Kohtuullisuudesta ja itsekurista

Viimeisen kahden päivän aikana olen koettanut pitää itseäni tiukassa tarkkailussa samalla kun rouskutan antibiootteja - kyllä vain, olen sairas - ja yritän ajatella, että on ihan okei, että tunnen, mitä tunnen. Emootioni paisuvat ja kuplivat, mokoma hiivataikina, paisuvat ja kettoavat sinisen taivaan näkyvistä samalla kammottavalla tavalla kuin kombucha kasvattaa outoja seittejään nesteen pintaan scobyn (suomeksi? kellukka?) ympärille. Okei, sanon tornadoille ja ukkosvuorille. Okei, sanon hirmumyrskyille ja alakuloisille viikoille, jotka ovat silkkaa harmaata tihkua. Okei, sanon liukkaalle kelille, joka kellistää piikkijalkaisimmatkin mummot. Okei, okei, okei. Tämä kaikki on okei.

Se kaikki on okei niin kauan kuin se pysyy tässä eikä säikytä muita.

Mietin, miten asettelen sanani ja kehoni. Taipuvatko ne kohtuullisuuteen? Onnistunko pitämään paniikkini aisoissa, hengittämään, tärisemään yinjoogan asanan toisensa perään? Onnistunko pitämään sisälläni parahdukset, hymyilemään ystävällismielisesti ja pitämään kädet näin, sylissä, ojentamatta niitä yli pöydän?

Palaan kysymykseen kohtuullisuudesta uudestaan ja uudestaan. Sen seurauksena vuorovaikutus kohtuullisuuden kohteen kanssa muuttuu oudon formaaliksi ja kurinalaiseksi. Se poikkeaa kovasti siitä, mitä kommunikaatio on kenen tahansa muun kanssa elämässäni. Muut pelot häviävät, jaksan pelätä enää tätä, että jotenkin kadotan itsekurin tässä kohden, kaiken kohtuullisuuden.

Okei, sanon pelolle. Sinä menet ohi. Mikään ei jatku ikuisesti. Joku päivä virnistelen sinulle ja sanon että olipa sekin aikaa. Että kuinka epävarma ja tarvitseva voikaan ihminen olla, kuinka hauras ja kiihkeä ja samalla kauhusta kankea! Kuinka kolmivuotias joka uluttaa äidin perään!

Olen käynyt muutamalla deitillä ja pitänyt oudon paljon ihmisestä, jonka kanssa olen deittaillut. Mutta koska kaikki on varsin uutta ja hidasta eikä kukaan vielä tiedä, miksi tämä muovautuu parin seuraavan viikon aikana, emootiot nelistävät pitkin seiniä ja kattoja. Se tuntuu olevan hermostolleni aivan liikaa. Immuniteetille. Mielellekin. Kun pelkään kaiken romahtavan jollain karmivalla tavalla, palautan mieleen yhden editoimani terapiakirjan ajatuksen siitä, että romahduksen pelko osoittaa, että pohjamudissa ollaan jo - tästä voi vain nousta. Muistutan itseäni siitä, miten ilahduin siitä, kun minut pyydettiin ulos. No, missä ilo on nyt? Välillä se tuntuu voimakkaana, mutta enimmäkseen taidan tuntea vain levottomuutta.

Kärsivällisyyteni, joka normaalisti vanuttautuu lehmänhermoiseksi kulmakarvan nostamiseksi, on hävöksissä - mutta tietysti lähinnä suhteessa tähän yhteen ihmiseen, jota en halua säikäyttää. Ja ihmisiin, jotka kysyvät, mitä kuuluu. Haluaisin parkua. Tunnit venyvät vuosikymmeniksi ja vuorokausihan nyt tunnetusti voi vanhentaa eliniän. Oksitosiinikrapula. Oksitosiinihumala. Oksitosiinikrapula.

Alan vähitellen epäillä olevani niitä olentoja, joita oksitosiini ahdistaa enemmän kuin on tarpeen. Ja että jostain syystä kohdallani vaikutus on todella, todella voimakas. Ja että ehkä tästä syystä en ole elämässäni kovin montaa kertaa astunut tähän virtaan. (Ha!)

Joten pidän itseäni lieassa, ja iltojen tullen, ehkä jo iltapäivisinkin, väsähdän siihen, ettei mitään tapahdu, luennoin mielessäni mielelleni - ja käsille, noille kurittomille tuntosarville - kohtuullisuudesta ja itsekurista ja fantasioin ajasta, jota suurin osa elämästäni edustaa varsin puhtaassa muodossaan: sokean tietämättömästä pöljyydestä, jossa lapsen viattomuudella tyllerretään kiinnostavalta ilmiöltä toiselle sulkien päättäväisesti silmät ihmisiltä matkan varrella, heidän silmiltään ja niiden väriltä, heidän tuoksultaan ja tavaltaan asettua vuorovaikutukseen. Kaipaan äkisti huoletonta, hupaisaa arkea, sokeutta, turtuutta.

Kalifornian-nainen puhuu oksitosiinipöllystä hullun taivaana mutten ole lopulta varma, kumpi tiloista on hullun taivas; tämä ei tunnu taivaalta, ei ole tuntunut ennenkään, ja enkö muka tavallaan arvosta lopulta kuitenkin enemmän sitä, että hätkähdän omaan epävarmuuteeni kuin siihen, että kuvittelen - todella, kuvittelen - itseni jotenkin itseriittoiseksi, kohtuulliseksi ja rauhalliseksi, sellaiseksi jolle itsekuri on aivan turha kapistus.

Monsuuni

Alan kehrätä hypoteesia parisuhteista ja monogaamisesta elämäntavasta. En muiden, mutta omastani. No, seuraavaksi joku huomauttaa, etten elä monogaamisesti. Totta sekin, mutta elän hyvin sitoutuneesti, tai olen elänyt sillä tavalla, suuren osan elämästäni. En halua sitä ja sitten lipsun siihen kuitenkin. Ja tosiaan, nyt kehittelen hypoteesia siitä, miksi teen sillä tavalla.

Surin pitkään Faunin menettämistä. Tai oikeastaan, sen välittömän yhteyden menettämistä, joka aluksi luonnehti suhdettamme. Kesän lopulla lakkasin suremasta. Tai ehkä suru lakkasi suremasta minua. Kierukka lähti liikkumaan, keho työnsi sen itsekseen kohdunsuuhun ja lääkäri nyppäisi sen sieltä pois häiritsemästä kipuratoja. Aloin haistaa, maistaa, nähdä, kuulla, tuntea selvemmin. Liikkeeni muuttuivat keveämmiksi ja tempoilevammiksi. Jaksoin enemmän. Ei tehnyt mieli makeaa eikä rasvaista. Innostuin, lauloin matkalla töihin.

(Laulan edelleen, olen edelleen tässä tilassa.)

Mutta olin jumittuneessa tilanteessa vuosia. Miksi?

Se on minusta äärimmäisen tärkeä kysymys, koska tästä laulavasta tilasta käsin tarkastellen tuntuu hyvin selvältä, etten halua uudestaan jumitilaan. Ja että olen juuttunut sinne useita kertoja elämäni aikana. Kuuntelen tarinaa, jota kerron ihmisille puhuessani heidän kanssaan ihmissuhteista, vuodesta ja tilanteesta toiseen, ja kuuntelen erityisen tarkasti fraasia, jonka haluan sanoa lähes jokaisessa näistä keskusteluista: "En ole ikinä halunnut sitoutua kehenkään. Sitten niin vain on käynyt." Puhun siinä totta. Ja osaan havaita tämän totuuden jopa siitä todellisuudesta käsin, jossa olen sitoutunut. Muistan, miltä tuntuu tajuta, että juuttuu, tästä toisesta tilasta käsin.

(Tästäkin on kirjoitettu Maija Poppasessa, ei Platonin tuotannossa vaan Maija Poppasessa. No, Platonin tuotannossa ehkä myös, mutta paremmin Maija Poppasessa: Punainen lehmä.)

Sitoutuminen: sitoutuminen toiseen enemmän kuin itseen. Sitoutuminen kompromisseihin, tylsyyteen, karkeuteen, aistideprivaatioon, hitaaseen tukehtumisen tunteeseen. Se kaikki alkaa valtavana voimapulssina, vapauden tuntona, haluna heittäytyä, heittäytymisenä, ja päättyy kerta toisensa jälkeen siihen, että haukkoo happea yhä pienemmäksi käyneessä tilassa. Entä jos sitoutuisikin itseensä? Omaan hyvinvointiinsa?

Miten se tapahtuu?

Onko se mahdollista?

Ja, ennen kaikkea: vaikka on ihan selvää, että elämässään tajuaa oikein hyvin, että haluaa sitoutua juuri omaan hyvinvointiinsa, ennen kaikkea, ja ettei toisellekaan ole oikein mitään annettavaa, ellei ensin sitoudu itseen, miksi silti käytännössä ajautuu ripustautumaan toiseen ja ripustautuu tylsyyteen, varmuuteen, pelkuruuteen, mukavuudenhaluun?

