaan joskus puhelimessa puhuessamme. Yksi tapailemistani ihmisistä kauan sitten kuvasi tätä demonien haltuun joutumiseksi. Se on varmasti jollain tavalla mukavampi näkökulma kuin se, mistä itse pidän kiinni: minussa on semmoinenkin puoli, eikä se ole minkään yliluonnollisen viettelystä vaan jotain, joka on ihmisessä, tuossa manipulatiivisessa ja valtaa ja kontrollia hamuavassa kädellisessä. Minussa on se puoli, ja oletettavasti kaikissa muissakin. Venytä riittävästi, ja kuminauha räpsähtää ritsana takaisin venyttävään käteen. Niin: olen paha, roistomainen. Sellaista se on. Kun olin nuorempi, tuntui väärältä, ettei juuri minulle ollut tapahtunut mitään kamalaa, kun kuitenkin hahmotin tuon oman pahuuteni selkeämmin kuin muiden vastaavan. Myöhemmin kun luin sosiaalipsykologiassa oikeudenmukaisen maailman harhasta, totesin, että olin elätellyt siitä synkeää versiota, ja vaikka tuo tuntu välillä edelleen iskee, minulla on sille nimi, ja se auttaa jo paljon. 

Mutta eksoottisesta, palaan tähän. Rauhallisuuteen, ystävällisyyteen. Siinä perheessä minua hämmensi se, miten heidän kodissaan tuntui olevan vain sellaisia asioita, joita he arvostivat itse. Ei mitään, mitä "kuului" olla. Sohvakalustoa ei uusittu tuon tuosta, eikä verhoja. Kirjahyllyn kirjat oli oikeasti luettu. Joululahjoja ostettiin ajatuksen kanssa, huomaavaisesti, havainnoiden saajaa, ei kaoottisesti jotain  säkkikaupalla kaataen. Ihmisistä puhuttiin mukavaan sävyyn (paitsi niistä jotka kävivät terapiassa, heitä paheksuttiin, ja tämähän se säikäytti minut äärimmilleen, koska ajattelin, että jos he tietäisivät, miten hulluja ajatuksia minulla välillä on, he eivät enää puhuisi minulle ikinä). Koskaan kukaan ei huutanut minulle, että on minun syytäni että x, y ja z. 

Se, mitä oivallan herätessäni, on ehkä tämä: olin siellä heidän vieraanaan kuin meidän Zenonimme täällä. Zenon, jonka korvasta on purtu pala ja jota toiset kissat ovat kiusanneet kaduilla niin kovasti, että se päätettiin loukuttaa ja etsiä sille koti. Täällä Zenonia ei kiusata eikä jahdata. Se saisi maata ihan millä vaan pieluksella valitsee maata. Se saa vain hellyyttä ja ihailua ja silittyksiä silloin kun itse päättää lähestyä. Enimmäkseen se ei päätä. Se mulkoilee epäluuloisesti, haistelee ilmaa ja tekee merkkauspissoja milloin villavilttiini, milloin sohvaan. Välillä se antaa silittää ja tulee hieraisemaan päätään jalkaani ja kaksi kertaa se on paljastanut vatsansakin. Mutta aina vain hetkeksi. Se on hyvin erilainen kuin Laguuna, joka pitää itsestään selvänä, että tämä on sen koti ja että se saa tulla ottamaan ruokaa vaikka minunkin lautaseltani jos sitä sattuu huvittamaan. Laguunakin tulee itse kun sitä huvittaa, mutta se tulee rentona ja omanarvontuntoisena, Zenon on kaiken aikaa varuillaan. Varuillaan, uhmakas, herkästi pakeneva ja panikoiva. Laguuna luottaa siihenkin, että saa ruokaa, mutta Zenon huutaa joka kerta ruoan nähdessään kuin pää irtoaisi. 

Kirjoitan nyt ajasta kauan sitten, ajasta ennen Veloenaa. Tajuan yöllä, kuinka Zenonin-kaltainen olin silloin. Varma siitä, että kohta joku suuttuu ja rankaisee. Valmiina puolustautumaan, puremaan, sähisemään. Tai todennäköisemmin: luikkimaan karkuun ja piilottelemaan näkymättömissä. 

Ja muistan äkisti, miten siistiä siellä oli. Jopa ulkoinen ympäristö näytti muulta kuin kaoottiselta. Koetin kovasti vaikuttaa joltain muulta kuin siltä mustalta aukolta, joka olin. Koetin olla kirjahyllyn jatkopala, kastelukannu, sievä lasilumihiutale. Ymmärtämättä laisinkaan, että kyllähän heille täytyi olla aivan selvää, miten peloissani olin aivan kaikesta. (Tietenkään en voinut silloin sitä ymmärtää, koska en ollut itse selvillä siitä, miten peloissani olin aivan kaikesta. Se oivallus tuli, kuten oivallukset tapaavat tulla, tukevasti jälkijunassa.) 

En koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole päässyt vierailemaan tuollaisessa eksoottisessa, ja se saa ajattelemaan, että ehkä sellainen on hyvin harvinaista, sellainen ympäristö. Toisaalta, huomaan nyt aamun tullen, olen ollut nuorena naisena kaikkea muuta kuin luotettava havainnoija, koska en ole osannut säädellä sitäkään vähää kuin nyt, en ole edes tunnistanut emootioitani ennen kuin vuosien viiveellä, joten sen sijaan, että olisin kokenut ne emootioinani, olen kokenut ne ympäristöjen ja tilanteiden piirteinä ja sävyinä, omituisina ristiriitoina. Tänne on aina mukavaa tulla, rakastan katsella näitä kirjoja ja kasveja, mutta miksi maha on täällä aina kipeä? Eikö noita muita todellakaan väsytä, mehän olemme jutelleet jo monta tuntia? Miten heillä voi olla mielipiteitä ihan kaikesta ja miten kukaan ei ole vielä huutanut kellekään vihaisesti? Saanko jo mennä makaamaan pimeään huoneeseen ilman sanoja, hengittämään ja rauhoittumaan, silittää kissaa? Voi luoja tuo komuutti on tyylikäs, puhukaa vaan niistä ihmisistä, joita en tunne, katselen tätä komuuttia, muutun komuutin yksityiskohdiksi. Ihan varmasti osaan olla osa tätä joukkoa, ihan varmasti osaan. Turpa kiinni vaan, hymyile. 

Mitä oikeastaan muistan, mikä on unen ripettä? Elämä on lyhyt, välillä itkettää. 

Ja toisten elämistä tietää hirvittävän vähän. Sen sentään voi tietää, että on joskus ollut pitkään ja säännöllisesti sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka ei ole kertaakaan protestoinut, uhmannut, sanonut ilkeästi tai terävästi, romahtanut itseinhossaan. Ei minun nähteni, ei vuosien aikana. Semmoinen on hurjan harvinaista ja toivoisin voivani sanoa, että siitä kaikesta tuli minulle turvallinen ja luottavainen olo. Mutta ei niin kuitenkaan käynyt. 

Ja silti, sekin jo riittää eksoottiseen. 

Painajaisia

Lapsena näin painajaisia tuon tuosta. Nuorempana aikuisena, niin ikään. Nykyään näen todella harvoin muita kuin koronaviruspainajaisia, niitä joissa on jossain ja tajuaa olevansa ilman maskia ja lakanneensa piittaamasta toisten elämistä ja kuolemista, ja niitä, joissa raahaan ruumispusseja koettaen samalla taltioida tapahtunutta kännykällä. Jälkimmäisiin uniin kuuluu usein, outoa kyllä, kertojanääni, joka lausuu taustalla, että olen sen verran vahva, että tämä on tehtäväni, että olen jo kauan harjoitellut asioiden raaahaamista ympäriinsä. Mikä tietysti pitää paikkansa, mitäpä en olisi raahannut suurissa säkeissä joukkoliikenteessä tai pyörällä tai pulkalla. No, ruumiita, tietysti. (Pommejakaan en ole raahannut valveessa, unessa tuon tuosta.) Unissa teen sitäkin. Nämä koronaunet eivät kuitenkaan enää samalla tavalla kihota hikeä pintaan, koska totta puhuen taidan olla niihin siedättynyt. Lakkaavatkohan ne joskus? 

Viime öinä olen kuitenkin nähnyt muutaman erilaisen painajaisen ja herännyt niistä kauhusta kankeana. Myöhemmin olen ajatellut, että taisi olla epäviisasta toivoa, että näkisin välillä muitakin kuin noita samoja koronaunia. 

Kamalimmassa unessa olen ehkä yhdentoista vanha, siinä iässä, kun tajusin olevani maailmassa lopulta täysin yksin, että minun odotetaan etenevän pois kotoa ja oppivan kaikkea sellaista, josta vanhempani sanoivat suoraan, etteivät he osaa ja mitä tuommoisilla edes tekee. Pyysin näet heiltä apua yhden läksyn suhteen ja he vähättelivät koulun opetussuunnitelmaa sanoen, että miten teitä kiusataan tuollaisella, et tule ikinä tekemään elämässäsi tuolla mitään. Opin oppimaan itse pakon edessä mutta samalla näin vanhemmistani puolen, josta en ollut niin ilahtunut. Tajusin heidän olevan niitä, josta se, tämä tai tuo voi olla paskaa vain koska se tuntuu olevan itsen ulottumattomissa juuri tietyllä hetkellä. Pitkään koetin valita vastakkaisen asenteen - että mikä vaan olisi mahdollista, jos tarpeeksi hakkaa päätään seinään. Nykyään kai kuljen noiden asenteiden välillä. Yksitoista: pirullinen ikä aikuistua, ei ihme, että olen unissani aina välillä sen ikäinen. Viimeisiä eheitä ikiä, joihin seksuaalisuus ei vielä ollut tunkenut nuljakkaita lonkeroitaan edes kenenkään kaverin kokemushorisontin kautta. 

Paitsi tässä unessa. Olen yhdentoista ja istun silloisessa huoneessani maailmankarttakirjoituspöytäni ääressä katsellen tuttuun tapaan jännittäviä paikkoja. Eteisestä, joka on pitkä käytävä, kantautuu toisten ääniä. Jaava. Borneo. Sulawesi. Takanani kahahtaa. Käännyn, mummu. Mummu nostaa sormen suun eteen hys-eleeseen, hiljaa, salaisuus, ja hymyilee ovelasti. Unessa suhtaudun mummuun aivan kuten valveessakin sen ikäisenä - vaivautuneesti, ärtyneesti, koettaen pysyä kohteliaana mutta se on aika vaikeaa sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen kanssa. Hän vippaa kädellään: nouse tuolilta. Nousen luimistellen. Mummu lurahtaa tuolille istumaan ja taputtaa sitten reisiään: istu tähän. Kyllästyneenä moisesta temppuilusta oikein istua läjähdän siihen. Ja samassa tunnen, miten sisääni tunkeudutaan. Olen unessa yksitoista, minua vain sattuu ja pakottaa, haluaisin huutaa, mutta tajuan, että jos huudan, muut näkevät, mitä tapahtuu ja minua rankaistaan, ehkä jopa lakataan rakastamasta. Joten nieleksin kyyneliä enkä uskalla liikahtaakaan. Huone kutistuu, kuroutuu ympärille, hämärtyy, aika ei tunnu etenevän, sattuu. Ohjaan ajatukseni tuohon tylppään kipuun, koska se on helpompi kestää kuin ajatus, että kukaan saisi ikinä tietää tästä survonnasta. 

Uni kestää pienen ikuisuuden. Ja sitten äkisti olenkin sängyssäni ja kohta viisikymmentä, ja kun tajuan, että se oli vain uni, itken niin etten meinaa osata lopettaa. Itken kaikkia joille käy jotain tuollaista ei-unessa, se tarkoittaa liki kaikkia läheisiä, ja sitä, miten ulkopuolelle olen tullut jääneeksi, koska olen se onnekas, jolle tuollaisia asioita ei tapahdu. Paitsi nyt, painajaisessa. Kokemukseni seksuaalisesta ahdistelusta ovat ohuet. Yläasteella yksi ilkeä poika tunki sormeaan farkkujeni takasaumasta sisään pyllyvakoon ruokajonossa - ruokajonossa! - kumarrettuani jotain lattialle tippunutta talteen, mutta siinä se sitten onkin. Muuten olen saanut elää ja kulkea rauhassa, mitä seksuaalisuuteen tulee, fyysisesti kajoamatta, ja ne muutamat kerrat, kun on koetettu kajota, olen puolustautunut sen verran pontevasti ja fyysisesti, että tilanne on vaihtunut luonteeltaan raivokkaaksi käsirysyksi minkään seksuaalisen sijaan. Osin käsirysyyn on johtanut muutama varmasti viatonkin tilanne, jossa minua taidettiin koettaa lähestyä romanttisesti, mutta hätäännyin ja löin niin kovaa kuin pystyin - ja hevosten kanssa pulanneena en ole koskaan ollut mikään hentoinen keijukainen. Kiitos käsirysymoodini, palasin myös ylioppilasiltana kotiin molemmat silmät mustina ja umpeen muurautuneina. Ei ihme, etten osaa mieltää itseäni helläksi, lempeäksi, rationaaliseksi, mistään kunnon kansalaisuudesta puhumattakaan. Tiedän liian monta kohtaa, jossa olen ollut taistelumoodissa tai pakenemismoodissa. Itse asiassa, niin kauan kuin käytin yhtään alkoholia, pidin huomattavana onnistumisena, jos en jossain vaiheessa iltaa törmännyt kumpaankaan. Nyt kun olen lakannut elämäni sabotoinnin alkoholilla, oloni on paljon turvallisempi. 