Tähän kaikkeen etsin vastausta. Ja mietin, onko syynä emootiomonsuuni. Kuten sanoin, aistin tarkemmin, olen enemmän hereillä. Tajuan valtani ja nautin sen käyttelemisestä, vaikka toki koetankin samalla olla varovainen ja pehmeä, keveä ja kommunikatiivinen sen suhteen, että liikun yksin, yksikseni, ja kiepun lujasti. Voisiko olla mahdollista, että olen valinnut monet kerrat tukahtumisen ja silmälappusitoutumisen siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä tilassa emootiot tulvivat niin valtavina ja pidäkkeettöminä, että olen ajoittain pulassa niiden kanssa? Että työstä ei välillä ole tulla mitään, että huomaan haluavani halata asiakkaita tai kieriä pitkin lattiaa silkasta hykerrytyksestä? Minulla on sikäli onnea, että olen naimisissa ihmisen kanssa, joka ei osaa tukahduttaa emootiomonsuuniaan, vaikka on monesti sanallistanut halunsa tehdä niin, mikäli se vain olisi mahdollista. (Ja kuinka moni onkaan sanonut minulle ettei voisi elää tällaisen ihmisen kanssa suhteessa - se on hämmentävää. Arvostan Vompsussa juuri tuota monsuunia vaikka onkin ihan selvää etten pysty yksinään mitenkään masinoimaan sitä tai tyydyttämään kaikkia sen siittämiä haluja.) Jossain toisessa avioliitossa tai liitossa tällainen tila toisessa osapuolessa olisi katastrofi. Tässä suhteessa se on toisen normitila ja nyt, tällä hetkellä, minunkin tilani.

Emootiomonsuunia on vaikeaa hallinnoida. Sekö siinä pelottaa? Onko pelottavaa käytännön seksuaalietiikka vai mikä? Se, että tapahtuu uusia, jännittäviä asioita? Että tapaa ihmisiä, joista ei tiedä, hyväksyvätkö he omia näkemyksiä ja temperamenttia, tapaa liukua lähelle ja kauemmas? (Olen onnekas, minut on hyväksytty niin täysillä monissa suhteissani, ja silti osaan pelätä tätä.) Vai onko pelottavaa se, että emootiomonsuuniin saattaa olla sisäänrakennettuna rullaporrasmalli, joka aktivoituu, ellei pidä varaansa? Olisinko jo riittävän hyvä purkamaan mallia? Ja enkö tavallaan ole tässä yhdessä suhteessani onnistunutkin purkamaan sitä vaikka suhteessa Fauniin molemmilla taisi olla siitä joitain oireita?

Koen olevani parempi eläin ja siten myös parempi ihminen monsuunin vallitessa. Miksi? Aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että havainnoin tarkemmin, panen merkille. Jaksan kuunnella paremmin enkä osaa tuomita yhtään ratkaisua omasta kaaoksestani käsin. (No, en kyllä erityisesti tuomitse siitä toisestakaan tilasta, mutta kuitenkin ehkä hitusen helpommin kuin tästä, ja sellainen tuomitseminen ja preferointi väsyttää itseäni tavattomasti.) Tunnen paljon selvemmin impulsaation itsessäni. (Kirjoitinkohan täällä jo siitä, miten jouduin sairaalaan seurattuani yhtä impulssiani iloisen harkitsematta? Sitten itkuisena ja täristen sairaalassa pyytelin tätä Vompsulta anteeksi tätä outouttani, ja hän vain halasi ja sanoi, että rakastaa minua juuri sen takia, että olen sillä lailla hullu, että annan vaan mennä sen sijaan että himmailisin.) Arvostan tuon impulsaation tuntemista: siitä voi oppia. En halua satuttaa ketään muuta, en itseänikään, mutta jos pitää valita, miten ihmisiä satutan, ja oletan, että niin joka tapauksessa käy, ehkä on kuitenkin parempi satuttaa heitä levottomuudella kuin möllöttämisellä ja jumittamisella.

Mitä ihmiselle tapahtuu siinä vaiheessa kun hän alkaa jumittaa ja möllöttää? Mitä minulle tapahtui? En halua, että sujahdan uudestaan siihen tilaan.

Pidän aivan mahdollisena, että pelkään emootioitani ja niihin liittyviä voimakkaita kuvia ja unia niin paljon, että jossain vaiheessa valitsen taas niiden poissulkemisen. Se on kummallista, koska en nyt vaikuta pelkäävän niitä. Mutta väsyykö niihin jossain vaiheessa? Siitäkö on kyse?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Ja silti, kyse on elämän peruskysymyksistä, oman elämän suuntaamisesta lempeästi suostutellen kohti tilaa, joka tuntuu palvelevan paremmin hereillä pysymistä, ystävyyttä, rakkautta, kekseliäisyyttä. 

Lähdössä

Pesukone laulaa yksitoikkoisesti, piispanhattuchiliin on pesitytynyt vihannespunkkeja, laukku lepää lattialla melkein pakattuna, vasemman käden sormet kramppaavat. Venytellessä huomaan sormien ojentuvan melkein suoraksi kättä jännittämättä. Olen toivonut niin tapahtuvan monesti, kun kämmenet ovat jääneet kupittamaan ja sormet kaareutumaan niiden jatkona. Mutta nyt kun niin tapahtuu, huomaan toivoneeni vääriä asioita. Sormien nivelet ovat yliliikkuvat, lihasvoima ei suojaa niitä nyt. Viimeinen sormen nivel taittuu väärinpäin, kun käytän tietokonetta, ellen pidä varaani. Vai onko kyse vain siitä, että yli sormenpään reunojen kasvaneet kynnet eivät salli koneen käyttämistä sormet oikeissa asennoissa? Leikkaan kynnet, joita olen lomasäästellyt, sormia on helpompi hallita tynkäkynsin.

Kissanhoitaja käy. Saisinko vielä yhdet sandaalit ahdettua laukkuun? Nyt jalat tuntuvat näissä aika rauhallisilta, ehkä sittenkin niiden kanssa voisi liikkua.

Epätodellinen.olo.

Kissat eivät välitä sanoa näkemiin, nukkuvat vain kerillään. Lentoyhtiöltä tulee tekstiviesti, jossa pyydetään vahvistamaan paikka viestillä. Neljätoista minuuttia, sitten alaovelle. 

Mykyrät

Uuh, joskus on vaikeaa. Vaikka kivut pysyvät siedettävissä rajoissa ja posti on kantanut toiselta puolen maailmaa kahdellatoista eurolla mielenkiintoisen opuksen, ei kommunikaatio tunnu sen helpommalta kuin ennenkään. Nyt kun en ole enää niin kivun lamauttama, tyydyn ihan peruslevottomuuteen. Haluan muiden elävän omaa elämäänsä, mutta en osaa kärsivällisyyttä. Kun Fauni ilmoittaa menevänsä ulos illalla, se on minusta okei ja terve merkki, ja ilahdun, mutta käyn hyvin kärsimättömäksi ja haluaisin, että hän lähtee heti ilmoitettuaan menostaan. Tämä on piirre, jonka olen aiemminkin huomannut itsessäni ja joka on onnistunut toisinaan pillastuttamaan lähipiirini. Jotenkin lähtemiset ja tulemiset ovat hermostuttavia, ja se, että tuota hermostusta venytetään, ei tunnu mukavalta. Fauni tulkitsee murinani osoitukseksi siitä, etten haluaisi hänen menevän, ja saan tehdä töitä, jotta hän ymmärtää, ettei ole kyse mistään semmoisesta.

No, Fauni lähtee ennen kuin hänen olisi pitänyt, koska hänelle tulee siitä kaikesta jotenkin levoton olo. Niin levottomuus tarttuu, ja siitä jää vähän paha mieli. Koetan mennä juttelemaan Vompsunkin kanssa, mutta hän tekee nykyään aina töitä nukahtamiseensa saakka, joten jään sitten lopulta itsekseni ja saatan rentoutua.

Tänä iltana rentoutuminen ottaa kumman muodon. Olen järjestellyt lahjaksi saatuja ja kirppiksiltä houkuttavissa yhteissäkeissä kaupan päälle tulleita ruman värisiä villalankoja pussiin odottamaan värjäystä. Olen ajatellut värjätä huomenna kaikkien asioiden hoitamisten jälkeen. (Hurjimpana asiana magneettikuvaus. Maata nyt tunti paikoillaan putkessa!) Mutta malttaako kaikki valmis kärsimättömyys odottaa huomista? Ehei! Ja pian lanka viruukin jo märkinä mykyröinä tiskipöydän reunalla ja keittelen vedenkeittimellä vettä, johon sekoitan semitonevärejä ja etikkaa. Toinen satsi menee pikkukattilassa haudutuslaatikkoon ja toinen satsi mittakulhossa mikroaaltouuniin. Törppäisen aina välillä mikron päälle muutamaksi minuutiksi, ettei vesi pääse jäähtymään liikaa.

En ole erityisen taitava käsityöasioissa, joten nähtäväksi jää, ovatko kerät villaa, sekoitekuitua vai kenties täyttä keinoa, johon ei mikään tartu. Mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni saada jotakin väriä noihin rumiin valkoisiin ja harmaisiin lankoihin. En halua semmoisia sävyjä isoäidin neliöistä tehtyyn päiväpeitteeseen. Lunta ja loskaa saa Suomessa kestää ihan tarpeeksi, jotta sietäisin niiden sävyjä sisustuksessa.

Jännittää, mitä mykyröistä oikein paljastuu!

Kotibileissä

Pitkästä aikaa kotibileet! Ihmisiä istumassa ja ryömimässä lattioilla, zentyypit hirveässä hutakassa, juhlien emäntä jokseenkin tolkuttomassa tilassa täynnä levottomuutta ja läheisyyttä, painostava kuumuus ja sitten uskomaton sade, ystävän matkalla rapaantuneet jalat, jotka hän esittelee useamman kerran. Keskustelua karkeista, kontakti-improvisaatiosta ja siitä, onko objektiivista totuutta ja millainen onkaan mestarin ja oppilaan suhde. Juon puoli lasia viiniä ja juurrun tilaan. Viini maistuu hirvittävän pahalta. Siitä on ikuisuus, kun olen juonut alkoholeja edellisen kerran.

Vompsu haluaa lähteä kotiin aikaisin, häntä väsyttää. Jään istumaan huoneeseen ja tunnen itseni hirvittävän yksinäiseksi siinä keskellä ystäviäkin. Ja silti yhteys ei katkea. Ei, vaikka toinen nukkuu toisessa asunnossa, rauhallisena. Olen pyytänyt yhdeltä ystävältä apua ja saanut sitä, arvannut oikein, kuka ehkä osaisi auttaa minua sanallistamaan sen, mikä on askarruttanut jo jonkin viikon. Se tekee jotenkin rauhalliseksi, vaikka päivällä onkin sattunut kaikkea omituista kuten että unohdan vaatekaapin oven ja pyörän lukitsematta eikä silti mitään katoa, ja että lokki paskantaa täyslaidallisen tukkaan, jota koetan kuivata bileiden kunniaksi laineille. (Se laineista, tulen bileisiin lokinpaskasta pestyllä märällä päällä nutturalle sutaistuna ja unohdan avata hiukset siinä vaiheessa kun ne varmaan olisivat kuivat. Ei näistä ulkonäköasioista oikein vain tule mitään, en osaa semmoisia. Onneksi Vompsu ei välitä niin sellaisesta, hänelle kelpaan vaikka lokinpaskaa päässä. Pari päivää sitten myös pihkastin paitani ja istuin koiranpaskan päälle puistossa, mikä ei sekään tunnu häiritsevän Vompsua tippaakaan, vaikka unohdankin pestä ne housut ja se on minusta jo ehkä vähän ällöä ensin, mutta sitten ajattelen, että hitto vie, olen hiihtänyt näissä nyt jo kaksi päivää paskanjämineen, en enää saastu näistä kun en ole ennemminkään saastunut.)

Bileissä tajuan myös selkeästi, että oma levottomuuteni, josta olen ollut hurjan huolissani, on kuitenkin vielä aika pientä verrattuna monen muun ihmisen levottomuuteen. Tai ainakin ilmenee eri tavalla, sellaisella tavalla, jota pohjimmiltaan osan kuitenkin käsitellä ihan tyydyttävissä määrin, olkoonkin, että unet käyvät värikkäiksi ja unohtelen päiväsaikaan perusasioita kuten lukita fillarin. En osaa tässä tilassa närkästyä yhtään mistään, ja jaksaisin varmasti istua aamuun asti, ellei seuraavana päivänä - nyt - olisi paljon tekemistä.

En kyllä tiedä, saanko tänään oikein mitään tehtyä, koska vaikka lähden bileistä kolmen jälkeen ja olen sängyssä puoli neljältä hampaat pestyinä ja ihanan uneliaan miehen viereen käpertyen, en saa unta. Nyt kello on jo kahdeksan enkä ole edelleenkään nukkunut lainkaan. Bileet ja kaikki kerralla nähdyt ihmiset - olen tavannut ihmisiä kovin vähän viime aikoina, vain muutamaa läheistä naista yksi kerrallaan - vain kiihdyttää minut sellaiseen tilaan, että makaan levollisena vuoteessa ja olen tyytyväinen siitä, että olen siinä enkä missään muualla, ja sitten samalla oivallan asioita yksi toisensa perään ja olen kiitollinen ja liikuttunut siitä, ettei elämäni tarvitse olla levotonta, ettei minun tarvitse juoda viiniä, että voin oikeastaan elää rauhallisesti ja kuunnella kehoani ja ottaa asian kerrallaan, ettei ole kiirettä mihinkään. Olen vähän huolissani joistakin ystävistä, mutta sekin on kepeää huolta, koska tajuan samassa kun ajatus välähtää, etten voi oikeastaan niille asioille kovinkaan paljon. Ja joka tapauksessa en osaa olla rakastamatta näitä ihmisiä, se on selvää, en osaa oikein kunnolla loukkaantua ja se taas tekee tarpeelliseksi joidenkin rajojen asettamisen.

Haluaisin asettaa rajat niin, etten loukkaisi ketään, mutta tiedän sen mahdottomaksi. On siis asetettava ne niin, etten loukkaa ketään tarkoituksella ja että tarkastelussa on nimenomaan pidempi näkökulma, rikkoontumisen ja korjaamisen sykli, halukkuus suoristaa uudelleen joskus jo lommoutunutta.

Hassua, miten tuollainen pieni juhla, jossa kaikki kommunikaatio on helposti hassunkurista ja hihittävää, saa miettimään suuria, juhlallisia ajatuksia, pitkäkestoisia linjauksia, tuntemaan itsensä taas hieman enemmän osaksi ihmiskuntaa ja ystäväpiiriä. Filosofian seminaareissa ja vakavissa kriisikeskusteluissa kun itselleni tapaa käydä aivan toisinpäin, vaikka niissä näennäisesti pyöritetäänkin keskittyneesti juuri niitä asioita, joita nyt uneton yö lempeästi kehrää minussa kaiken hupsuttelun ja keveyden jälkimaininkeina. En haluaisi ajatella etsiväni tasaista ja kaikkialla toteutuvaa "tasapainotilaa" keveän ja raskaan, hupsun ja kuolemanvakavan, hilpeän ja masentavan välillä, vaan tonkivani sinnikkäästi tilanteessa kuin tilanteessa (no, ainakin ihannetapauksessa) siinä piilevät erilaisten suhtautumisten mahdollisuudet, alut, aavistukset, ja rekisteröiväni ne ja suhtautuvani niihin kaikkiin samaan aikaan huolellisesti ja irtipäästäen.

Liekö mahdollista.

Mutta se on ainakin taas todettu, että bileet ovat itse asiassa parhaat, kun ei juo juurikaan viiniä. Jos olisin juonut viiniä, olisin tullut provokatiiviseksi ja levottomaksi, tuntenut todennäköisemmin itseni hylätyksi ja toivottomaksi ja niin edelleen. Nyt taas vain kestin ujouttani ja sitten äkkiä se oli kadonnut ja oli hyvä olla ja keskustella ja hihitellä. Ja muistan keskustelut ja - no, pidän vain parempana sitä, että mieleni ei ole vääntynyt samealle mutkalle, joka jyskyttää seksuaalisuutta ja pelkoa omasta kelpaamattomuudesta tainnuttavalla taajuudella. Alkoholin kanssa on vaikeampaa liikkua keveästi, niin hullulta kuin ajatus aluksi tuntuukin. Mutta niin se tuntuu vain olevan, ainakin minulla. Muilla ehkä toisinpäin, ja itsellänikin ehkä joissain elämänvaiheissa se on mennyt toisinpäin, mutta ei näemmä enää.

Mielenkiintoista.

Ilmainen vessa nimeltään katalyysaattori ja muita kesäasioita

Jaa, kauankohan siitä lienee, kun olen viimeksi ehtinyt istahtaa koneen ääreen siinä syvyydessä, että olisin malttanut kirjoittaakin? Alkukesät näyttävät olevan kohdallani se aika, jolloin minun on kaikista vaikeinta keskittyä johonkin paikallaan olemista vaativaan. Ja kirjoittaminen on aika liikkumatonta. On tapahtunut paljon, ei mitään järisyttävää, mutta kuitenkin: olen syöttänyt Näkymättömän tytön kanssa oravanpoikaselle mocheja ja timjaminmakuista terveyssuklaata japanilaistyylisessä puutarhassa, lähettänyt naimasukulaiselle mangoldinsiemeniä pikkupaikkakunnalle, jossa niitä ei myydä kaupassa, osallistunut ensimmäiseen käsityövaihtooni ikinä, kirkunut useammankin vuoristoradan kyydissä miehen työpaikan virkistyspäivänä ja ihmetellyt ja ihastellut rauskuja ja meduusoja Sealifen akvaariossa ja miettinyt, miltä tuntuisi katsella noita ihmeellisiä ja ihania kaloja ja katkarapuja, jos olisi mieli raskaana niiden syömisestä, ja tuntenut riipaisevaa surua nähdessäni tuon ainutkertaisen elämän suljettuna pieniin akvaarioihin. (En itse enää tukisi rahalla paikkaa, joka asettaa eläimet näytille tuolla lailla, ainakin oman myötätuntoni herättelyyn ovat riittäneet television luontodokumentit, mutta toisaalta, en malttanut olla menemättä, kun saimme joka tapauksessa ilmaisen lipun. Tiesin kyllä jo etukäteen tulevani todennäköisimmin surulliseksi ja tuntevani epämääräistä syyllisyyttä menemisestä, mutta sellaista se on. Tämä kuvio on toistunut eläinsuhteessani alusta saakka: halu lähestyä ja sitten surullistuminen useimmista eläintenpidon tavoista. Niin kävi niilläkin talleilla, jossa hevosia kohdeltiin kauniisti. Ja hitto vie, olen vähän surullinen meidän zenkivikissoistammekin. Ja itsestäni! Myös minä olen eläin, joka ahdistuu ympäristön keinotekoisuudesta etenkin talvisin, kun ulkona ei tarkene olla niin paljon.)