Uni, jonka näin, oli kummallinen: siinä reagoin seksuaaliseen tunkeiluun sillä tavalla, lamaantumalla ja häpeään uppoamalla, joka on ollut minulle paljon tyypillisempi reagointitapa ihan muissa asioissa, kuten puheviasta kiustauksi tullessa ja muun ei-seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuessa. Ja miten tyypillistä, että unessa oli mummu. Kun vähän saan tolkkua painajaisen jälkeiseen helpotusitkuun, mietin unen olleen tavallaan aika osuva. Se esitti fyysis-seksuaalisesa kehyksessä sitä, mitä tapahtui emotionaalisessa ja puheen piirissä sekä makeisten kohdalla mummun kanssa. Kaikenlaisia uskoutumisia, pahan puhumisia selän takana, joista ei saanut kertoa äidille. Äiti, mummun inhon kohde. Kuinka voikaan toista ihmistä vihata katkerasti, kostaa ja koettaa myrkyttää. Olin lapsena aika ymmälläni tämän kanssa. Ja sitten: koska minulla oli paljon tulehdussairauksia ja joku lääkäreistä, jolla ravasimme, oli ehdottanut, ettei minulle annettaisi nopeita hiilihydraatteja lainkaan, koska ne selvästi ruokkivat ihottumien ja hengitysteiden roihahduksia, en saanut kotona karkkeja, sokeroituja juomia tai hilloja, mitään, mikä voisi pahentaa tilannetta. Vanhemmat olivat tässä tosi jämäköitä ja selittivät minulle asian juurta jaksaen. Ja sitten oli mummu, joka osti pussin sitä tai tätä karkkia ja antoi sieltä vaatien, etten kerro ikinä kellekään, ja säälitteli ääneen, miten kauhea äitini on, kun ei salli lapselle edes pientä iloa elämässään. Ne tilanteet olivat hyvin ristiriitaisia: Tavallaan uskoin vanhempia ja lääkäriä ja tiesin itsekin, että karkista tulee todella huono olo. Ja sitten karkit olivat hurjan koukuttavia. Ja vaikka inhosin mummua, hän oli se, joka niitä minulle kiikutti. Inhosin itseäni, kun en pystynyt vastustamaan liiloja ja punaisia hyytelömäisiä vadelmanmuotoisia karkkeja. Kutisin. En ole ihan varma, maistuivatko karkit ilolta. Sanoisin, että enemmän tahdonheikkoudelta, addiktiolta ja häpeältä. Yhtäkaikkisesti olin niin pieni tämän kaiken alkaessa, ettei minulla ollut vielä riittävää tahdonvoimaa sanoa ei, ja kasvoin systeemiin kiinni. Vasta teininä, kun sain omia taskurahoja ja uskalsin käydä kaupassa, saatoin alkaa halveksia avoimesti mummun tuomisia, sokerisalaliittoa hänen kanssaan. 

Vanhempani olivat jotenkin yllättyneitä kun en yhtään tullut alakuloiseksi mummun kuollessa. Aika moni oli. He eivät ehkä oikein tajunneet, miten helpottavaa oli sen ihmisen vain lakatessa olemasta. Enkä nyt halua sanoa, että mummuni oli vain paha. Ei suinkaan. En vain pitänyt hänestä enkä hänen tyylistään. Mutta hän oli ihminen niin kuin me muutkin. Turhamainen, itsekeskeinen, juonitteleva kädellinen. Kukapa meistä ei olisi. Enkä ole tuntenut edelleenkään ketään, joka olisi sosiaalisesti yhtä estynyt, yhtä ahdistunut kuin mummuni oli. Ja miten surullinen hänen elämäntarinansa oli. Ei kukaan varmasti ollut vaivautunut opettamaan häntä luottamaan toisiin. Päinvastoin, hänet petettiin kerran toisensa jälkeen. Ei ihme, että hän luotti vain lapsiin. Siskollani on mummusta ihan toisenlaiset muistot ja siitä olen onnellinen. Siskoni on kymmenisen vuotta nuorempi, kaipa hänen lapsuudessaan sitten mummu oli paremmissa kantimissa. Tai sitten siskoni ei koe emotionaalisia jännitteitä yhtä häiritsevästi. Tai molempia. Veikkaan molempia. 

Lapsena koin suunnattomasti syyllisyyttä siitä, etten osannut pysäyttää mummua. Etten saanut häntä lopettamaan yritystä vahingoittaa äitiä minun kauttani. Koetin kovasti ettei hän onnistuisi siinä, mutta tietysti hän onnistui, jos ei muuten niin sitä kautta, että minuun tungettiin tulehduksia lietsovaa sokeria jatkuvalla syötöllä ja sairastuin sairastumisen perään, jokaisessa hampaassa oli reikä ja äiti tunsi epäonnistuneensa äitinä ja kasvattajana. Emotionaalisella puolella mummu onnistui vain pelaamaan itsensä ulos. Sen sijaan, että olisin alkanut vihailla äitiä hänen kanssaan, en oppinut pitämään hänestä itsestään. Niin yksinkertaisesti se käy. Lastaan on vaikeaa kääntää äitiään vastaan.

Niin että yhdistelmä lamaantuminen seksuaaliseen hyväksikäyttöön plus mummu on kyllä niin karmaiseva, ettei sellaista pystyisi rakentamaan mikään muu kuin tämä tajunta. Ei kukaan ulkopuolinen osaisi arvata, että juuri näiden palasten yhdistelmä täyttää kokemuksen sillä määrällä itseinhoa ja hätää, että sitä on melkein mahdotonta ottaa vastaan siinäkään vaiheessa kun tajuaa, että untahan se vain. Kuljin seuraavan päivän ylähuuli inhosta jäykkänä ja vaikka kuinka koetin rentouttaa itseäni, kasvot, kaula ja niska muuttuivat aivan panssariksi, johon oli lopulta pakko läiskiä kipugeeliä.

Mummupainajaisen sijaan seuraava, se johon tänä aamuna heräsin, oli huomattavasti maltillisempi. Tässä painajaisessa yksi eksäni oli kuollut. Mutta aika oli vääristetty, siinä painajaisessa olin paljon nuorempi kuin nyt, eromme jälkeen ei ollut kulunut niin monia vuosia ja asia tuntui jotenkin kipeämmältä. Silti oli tapahtunut kaikki ne muut asiat, joita on tapahtunut sen eron jälkeen, hänelle ja minulle. Unessa istun täällä tämän talon portaalla yrttiteekuppi kädessä ja pohdin, voiko kuoleman taakse kirjoittaa - siis voiko kuolleelle enää lähettää kirjettä. Unessa se taisi olla mahdollista. Tuntui oudolta, että ihminen, jonka kanssa oli jakanut niin paljon - ja unessa elänyt suuren osan aikuiselämäänsä - oli yhtäkkiä poissa, kadonnut. Ikään kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan! Ja siinä portaalla mietin, olinko vain kuvitellut suhteemme, olinko menettämässä järkeni, koska - näin ajatus kulki - eihän jokin, mitä on ollut, voi kadota. Eli kun tätä ihmistä ei enää ollut, häntä ei ollut oikeastaan koskaan voinut ollakaan, ja siten koko kokemus suhteesta oli epäilemättä kuvitelma. Mutta muistin, tunnuin muistavan, kaiken sisältäkäsin, ja se hämmensi mimua. Vilutti, pelkäsin, mitä nyt tapahtuu, kun olen selvästi menettänyt järkeni, ja ajattelin kirjoittaa kuolleelle ja kysyä, muistanko väärin. 

Heräsin tästäkin unesta itkien. On suruja, jotka eivät lakkaa vuosien päästäkään, kuten suru suhteen loppumisesta. Sellainen suru on niin erilainen, puhtaampi ja onnettomampi, kuin ne surut, joita vaikkapa mummuun liittyy. Sen pohjavire on huokaavan toteava: kun kerran huomasimme suhteen loputtua, ettemme oikeastaan kauhean hyvin ymmärräkään toisiamme tai osaa olla ystäviä keskenämme, niin - aivan kuten unessa - ehkäpä sitä ystävyyttä ei koskaan ollut ollutkaan. Oli kyllä rakkaussuhde, seksisuhde, riippuvuussuhde (en edes yritä narrata), asumissuhde, käytännön järjestelyt. Mutta ystävyyttä emme ehkä onnistuneet rakentamaan, jälkikäteen ajatellen. Oli liian paljon asioita, joista ei olisi saanut puhua, ja ne asiat kai kerrostuivat meissä molemmissa kunnes emme enää tunteneet lainkaan toisiamme. Näin saattaa käydä helposti, jos sulkee mielensä ovet muulta kuin yhdeltä parisuhdemallilta (ehkä etenkin aikana, jolloin seksuaalisuus on voimakkaampaa kuin esimerkiksi tässä iässä). Eikä halua kuormittaa toista. Ja yllättyy, kun toinen suuttuu jostain piirteestä tai ajatuksesta, jota ei ole edes ajatellut erityistä piilottamista vaativaksi mutta ei ole ihan sattumalta tullut sanoneeksi sitä toiselle, jolla on omat kiireensä ja juttunsa. Ne kohdat, joissa on sanonut jotain itselleen hyvin olennaista ja oivaltavaa, ja toinen kiirehtii kertomaan, ettei halua tuntea tuota ihmistä joka noin sanoo. Eikä osaa lyödä leikiksi, halata ja lohduttaa ja sanoa, että hupsu, se minä olen ollut kaiken aikaa, et ole vain huomannut sitä ennen, ja olet sinä minut halunnut tuntea, koska - no, särähtää irti kaikesta mahdollisuudesta lyödä leikiksi, koska epäilee, että onko toinen sittenkään halunnut tuntea itseä. Että ehkä ei sittenkään. Että on ollut jokin illuusio jostakin ihan toisenlaisesta olennosta. Ihan niin kuin itselläkin on ollut toisesta. Ja illuusioiden menettäminen sattuu.

Ei ole helppoa olla ihminen, kasvaa ja vähitellen viisastua. Ehkä. En osaa sanoa, viisastunko. Kai sellaisen suhteen on itse muutenkin jäävi, vaikka kuinka erilaisissa oppilaitoksissa harrastettaisiin itsearviointeja osana kurssisuorituksia. Ja työhaastatteluissakin, luoja paratkoon, kysytään, mitä puolta haluaisi kaikista eniten kehittää itsessään työelämässä. Aloin nauraa tällä kysymykselle, se tuntui vain niin älyttömältä. En nimittäin keksi mitään kohtaa, jolle ei periaattessa voisi tehdä jotakin. Ja samalla, olen oppinut elämään ja luovimaan tässä tilanteessa kuten opitaan asumaan epätäydellistä taloa: entä sitten vaikka ikkunat ovat vähän pienet ja ilmalämpöpumpun aliset laudat pehmenneet kosteudessa, vaikka parketti pitäisi varmaan kohta hioa ja laminaatti on noussut vuoristoiksi tiettyjen saumojen kohdalta, vaikka eteisen ovi on valoaukoton ja sen takia meinaa aina kompastua kenkiin kun on niin pimeä, vaikka portaista on lähtenyt irti turvakaidetta eikä kukaan ole laittanut korvausilmaventtiileitä niihin huoneisiin joissa hiilidioksidipitoisuus tuppaa nousemaan nopeasti korkeaksi - ja vaikka ikkunat ovat mallia, jota ei voi avata. Entäs sitten, asuttava on. On niin paljon asioita ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi. No, talon kohdalla toki tiesimme. Salaoja on saatava kuntoon. Sitten voi miettiä muuta. (Ojamiehet tulevat noin viikon kuluttua.) Ja jälkikäteen ajattelin, että ehkä työhaastattelussakin olisi pitänyt sanoa, että yritän pelastaa itseni tulvalta ja kosteusvaurioilta, että en ole vielä päässyt mihinkään työelämäkehittämiseen saakka, koska tässä on hommia piisannut ihan päivästä toiseen selviytymisessäkin. Tarkemmin ajatellen ehkä ihan hyvä etten tajunnut tätä sanoa ääneen. Minut olisi voitu täyttää ja laittaa näytille johonkin lasivitriiniin rupriikilla "sekopäät jotka eivät ymmärrä, mitä työhaastatteluissa kuuluu ja mitä ei kuulu sanoa". 

(Työhaastatteluista tulee samalla tavalla nihkeä olo kuin mummusta: edellytetään valehtelemista.)

No, jotain hyötyä tästäkin uudesta painajaisesta oli. Nimittäin muistan aamulla tilanneeni edellisiltana nattobakteereita ja tempehrihmastoa, koska ikävöin tuoretta nattoa ja tempehiä. (Selvästi nyt kun olen oppinut tekemään hyviä idlejä, kaipaan uutta haastetta. Kombuchan ja vesikefiirin kanssa minua ärsytti kaiken aikaa se, että enhän minä oikein osaa juoda niitä tuotoksia: olen tottunut juomaan vettä ja kaikki muu tuntuu huonommalta.) Ja meillä on täällä aika viileää. Olisipa taas jugurttikone, se on se ajatus, joka liittyy eksäsuhteeseeni. Silloin meillä oli jugurttikone. En ottanut sitä mukaan erossa, mikä oli iso erehdys. Tarvitsisin sitä taas naton ja tempehin kanssa. No, menen huuto.nettiin ja löydän sieltä jugurttikoneen vitosella plus postit. Ostan sen: haudutusalusta natolle ja tempehille, ja voipa siinä helpommin sitä jugurttiakin itse tehdä, jos rahat hirttävät pian tosi tiukalle. 

Tuskin muistaisin jugurttikonetta ilman unta. 

Sunnuntai: aion istuttaa loput kevätsipulikukat. Niitä on enää satakunta sipulia pistämättä maahan. Huomenna alkaa taas tyypillinen kuusipäiväinen työviikko. Ja salaojaremontti, ja kohta alkaa marraskuukin. 

Sukulaisista vaikeina aikoina

Viime päivinä olen ajatellut paljon politiikkaa ja sitä, mitä Twitterissä on alkanut puskea läpi joidenkin poliitikkojen kertomana - että toiset ihan oikeasti nauroivat makeasti ja päin naamaa, kun he ehdottivat varotoimenpiteitä silloin kun epidemia ei ollut vielä jalkautunut Suomeen. Sitä, miten vähän lopulta tietää maasta, jossa elää, sen käytännöistä. Paitsi ehkä ryhmäpaineesta, jota olen inhonnut lapsesta saakka ja jota inhoan vuosi vuodelta yhä tylpemmin ja kuvottuneemmin. 

Ja sitten makaan saunassa ja mieleen tulee isoisoisäni Inkerinmaalta. Miten vähän sitä lopulta siitäkään tietää, mitä kulissien takana tapahtui. Ajattelen, että onhan siinä jotakin erikoista, että he ensin säästyivät Stalinin vainoilta kun lähes kaikki ympäriltä kyydittiin Siperiaan. Isoisoisäkin vietiin mutta hän palasi samoin tein takaisin kuin jojo. Edes heidän maatilaansa ei otettu pois, sosialisoitu. Miten? Miksi? Ja mitä tapahtui siinä vaiheessa, kun tämä viittä kieltä sujuvasti puhunut maalaisherra saapui jatkosodan aikana Suomeen siinä inkeriläislastissa, joka tuotiin maatalouteen sodan ajan apukäsiksi ilman aikomustakaan antaa heidän oikeasti asettua tänne asumaan suomalaisiksi? Miksi hän sai äkisti talon ja rahaa paikalliselta teollisuuspohatalta, jota ei entisestään tuntenut? Sukulaiset tietävät kertoa, että isoisoisä meni yksin ja tyhjin käsin teollisuuspohatan kanssa suljettujen ovien taakse ja palasi sieltä mukanaan riittävästi rahaa talon ostamiseen. En tiedä, mitä isoisoisäni myi, mutta epäilisin, että informaatiota. (Aika monta lastaankin hän sai tänne jäämään turvallisesti, kun suurin osa inkeriläisistä savustettiin pois.) Mutta mikä informaatio on ollut noin kovaa valuuttaa siellä ja täällä?

Näin isoisoisästä unta. Hänellä oli ketunpunainen tukka ja suuri nahkainen kapsäkki, jonka sisällä avautui huikaiseva tähtitaivas. Kun kysyin unessa, miten tämä on mahdollista, hän vastasi, että hän on kuollut, ja kuolleille kaikki semmoinen on sallittua. Keskustelimme luonnollisesti unikaupungissani, jossa käydään sotaa, on käyty koko elämäni ajan. Unessa mietin kaukaisten pommien ääniä kuullessani, oliko isoisoisällä jotain tekemistä niiden kanssa. Onko pommi, joka laukussani on, isoisoisän taivaslaukusta?

On niin vähän, mistä tietää. Luin inkeriläisistä kertovasta kirjasta, vai kuulinko sen luennosta, miten 20-luvulla inkeriläispojat suunnittelivat terroristi-iskuja Pietariin, ja miten sen seurauksena kyliä poltettiin. Kun luin tästä, silmissä sumeni ja tajusin, minkälaisessa kaikessa isoisovanhempani ovat saattaneet olla mukana. Jos ei tekemässä, ainakin näkemässä, kuulemassa huhuja, piilottamassa, rahoittamassa. En tiedä, kukaan ei tiedä. Siitä on aikaakin jo sata vuotta. Se on ollut aivan toinen maailma. (Ja silti kovin samanlainen aika. Pandemia, esimerkiksi. Sota. Vallankumous.) 

Mutta se on sanottava, että saan voimaa useissa tilanteissa isoisoisästäni, jota en tietenkään ole oikeasti tavannut. Ajattelen, miten hän keplotteli menemään, ja samassa tunnen itsenikin ketuksi, joka jolkottaa tilanteiden halki kenenkään raapaisematta. Ei suurena, ei tunnettuna, ei mitään semmoista, mutta koskemattomana, naarmuuntumattomana, vapaana ja valppaana.

Saunassa ajattelen myös tätä: onneksi sairastuin viruskeuhkokuumeeseen kuusi vuotta sitten. Onneksi, koska se sai minut ymmärtämään, miten infektio voi kääntää elämän jonkun muun elämäksi. En halua menettää rippeitäni, joiden avulla roikun työelämän liepeessä kiinni. Enkä halua, että moni muu joutuu tähän tilaan, jossa ei ole oikein selvää, onko sairas vai terve, tai mitä nuo käsitteet edes pitävät sisällään. Ei kulu viikkoa, jona en ajattelisi isoäitiä, isoisoisän vanhinta tytärtä, ja tämän sairauksia. Ne olivat selviä jo silloin kun synnyin. Nuorempana ajattelin, että olemme jotenkin heikkoa geneettistä materiaalia, koska eivät muiden mummot olleet niin sairaita. Nykyään, korona-aikana, ajattelen, että nuorena sairastettu paha infektio altisti hänet niille sairauksille. Hän sentään meinasi kuolla parikymppisenä, hiukset tippuivat kaikki päästä ja kuin ihmeen kaupalla hän selvisi hengissä. Mutta muuttuneena, ajattelen nyt. Ei ollut sattumaa, että juuri hänelle kasautui sairaus toistensa päälle. Kun katselen äitiä, en voi sanoa, että geneettinen materiaali olisi heikkoa. Äiti on seitsemänkymmentäkuusi ja tekee edelleen usein kuusipäiväistä työviikkoa. Äiti ei ole saanut nuorena pahaa infektiota, kunhan on joutunut anoreksian takia sairaalaan. Silloin sitä ei tietenkään vielä kutsuttu sillä nimellä. Ja menettänyt kolarissa ylähampaansa teininä. Sillä ei ole mitään tekemistä geenien kanssa, tai minkään muun. Minulla on edelleen ylähampaat. Ikänäkökään ei ole vielä iskenyt, tai huonokuuloisuus, tai vaihdevuosioireet. Mitäs sitä pienistä, vaikkei enää kestä valvomista eikä musiikkia. Jaksan raahata multasäkkejä ja viljellä osan ruostamme. 

Joskus mietin toista isoisääni, sitä, jota isäkään ei tavannut. Sitä, miten hän oli palannut takaisin pohjoisesta hevosseikkailustaan ja ollut tulossa takaisin. Ja miten hän oli mennyt heinäpellolla mummun äidille puhumaan, että tulisi takaisin jos vain mummu hänet huolii, ja mummun äiti sanoi, että parempi häipyä niiltä seuduilta ja olla enää ikinä näyttämättä naamaansa sielläpäin. Mummu kuuli tämän vasta äitinsä kuolinvuoteella. Mitä se isoisä on ajatellut, miksi hän on totellut mummun äitiä? (Kaiken kuulemani perusteella mummun äiti on ollut aivan järkyttävä ihminen, todella ilkeä ja ankara, ehkä siksi?) Miten mummun äiti on voinut sanoa niin? Liittyykö se siihen, että mummun äiti oli vienyt isäni tämän isänäitiä katsomaan, ja tämä nainen oli sanonut, että ei tuo äpärä ole hänelle sukua, viekää pois? Siihen aikaan oman pojan avioero on ollut niin kipeä juttu. Ja mitä mummu ajatteli kuullessaan entisen miehensä halunneen palata kauan aikaa sitten ja äitinsä tyrannoineen senkin jutun? Mutkikasta on ollut sielläkin sielunelämä. Mikään tässä maailmassa ei saa minua uskomaan suomalaisia tasaisiksi. Ei tällä sukutaustalla. Ja tämän mummoutensa kieltäneen naisen äiti oli puolestaan vaatinut, että isän isän piti muistaa testamentissaan näitä ensimmäisen avioliittonsa lapsia, koska hän oli aina arvostanut mummuani ja säälinyt sitä asemaa, johon tämä oli yksinhuoltajana joutunut, ja oli ollut pahoillaan, että hänen tyttärenpoikansa oli semmoista mennyt tekemään. Kun testamentti aikanaan luettiin, tuli isänisän uudelle perheelle yllätyksenä, että heidän isällään oli ollut jokin ensimmäinen avioliitto ja että heillä oli puolisisko ja puoliveli. He olivat kuvitelleet olleensa ainoita ja pitäneet isäänsä vakaana perheenisänä. (Mitä hän varmasti oli ollutkin, kai sitä moni ihminen tarpeeksi kipeät läksynsä oppii kerrasta.) Tai puolisisko oli kyllä juuri kuollut, oli enää puoliveli, isäni. Isä oli mennyt tapaamaan näitä ihmisiä, heihin oli ollut vaikeaa suhtautua. He olivat kyllä ystävällisiä mutta kovin eri sosiaaliluokasta, vauraita, koulutettuja, tasapainoisen oloisia. Ja tietysti täysin vieraita, keskenään sisaruksia ja sitten isä ainoana ei-ulkopuolisena ulkopuolisena siinä joukossa. On varmasti outoa saada eläkeiässä äkisti uusia puolisisaruksia! Isä sanoi, ettei hän oikein osannut puhua näiden puolisisartensa kanssa. Ymmärrän sen hyvin. Minullakin on semmoinen olo useimpien ihmisten kanssa. Tai siis, osaan kyllä puhua ja kuunnella, mutta tuntuu, että mitään todellista kohtaamista ja myötätunnon vaihtoa ei tapahdu kuin harvoin. Ja joskus silloinkin tajuaa kaiken siitä kiitollisuuden keskellä, että on silti valtavasti, mitä ei voi oikein käsittää. Niin erilainen elämismaailma. 

Se isotäti, äidin täti, joka kuvitteli isänsä olleen Mannerheim, on jo kuollut. Isotäti, jonka olohuoneen seinällä koreili koko seinän mittainen Botticellin Venuksen syntymä ja kaappien päällä kiinalaisia vanhoja maljakoita. Saunassa ajattelen: nämä uudet dna-tutkimukset eivät olisi miellyttäneet isotädin romanttista mielenlaatua. Mutta miksei hän ajatellut sitä, miten jännittävä hänen oman inkeriläisen isänsä, sen oletetun oikean isän, tarina oli? Minusta se tarina on ainakin yhtä kiinnostava kuin Mannerheimin tarina.

Tarinat liukuvat yksi kerrallaan hautaan. 

Maksoin poliisille käsittelymaksun. Olemme muutaman muun tilanteesta järkyttyneen kanssa järjestämässä kynttilätilaisuutta, jossa voi muistaa yhdessä koronaan kuolleita. Kuolemia tulee kymmenisen päivässä. Jokainen heistä vie hautaan mukaansa palasen historiaa, ymmärrystä, myötätuntoa. Jäljelle jää ihmisiä, jotka jäävät miettimään, mitenhän se ja sekin asia oikeastaan meni. 

Historia ja kulu ovat niin kummallisia, unettavia ja taivaansyviä. Suuria tapahtumia, outoja sattumuksia ja kaiken keskellä nestettä täynnä olevat nahkasäkit eli ihmiskehot ajatuksineen ja tunteineen. Pidän tästä itäisestä kehon luonnehdinnasta, nesteellä täytetty nahkasäkki. Ja silti jokaisella nahkasäkillä ainutkertainen näkökulmansa asioihin. 

On vaikeaa ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka olisi osannut arvata viisi vuotta sitten, että nuoriso liikkuu jollain sähköpotkulaudoilla? Tai että niitä oikeasti saa jättää kaduille lojumaan siten että ihmiset satuttavat niihin itsensä pahasti? Tai että on suunniteltu semmoisia roskiksia, jotka ovat vinossa, jotta ne palvelisivat paremmin ohi kiitäviä pyöräilijöitä? Tai että tyypit roikkuvat ruuduillaan tunteja päivässä?

Six memos for the next millennium, muistan edelleen sen, ostin sen kirjan ja luin juuri yliopiston aloitettuani. Yksi päivä metsässä kävellessäni muistin sen, aivan äkisti, katsellessani metsän syvyyttä, hitautta, syklisyyttä. Ajattelin: Kävelin ulos siitä maisemasta, siitä maailmasta. Nesteellä täytetyn säkin maailmaan, sammalmaailmaan, tikkojen koputuksiin ja kirjanpainajien tuhoihin. Maailmaan, jossa iho puhkeaa täyteen korvia ja salaperäistä sopotusta, unia ja muistikuvia. 

Lehtijuttu joka tuo muistoja mieleen

Luen ja muistan. 

(Jos sinulla ei ole Hesarin lukuoikeuksia, tässä tiivistelmä: Nuorille puhelin on statussymboli ja lukiolaisen puhelin voi maksaa jopa 1500 e. Kalliista puhelimesta saa kavereita ja puolestaan vääränmerkkisestä puhelimesta kettuilua.)

Olin kuvitellut, että aikakausi, jolloin itse kasvoin kohti aikuisuutta, 80-luvun ja 90-luvun taite, olisi ollut jotenkin superkaupallinen, superstatussymboloitu juppiaatteineen. Kävin yläastetta rikkaassa kaupunginosassa jossa meillä ei tarkemmin ajatellen ehkä olisi ollut varaa asua mutta jonne vanhempani olivat halunneet muuttaa jotta meillä lapsilla olisi "hyvät lähtökohdat". Koulussa nuoret olivat äärimmäisen merkkitietoisia. Jos ei ollut oikeanlaisia purjehduskenkiä purjehdusvenettä leviksiä baseballtakkia fritsuhuivia jne. jne. niin oli pelle. Minulla ei tietysti ollut oikeanlaista mitään. Etenkään eetosta: koko juttu tuntui jo nuorena niin typerältä, että panin tahallani hanttiin ja provosoin pukeutumalla Anttilasta ostettuihin halpisfarkkuihin ja vähän myöhemmin armeijan flanellisiin kalsareihin. Kun sitten tuli lama, jonka kai oletetaan traumoittaneen sukupolveni, se oli itselleni helpotus. Ainakin emotionaalisesti, koska puhuttiin siitä, miten edellisinä vuosina talous oli ylikuumentunut. Oli tyhjillään olevia liiketiloja ja vähän lannistunut ilmapiiri - sitä ymmärsin ja osasin suuntia siinä. Olkoonkin että isäni jäi työttömäksi ja makasi muutaman vuoden vain sohvalla tehden ristisanoja ja opetellen siivoamaan ja laittamaan ruokaa. (Onneksi vanhempani ovat absolutisteja, onneksi isä kuitenkin jaksoi jatkaa lenkkiensä juoksemista, onneksi meillä oli koira - moni asia olisi voinut mennä huonommin ilman näitä seikkoja.) Siinä vaiheessa olin jo paennut sieltä rikkaasta kaupunginosasta piireineen, ensin taidelukioon, sitten au pairiksi ja sen jälkeen yliopistoon. Näissä paikoissa ei ollut samalla tavalla ulkoista mittapuuta, joka olisi pitänyt pystyä täyttämään. Tai ainakaan ulkoisen mittapuun yksiäänistä diktatuuria. 