Tänään olen voinut olla Näkymättömän tytön rentouttavassa seurassa, ja vaikka pitkä viikonloppu tai mikälie oli poikinut kahteen kolmesta kohteestamme ovilapun, jossa pahoiteltiin tämän päivän kiinnioloa, näimme silti rusokirsikat kukassaan ja joimme vihreää jasmiiniteetä kuuportin luona ja kävimme Valtterin kirppiksellä ja löysin kirjavan amerikkalaiskankaan ja kaksi paitaa Vompsulle, sinisen mukin ja vihreän kannun ja oranssin lankakerän isoäidin neliöihin. Kävimme myös vessassa, jonka ovessa luki katalysaattori. Hmm. Ja nyt sataa oikein roimasti, istun kotona ja juon yrttiteetä ja tunnen väsymystä, hyvää voipumusta. Ystävältä ulkomailta on tullut pitkä kirje, lähennymme, se tuntuu hyvältä. Ja ehkä tänne Helsinkiin järkkäytyy decoupage-ilta, se kuulostaa hauskalta kuin mikä.

Antibioottikuurista on jäljellä enää neljä tablettia: tämäniltainen ja huomiset kolme. Varpaassa on vielä vähäsen mätää, mutta aika pienesti, ehkä se siitä, antibioottivoidettakin on vielä vaikka kuinka. Ihastumislevottomuus alkaa hitaasti kulua, haalistuu päivä päivältä, ehkä törmäsin askarruttavaan ilmeeseen ja ihmiseen vain vääränä päivänä, ovulaatiohetkellä. Alan nimittäin unohtaa ilmeen, ja voi olla, että parin kuukauden kuluttua olen sullonut koko levottomuuteni niin syvälle tiedostamattomaan, että hämmästyn, jos jokin muistuttaa minua siitä. (Kokemukseni mukaan vain toinen vastaavanlainen ihastuminen nostaa pinnalle edelliset, ne ovat ilmeisesti teineisyydessään muuten liian kiusallisia käsitellä. Tai sitten ihastumistekstin lukeminen.) Silti jotakin kummallista on noussut pintaan, tietty valveisuus, suurempi kuin ennen, näen taas Vompsun ja itseni erillisinä, hyvin kaukaisina, vähän samalla lailla kuin seurustelun alussa, ymmärrän taas kipeästi suhteen haurauden ja sattumanvaraisuuden, sitoutumisemme haavoittuvuuden. Ja tunnen syvää surua Vompsun puolesta, surua siitä, että hän on päättänyt elää minun kanssani, koska olen välillä aika mahdoton. Tai eihän hän näe sitä mahdottomuutta, paitsi ehkä sotkuisuuden ja huolettomuuden. Jos hän näkisi vapaudenkaipuuni muutenkin kuin sellaisissa eleissä kuin kieltäytymisessä vihkisormuksen kantamisesta, hän ei ehkä olisi uskaltautunut suhteeseen kanssani. Kun yritän puhua asiasta, hän vain sanoo, että kyllä häntäkin välillä vituttaa olla minun kanssani. Ymmärrän sen paremmin kuin sen, kun hän välillä sanoo, että hänen on hyvä olla kanssani. Ja silloin saatan pelästyä ja tulla hyvin surulliseksi, koska en ymmärrä sillä hetkellä, mikä meitä pitää yhdessä, ellei sitten tottumus tai itsepäisyys. Ja joinakin päivinä vain nauran ja ajattelen, että kaikissa ihmisissä on hyvät ja huonot puolensa ja että kumpikin meistä katsoo aika montaa toisen ärsyttävää piirrettä läpi sormien ja molemmat ovat kuitenkin myös mukavia monin tavoin, vaikka kumpikaan ei olekaan erityisen viehättävä eikä älykäs, menestyvä eikä haluttava.

Mutta varmuus on kadonnut, ja se tekee vähän surulliseksi ja levottomaksi, valppaaksi.

Onneksi kesäasiat ovat enimmäkseen rauhoittavia, kuten vesijuoksu ja palstan perkaaminen. Mutta jotenkin toiveikkuuden puuska on lasehtinut surumieleksi kaikista kukinnoista huolimatta. Kaipa se on vain tätä, että itse pysyy ongelmineen ja möykkyineen samana, vaikka elämä alkaakin hitaasti kääntyä uuteen suuntaan. Sen haluaisi kääntyvän nopeammin, haluaisi puhaltua tuulten mukana useiden kaupunkien ja ehkä valtamerienkin yli, mutta elämä ei toimi sillä lailla, ja silloinkin kun niin käy, siitä on vaikeaa iloita, enimmäkseen on vain tuskallisen hereillä ja ilman merkitysvarmuutta.

Mikä edes olisi ihannetila: Varmuusko? Ei se siltä tunnu, koska useimmiten se tarkoittaa sokeutta. Valve? Se taas sisältää suuren määrän tuskaa, voiko sitä jaksaa kantaa? Olen halunnut kantaa sitä kaikkea, mutta sitten jotakin tapahtui ja ajauduin vale-varmuuteen. Ehkä ihannetilalla ei ole edes väliä, on tämä tila tässä ja nyt, on alkukesä. Huomenna on viimeinen lauantai töissä tällä erää. Seuraavan kerran, kun menen lauantaitöihin, opiskelen jo hieromista.

Ollapa kärsivällinen, mutta haluan tanssia, heittäytyä, tempautua. Onhan sentään kesä.

Levottomuutta

Sen oppilaitoksen sivulla, jossa kerrotaan koulutuksesta, jonne olen hakenut - ja jonka pääsykoepäiviä ovat ensi maanantai ja tiistai - lukee, että kaikille hakeneille lähetetään postia valinnoista haastatteluun. Hakuaika päättyi maaliskuun lopulla. Mitään postia ei ole kuitenkaan kuulunut, ja pääsykokeeseen on enää viikko aikaa.

Tänään päätin ottaa puhelimella yhteyttä ja kysyä asiasta. Toisinaanhan posti kadottaa kirjeitä (esimerkiksi Vompsun sairaslomaa koskevat dokumentit eivät koskaan olleet päätyneet Kelalle viime syksynä, vaikka itse näin hänen pudottavan Kelan kuoren postilaatikkoon), ja en tahdo uudelleenkouluttautumissuunnitelmieni menevän mönkään jostakin noin tylsästä syystä. Sitä paitsi aloin olla jo aika levoton. Niinpä soitin asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei kuitenkaan tiennyt postituksista mitään ja lupasi ottaa asiasta selvää. Selitin, että kokeeseen on kuitenkin alle viikko, ja että minua oli alkanut huolestuttaa, missä vaiheessa informaatio oli katkennut - oliko oma hakemuskirjeeni tullut perille tai oliko heidän tiedotteensa kadonnut matkalla. Niin, hän lupasi tutkia asian ja laittaa sähköpostia.

Iltapäivällä sähköposti saapuikin. Siinä luki vain "kaikki kirjeet on postitettu kiirastorstaina", ei muuta.

Välissä on neljä postipäivää. Yleensä kirje kyllä kulkee saman kaupungin sisällä neljässä päivässä. Mutta tietysti nyt postitetaan parhaillaan veroilmoituksia, joten ruuhkaakin saattaa olla kovasti. Jotenkin on vaikeaa suhtautua rauhallisesti tuohon vastaukseen, joka on aika epämääräinen. Ja itseensä: tunnen itseni hölmöksi, hössöttäväksi kalkkunaksi. On vaikeaa uskoa, että kaikki menee hyvin ja että kirje tulee varmasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Kuin sattuman oikusta ystävä laittaa minulle pari tuntia viestin tulemisen jälkeen (jossa vaiheessa en enää pystynyt lukemaan estetiikkaa ja valmistautumaan esitelmään, koska pääni surisi kuin ampiaispesä - niinpä virkkasin isoäidin neliöitä valtavalla vimmalla, grr) sähköpostia ja liitetiedostona on mainio häpeästä kertova artikkeli (Eero Rechardt & Pentti Ikonen: Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 3/1994.) Luen artikkelin kiinnostuneena ja äkkiä alan hahmottaa tilannettani aivan uudella tavalla. (Harmillista kyllä, artikkelia ei näy olevan verkossa.) Tosiaan, hössöttävän kalkkunan ololle on olemassa nimikin, ja se on häpeä. Tietysti ihmiset purkavat ja potevat häpeäänsä erilaisilla oloilla, mutta kun tarkemmin ajattelen, hössöttäväkalkkunuus on itselleni aika tyypillinen häpeän ilmiasu, koska en suostu yleensä lamaantumaan täysin, vaan haluan raivata itselleni tilaa ja oikeutta olla kiinnostunut asioista ja ihmisistä, vaikka saisinkin kylmää vettä niskaan. Ja samalla en osaa olla varma siitä, onko tuo oikeus olla elämänjanoinen sittenkään oikein... ei, sen on pakko olla, koska alistuminen ja uhrautuminen vasta karseaa onkin! Mutta on vaikeaa olla kokematta itseään hankalaksi, kun sillä lailla hammasta purren ja itkua edellään työntäen pinnistelee ja väittelee itsensä kanssa tuntikausia vain oikeuttaakseen kaikella järjellä ajatellen ihan normaalien omista oikeuksistaan kiinnipitämisen.