Kuvittelin, että tuosta typeryydestä olisi päästy jo irti. Ekokatastrofi, kaikanlaisen vasemmistolaisuuden isompi esiinnousu, tyylien moninaisuus, juppiajalle naureskelu. Mutta ei. Kun luen juttua, mietin, oliko juppiaikanakin tuo hirvittävä merkkidiktatuuri vain rikkaissa kaupunginosissa. Jos olisimme asuneet jossain, minne sosioekonominen asemamme olisi istunut paremmin, en olisi ehkä joutunut kokemaan koko paskasirkusta. Ilman sitä lukisin varmasti juttua neutraalimmin. Nyt suututtaa.

Lapset ja nuoret ovat niin alttiita kulutuskulttuurille ja mainonnalle. Ei heillä ole vielä useimmilla semmoisia ankkureita, joihin turvautuen voi kohauttaa hartioitaan konsumerismille ja rahalla aseman ostamiselle. Ja sitten mietin - ovatko monet aikuisetkaan tästä vapaita? Tarkoitan tätä: minulla on läheinen jolle on todella tärkeää, minkä merkkisiä hänen pöytänsä, maalinsa, vaatteensa jne. ovat. Joka joskus mainosti katsomaansa elokuvaakin niin, että sitä on ilo katsella, koska sen henkilöhahmot pukeutuvat samoihin merkkeihin ja sisustavat samoilla merkeillä, joita hekin suosivat.  Elokuva kertoi huumediilereistä. Tämä läheinen on jokseenkin kellokäyrän toista laitaa, tietysti, mutta ei ole ihan tavatonta sekään, että piirteen suhteen hillitymmillä aikuisilla omat suosikkimerkkinsä vaatteissa, kalusteissa, astioissa. Ja usein se on joku muu kuin pelastusarmeijan kirppis tai kierrätyskeskus. 

Vompsu kadotti takkinsa konferenssissa, jossa kävi. Kun hän viimein pääsi läpi konferenssihotellin puhelinpalveluun, hänelle kerrottiin kaikkien löytötavaroiden toimittamisesta sille firmalle, joka vastaa näistä tavaroista. Sinne ei pääse puhelimitse läpi, tietenkään, mutta netissä voi täyttää joitain euroja maksavan hakupyynnön lomakkeella. Lomakkeella kysyttiin, mikä on tavaran merkki. Miten joku voi tietää takkinsa merkin, ihmetteli Vompsu. Niin, sanoin, useimmat taitavat tietää. Vompsu totesi, ettei tiedä yhdenkään vaatteensa merkkiä. Niin, sanoin. Harvan vaatteeni merkin minäkään tiedän. Mutta semmoisessa todellisuudessa ne ihmiset elävät. Jossa takki ei ole vain muistoja paikoista, joissa se päällä on käyty, ja ajatuksista, jota takkiin on liittynyt, assosiaatioita sen väristä, leikkauksesta - vaan myös merkki, symboli järjestelmässä, johon meillä ei taida olla pääsyä. 

(Muistavatkohan, havainnoivatkohan nämä ihmiset samalla tavalla kuin itse tekee, muistaen jonkin ammoisen sitaatin kirjasta tai artikkelista, muistaen missä luki ne sanat ja miten ne kolahtivat? Varmasti, ajattelen, varmasti. Mutta voiko olla varma?)

Selväähän se, että kun Vompsu etsii takkiaan nettilomakkeella osaten sanoa ainoastaan sen olevan ruskea, tuskin sitä löytyy. (Netti on kyllä kätevä niiden osin kadonneiden sitaattien metsästykseen - ehkä koska muistaa niistä johtolankoja jäsennellymmin kuin tavaroista.) Vaan eipä tuo mitään - taskut olivat tyhjät ja takkikin saatu ilmaiseksi isältäni. Isäni on vielä sitä pula-ajan sukupolvea, joka saattaa alennusmyynneissä ostaa jotakin kahdeksankymmenen prosentin alennuksella, koska voivathan takit maailmasta loppua. 

Vakiokeskustelu äidin kanssa: Isällä olisi Vompsulle kassillinen vaatetta, saavatko tuoda. Välillä äiti dumppaa minulle huivejaan ja villatakkejaan, joita ei osaa käyttää. En ehkä osaisi itsekään, mutta merinot ja kasmirit otan aina vastaan, ihan sama, minkä värisiä ja kuinka kulahtaneita ja suuria. Vaatteitahan ne vain ovat ja minua palelee helposti. Omilla rahoillani näihin ei tietenkään olisi varaa. Eipä ollut äidilläkään minun iässäni. 

Mietin pienen sananvaihtomme jälkeen, millaista olisi asua ja elää jonkun merkkitietoisen kanssa. Se on tietysti ihan haihattelua, kukaan merkkitietoinen ei koskisi minuun onkivavallakaan, saati asuisi kanssani. Etenkään jos olisi erehtynyt puhumaan merkkiasioista ja olisin nauranut. Nauran usein, kun en oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida. Olen nauranut hautajaisissa, ensimmäisillä seksikerroilla jonkun kanssa, työhaastatteluissa ja niin edelleen. Todennäköisesti nauraisin, jos joku alkaisi selittää merkeistä tosissaan. 

Lehtijutusta tajuan, että menneeksi kuvittelemani maailma ja menneeseen takertuneeksi mieltämäni läheinen merkkikouhotuksineen ovatkin itse asiassa ihan tämän ajan juttuja. Olen vaan jo niin pihalla (ja ehkä aina ollutkin) etten ole huomannut koko mokomaa. On aina muuta ajateltavaa: miltä meditoidessa tuntuu, miltä savasanassa tuntuu dynaamisen harjoituksen jälkeen, kaikki nuo sanoja karttelevat tämät tässä, miten luontokato etenee, miten koostaa hyvä jatkumo seuraavan viikon dynaamisille tunneille, miten ratkaista joogahuoneen akustiikkaongelma (turvautumatta ostoasioihin), riittävätkö rahat yli talven, saammeko terassin revittyä ennen salaojafirman saapumista, miksi useimpia ihmisiä ei kiinnosta korona ilmiönä vaikka kyse lienee elinaikamme yhdestä suuresta tarinasta, kuinka nopeasti pahvilaatikkokypsyvästä tomaattivuoresta tulee taas säilöntäongelma ja niin edelleen. Miten tehdään reklamaatio aurinkopaneelien toimittajalle, joka väitti katollemme mahtuvan vain 17 paneelia, kun eilisten paneeliasentajien mukaan sinne mahtuu kuusi enemmän. (Joudumme tilaamaan lisää paneeleita sekä toisen invertterin, koska nykyinen on mitoitettu vain näille paneeleille. Ehkä silti ihan hyvä, taloudelliselta kannalta, että nykyinen paneelisetti jäi edullisemmaksi. Talvesta tulee vaikea.)

Sentään jotkin asiat ratkeavatkin: Soitin eilen entiselle vuokraisännälle ja hän pyysi anteeksi ettei ole maksanut vakuusrahojani takaisin vaikka tiesi, että meillä on kohta isot menot salaojaremontin alkaessa. Saan ne rahat nyt. Keskustelimme taas pitkään koronapolitiikasta, koulutuspolitiikasta ja sen sellaisesta. Entinen vuokraisäntä kertoi väsymysoireyhtymästään, jonka oli saanut pahan virustulehduksen päälle kahdeksankymmentäluvulla ja miten vaikeaa mistään oli saada apua, ja miten lopulta vasta avantouinti oli onnistunut herättämään kortisolivasteen. Kuuntelin. Ymmärrän taas asteen enemmän siitä, miksi he suojautuvat niin tarmokkaasti, että meidän koronasuojautumisemme vaikuttaa sen rinnalla sunnuntaipuuhastelulta. 

Nukuin huonosti kuten aina nuoruuden muistamisen jälkeen. Sen ajan muistaminen ja sen tajuaminen, että jotkut elävät siinä helvetissä edelleen, kuristaa kaulaa ja rintakehää. Tuntuu nurinkuriselta, että maailma on kippaamassa nurin pitkälti statushelvettien takia. Sen vielä jotenkin ymmärtäisi, että asiat menevät pieleen, koska jokin on niin hyvää ja ihanaa ja innostavaa, ettei huomaa sivuvaikutuksia. Mutta että asiat menevät pieleen, koska ei arvosta tätä tässä nyt, ja hamuaa nälkäisenä koko ajan jotain muuta, enemmän, uutta, kallista, harvinaista, erottuvaa. En oikein edes löydä sanoja sille, miten surullista se on. Tietysti on aika epäuskottavaa, että siellä statusportaikossa kiipeillessä se juttu tuntuisi helvetiltä. Minusta se tuntuu semmoiselta, koska en ole koskaan astunut sinne sisään. Ehkä se tuntuukin liukuportailta tai Vekkulan liikkuvilta askelmilta? Vähän samanlaiselta kuin se, mitä tunsi omasta kehostaan nuorena - että pystyy, näyttää hyvältä, kuohahdus siitä, jaksamatta edes sääliä niitä, joiden asiat olivat toisin? Nopeita kuohahduksia, jotka pitävät rytmissä? Huomaan, etten osaa oikein kuvitella. Yhtä vaikeaa kuin koettaa kuvitella, miltä tuntuisi ilahtua säiden viilentyessä, syksyn pimeiden saapuessa. Silti jollekin se on luonteva. 

Siitä, yläasteesta ja helvetistä irti kiemurtelemisesta, on niin kauan. Ja silti, niin vähän aikaa, selvästi, liian vähän, koska suutun lehtijuttua lukiessani ja sitten nukun huonosti, vaikka olisi juuri tilaisuus laskeutua viikkolepoon raskaan työviikon päätteeksi. 

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Ilo perusasioista

Tänään näen pitkästä aikaa vanhemmat.

He tulevat autolla käymään ja tuomaan jotain sinne jääneitä puutarhatarvikkeita, ja näemme pihalla maskit päässä ja turvaväliä hyödyntäen.

Näin ollen toiveeni siitä, että tapaan vanhempani vielä elossa, näyttää toteutuvan!

Hassua, miten tämä pandemia on vienyt osin samanlaiseen mielenmaisemaan, jossa elin lapsena: silloin pelkäsin jatkuvasti, että vanhemmilleni käy jotain kauheaa. Istuin ikkunan ääressä nenä ja kädet ikkunaan liistrattuna koulun ja harrastusten jälkeen ja itkin, koska oli jo kymmenen minuuttia myöhempi kuin he olivat sanoneet, ja autoa ei vieläkään näkynyt. Kuvittelin kaikki mahdolliset kolarit, sillalta mereen ajamiset ja ehdin taas spekuloida, kelle sukulaiselle joudun muuttamaan orporukkana. Siinä vaiheessa, kun auto kaarsi näkyviin, olin jo räästä ihan tukossa ja helpotuksesta vetelä.

Aikuisena olen harvemmin pelännyt näin, mutta pandemian aikana tätä tematiikkaa on tullut pyöritettyä kerran jos toisenkin, etenkin pandemian alussa, kun äiti kävi edelleen metrolla töissä. (Kaikki yrittäjät eivät tosiaankaan jää elääkkeelle.)

Joskus joku on ihmetellyt, miten jaksan olla kiitollinen pikkuasioista, mutta luulen, että se palautuu tähän: On aika harvoja asioita, joita olen ottanut itsestäänselvyytenä tässä elämässä. Ihan oikeasti, olen 45 ja mulla on edelleen elävät ja hoksottimiltaan toimivat vanhemmat. Se on melkoista! Enkä joudu syömään vielä mitään säännöllistä lääkitystä. Melkoista taas! Ja vaikka lääkäri toista ounasteli, olen pystynyt pitämään koiran ja kävelemään sen kanssa tuntikausien lenkkejä vuosien kipujen jälkeen. Pystyn tekemään työtä ja elättämään sillä itseni ja koiran. Eivät nämä ole mitään itsestäänselvyyksiä. Hämmennyksellä seuraan, miten moni haluaa tällaisten lisäksi muutakin, kuten tietynnäköisen uran, taloudellisen varmuuden, lapsia, tietynnäköisen suhteen ja niin edelleen. Kaikin mokomin.

Itse olen onnellinen jo näistä. Eivätkä ne jatku ikuisesti ja niiden ylläpito vaatii jo melkoisesti työtä. Eikä minulla ole kunnianhimoa näitä ihmeempiin ponnisteluihin.

Tänään tapaamme vanhempien kanssa turvavälein ja maskia hyödyntäen ulkotiloissa. Tunnen iloa.

Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani. 

Vahvuuksista ja ableismista

Osallistuin koulutukseen, jälleen kerran. En tiedä, onko elämässäni oikeastaan kauheasti muuta kuin koirakävelyitä, opettamista ja koulutuksia.  (Ja syömistä.) Tämä on tällainen jakso, selvästi. Toisaalta viihdyn tässä hyvin ja ajatuksia tönäytyy liikkeelle.

Koulutus pelotti etukäteen kuten kaikki liikunta-alan koulutukset pelottavat minua. Hitto vie, ryhmäliikuntatunnitkin pelottavat minua osallistujana, samalla kun ne kuitenkin ovat olleet vuosia turvasatama, jossa koen pyhyyttä, koska saan liehua mukana joukkoa ilman sanoja. Koulutuksen aluksi tajusin, että no niin, meitä kauhuissaan olevia on taas siellä monta kappaletta. Harvan keho toimii sataprosenttisen sulavasti ja ongelmitta. Koulutuksessa haluaisi niin olevan. Niin ei koskaan ole.