Koetan kuvata tuon tilan. Ensinnäkin, odotan kirjettä, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jo saapua. Mutta se ei ole saapunut. Seuraukset ovat tällaiset: Mietin, kuikahan todennäköistä on, että hakemukseni tai haastattelun kutsukirje tai "valitettavasti sinua ei tärpännyt" -viesti olisi hukkunut matkalla. Tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllistän postia. Voinko edes olla varma siitä, että pistin hakemuksen postiin? Muistan liimanneeni postimerkit, mutta entä sitten? Entä jos olenkin tullut hulluksi ja piilottanut kirjeen jonnekin kaappin tai jotakin? Osa minusta pitää tätä ihan uskottavana tapahtumainkulkuna. Ja toinen osa suhtautuu tähän osaan ilkeästi ja pilkallisesti ja solvaa sitä varhaisemman hulluksi tulemisen pelon esiin kaivamisesta ja muistuttaa siitä tosiseikasta, että kääntämässäni kirjassa oli lause, jonka mukaan romahdus on jo tapahtunut siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa pelätä romahtavansa tai tulevansa hulluksi. En pidä "terveemmän" dialogin puolen ivallisesta sävystä. Haluaisin vähän armollisemman sävyn, mutta olen asiasta sen verran kierroksissa, ettei se tunnu juuri nyt onnistuvan.

Vaikka tunnenkin itseni typeräksi kalkkunaksi, koen silti pontevaa tarvetta selvittää asia. Samalla pidän tarvettani jotenkin naurettavana ja osoituksena omasta kärsimättömyydestäni ja tavoitteisiini kiinnittymisestä tavalla, joka ei ole tervettä. (Osa minusta kyllä on sitä mieltä, että levottomuuteni on ihan tervettä ja olisi paljon huolestuttavampaa, jos suhtautuisin EVVK siihen, että tärkeän päätöksen seurauksena kyhättyyn hakemukseeni ei kuulu vastakaikua.) Tuo itseni naurettavaksi, aggressiivisesti etujani valvovaksi ja sen takia ärsyttäväksi kokeminen saa minut lykkäämään oppilaitokseen soittamista perjantaista maanantaihin, vaikka myönnettäköön kyllä, että perjantaina en paljon saanut puhuttuakaan yskältäni. Mutta se ilo, joka puhelimessa puhuessa laukesi, osoittaa kyllä selvästi, ettei kyse ollut vain yskän takia lykkäämisestä. (Ah, järkeillen sitä melkein hämää itseäänkin.)

Puhelinkeskustelu sujuu hyvin ja henkilö on oikein ystävällinen ja asiallinen. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että kysymykseni ei ole ehkä vain kalkkunaisuutta vaan ihan järkevää, oikeutettua huolta. Ja että se voi kuulostaa vastaanottajasta siltä, että olen tosissani kiinnostunut koulutuksesta, oma-aloitteinen ja reipas, ja sehän taas on vain hyvä asia pääsykokeen kannalta! Toisin sanoen: toiveikkuus viriää.

Mutta sitten tulee uusi romahdus, kun sähköpostitse tullut vastaus on niin epämääräinen. Jotenkin kuvittelin, että puhelimessa sanomastani välittyi se, miten huolissani olen, ja että henkilö nyt olisi ainakin tarkastanut sen, onko hakemukseni tullut perille. Tai että hän olisi kirjannut vaikka, että jos hakemusta ei kuulu ylihuomiseen mennessä, voisin soittaa silloin uudestaan. (Silloin soittaminen tuntuisi paljon tervetulleemmalta ja huoleni oikeutetummalta.)

Ja kun alan hurista uudelleen sitä, onko informaatio kadonnut jossakin kohdassa, ja olenko vain puhelinkeskustelussa liian sekava tai mistä oikein on kyse, häpeä ruoskaisee uudelleen. Se on todella rasittavaa. Äkkiä olen aivan lannistunut ja muistan eilisen puhelinkeskustelun äidin kanssa. Äiti yritti kaikin tavoin vakuuttaa minut siitä, että valitsemani uusi koulutus on aivan paska ja että hän ei voi uskoa, että viihtyisin tai pärjäisin hierojan ammatissa. Hänellä oli myös monta ammattia valmiiksi katsottuna ja hän kertoi niistä ja perusteli, miksi minun oikeastaan pitäisi hakea niihin. Pidin puhelimessa pääni, vaikka välillä minua ärsyttikin ihan tajuttomasti. Mutta hoin itselleni, että tällä kertaa päätän itse. Jos äiti nalkutti ja jäkättikin minut hakemaan yliopistoon "koska kaikki muu olisi tuon älyn tuhlaamista" (ja kuinka he olivat panostaneetkaan siihen raahaamalla jälkikasvuaan teatteriin, taidemuseoihin, vaikka minne, kustantamalla balettitunteja ja pianonsoittoa ja ostamalla kilokaupalla kirjoja ja piirustuspaperia ja hyvälaatuisia vesivärejä ja siveltimiä, ei mitään halpatavaraa, tämä on sijoitus loistavaan tulevaisuuteen, sinä saat niin paljon sitä, mitä me emme koskaan saaneet - ja jo lapsena petin heidät hinkumalla talleille, se kyllä sallittiin, mutta pitkin hampain, ja hampaat pitenivät ainakin kilometrin kun hain taidelukioon ja ilmoitin, että jos pääsen, en pyrikään eläinlääkikseen; eläinlääkärit sentään ansaitsevat aika hyvin, eikö totta; ei ihme, että Innocence on lempielokuviani ja että pidin myös toisesta samasta Wedekindin kirjasta tehdystä elokuvasta, ne kuvaavat loistavasti ja siksi karmaisevasti ehdollista hyväksymistä - ehdollinen hyväksyminen on karmaisevaa), ja jos olinkin yliopistoon ajettuna liian nuori ja tietämätön näistä painostamisen keinoista, nyt kyllä näen sen kaiken läpi ja haluan sellaisen koulutuksen, johon itse haluan mennä, en sellaisen, joka olisi äidistä minulle sopiva. (Siinä puhelimessa tajuan äkisti senkin, miksi olin sanonut ammatinvalintapsykologille aikanaan, kolmisen vuotta sitten, että kaikkein tärkeintä uudessa koulutusurassa on se, että äiti ja silloinen puolisoni hyväksyvät sen. Myöhemmin olen monta kertaa ihmetellyt noita sanoja, jotka jotenkin vain tupsahtivat ulos suustani ja jotka kuullessani tajusin välittömästi, että niihän se tosiaan oli - silloin - mutta nyt kun puhuin äidin kanssa puhelimessa muistin nuo sanat ja ajattelin, että rivien välissä minulla taitaa olla sittenkin aika hyvä kuva siitä, miten äiti reagoi yrityksiini tehdä omia valintoja. Filosofia kelpasi hänelle, koska sehän nyt oli niin teoreettista ja ihailtavaa. Ja monet asiat, joita tiedän hänen vieroksuvan, vain jäävät sanomatta, jos se on mahdollista.)

Kaikkein hulluinta on, että tämä äidin epäluuloisuus uusia suunnitelmiani kohtaan jotenkin tihkuu ja suodattuu kaikkeen asian käsittelyyn, niin kovasti kuin koetankin vain hyväksyä sen, että se on äidin asia, äidin mielipide, hänen tapansa olla minusta ja elämästäni huolissaan. Ymmärrän kyllä kognition tasolla, että äidin tapa reagoida kertoo enemmän äidistä kuin minun suunnitelmieni järkevyydestä. (Hitto, että itkettää, kun koetan kirjoittaa tätä.) Mutta en voi oikein mitään muuta kuin inttää kognitiosta käsin vastaan tunteelle, että jotenkin olen ansainnut sen, ettei kirjettä tule. Että ehkä olen vain kuvitellut kaiken, kuvitellut hakeneeni. Että ehkä olen jotenkin sairaampi kuin tiedän. Ja että se kuuluu läpi jopa puhelimessa, kun tiedustelen pääsykoekutsuista. Että jotenkin kuulostan vain erehtyneeltä, väärään paikkaan soittaneelta. Että olen väärä henkilö, nyt ja kaikkialla. Että huoleni ovat naurettavia, tylsiä ja turhia.

Se on kauhea, lamaannuttava tunne. Se riistää toivon joskikin aikaa.

Ehkäpä se, mitä psykologisessa kirjallisuudessa käsitellään toivottomuutena, voisi niveltyä tiukasti häpeän tunteeseen - kyyristyneeseen asentoon, väkisin esiin pukkaavaan itkuun, punastumiseen, pois kääntymiseen? On pakko sinnitellä uteliaana tässä tuntemuksessa, käännellä ja tutkia sitä. Mitä tarkoittaa se, että vierastin niin kovasti lapsena ja että olen arka uusien ihmisten kanssa vieläkin? Tuo artikkeli, jonka luin, kytkee häpeäntunteen siihen kaikille tuttuun lapsen ujostamiseen ja vierastamiseen. Vierastin etenkin miehiä, itse asiassa pelkäsin heitä kuin ruttoa. Ystävällinen ja hymyilevä kummisetäni ei voinut koskaan saada minua syliin, koska kiljuin täyttä kurkkua ja menin aivan sekaisin pelosta, jos hän vain yritti kaapata minut. (Sanallinen vastusteluni ehdotukseen mennä sedän syliin tulkittiin ilmeisesti kursailuksi, vaikka tarkoitin täsmälleen, mitä sanoin: Ei missään nimessä!) Lakkasin pelkäämästä miehiä oikeastaan vasta toisessa pitkässä seurustelusuhteessani, ensimmäistä avomiestänikin pelkäsin kummalla tavalla, vaikka uskalsinkin asua hänen kanssaan. Vasta edellisessä suhteessani tosiaan rentouduin ja lakkasin kokemasta itseni kauheaksi tyypiksi.

Jotenkin tämä teema ja sen elekieli, mielleyhtymät ja tuntemukset ovat aika toistuva seuralaiseni. Ei kaiken aikaa, mutta kylläkin silloin, kun jotakin menee pieleen. Siinä ei varmasti ole mitään kummallista, ainakin tuossa Duodecimissa ilmestyneessä artikkelissa, jonka ystävä lähetti, esitetään todennäköisesti jokaisella olevan tiettyjä häpeäkokemuksia.

Häpeäminen tuntuu niin typerältä tapahtuessaan, että se lietsoo itsevihaa kerkeästi ja suhraa piiloon toiveikkuuden. Tuntuu vain niin omituiselta ja väärältä tuntea häpeää, kun esimerkiksi on mennyt itse tapaamiseen ja toinen tekee oharit siitä mitään ilmoittamatta. Eihän itse ole se, joka on käyttäytynyt huonosti ja hävettävästi, mutta silti tuntee itsensä jotenkin hävettäväksi - sopimattomaksi, kelvottomaksi, vääräksi. Moni kokee tätä toisen myöhästyessäkin, itse en koe, koska minulla on ollut monia ystäviä, jotka myöhästelevät ja joista tiedän, etteivät he sillä mitenkään koeta ilmaista, etteivät arvosta minua tai etten kelpaa heidän ystäväkseen. (Olen aika monen kanssa käsitellytkin asiaa suoraan, koska en halua myöskään, että he tuntisivat syyllisyyttä siitä, että joudun odottamaan heitä, enkä halua heidän miettivän tuskaisena, loukkaako se minua kovasti; myöhästymisen osaan sentään attribuoida ihmisen kyvyttömyyteen järjestää aikaansa, ohareita en. Hmm, tuosta "loukkaako se minua kovasti" tulee mieleen, että aika usein se, mitä sanomme loukkaantumiseksi, voikin olla häpeää - kokee jotenkin itsensä totaalisen epäonnistuneeksi ja vääräksi, koska vaikka on kuinka koettanut, toinen ei palauta ystävällisiä eleitä.) Mutta artikkelin mukaan juuri tuo on häpeän alkuolemus: omaan ystävälliseen, innokkaaseen eleeseen joko ei vastata tai vastataan nolostuttaen tai pilkallisesti, jotenkin väärällä tavalla kuitenkin.

Olen saanut sitä sorttia elämässäni aika paljon, joten voisin ehkä käydä sille jo vähän immuunimmaksi. Ja ainakin haluaisin olla heijastamatta sitä tilanteisiin, joissa häpeän tunteminen on ihan turhaa, koska totta vie minulla on oikeus pettyäkin. Suuttua. Itkeä.

(Mutta en osaa ajatella, että minulla olisi oikeus jähmettyä ja vetäytyä, sitä en osaa. Se on varmasti pelastanut minut monessakin mielessä, pitänyt sinnikkäänä ja tapahtumissa kiinni silloinkin kun olisin halunnut oikeastaan itkeä tyynyyn kotosalla. Minkä joku on rikkonut, toinen on paikannut.)

Aika paljon auttaa se, että minulla on nyt nimi - häpeä - jota en ole oikein aiemmin osannut käyttää. (Olen selvästi sekoittanut sen syyllisyyteen - tietoisuuteen, että on toiminut tyhmästi. Syyllisyys liittyy artikkelin mukaan tiettyyn tekoon, häpeä koko omaan olemiseen. Niiden sekoittaminen on ilmeisen yleistä.) Minulle on annettu ihan toisia sanoja: naurettava, kärsimätön, hassu. "Älä viitsi olla naurettava" siinä vaiheessa kun on ollut olemukseltaan jo koko häpeäkirjon eleitä säteilevä. "Miten sinä voit olla noin kärsimätön?" siinä vaiheessa kun vuorovaikutus on pettänyt, toivottomuus iskenyt ja on alkanut itkeä. "Oletpa hassu!" siinä vaiheessa kun ollut puolikuollakseen säikähtänyt siitä, että pitäisi äkkiä jäädä jonkun vieraan aikuisen seuraan ja tajunnut, että vanhemmilla ei ole aikaa, heidän elämänsä on vain toisaalla, ja vieras aikuinen on irrottanut takaapäin lukko-otteen isän jalasta ja päivä on käynyt harmaaksi, vatsaansattuvaksi eikä mikään ole oikein osannut nostaa siitä suosta, koska on tiennyt, tiennyt, tiennyt, miten ei-rakastettava on.

Minusta artikkelissa loistavimpia kohtia on, kun tutkijat kirjoittavat, että huumori voi purra häpeään vasta siinä vaiheessa kun ihmisen minäkuva on niin vakiintunut, että hän on tietoinen monista puolistaan. Lapsella ei vielä ole. Totta kai vanhempansa jalkaan tarrautuva lapsi on hassu, mutta hän pelkää myös kuollakseen jäävänsä yksin. Mitä hassua siinä lopulta on? Onko se hassua, että joku pelkää sellaista enemmän kuin joku toinen? (Ne lapset, joiden kaltainen pitäisi olla, "katso nyt kuinka hyvin tuo käyttäytyy, mikset sinäkin". "Minua niin hävetti kun sinä aloit siellä itkeä, ei sinulla ollut mitään syytä pelätä sukulaisia.")

Ei se kaikki enää merkitse tietenkään niin paljon (nyt on huumori jo ja oh boy, minulla on sitä aika synkistäkin asioista ja olisin varmasti ihan ralasina ilman sitä, minusta on hassua jopa se, että välillä pelkään tulevani hulluksi ja häpeän - kas niin, kutsun itseäni silloin kalkkunaksi ja se on hassu kuva, koska tiedän, etten enimmäkseen ole kalkkuna; en usko, että pystyisin kirjoittamaan näistä asioista, jos minulle olisi mahdotonta astua askelta kauemmas ja vähän hymyillä sille hädälle, joka minussa on, jos en tietäisi, ettei se hätä riko minua). Muistojen kaltainen karsea häpeä nousee esiin lähinnä silloin kun keskustelee vanhempien kanssa ja huomaa, miten kovat arvot heillä on, miten tiukka vaatimus kasvojen säilyttämisestä, taloudellisesta menestymisestä ja lähestulkoon tunteettomuudesta. Tai kun jokin tärkeä asia mietityttää. Se jotenkin aktivoi tuon kuvion.

Se tekee asioiden todella haluamisesta vähän pelottavaa. Jotenkin tämänpäiväinen lukeminen auttaa tajuamaan yhden jutun tuohon pelottavuuteen liittyen. Kyse ei ole itse asiassa siitä, että pelkäisin epäonnistuvani jossakin tehtävässä - tiedän kykeneväni työskentelemään ahkerasti, pysymään aika rauhallisena haastavissakin kommunikaatiotilanteissa (joissa ei ole läsnä torjunnan elementtiä) ja aikatauluttavani ja priorisoivani jokseenkin suvereenisti tekemiseni - vaan siitä, että pelkään, että siitä huolimatta en kelpaa. Eihän suorittaminen ole sillä lailla mekaanista, ettei pärstäkerroin vaikuttaisi siihen, kuka kelpuutetaan mihinkin. Eikä minulla ole omasta vetoavuudestani kovinkaan myönteistä kuvaa. Pelkään, että olen väärä ihminen tehtävään vain koska olen minä. Tai että minulle annetut lupaukset voidaan purkaa tuosta noin vain johtuen siitä, että olen minä. Että koko olemukseni ja olemassaoloni, luontumusteni verkko ja kaikki yksittäiset piirteeni ja taipumukseni ovat sellaisia, että niiden perusteella minulle on hyvin helppo kääntää selkä, kiukutella ja kiusata minua. (Koulukiusaamisen jäljet ovat piilossa hyvinä päivinä, mutta annas kun asiat alkavat mennä pieleen. Sieltä se pelko nousee taas: pelko siitä, että toiset kääntävät selän eikä itse edes voi ymmärtää, miksi ne niin tekevät. Etteivät ota mukaan, vaikka rukoilee, että voisi vaikka vain pyörittää hyppynarua ja olla tyysin hyppimättä. Ja se, mitä ensimmäinen avomieheni sanoi: oli ihan oikein, että minua koulukiusattiin, koska olen niin itsepäinen ja omaehtoinen eikä sellaista maailmassa kaivata. En ymmärrä tuota ajatusta. Minusta omaehtoisuuteni ja itsepäisyyteni ei ole sillä lailla toisia vahingoittavaa, että sitä pitäisi alkaa kollektiivisesti kitkeä pois.)

Tällaiset ajatukset tuntuvat kauhean tyhmiltä silloin kun tietää toimineensa itse aivan asiallisesti ja miellyttävästi, huomaavaisesti ja päättäväisestä, järkevästi ja luottavaisesti. Mutta yhtäkaikki ne alkavat piiritanssia, kun toiveikkuus romahtaa ja tuntuu siltä, ettei omaan avunpyyntöön tai ystävälliseen eleeseen tai yhteistyöhakuisuuteen vastata juuri mitenkään. Pahinta on huomata, miten itse tekee pilaa tuosta auliudestaan ja aktiivisuudestaan, että on imaissut itseensä torjujien ja kiusaajien iskostaman äänensävyn, jolla nyt sitten piinaa itseään. Hysteerikko. Et sinä varmaan mitään hakemusta vienytkään. On sinulle ihan oikein, että käy näin. Miksi ihmeessä me haluttaisiin olla sun kanssa.

Kerrassaan hämmentävä tuntemusten verkko!

No, oli miten oli, odotan ylihuomiseen saakka, ja sitten soitan uudelleen, jos kutsua tai hylkäystä ei edelleenkään kuulu. Piru vie, minulla on ihan varmasti oikeus olla kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja tulevaisuudensuunnitelmistani, enkä minä voi vain kääntyä poispäin maailmasta häpeämään innokkuuttani ja sitä, miten paljon pidän erilaisista asioista, ihmisistä, oppimisista ja elämästä yleensä.