Omituiseksi asian tekee se, ettemme ole tulleet sinne esiintymään tai arvioituttamaan kehojamme tai niiden toimintakykyä. Olemme tulleet oppimaan, miten opettaa kehomielilajia, jossa iso juttu ei ole suoriutuminen tai suorittaminen vaan oman kehon ja mielen rajojen kuunteleminen, hengittämiseen kytketty llikemeditaatio ja tyytyväisyys siitä, mikä on, mikä tapahtuu. Jossain vaiheessa aiemmin ja jossain toisaalla on kuitenkin käynyt selväksi, että jos ei ole sataprosenttisen toimintakykyinen, on jollain tavalla laiska, asennevikainen luovuttaja tai muuten vain osaamaton (mikä viestii vain siitä, ettei ole yrittänyt tarpeeksi). Jopa joogakoulun vessanoven pöljä carpediemismi if you can dream it you can do it palaa mieleen uhkaavana, vaikka sille on helppoa keksiä vastaesimerkkejä: lohikäärmeenruumiiseksi konkreettisesti muuttuminen, avusteitta lentäminen, avusteitta tuntikausien sukeltaminen ja niin edelleen. Nivelrikon katoaminen - voi kuvitella ja unelmoida sellaisesta mutta ei se taida silti tapahtua, ei ainakaan nykyisellä teknologialla.

Koulutukset tapaavat nostattaa surua vaikka itselleen antaakin luvan rajoitteisiinsa - eihän sille oikein ole vaihtoehtoa paitsi se, että joko vähättelisi rajoituksiaan ja joutuisi pitkälle saikulle rikottuaan pahasti itsenstä tai vaihtoehtoisesti oikeasti uhriutuisi ja poteroituisi siihen, että kun ei voi suoriutua täydellisesti, ei sitten suoriuduta ollenkaan. Siihen minä en ole liikuntaihmisiä -puheeseen. Sana "sporttinen" tuottaa itselleni edelleen kielteisiä mielikuvia mutta epäilen vahvasti, että kyse on pelosta siitä, etten itse kelpaisi sporttisten seuraan, joten en suhtaudu siihen haudanvakavasti. (Ehkä vaikeuksissani mieltää itseäni naiseksi on kyseessä sama asia. Nainen on sporttisen tavalla määre, joka saa tuntemaan lievää kuvotusta, jos joku heijastaa sen minuun, eksplisiittisesti puhuttelee minua sellaisena. Silti täällä porskutetaan.) Eihän minun tarvitse ryhtyä sporttiseksi. Minä nyt vaan menen tähän koulutukseen ja ohjaan ryhmäliikuntaa. Ei sen tarvitse olla itseidentifikaatio, suostuttelen itseäni. Ja menen koulutukseen kauhusta kankeana. Koulutuksessa katselen ällistyneenä, kuinka pelottomasti ihmiset hoiskauttavat käsilläseisontoihin ja sen sellaisiin. Tai siis, pelottoman näköisesti: en tiedä, miltä heistä tuntuu. Ensiksi tulee mieleen koululiikunta: siellä asetelma oli samanlainen. Ei, ei täysin. Täällä sentään opetetaan, miten asentoja voi hakea turvallisesti. Koulussa niin ei tehty ja koska en saanut teoriaa ja vähittäisiä askelia, en vain oppinut ja minut leimattiin huonoksi. (Ei auttanut, että osasi tanssia ja ratsastaa - niitä ei laskettu.) Koululiikunnassa oletettiin yhtä sun toista jo omaksutuksi eikä liikuntaa katsottu niin tärkeäksi, että siitä olisi annettu tukiopetusta. Toiseksi joudun muistuttamaan itseäni siitä, että heitä ei satu joka kerran kun he ovat käsiensä varassa. Millaista se on? Millaista on, että käsiin ei satu? Minulla siitä on kymmenkunta vuotta eli en muista enää selvästi, miltä tuntui käsi, johon voi pelotta varata. Jo hierojakoulussa nivelrikko alkoi kipeytyä - silloin en tietenkään tiennyt että kyseessä oli nivelkipu. Kuvittelin, että olen vaan vähän heikko ja treenannut huonosti ja pitää tehdä enemmän, yrittää kovemmin.

Käden kanssa on pitänyt opetella ihan toinen lähestysmistapa: pitää tehdä fiksummin, kiertää kipu ja miettiä, miten tietyt asiat voi tehdä, vaikkei voisikaan tehdä siten, kuten muut selvästi voivat. Kun muut seisovat käsillään, käyn hartioiden varaan päälläseisontapenkkiin. Olen tuonut sen junalla keskustaan ja koulutukseen mukaan. Ilman penkkiä en pystyisi koulutukseen ollenkaan. Koetan ajatella, että se on nivelrikottoman käden korvike, proteesi, joka mahdollistaa harjoituksen. En tiedä, miten muut penkin hahmottavat. Tai minut. Itseni on vaikeaa ajatella itseäni muuna kuin huonona ja pelkurina silloin kun muut tekevät jotain, jonka haluaisin tehdä mutta jota toisaalta pelkään - ja, niin tyrmistyttävää kuin sen onkin, en pysty edes yrittämään. Huomaan olevani hetkittäin vihainen itselleni siitä, että minulla on tämä inhottava vamma kädessä enkä pysty sen kanssa ikinä kasvamaan rohkeaksi käsilläseisojaksi. Nyt, kun korvaväli ja ympäristö olisivat kohdallaan ja voisin yrittää pelostani huolimatta, keho ei enää pysty, ja hetkittäin sen tuntuu epäreilulta. Olisin mieluummin vihainen koululiikunnalle mutta en oikein osaa: varmasti liikunnanopettajani vain koettivat antaa meille liikkumisen ilon, mutta pedagogiikka oli pielessä. Heille se oli toiminut, he yrittivät saada sen toimimaan meillä, ja monella se toimikin, minulla ei. Vaikka kuinka haluaisin ajatella, että systeemin pitäisi pystyä sulkemaan sisäänsä kaikenlaiset haasteet ja oppijat, ja vaikka kuinka tiedän, että moni muukin ajattelee näin - muutetaan systeemiä, ei ulossuljeta -, tiedän myös käytännössä, miten helvetillisen vaikeaa on muokata olosuhteita edes kahdellekaan ihmiselle sopiviksi, saati sitten kokonaiselle kiljuvalle lapsilaumalle ilkeine sosiaalisine dynamiikkoineen. Tai sille yhdelle hiljaiselle, joka "ei edes yritä". Ei silloin vielä puhuttu emootioiden säätelystä, ei traumasta, ei jähmettymisestä ja lamaantumisesta reaktiona. Ei heillä ollut työkaluja, eikä minulla ollut työkaluja.

Yksin harjoitellessani olen tyytyväisempi, tai oikeastaan ihan vaan tyytyväinen. Minulla on omat juttuni, osaan aika hyvin jo pulata kipujen laitamilla. Olen myös tyytyväinen siitä, että uskaltaudun koulutuksiin ja olen pystynyt tekemään tästä ammatinkin. Rakastan päälläseisontapenkkiä ja harjoittelu sen kanssa tuntuu mielekkäältä ja pitää käteni tyytyväisenä muun kehon vertyessä ja saadessa sopivasti haasteita.

Kaikissa koulutuksissa puhutaan yleensä samasta asiasta, joka on myös kipeä ja jonka ajatteleminen tuntuu vähän kengässä hiertävältä sepelinmurulta - että kukin voi opettaa vain sen, minkä tuntee oman harjoituksen kautta. Tässä vaiheessa haluan yleensä itkeä, koska omassa harjoituksessani on takuttu niin, ettei mitään rajaa. Okei, voin opettaa hengittämistä ja hellittämistä ja epämukavuudessa pysyttelyä, mutta pystynkö opettamaan mitään sellaista, jota ihmiset oikeasti haluaisivat? Pystynkö opettamaan kellekään mitään fyysistä? Lempeyttä, korvanvälin rassaamista, ehkä, (tosin pienikin piipahdus omissa prosesseissani saa minut epäilemään, miten ihmeessä) mutta mitään täsmällistä, taidokasta liikettä? Tai sellaista, josta yksi arvostamani kollega puhui - että oppii näkemään kehonsa peilissä oikeastaan aika hienona, muunakin kuin seksuaalisena täkynä, koska keho osaa tällaisia ja tällaisia asentoja ja luovii niiden lävitse. Oma kehoni näyttää asennoissa lähinnä koomiselta, joten en usko pystyväni opettamaan ainakaan tuota asiaa. Tiedän, että maailmassa ja Helsingissäkin on aika paljon ihmisiä, joilla on kehon kanssa isoja haasteita ja että aika moni on löytänyt tiensä tunneilleni ja että heillä on jotenkin turvallinen olo, koska annan heidän luvan itse tutkia ja valita parhaan vaihtoehdon sanomatta että oikeasti tämä kuuluisi tehdä näin ja näin. (Toisin sanoen pidän todellisuutta suuremmassa arvossa kuin ideaalia, nykyhetkeä suuremmassa arvossa kuin jotain tulevaisuusprojektiota - mutta toki vain ammatillisessa sfäärissä. Ei puhettakaan, että olisin yksityisessä sfäärissä näin valaistunut!) Monen vaiva tai haaste on sellainen, josta en tiedä omakohtaisesti mitään. Olen koettanut mallintaa polvivaivaa teippaamalla sepeliä polvilumpion päälle tiukasti ja miettimällä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Olen koettanut mallintaa raskautta täyttämällä repun kirjoilla ja säätämällä sen joogavöillä äitiysvatsan kohdalle ja tehdä tuosta virityksestä käsin liikkeitä. Mutta kaikki tällainen on kovin puutteellista. Ja tiedän monen kiittäneen tunnin jälkeen, sellaistenkin, joiden vaivoja minulla ei ole ollut. Mutta samalla tiedän, että se, mitä voin opettaa, on hurjan rajallista, koska on niin paljon asioita, joihin oma kehoni ei pysty eikä ole ikinä pystynyt.

Jollain tavalla ihastun harjoitukseen, jota teemme koulutuksessa. Mutta tajuan samoin tein, etten voi opettaa ikinä kyseistä lajia, vinyasajoogaa, muuten kuin feetup-penkin kanssa, koska minulla voi olla oma harjoitus vain niin. Enkä tiedä kuin yhden paikan, jossa on penkit. Onneksi opetankin siellä - ja menen penkkikoulutukseen pääsiäisenä, ehkä sen jälkeen voin yrittää opettaa jotain tällaista, jota koulutuksissa on tehty, koska totta vie tästä tulee vaikutteita omaan tapaani tehdä joogaa.

Joogamaailmassa olen kokenut oikeasti avartavaksi sen ajatuksen, että joka ikinen itse koettu vamma ja vaikeus on vahvuus siinä vaiheessa, kun opettaa. Ja sitten, kuten edellinen kappale osoittaa, en kuitenkaan pysty täysin luottamaan tällaiseen ajattelutapaan. On niin paljon asioita, joita en vain voi opettaa. Niille toki löytyy valtavasti toisia opettajia, ei siinä mitään - nuorista ja terveemmistä kehoista ei ole maailmassa erityistä puutetta. Mutta välillä tuntuu, ettei itsellä ole liki mitään annettavaa. Tai että se annettava on niin kummallista - miten tuntea ilo uttkatasanassa tai rakastua levottomuutensa yinjoogassa - ettei sitä tunnu viisaalta kutsua ryhmäliikunnan ohjaamiseksi. Ja mietin opettajia, joita olen rakastanut ja jotka ovat lainanneet minulle toivoa siinä vaiheessa, kun hajotin jalan ja käden ja ne hajosivat uudelleen ja uudelleen ja tuntui, että eristyn täysin yksin, kun en päässyt ryhmäliikuntaan - josta aina mietin, että olenko ikinä käynyt siellä lopulta liikkuakseni, kehittyäkseni liikkujana, en oikein tiedä - ja sitä, miten heiltä olen harvemmin saanut mitään loistavaa teknistä tai anatomista oppia ja miten paljon kyse on ollut siitä, että olen saanut käydä siellä silloin kun on ollut todella vaikeaa ja käsi on ollut tuessa tai jaloissa tukipohjalliset suihkussa ja saunassa ja joogatunnillakin ja opettaja on aina muistanut sanoa, että jos et voi mennä käden päälle, tee näin ja lopuksi on muistutettu siitä, miten kehoaan saa rakastaa. Ajatella, rakastaa. Aluksi oli vaikeaa sietää puheita omista ihanista hengityksistä tai kiitollisuudesta viisasta kehoa kohtaan mutta vähitellen totuin siihen ja aloin hahmottaa, että niin - on sallittua olla tällainen.

En tiedä, ehkä ammatillinen paikkani tässä maailmassa on olla toivon kirjasto, josta toivon voi lainata silloin kun on vaikeaa. Ehkei se ole laisinkaan huonompi paikka. Mutta on vaikeaa pulata sen ableismin kanssa, jota meidät kaikki lienee tungettu kurkkua myöten täyteen. Ehkä löytyy ihmisiä, jotka eivät yhtään kaipaa harjoitukseltaan käsilläseisontoja tai muutakaan uskallusta ja itsen ylittämistä. Tai jotka ymmärtävät, että eri asiat voi hakea eri paikoista.

Pitkän koulutusviikonlopun jäljiltä jää vähän itkuinen olo ja kysymys, mitä sitä voi lopulta kenellekään antaa maailmassa.

Ehkä tämän: Kun antaa itselleen luvan olla epätäydellinen ja rajoitteinen, kiertää kivun ja tehdä eriytetysti ja viisaammin, on mahdollista mennä paikkoihin, jotka muuten olisivat liian pelottavia. Tätä lupaa en olisi osannut antaa, jos minulle ei olisi annettu sitä lupaa useammankin ihmisen toimesta. Voin laittaa tämän hyvän - tämän luvan - kiertämään. Sillä tavalla ei tarvitse sanoa kategorisesti, etten pysty joogaan, esimerkiksi. Kuten fysiatrini sanoi: ei enää joogaa. Vaan voi sanoa, että otan tästä ne asiat, jotka sopivat minulle, ja ne, jotka vahingoittaisivat minua, jätän ottamatta. (Jos osaan - se ei ole aina helppoa.) On väärin sanoa, että vain itse voi antaa itselleen tuollaisen luvan. Minä en ainakaan itse osannut sitä alkujaan. Tarvitsin lähikehityksen vyöhykkeen, jossa sain oppia sen toisten tuella. Ehkä osaan opettaa sitä rajojen järkevästi asettamista jollekulle eteenpäin. Ehkä. 

Mistä iloitsin lapsena

Iloitsin lapsena asioista, jotka osasin ja sain tehdä itse, laadusta viis. Iloitsin sadepäivistä, jolloin lausuin lempirunoani, pyöritin sateenvarjoa ja marssin saappaineni lammikoiden läpi. Iloitsin auringosta, jonka lämpö kutittaa kasvoja ja tartuttaa niihin kellervän. Iloitsin muurahaispesistä, joille saattoi viedä arbuusin kuoret. Iloitsin isoäidistä, joka osasi vetää nenän kautta ilmaa sisään niin pontevasti, että sieraimet jäivät säppiin, ja koskettaa kielellään nenänpäätä. Iloitsin ystävästäni, jonka kanssa en olisi saanut olla ystävä, koska meillä oli virallisesti eri äidinkieli ja ei ollut kuul hengata hurrien kanssa mutta mitä kellekään kuului, mitä tein koulun ulkopuolella. Iloitsin kaikista nelijalkaisista olennoista - tunnistin niissä laumani enemmän kuin kaksijalkaisissa.

Iloitsin lapsena esiintymisestä. Iloitsin korkokengistä ja rintaliiveistä, jotka oli tungettu täyteen sukkiksia. Iloitsin naismaneerien parodioinnista, strippaamisesta ja keikuttelemisesta. Iloitsin Benny Goodmanin musiikista ja siitä, miten muutuin sen tahdissa poniksi nelinkontin kiinalaisen villamaton päällä ja nelistin nyrkkikavioin ja polvikavioin olohuoneen sirkuksessa tehden uskaliaita temppuja. Iloitsin iltapäivistä harrastusten jälkeen ja harrastuksesta silloin kun se tarkoitti kirkon iltapäiväkerhon kengurupalloa tai myöhrmmin ratsastusta. Iloitsin kirkon iltapäiväkerhon ystävästä, joka ei ollut ystäväni koulussa mutta kerhossa oli, sinne saakka, että hän alkoi heitellä luokassa saksia ja puri opettajaa ja vahtimestaria ja joutui huhujen mukaan hullujenhuoneelle. (Olen löytänyt hänet naamastosta eli ainakaan häntä ei tapettu sen takia mutta ei nyt mennä pelkoihin.)

Lapsena iloitsin siitä, että luokissa oli ikkunat ja ikkunoiden takana jalavia. Iloitsin koulunpihan kurtturuusuista ja orapihlajista, mustarastaista ja varpusista. Iloitsin siitä, etteivät ne koskaan torjuneet minua vaan sain tulla niiden luokse ja puhua niille ja ihmetellä ja rakastaa niitä. Iloitsin pilvistä ja siitä, miten kirkon pihalla selällään maaten näytti aivan siltä kuin kirkontorni kaatuisi päälle, kun pilvet liukuivat toiseen suuntaan. Iloitsin siitä, miten tornin kaatumisen illuusiolta saattoi kerta toisensa jälkeen pelastua paeten hurjasti huutaen talojen välistä metsäisille kallioille. Iloitsin lumesta koska siitä saattoi muovata hevosia ja lehmiä. Iloitsin lumen sulamisesta koska joka puolella oli pieniä puroja, joita saattoi auttaa pulppuilemaan kohti kesää kiivaammin ja kiivaammin.

Lapsena iloitsin äidin ja isän viisaudesta: Kuinka paljon he tunnistivatkaan tähtikuvioita ja kasveja. Pidin sopivana ja hyvänä, että he olivat molemmat harrastaneet tähtiä enkä vaivautunut koskaan opettelemaan tähtikuvioita itse - olihan minulla heidät, saatoin aina kysyä. Iloitsin siitä, miten helposti kasvitieteen latina tarttui päähäni ja miten paljon luonnossa oli syötäviä kasveja. Iloitsin siitä, että saatoin syödä isomaksaruohon lehtiä muiden kiljuessa että kuolisin, että ne ovat myrkyllisiä, eihän niitä myydä kaupassa. Iloitsin omenalajikkeista ja hämmästyin tajutessani monien syövän vain geneerisiä omenoita, ei red delejä tai granny smitheja. Iloitsin siemenistä, joita löytyi monien hedelmien sisältä, ja halusin pelastaa jokaisen siemenen elinvoiman ja kasvattaa valtavan lehdollisen hedelmäpuita. Yksikään siemen ei menisi hukkaan! Kun vain olisi maata, mutta ei ollut - mutta en antanut sen häiritä iloani.

Iloitsin lapsena parvekkeen kasveista, joissa oli punkea haju. Väreistä, pörriäisistä, perhosista. Iloitsin siitä, miten sain olla valitsemassa kasveja ja verhoja ja sohvia, koska minulla oli hyvä maku ja vanhemmat pysähtyivät hämmästelemään, miten onnistuneita valinnat olivat - he eivät olisi osanneet ajatella niitä. Iloitsin tarpeellisuudestani vanhemmille: ymmärsin, että heidän elämänsä olisi ollut paljon huonompaa ja mauttomamapaa ilman näkemyksiäni. Iloitsin isän valokuvaharrastuksesta ja pimiökamppeista ja pidin jotenkin hienona, että hän osasi puhua valokuvista teknisin termein. Iloitsin siitä, että saatoin ehdottaa valokuvien aiheita ja joskus isä suostui. Iloitsin niistä kuvista erityisen paljon: kimalainen nauhuksen kukalla, minä keikkumassa runopuussa. Iloitsin runopuusta, joka sijaitsi kallioisellla kohdalla meren rannassa ja josta minulla oli teoria, että kun istun siinä riittävän kauan, runot tulevat luokseni, kaikki ne sanat, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Iloitsin muutenkin puista, etenkin käyristä ja monilatvaisista puista, joissa aistin sukulaissieluisuutta. Iloitsin siitä, miten vanhempani eivät käyttäneet alkoholia ja tiesivät muita paremmin, ettei ihmisen ole välttämätöntä tappaa toisia eläimiä pysyäkseen terveenä. Iloitsin pirtelöistä joista myöhemmin tuli smoothieita - olen kasvanut etupäässä raasteilla ja pirtelöillä. Maallisten vanhempieni lisäksi iloitsin siitä, että olin Äiti Maan ja Taivaan Isän lapsi - alkujaan olin varma siitä, että olin uusi vapahtaja, mutta keksin uusia ilonaiheita jouduttuani kouluiässä välirikkoon Jumalan kanssa.

Iloitsin lapsena lehtikuusista, joista ei ottanut selvää, olivatko ne havu- vai lehtipuita. Iloitsin niiden pyhyydestä, pyhästä pienestä metsiköstä koulumatkan varrella keskellä puistoa, niin kovasti, että monena aamuna halattuani puut läpi tanssin niiden kanssa, välillä vein puille lahjojakin, ja sain vähän oudon maineen sen takia, koska toiset eivät aina tajunneet, että puut olivat eläviä ja pyhiä ja osasivat vuorovaikuttaa kanssani paremmin kuin moni ihminen.

Lapsena iloitsin kirjoista, jotka opin aika nopeasti ulkoa ja joiden kohtauksia halusin näytellä loputtomiin. Iloitsin kuvitellessani ystävää, joka osaisi hänkin ulkoa oikeat repliikit, niin ettei minun tarvitsisi näytellä jokaista eläintä, mutta koska näytellessäni muutuin eläimiksi ja lakkasin olemasta lapsi, ei oikeastaan kauheasti haitannut vaikkei sellaista ystävälihaa ollutkaan. Iloitsin eläimistäni, erityisesti kengurusta ja sen poikasesta, jotka isä oli hakenut minulle kuin satujen sankarit ollessani valtavan sairas. Paranin varmasti juuri sen takia, että hän löysi minulle kengurun poikasineen. Nalle Puhia oli ollut hankalaa esittää ilman niitä. Iloitsin siitä, miten taitavaksi tulin järjestämään eläimet sänkyyni niin, että jokainen mahtui sinne unipuulle käydessä - totisesti, asuin melkoisessa Nooan arkissa!

Lapsena iloitsin isän vanhoista poikakirjoista ja scifikirjoista ja siitä, että osasin lukea niin sujuvasti ettei minun tarvinnut olla kenestäkään toisesta riippuvainen lukemisen suhteen. Ja kuinka iloitsinkaan kirjastosta! Koulurakennus oli minulle jo valmiiksi tuttu koska kirjasto sijaitsi sen sivusiivessä ja kävin siellä säännöllisesti vaihtamassa maksimikirjamäärän (10 kirjaa) uuteen heti vanhat luettuani. Iloitsin siitä, ettei ketään oikeasti kiinnostanut, luinko lasten vai aikuisten kirjoja. Aikuisten kirjojen kohdalla iloitsin usein siitä, että kirja loppui, koska monesti kirjat olivat täynnä asioita, joita en oikein ymmärtänyt, mutta en kauheasti antanut sen haitata vaan juntata menin eteenpäin. Jotenkin kirjan keskeyttämisen ajatus ei olisi tullut mieleenkään. Iloitsin siitä, miten täsmällisesti suoritin vanhempien kirjahyllyä läpi siivuuttamatta eläintieteellisiä tutkimuksia, Desmond Morrisia, Kama Sutraa tai von Dänikenin ufoteorioita. Koulussa iloitsin siitä, että opettajan kertoessa jostain asiasta tiesin paremmin - esimerkiksi että pyramidit olivat ufojen tekosia. Iloitsin myös siitä, miten nopeasti opin, ettei tietyistä asioista kannattanut kysyä opettajalta, jota kysymykseni hermostuttivat silminnähden. Oli mukavampaa pysytellä vaikeuksien ulkopuolella eikä tehtäväni ollut sivistää opettajaa. Iloitsin siitä, että saatoin toistaa mielessäni: niinhän sinä luulet, silloin kun opettaja esitti jotain aivan omituista ja kerettiläistä kuten että lehmänmaito olisi ihmiselle terveellistä ja juoma ruoan sijaan.

Lapsena iloitsin poppelinlumesta ja viherlevästä ja rakkolevästä ja suunnittelin rikastuvani keksimällä kahdelle ensimmäiselle menetelmän, miten näistä ihanan pehmeistä kasvikuiduista saataisiin valmistettua kangasta. Kun meistä tulisi rikkaita, muuttaisimme Italiaan eikä vanhempien tarvitsisi enää käydä töissä. Iloitsin siitä, että kotonamme syötiin terveellisesti - ei valkoisia vehnäjauhoja, kastikkeita, voita ja sokeria vaan kasviöljyjä, täysjyvätuotteita ja paljon tuoreita vihanneksia, mahdollisuuksien mukaan biodynaamisina, ja höyrytettyjä vihanneksia. Ja siitä, että vanhemmat tiesivät, ettei ruoan kanssa saanut juoda, vaikka koulussa pakotettiinkin aina juomaan juuri ruoalla. Vanhemmat muistuttivat minua siitä, millainen etu oli saada täysipainoista ravintoa, siitä kannatti olla kiitollinen, ja totisesti olinkin. Iloitsin myös vitamiinipillereistä ja adaptogeeneistä, joita söin päivittäin - ginsengiä ainakin koko kouluajan. Tiesin, että minua rakastettiin ja arvostettiin ja kehoni oli temppeli. Iloitsin myös siitä, miten istuimme kiinalaisella villamatolla tehden aamulla joogaa ennen äidin töitä. Äidin guru taisi olla Marilyn Monroe ja sehän oli vain sopivaa: isä valitti, miten harva nainen onnistui kävelemään ja olemaan kuten Marilyn, mutta äiti sentään osasi sen. Olin iloinen siitä, että isällä oli äiti ja minulla äiti, joka piti itsestään huolta eikä antanut turvotuksen kerääntyä. Olin iloinen siitä, että tiesin, miten vaarallista sokeri ja turvotus olivat. Lehmänmaito. Liha. Voi. Valkoinen vehnä. Lisäravinteeton ruokavalio. Kahviloissa istuminen ja kahvi - olin iloinen siitä, että minulle kerrottiin kahvin olevan myrkky ja että äiti silti joi sitä useita kuppeja päivässä: äiti oli hyvä prosessoimaan myrkkyä eikä enimmäkseen näyttänyt lainkaan kuolevan siihen.

Lapsena iloitsin kouluaineista ja niistä sirpaleista, joita saimme tiedosta, vaikka en koskaan oikein oppinut ymmärtämään, miksi kysyä ei saanut, ja miksi välitunnilla ei saanut jäädä lukemaan kirjoja vaikka koulun väitettiin olevan oppimista varten. Iloitsin siitä, että koulupäivät päättyivät ja että pääsin harrastuksiin, jossa kukaan ei lällättänyt päin naamaa. Iloitsin vaaleanvihreästä balettipuvusta, jossa oli tönkeä tutu. Iloitsin balettitunnilla poikki lattian liikkeistä, jotka eivät sattuneet ja poltelleet vaan joissa sai loikkia vasikkamaisesti ja hymyillä tuhatpäiselle yleisölle ruusujen sataessa jalkoihin ja pölyn leijuessa valonheittimien ympyröissä. Jossain vaiheessa tuli noottia: vaaleanvihreä puku ei käynyt, puvun piti olla valkoinen ja ilman tylliä. Iloitsin balettitossujen nauhoista, niihin ei sentään kajottu. Ja iloitsin musiikista tunnilla vaikka sen tahtiin ei saanutkaan karehtia koska opettaja jäkätti ja piti jäpittää kättä ilmassa niin kauan että lopulta halusi itkeä kivusta. Iloitsin siitä, että sain purtua huulta ja pidettyä itkun sisällä.

Lapsena iloitsin siitä, miten helposti äidin sai iloiseksi suostumalla pukeutumaan mekkoon ja sieviin letteihin - harvoin, mutta silti. Kesällä kuului olla aurinkohattu jonka lierin läpi putosi pilkkuja nenälle - vaikka kuinka katsoi niitä silmät killissä, niistä ei tullut kaipaamiani pisamia. Myöhemmin iloitsin siitä, miten kieltäydyin leteistä ja mekoista ja aurinkohatusta ja pyysin kampaajaa leikkaamaan poikatukan ja sain ihan itse päättää, että halusin niin. Iloitsin poikatukasta ja sen tunnusta päässä sinne saakka että koulussa jotkut opettajat luulivat minua pojaksi ja luulivat, että koetan petkuttaa, kun sanoin olevani tyttö. Oikeasti olin poni mutta olin jo oppinut, että aikuiset eivät iloinneet, jos heille kertoi sen. Kasvatin vähin äänin sen verran pitkän harjan, ettei minua enää tungettu ryhmätöissä poikien ryhmään.