Hyvää pääsiäistä!

Oi, mikä auringonpaiste! Hullunkurista, miten elämä heittelehtii. Eilen, kun oli harmaantihuista koko päivän, kävelin ahdistuneena Keskuspuistossa monta tuntia kävelysauvoja survoen, eksyin kahdesti ja päädyin lopulta tuntemattomaan lähiöön, piristyin tästä täydestä tuntemattomuudesta, ruuvasin teleskooppisauvat pieniksi ja kävelin talojen välejä koettaen päätellä, missä päin olisi bussillinen valtakatu. Päädyin tutun ostoskeskuksen laidalle, olen käynyt siinä sen takana terveyskeskuksessa paikkauttamassa hampaitani. Odotin bussia ja ajoin sillä kotiin hyväntuulisena seikkailustani. Illalla kävin vielä vesijuoksemassa, kun minulla ei ollut intoa lukea eikä vain olla.

Tänään olisi loistava ulkoilusää, mutta nyt olenkin sitten aivan lötkö! Pakkaan laukkua. Neljä paitaa, kahdet pitkikset, neljät sukat. Huolestuttaa, että ensimmäisessä kohdekaupungissa lunta ilmoitetaan olevan 32 cm ja toisessa 22 cm. Lunta! Oli sitä kyllä vähäsen Keskuspuistossakin, liukastelin kevätkengilläni. Ei Kalliossa voisi mitenkään aavistaa, että jossakin on vielä lunta. Jotenkin rasittavaa, minusta nyt pitäisi olla jo kevät. Kuuntelen kuin perverssiä kauhutarinaa miehen muistoja, joissa pihaan aurattu lumikinos suli lopullisesti vasta kesäloman jo alettua.

Koetan voimistaa itseäni ajatuksella, että olemme poissa vain viisi päivää. Pääsiäisen... se voi olla oikein hauskaakin. Nähdä vanhoja ja ehkä uusiakin tuttuja. Mutta on jotenkin raskasta ja ahdistavaa matkustaa pohjoiseen päin. Minusta se tuntuu väärältä suunnalta kaikkina vuodenaikoina. Vähän pelottaa, mitä tapahtuu, jos pääsenkin sinne toisen kaupungin kouluun. Kaksikymmentäkaksi senttiä lunta, karmeaa. Toisaalta kouluasioissa menee varmasti ensi vuonna niin paljon aikaa, että muu ympäristö jää pienempään osaan.

Kummallinen pääsiäinen, olla liikkellä ja toisten nurkissa, pohjoisemmassa, talvemmassa.

En varmaankaan ehdi kirjoittaa juurikaan, joten toivotan jo nyt hyvää pääsiäistä!

Neljäs paastopäivä

Makaan sängyssä ja luen Hanna Svennevigin kirjaa Kehon mieli. (Onpa muuten kaunis sukunimi tuo Svennevig! Jotenkin pontevan oloinen.) Kirja tuo mieleen sen kirjeen, jonka sosionomiystäväni kirjoitti kuultuaan, että aion opiskella hierojaksi. Hän kirjoitti hoitotyöhön valmistautumisesta, omien kuilujen tuntemisesta ja transferenssista hoitosuhteessa. Sekä siitä, miten moni lihaskolotus onkin vain piilotettua psyykkistä ristiriitaa. Se sama nousee Svenneviginkin kirjan sivuilta esiin. Svennevig kuvaa jopa, miten osa vaihtoehtohoitoihin hakeutuvista etsii itselleen suunnilleen messiaanista pelastajaa, joka ottaa kolotukset ja pahat olot pois.

Se tuntuu pelottavalta lukea, sillä jos jotakin itsestäni tiedän, niin ainakin sen, että sellaiseen minusta ei taida olla. Olen ihan vain tavallinen ihminen, jolla on omat vaikeat kohtansa ja joka ärtyy, inhottuu, pelästyy ja suuttuu siinä missä muutkin. Ei, messiaaksi minusta ei taatusti ole.

Mutta sitten tulen ajatelleeksi jotakin. Tavallaan minäkin olen etsinyt koko elämäni tuollaista ihmistä, joka pitelisi minut täysin ehjäksi. Enkä silti ole ihmeemmin loukkaantunut, vaikkei kukaan tietysti ole niin tehnytkään. Kaikilta kohtaamiltani ihmisiltä olen kuitenkin oppinut paljon asioita ja monesti jo heidän hymyilynsä tai nyökkäyksensä on auttanut minua eteenpäin silloin kun eläminen on tuntunut musertavan vaikealta. Ja vaikeilta ihmisiltä olen oppinut kaikista eniten, sitä ei käy kieltäminen, vaikka välillä olenkin itkeskellyt ja miettinyt lopullista erakoitumistakin ihmissuhdekuormituksen takia. Ilman heitä en olisi ollenkaan niin selvillä siitä, missä omat kipukohtani sijaitsevat. Ja mitä en ainakaan tahdo. Ja olen siitä kiitollinen - mikseivät siis muutkin voisi olla?

Olo on paaston kanssa käynyt nyt jotenkin normaalimmaksi. Sellainen huterahko ja helposti hikoileva heiluvapitkäkaulaisuus on ohitse. Yllättävää kyllä, näytän myös peilikuvana jotenkin vähemmän eteeriseltä ja kalvakalta. Tai ehkä se on vain tulkintaa. Silmäpussit ovat palanneet. Huhuu, mistä ne nyt muka voivat tulla suolattomalla juomavaliolla...? Kummallinen keho.

Svennevigin kirjaa lukiessani huomaan, miten itsekin luotan paljolti kehon viisauteen. Paitsi yhdessä kysymyksessä, lisääntymiskysymyksessä. Se puristaa olemisestani esiin selkeästi rajansa asettavan ja kehon yläpuolelle itsepäisesti änkeävän mielen.

Hullua kyllä, jos teen hypoteettisen jaon mieleen ja kehoon, niin minusta tuntuu, että tämä paasto on kehon toivoma. Mitä ihmettä se voi tarkoittaa? Tai ainakin tämä on saumattomammin sopusoinnussa kehoni kanssa kuin edelliset paastot, niistä on hyvänen aika jo pitkä aika, viimeisestä kymmenen vuotta, silloin kiinnitin enemmän huomiota siihen, miten paksulta näytän kaksikymppiseksi. Nyt minulla oli enemmän tukkoisa, paisunut olo. Ja alan vähitellen tunnistaa kehoni tuon karmean olon alta, olen raivannut olon pois aika vaivattomasti pidättäytymällä kiinteästä ravinnosta. En pidä siitä tukkoisasta olosta, joka ilmaisee itseään monin oirein: se valvottaa myöhään, herättää aikaisin vatsa nälästä kiljuvana, ylipäänsä vakuuttelee monin äänin, että ulos ei voi lähteä syömättä alle todella tukevasti, koska muutenhan saatan tuupertua verensokerit alhaalla jonnekin jalkakäytävälle... Se on jonkinlaista väsymystä ja ylikierrosta yhteennivottuna, se saa useimmat ruoka-aineet, josta olen perinteisesti pitänyt, näyttämään jotenkin liian laihoilta ja turvaa tarjoamattomilta. Ja sitten olen lorottanut leivän päälle turvaa oliiviöljystä, jonka olen tahmannut paikalleen za'atarilla, ja syönyt leipääkin valtavat lohkareet.

Nyt keho on taas osoittanut mielelle, että se keuhkoaa ihan turhaan sen kanssa, kestääkö keho. Ei keho tarvitse turvaa siinä missä mieliparka. Mieli on kehoa nälkäisempi, levottomampi, huolestuneempi. Kysymykseksi jää vain, miksi mieleni on aina huolestuneimmillaan silloin, kun elän suhteessa, ja levollinen, kun en elä. Vai onko kyseessä sittenkin jokin hormonaalinen hirviömäisyys, kehon valmistuminen raskauteen, jota sille ei tulla suomaan? Vai onko kyse vain siitä, että kun asuinkumppanini ovat pitäneet yleensä paljon raskaammasta ruoasta kuin minä, kehoni vähitellen lakkaa protestoimasta tahtovansa aivan toisenlaista ruokaa? (Olen kuitenkin sen verran laiska etten jaksa kokata päivittäin kahta erillistä ruokaa kahdelle eri keholle, joilla on selvästi erilaiset tarpeet...) Onpa kummallinen ja kiinnostava kysymys. Olen kuitenkin pintatasolla levollisempi, kun elän suhteessa, onnellisempi. Tai sitten vain tunnistettavammalla tasolla onnellinen, eri lailla onnellinen.

Huooh, kysymykset! Nyt on jo lähdettävä joogatunnille, jotta ei tarvitse kiirehtiä matkalla.

Täyttää lomakkeen

Etsin töissä hakulomakkeen netistä ja täytän sen. Osaan täyttää muut kohdat paitsi lukioarvosanojen keskiarvon. Ei, siitä minulla ei kyllä ole hajuakaan! Sen tiedän, ettei se ole kiitettävä, koska muistan, miten vanhempani ärisivät asiasta ja itsepäisen vastaukseni, että saan olla tyhmä. Oikeastaan minun olisi kai pitänyt sanoa, että aion joka tapauksessa kuolla parin vuoden sisään, aikuiselämä ei kiinnosta minua, joten mitä vitun väliä jollain arvosanoilla on. Se ei ollut enimmäkseen uhmaa vaan toivottomuutta.