Lapsena iloitsin aamuista, aamujen ihanasta valosta ja siitä, miten maailma oli vielä sees. Joskus menin hyppimään vanhempien sänkyyn. Usein he olisivat kai halunneet vielä nukkua, mutta olin niin täynnä iloa, ettei se pysynyt sisälläni. Joskus he lähtivät kanssani ulos, joskus jopa kauemmas ihka oikeaan aarnimetsään, jos oikein kovasti kinusin. Metsään matkattiin autolla. Metsässä iloitsin naavasta, polkuvalosta, sammalista, jäkälistä ja pihkan mausta suussa.

Lapsena iloitsin siitä, miten hetket venyttyivät. Makasin kalliolla rannassa ja sulin osaksi maailmaa tai juoksin hiekkaista tietä - kun ponnistaa juuri tietyllä tavalla, voi ilmassa viipyillä tovin kauemmin kuin uskoisi, ja se on melkein kuin osaisi lentää. Iloitsin tuosta lakipisteestä, syöksystä läpi iltapäivien. Iloitsin tavallaan siitäkin, että kun koetin puhua kokemuksistani ystäville, he eivät saaneet kiinni, mitä tarkoitin, ja kuvittelivat minun pelleilevän - se tarkoitti, että kokemukset olivat jotain aivan omaa ja erityistä. Iloitsin rannan simpukankuorista ja ajopuunkappaleista ja mädäntyneen levän hajusta, ulapasta. Syksyllä kun ruovikko oli muuttunut kullankeltaiseksi, juoksin mutapolkua sen halki ja ruo'ot vihmoivat kasvoja, käsiä, jalkoja ja täytyin kuplivasta kultaisesta ilosta varmana siitä, että elämääni oli katattu jotain aivan erityistä, kuten juuri se hetki siinä. Iloitsin tuntoaististani ja vahvoista jaloistani ja karaisin ihoani kulkemalla milloin pienissä sortseissa nokkosten läpi, milloin kahlaamalla mereen huhtikuussa kylmän pureksiessa ja haluten huutaa kivusta.

Lapsena iloitsin siitä, miten pystyin painamaan mieleeni tärkeät kohdat: sisiliskon kivellä - kädet ponin harjantyvessä voikukkaisella niityllä, vain riimu naruineen, ei kiirettä mihinkään - ihmeellisen soikean gneissikiven tunnun kämmenellä - hetken ennen esiintymislavalle astumista, kun rintakehä kihisi odotusta - sen miten maailman pyörimäliikkeen saattoi aistia kun makasi tarpeeksi kauan hiljaa selällään ja hukkasi suunnat ja kehon rajat syyskesän päivään - koiran nauravat silmät sen tajutessa että halusin sen loikkaavan esteen yli kanssani - hauraan posliinihyasintikon jonkun pienen mökin pihalla keskellä ulkoilualuetta - sairaan siilin joka kuoli pelastusyrityksistämme huolimatta - mummun mökiltä löytämämme myrkkyyn kuolleen hiiren juuri hiirenkorvien aikaan, miten kaivoimme haudan ja teippasimme pahvista arkun ja lauloimme karjalan kunnaita aikuisten kieltäytyessä ymmärtämästä, että kyseessä oli pyhä toimitus - isoäidin talon ihmeellisen alakerran numeroituine naulakoineen sillä hetkellä kun isoäiti kertoi, että hän tietää, mihin minulla on kutsumus mutta että minun pitää löytää se itse jotta siitä tulee oikeasti omani.

Iloitsin lapsena siitä, että isoäitini osasi nikkaroida lipastoja ja vaellussauvoja, että hän istutti kehäkukkansa ja oopiumunikkonsa traktorinrenkaisiin - se tuntui nerokkuuden huipentumalta -, että hänen käsialansa oli sillä tavalla koukeroista kuin Venäjältä tulleiden käsialat usein ovat. Että meillä oli yhteinen salaisuus isoäidin todellisesta kodista ja siitä ei saanut kertoa. Joskus se tuntui synkeältäkin mutta enimmäkseen tunsin iloa siitä, että minulla oli iso salaisuus ja osasin pitää sen. Iloitsimme yhdessä jokaisesta vuodesta, jonka hän eili. Hänen olisi pitänyt kuolla jo ennen kuin synnyin mutta hän eli kauas yli lapsuuteni, joten ehdimme jakaa monta juttua. Iloitsin siitäkin, että joku päivä Jumala päästäisi hänet tuskista ja että kuolema olisi hyvä ja odotettu, ei mikään pelätty kalman kouraisu. Iloitsin sinne kylään mennessäni siitä, miten sain heittää kaupunkivaatteet pois matkakassin pohjalle ja kävimme ostamassa lähetyskirpputorilta vaatteet, jotka saivat kerrankin rapaantua mielin määrin. Iloitsin talosta metsän keskellä, pääskysistä, kasvimaasta ja sen kitkemisestä, villivihannesten ja luonnonparannuksen opettelemisesta, siitä miten kumihanskoihin saattoi leikata saksilla pienet reiät ja pingottaa ne rännien päihin niin että sateella saattoi kuvitella lypsävänsä ihka oikeaa lehmää. Iloitsin siitäkin, että isoäiti ja ukki veivät minut tapaamaan lehmiä. Lehmät tuoksuivat älyttömän hyviltä ja antoivat paijata. Rakastuin ja aloin houria vanhemmille, että halusin muuttaa maalle, eivätkö he voisi ryhtyä viljelijöiksi. Juuri kun he olivat päässeet pikkukaupunkeja ja niiden ahdasmielisyyttä pakoon isompaan kaupunkiin!

Iloitsin lapsena sienistä ja sienestämisen ajatuksesta ja puoliksi pakotin vanhemmat sieniretkelle metsään kanssani monet kerrat vaikka ajatuskin sienen syömisestä oli liikaa sekä isälle että minulle. Äiti söi osan sienistä ja heitti osan roskiin. Mutta olivat ne komeita sieniä ja mikä ilo olikaan kantaa niitä korissa.

Iloitsin lapsena pitkästä heinikosta kotimme lähellä, kotkavuoren juurella. Siellä oli mahtavaa kontata eestaas leikkien kissaa - kissa ei nähnyt kuin heinää heinää heinää. Iloitsin niistä päivistä, kun kissaleikissä en osunut koirankakkaan, josta vaatteissa tuli aina sanomista, etenkin jos oli tullut kontattua koulu- tai juhlavaatteissa, kuten tuppasi käymään tuon tuosta. Iloitsin huoneeseeni vetäytymisestä ja kirjan avaamisesta vanhempien tehdessä aikuisten juttuja kuten kirjanpitoa tai televisiota. Lukulampun valossa, isoäidin tekemän tilkkupeitteen alla kasvoin valaaksi, lohikäärmeeksi, tanssivaksi auringoksi, puiseksi käeksi joka keväällä muuttuu oikeaksi linnuksi. Niin, ja iloitsin käkikellosta, joka oli isoäidillä ja ukilla, sitä piti laittaa kukkumaan jatkuvasti, ja joka kerran sinne mennessä tarkistin, olisiko käki ehkä päässyt karkuun kellosta, mutta ei ollut, ja minua kiukutti, etten tiennyt loitsua, jolla vapauttaisin puisen linnun kellottamisesta. Miksei se saanut olla kuten pääskyset?

Iloitsin lapsena siitä, että elin elämänvaihetta, jossa kaikki ympärilläni olisivat halunneet olla. Olla lapsi, siinäpä vasta jotakin! Sain leikkiä ja kysellä, juoksennella ja levätä, nauraa ja itkeä. Sain hautoa itsemurhaa näkemättä siinä mitään outoa tai huolestuttavaa - kunhan piti suunsa kiinni, kukaan ei arvannut mitään! Ja sain suuttua ja olla jalo villi ja sitä ihailtiin. He luulivat ihailevansa salaa mutta kyllä minä huomasin jollain tasolla, että vanhempani suhtautuivat eri tavalla kuin monen muun vanhemmat. Muita koetettiin valmentaa aikuisuuteen ja hyvätapaisuuteen, minua ei. Kävimme kyllä pitkiä keskusteluita ja neuvotteluita siitä, miten asiat olisi hyvä tehdä, mutta neuvotteluissa olin vertainen, jonka sanoila oli paino, ja opin säätelemään itseäni ja asettamaan oman ihanteeni sen sijaan että olisin antanut jollekin toiselle vallan tehdä niin. Iloitsin tästä montessorilaisuudesta ja säälin ystävää, joka mokattuaan sai aina selkäsaunan eikä koskaan keskustelua, jossa olisi saanut miettiä, minkä tekee ensi kerralla eri tavalla ja miksi.

Iloitsin lapsena tuoksuista, joita hiipi sisään kesän ikkunoista, yleisen saunan savun tuoksusta, apilikosta. Iloitsin kahisevista lehdistä ja kuusta kylmän taivaan keskellä. Jääriitteestä meren kivien ryntäillä. Sa no jen ryt mis tä. Lauluista, jotka karauttivat punan kasvoille ja kaulalle ja tuntui, että pyörtyy nautinnosta, ihan vain koska melodia ja sanat huikaisevat koko olemisen, ja joskus oli pakko vähän itkeäkin, mutta koulussa oppii aika pian, ettei se ole muista ilahduttava asia, että liikuttuu tuolla tavalla. Iloitsin juhlista ja arjesta, molempien logiikasta, äidin suvun kokoontumisista, jossa lohikäärmenaiset syöksivät tulta ja miehenpuolikkaiden kokoelma hyöri pitkin nurkkia outoine raameineen - ukki yritti vaikuttaa joltain muulta mutta alkoholisti ei muutu vähemmän sairaaksi sen takia että onnistuu hakkaamaan jonkun henkihieveriin ja sairaalaan. Ja iloitsin siitä, miten nöyräksi ja pieneksi sain ukin huudettuani tälle suoraan ja raivosta valkeana, että otan lapsenlapsuuteni pois, jos hän vielä kerrankin juo alkoholia nähteni. Se oli vihaista, kuohuvaa iloa enkä ole väärinkäyttänyt iloa sillä tavalla sen jälkeen. Mutta lapsena iloitsin tuosta voimasta, joka puhaltui lävitseni ja sai muiden pelkäämän vanhan miehen tottelemaan minua niin ettei kenenkään tarvinnut pelätä ukkia jos satuin olemaan paikalla. (Ja sen jälkeen satuin olemaan siellä aika usein.) Sellaista on olla ensimmäisen ensimmäinen - olin siitä iloinen ja ylpeä, kasvoin siihen iloon, muut serkukset saivat olla eri tavalla lapsia.

Lapsena iloitsin siitä, miten helppoa oli laskea kassan kolikot ja kirjoittaa summa vihkoon. Miten helppoa oli auttaa äitiä inventaariossa ja kirjanpidossa, miten helppoa oli ostaa rakkautta tekemällä asioita, jotka jostain syystä luonnistuivat minulta helpommin kuin aikuisilta. Iloitsin matematiikasta, näin siitä unia ja tunsin sen ympärilläni ja sisälläni niin voimallisena, etten osannut selittää sitä oikein kenellekään. Musiikkina. Ja iloitsin ajatuksesta, että olin osa pitkää ketjua ja kiertokulkua, suurta tanssia, vettä ja maata ja mineraaleja, tähtiä ja lauluja. Että useimmat sävelmät jäivät soimaan sisälleni ja muuttuivat muodoiksi ja tunnuiksi ja räväyttivät olemiseen aukkoja, joiden läpi saatoin tunnustella tieni kohti uudenlaisia kysymyksiä. Tuntui kuin jokainen sävelmä, runo ja taulu olisi tehty siksi, että saisin käydä sen ääreen - rukoilin iltarukouksessani kiitollisena siunausta vanhojen mestarien sieluille. Ufficin galleriassa taulusta tuijotti kasvoja satojen vuosien takaa. Ilahduin niiden ilmeikkyydestä: ihan varmasti hekin ilahtuivat minusta.

Lapsena iloitsin vanhempien lomaviikoista kesällä, koska silloin ehdimme kaikki kerrankin olla yhdessä ja otimme valokuvia, joissa näytimme onnellisilta ja hymyileviltä. Iloitsin siitä, miten kaunis äiti oli ja miten taitava isä. Iloitsin heidän valppaudestaan ja yllättävästä vapautuneisuudestaan nyt kun työ ei tehnyt heistä kalpeita ja väsyneitä. Rahahuolet katosivat niin että menimme Italiaan yhdeksi tai kahdeksi viikoksi ja matkasimme paikallisjunalla katsomaan vaikka mitä juttuja - emme vain maanneet rannalla tai pyörineet muiden suomalaisten kanssa. Iloitsin pienistä vuoristokaupungeista, pyhäinjäännöksistä ja siitä, miten lähellä taivas ja Jumala olivat Italiaa. Iloitsin myös siitä, miten vanhempani veivät minut oopperajuhlille vanhaan amfiteatteriin ja erilaisiin klassisen musiikin tapahtumiin. Heitä ei ollut lapsena viety sellaisiin ja ymmärsin heidän yrittävän antaa minulle jotain erityistä. Iloitsin pastasta, suppleista ja polentasta. Pizzaa en muista koskaan syöneeni Italiassa lapsena - vanhemmistani se ei ollut mikään ruoka. Iloitsin vehnän ja ohran tähkistä, en tiennyt, että vilja kasvaa Suomessakin. Tai ehkä jollain tavalla tiesin - olin nähnyt auton ikkunasta viljapeltoja - mutta Suomessa ei koskaan pysähdytty viljan äärelle eikä se kasvanut villinä kaupungissa tai isoäidin luona kaupungin liepeillä vanhassa esikaupungissa telakan ja tiilitehtaan asuntoineen, ei etenkään unikoihin sekottuneena.

Lapsena iloitsin piirtämisestä ja siitä, miten taitavasti osasin piirtää etenkin eri eläimiä. Hämmennyin siitä, miten toiset eivät hahmottaneet, miltä varvasastujan takajalka näyttää tai millaiset ovat hirven pään mittasuhteet. Iloitsin siitä, että käteni suostuivat toistamaan mittasuhteet, jotka tunsin kehossani todenmukaisiksi. Silloinkin kun tekniikka petti, iloitsin siitä, että mieleni täytti auliisti kaikki aukot ja saatoin tuntea hevosten ravaavan ulos arkilta ja niiden äänten ja tuoksujen täyttävän huoneen.

Lapsena iloitsin sunnuntaista, koska sunnuntaina äiti oli yksin minun. Niin yksinkertaista!

Lapsena iloitsin juolukoista, joista tiesin, etteivät ikätoverini ymmärtäneet niistä mitään ja että iso osa aikuisistakin oli niistä pihalla - oli melkein kuin olisin ollut vertainen, koska tiesin enemmän kuin jotkut ihmiset, jotka teeskentelivät tietävänsä paremmin pelkän ikänsä takia. Iloitsin kanervikoista ja hunajasta vaikka en pitänytkään hunajan mausta - sen väri ja koostumus riitti ihailun aiheeksi, samoin se, että eläimet olivat keränneet sen kukkien nieluista.

Lapsena iloitsin terveydestäni. Rakkain ihmiseni - oikeasti äiti oli rakkain mutta en olisi ikinä myöntänyt sitä kellekään, koska äiti teki niin pitkiä päiviä, että olin ajat päivät sitten todennut hänen rakastavan minua vähemmän kuin kavereiden äidit rakastivat kavereita; tällä tavalla lapset voivat olla väärässä - teki kuolemaa koko ikäni, hyvällä ystävälläni oli nivelreuma ja toinen kaveri sairastui aivosyöpään, joten ymmärsin sen edut, että saatoin rillua metsissä ja rannoilla kivuitta ja käymättä läpi jatkuvia leikkauksia, hoitoja ja sairaalajaksoja. Isällä ja parhaan ystävän siskolla taas oli eläinallergia ja sen vuoksi meillä kummallakaan ei voinut olla eläintä, vaikka se oli hartain toiveemme. Iloitsin siitä, että vielä joskus voisin elää eläinten kanssa, jakaa kotini todellisen perheeni, karvaisten nelijalkaisten, kanssa. Iloitsin ihottumastakin - tajusin, että olisi paljon hankalampaa, jos niveleni syöpyisivät olemattomiin ihoni sijaan. Ihottuma oli kiusallista, mutta nivelreuma kamalaa, ja äiti sanoi, että jokaisen kehossa on heikko kohta. Olin iloinen heikon kohtani kohdentumisesta.

Iloitsin lapsena kapeasta hopeasormuksesta, jonka hukkasin uimarannalle heti toisena päivänä eikä sitä enää löytynyt. Itkun jälkeen iloitsin siitä, että olin antanut järvelle niin kauniin uhrin - harmitti vain vähän, etten antanut uhria merelle, jolle se olisi oikeasti kuulunut. Järvet olivat kuolleita mereen verrattuna. Iloitsin joulusta ja siitä, että vanhemmilla oli jouluna pari vapaapäivää. Sain ostaa kuusen isän kanssa ja valitsin aina monilatvaisen känkkyrän joka ei kelvannut muille - kuinka iloitsinkaan siitä, että sain antaa juuri tuolle kuuselle kodin, pelastaa sen. Iloitsin lahjoista ja jännityksestä, joka sai minut ripuloimaan jo ainakin viikko ennen joulua. Iloitsin myös vapusta, jolloin sain vappukojusta jotain - valitsin muovisen leikkihevosen tai kumisen krokotiilin. Vapun jälkeen kuolleen miehen kanjoniksi kutsumastamme moottoritien ojasta löytyi myös koko joukko ilahduttavia pieniä esineitä, jotka tunnistin miniatyyreiksi kuumailmapallon koreista. Jo melankolisiin vappupalloihin yhdistettyinä niiden avulla saattoi tehdä oikean kuumailmapallon. Ystävä tiesi, että ne olivat skumppapullojen korkinsuojuksia - hänen vanhempansa olivat viinaanmeneviä. Iloitsin siitä, että ystävä tiesi kaikkea mitä minä en, ja päinvastoin, ja että saatoimme jakaa tietomme ilman mitään vihamielisyyksiä.

Iloitsin lapsena tästä ystävästä, jonka kanssa kävimme yhdessä baletissa ja ratsastamassa mutta ennen kaikkea luuttasimme lähimetsissä tarvitsematta sekaantua toisten lasten puuhiin ja nokitteluihin. Me vain väistimme kaiken sellaisen ja teimme, mitä huvitti. Jotenkin meitä huvittivat samat asiat. Soittelimme aivan käsittämättömiä pilapuheluita ja söimme salaa ziljoonamiljoonaa Fanny-vanukasta talomme ullakolla, jossa ihmiset kuivasivat lakanapyykit. Koetimme pyydystää lepakoita ja teimme nuotioita lähiömetsiin.

Iloitsin lapsena ystävän perheen tilistä lähikauppaan. Tilin avulla saatoimme ostaa fannyja ja iso-pateja, kaikkea sellaista, mikä ei vanhemmistani ollut ruokaa. Iloitsin myös näistä salaisista poikkeamista terveellisistä ruokatavoista. Ja iloitsin hänen vanhempiensa sekoillessa jossain koska silloin ystävä sai tulla meille syömään ja nukkumaan ja oli melkein kuin minulla olisi ollut maailman paras sisko.

Iloitsin lapsena kun äiti tuli raskaaksi ja ilmoitti, että saan siskon. Olin jotenkin ymmärtänyt, että lapsia pitäisi olla useampi, melkein kaikissa muissa perheissä oli useampi sisarus eikä tuntunut mukavalta joutua toisten lasten säälin kohteeksi, kun minulla ei ollut siskoa tai veljeä. Kaikki oli kuitenkin aika erilaista kuin olisi voinut kuvitella enkä sitten käytännössä osannut iloita paljon mistään vauvan synnyttyä. Paitsi hevosista ja siitä, miten vapausasteita oli entistä enemmän silloin kun en ollut kotona - kotona olisi pitänyt olla esimerkillinen siskon takia, joten vietin mahdollisimman paljon aikaa toisaalla. Siskon ja minun ikäero - yhdeksän vuotta - oli sen verran iso, ettei meistä tullut ystäviä lapsena.

Iloitsin lapsena siitä, miten kasvoin ja tulin taitavammaksi käymättä silti aikuiseksi tai menettämättä halua leikkiä ja pöljäillä. Iloitsin siitä, miten sain isältä joululahjaksi vihkon, jossa oli kannessa paholaisen kuva, sorkat ja kolmipiikki ja kaikki. Ei mitään hempeilyä, ei! Iloitsin siitä, miten kuulin vanhempien selittävän selän takana, ettemme ystävän kanssa olleet oikein ihmisiäkään vaan puoliksi hevosia, ja luin kaiken kentaureista ja pakenimme yhdessä metsiin ja talleille ystävän vanhempien alkoholisekoilua ja meidän perheen vauvaa. Iloitsin tässä vaiheessa siitä, ettei ketään kiinnostanut tarkistaa, olinko varmasti pureksinut ruokani riittävän monta kertaa ennen nielaisemista - mitä se kellekään kuului. Iloitsin siitä, ettei minun hevosena tarvinnut välittää monista ihmisten asioista. Iloitsin ystävän puolesta, kun kaikissa harrastuksissa hänen vanhemmilleen kerrottin hänen olevan lahjakas ja että tähän kannattaisi panostaa. Mietin, millaista olisi olla lahjakas jossain itselleen tärkeässä ja iloitsin siitä, että ystäväni oli niin ihmeellinen ja kelpasin omasta lahjattomuudestani huolimatta hänen ystäväkseen.

Lapsena iloitsin uuden vuoden äänistä ja vuoristoradasta, Uuno Turhapuro -elokuvista ja jäähedelmäkarkeista Bio Rexin punaisilla plyysi-istuimilla muikistellen. Iloitsin siitä, ettei meistä ystävän kanssa koskaan tulisi jäkättäviä naisia kuten Uunon vaimosta. Me emme vain kasvaisi ihmisaikuisiksi, olin siitä varma. Taivas tekisi poikkeuksen kohdallamme. Miksi muuten olisimme löytäneet aarteita ja nähneet varisten tanssin? Iloitsin tästä salaisesta tiedosta, joka ei ollut suodattunut vanhempiin ja isovanhempiin saakka, koulun opettajista nyt puhumattakaan. He kaikki kuvittelivat meidän kasvavan ja haluavan kasvaa aikuisiksi. Iloitsin siitä, miten väärässä he olivatkaan.

Lapsena iloitsin kuravellistä ja soutamisesta isoäidin luona ja kuvittelin Varkauden kaupungin maaseuduksi koska siellä oli niin paljon tyhjää tilaa ja niin vähän ihmisiä ja ihmiset puhuivat omituisesti. Iloitsin siitä että myös maaseudulla oli kirjasto. Iloitsin omasta varautuneisuudestani ja yksityisyydestäni ja siitä, etten luottanut aikuisten tietoon tai antautunut aikuisten määräiltäväksi siinä missä maalaislapset. Iloitsin siitä, miten kuvissa näytin viekkaalta ketulta muiden hymyillessä avoimemmin kameralle. Iloitsin unista. Iloitsin ajasta, jota ei ollut kalenterimerkitty, sitä oli vähän mutta se oli sitäkin arvokkaampaa. Iloitsin leikkien venymisestä yöhön läksyjen ja harrastusten päälle, ja siitä, että kotona sängyn alla odotti kirja, jota saattoi lukea sinne saakka että nukutti, ja siitä, miten kirjojen tapahtumat siirsivät unta. Iloitsin kaikista jännittävistä mutta enimmäkseen ei-pelottavista asioista joita on aina ollut maailmassa niin paljon että on vaikeaa nukahtaa tai vain olla.

Iloitsin lapsena päivistä, jolloin heräsin terveenä ja kivuttomana, koska silloin ei tarvinnut teeskennellä. Iloitsin siitä, että olin koulun juhlapäivänä valtavan sairas, koska silloin ei tarvinnut istua juhlasalissa polvi-istunnassa tai risti-istunnassa lattialla ahtaasti niin pitkään ettei sitten enää päässytkään omin voimin ylös jalkojen puuduttua ja tultua voimattomiksi. Iloitsin sokerittomista mehuista, joita isoäiti keitti meille. Keittiön verhoista. Seinälleni ripustamastani presidentti Koiviston kuvasta, joka toi huoneeseeni ripauksen juuri oikeanlaista oppinutta arvokkuutta, vaikka vanhempia korpesikin vasemmistolainen presidentti seinällä akvaarion yllä. Iloitsin siitä, miten paljon arvokkaampi makuni oli kuin vanhemmilla - heillä ei ollut makuuhuoneessa akvaariota ja seinillä oli eroottisehkoja hiilipiirroksia alastomista ihmisvartaloista.

Lapsena iloitsin eläimistä kasveista maan tuoksusta ja tunnusta, itseni tahrimisesta milloin mihinkin, kiisseliviiksistä, pilailupuodin silmälaseista, naamiaisasuista arkena, hevosenjaloistani, joka ikisestä pienestä jättömaan lämpäreestä sulamisvesilampineen, sammakoineen, variksineen. Iloitsin siitä, että maailma oli ja minä olin maailmaa. Iloitsin tanssiesityksistä ja ratsastusleireistä ja siitä, että osasin yksin matkustaa lentokoneella toiselle puolen Suomea tuosta noin vain. Että vanhemmat olivat elossa, isoäiti ja ukki elossa, mummu ja mummun juoppo mies elossa, ja mummun juppo mies vielä työkokeilussa tai sen ajan vastaavassa suojatyössä kaupungin puutarhalla, niin että saimme aina keväisin onnenpensaan oksia, joita saattoi laittaa maljakkoon. Totisesti, tästä laajemmasta perheestä kannatti tuntea ylpeyttä ja iloa! Yleinen sauna ja onnenpensaan oksat! Iloitsin kasveistani, joita hoisin pieteetillä, ja akvaariokaloista, etenkin Herra Lehtikalasta, jolla oli aristokraattinen luonne. Iloitsin madoista, joita pelastin sateella. Iloitsin siitä, että jonakin päivänä minäkin saisin tulla matojen ruoaksi koska ihana on sielujen toiviotie, joka tarkoitti sielunvaellusta ja ruumiin luovuttamista madoille ja puille.

Lapsena iloitsin siitä, miten samaan aikaan olin maailmani keskus ja ääri, miten hukuin luontoon ympärilläni, detaljeihin, ajatuksiin, tarinoihin. Miten saatoin samaan aikaan olla ihmiskunnan vapahtaja ja päättää, etten kasva lainkaan ihmiseksi vaan jään enimmäkseen kavioeläimeksi. Haluta ainaisesti asua kotona ja matkata kauas sademetsiin ja kadota siimeksiin: sukeltaa. laskuvarjohypätä, muuttua gaselliksi kaivautuen peiton alle.

Jotkut ilot ovat muuntuneet mutta useimmat iloista pysyneet. Joihinkin iloihin suhtaudun haikeasti niiden singahtaessa tajuntani lävitse: niin, joskus tämä oli viattomampaa, en ymmärtänyt, minkä koneiston osanen tämä on niin monen elämässä. Maailma on ensisijaisesti hyvä ja kaunis, ihmeellinen. En usko, että voisin mitenkään menettää tätä näkymää niinä hetkinä, kun jokin pelko ei kurista minua taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään kauhuun - tai pienentämään itseäni, jotta minut voitaisiin hyväksyä osaksi ihmiskuntaa tai ystävällisesti kohdeltavaa joukkiota, sisäryhmää. Koska pelkoja on niin paljon vähemmän kuin lapsena, ilo on levittyneempää. Tutumpaa.

Jos jotain haluaisin pystyä antamaan ihmisille, niin ilon.