Lomake täyttyy hassusti. Sosiaali- ja terveysalan koulutus ja työpaikat, joille on varattu monta rivillistä tilaa, jäävät tyhjäksi. Muut työt taas eivät mitenkään mahdu lomakkeelle, vaikka niputankin ne ronskisti tyyliin "freelance-kirjoittaja vuodesta 1999 saakka", "kustannustoimittajan keikkatöitä tietokirjapuolella 1/2006 alkaen" ja niin edelleen. Päätän liittää lomakkeeseen cv:n, joka on, kätevää kyllä, pakko samalla päivittää. Nimi on muuttunut, samoin siviilisääty ja sähköpostiosoite. Merkitsen cv:hen myös sen, että olen nykyään yrittäjä ja minkä nimisen nyt keväällä ilmestyvän tietokirjan olen kääntänyt. Katselen töitä ja harrastuksia ja koulutusta ja tajuan, miten kovin vieraalta tämän täytyy taas näyttää valintalautakunnan silmissä.

Ei se ole vieras tilanne, se ulkopuolisuus ja vieraus työhaastatteluissa ja koulutushaastatteluissa. Toivon vain, että joskus siihen suhtauduttaisiin piristyneesti ja mahdollisuutena, mutta se voi olla liikaa toivottu. Sen täytyy riittää, että suhtaudun itse menneisyyteeni mahdollisuutena, en riippakivenä ja epäonnistumisina.

Yhtäkaikki haluan liittää cv:n mukaan, vaikka tajuankin pistävän selkeästi, että se on minun menneisyyteni. Ja että monessa mielessä sitä voi lukea kuin piru raamattua, jos tahtoo ajatella, että suuntautumiseni on kauhean akateeminen ja sanoihin kiinnittynyt, eli jos sitä halutaan tarkastella jotakin hyvin oleellista nykyisyydestä tai peräti tulevasta kertovana. Haen kuitenkin koulutukseen, jossa manipuloidaan kehoja. Lisään kiinnostuksenkohteiden listaan kehollisuuden. Ehkä se jotenkin pehmentää noita toisia sanoja. Kunpa vain pääsisin haastatteluvaiheeseen saakka. Luulen, että haastatteluissa osaisin kyllä kertoa kiinnostuksestani. Mutta en osaa oikein teeskennellä, että olisin joku toinen, joku varmempi ja säntillisempi.

Sekin minua tietysti pelottaa, että jos pääsen haastatteluihin, miten psykologit minuun suhtautuvat. Tiedän epävarmuuteni, se paistaa kauas. Fysioterapian pääsykokeessa siihen ja kummaan taustaani tartuttiin, enkä voinut kuin myöntää, että totta kai olen epävarma siitä, onko tämä juuri se ala ja että osaanko toimia ihmisten kanssa. (Olenko mistään varma? Ehkä joistain fysikaalisia olosuhteita ja kausaliteettia koskevista olettamuksista kuten että jos kirveellä lyö jalkaansa, siitä seuraa kudosvaurio.) Nykyään kyllä tiedän jo enemmän siitä, mitä se ihmisten kanssa toimiminen tarkoittaa: työtilannetta. Mutta kuinka olla muistamatta sitä, että olen saanut joskus potkut töistä? Siitä on kauan ja se on edelleen minusta kohtuutonta, mutta joka tapauksessa niin kävi. On hyvin vaikeaa nousta sen yläpuolelle ja muistaa, että toisaalta nykyisissä työpaikoissani tuota asiaa on ihmetelty, kun olen kertonut siitä esimerkiksi aiemmalle esimiehelleni. Pelkään, että alan itkeä haastattelussa, esimerkiksi. Mutta ehkä kaikki pelkäävät tällaisia asioita.

Toivon, että kaikki menisi nappiin nyt kun äitikin on murinansa murissut ja olen viimein keksinyt kouluttautumisalan, joka on koulutuksena houkuttavan lyhyt, aiheeltaan ja työnkuvaltaan äärimmäisen kiinnostava ja jonka tutkinnolla luultavasti pystyy jopa työllistymään. Hassua, miten tahto ja toiveikkuus virittävät sivujuonteinaan koko joukon pelkoja. Jos en tahtoisi sitä ja tätä, en pelkäisikään... Siitä on aikaa, kun olen pelännyt tällä lailla. Ehkä pelko auttaa minua valmistautumaan pääsykokeeseen? Toisaalta tiedän, että viime aikoina työhaastattelut ovat menneet paremmin kuin aiemmin, koska olen oppinut rentoutumaan haastatteluissa. Se taas johtuu siitä, etten enää osaa toivoa, että jokin työpaikka olisi avain onneen. Nyt huomaan kuitenkin, että suhtaudun tähän koulutukseen vähän sillä tavalla. Se on hassua, en tahtoisi ajatella niin. Toivon, että osaisin luottaa asioiden vain lutviutuvan. Ehkä niin käykin, huhtikuun puoleenväliin on sentään vielä kuukausi aikaa.

Näin yöllä unta, että olin kävelemässä Keskuspuiston halki pääsykokeeseen. Oli lumista ja pimeää, sellaista kuin silloin kun vielä asuin Käpylässä ja pyöräilin talvella metsän nuljapolkuja kohti työpaikkaa (jossa nyt istun ja kirjoitan ja on kevät). Maa oli liukas, oli kiire. Vilkuilin kelloa ranteessani (hassua, siitä on aikaa, kun minulla on ollut rannekello, miksi se on unissa?) ja kiristin tahtia. Jännityksestä nostin heijastimen huulilleni ja imeksin sen reunaa. Sitten äkisti tapahtui jotakin omituista ja tunsin heijastimen venyttävän nieluani ja solahtavan ruokatorvea alas. Se tuntui vatsalaukussa suurelta ja kovalta ja tunsin sen lumihiutaleen muodon selkeästi. Sain paniikin, koska vaikka heijastin oli vatsassani, se myös salpasi henkeäni, ja tajusin unessa, että tukehdun, ellen saa sitä kaottua ulos, että joudun leikkaukseen, yöpymään sairaalassa, syömään sitä mautonta mössöä. Henkeäni ahdisti, juoksin vessaan, kumarruin pöntön ylle, yritin työntää sormia kurkkuun ja kakaista heijastinta ylös. Tässä vaiheessa tajusin olevani hereillä ja aloin siinä paniikkikakomisen lomassa yhdistää asioita mielessäni: heijastin on liian iso, ei sitä ole mahdollista nielaista, nyt taitaa olla yö, minulla on selvästi yöpaita päällä... heijastimen täytyy olla unta. Seisoin hölmistyneenä pimeässä vessassa ja sitten tulin takaisin huoneeseen, istuin pimeässä, keitin valerianateetä.

Nukahdin vasta auringon jo värittäessä taivasta, joten olen nyt töissä väsynyt. En kuitenkaan niin väsynyt, etten jaksaisi täyttää lomaketta ja päivittää ceeveetäni. Kevätaurinko paistaa lämpimästi selkään, musta villapaita tuntuu kuumalta yllä.

Huomenna saan hakemuksen postiin. Nähtäväksi jää, kauanko olen sen tiimoilta levoton ja maltanko syödä vai hurisenko ja heräilenkö öisin sinne saakka.

Lempeä eläkeläisjumppa ja muita haasteita

Eilinen ja tämänpäiväinen jumppatunti - käyn to ja pe aamujumpassa, hyvä ratkaisu, osoittavat tarpeen tutkistella omaa tekemisen tapaa. Torstain lempeä ja mainoksessakin asti eläkeläisille sopivaksi kehuttu jumppa nimittäin veti minut ihan maitohapoille. Kun jumppaa kerran mainostettiin kevyeksi, iloiseksi ja irroittelevaksi, päätin tehdä liikkeet todella huolellisesti ja täsmällisesti, syvät vatsalihakset pidossa ja syvähengittäen. Olin jo vartin jälkeen ihan henkihieverissä, mutta jatkoin tahtia sinnikkäästi, ja jumpan loppupuolella kerran revähtänyt ja näemmä koskaan siitä leppymätön vino selkälihakseni alkoi protestoida, kun venytin sitä niin tarmokkaasti. Tänään raahustin sitten jumppaan jokseenkin koirankorvilla ja vähän surheana siitä, jaksanko tehdä mitään.

Mutta mitä vielä! Opettajan piti tulla erikseen sanomaan, etten saa yrittää tehdä niin kovasti ja nopeasti. Että on parempi, ettei melkein mitään tapahdu kuin että remmon lihakset kireiksi. (No, tämä ehkä selittää, miksi lihakseni ovat lapsesta saakka olleet aina varsinaista vaijeria.) Katsoin häneen kysyvästi ja minusta tuntui, ettei mitään tapahdu. "No nyt se on hyvä", hän sanoi. Seisoin lopputunnin ja kuulostelin, miten kummalliselta tuntuu olla tekemättä melkein mitään.

Se on todella kummallista!

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat valinneet itselleen tehokkaita lajeja ja jotkut heistä ovat ääneenkin kummastelleet mummojumppainnostustani. Moni ystäväni vannoo nimenomaan astangajoogan nimeen, mutta itse en tahdo mennä astangaan, koska minusta on paljon parempi ja haastavampaa, että nimenomaan tungen itseni sellaisiin ryhmiin, joissa en voi nitkuttaa itseäni tehokkuudenpuuskassa jumiin. Haen liikunnasta nimenomaan haastetta hidastaa, olla keskittymisestä huolimatta hyvin levollinen ja melkein mitään tekemätön. Haen sitä olotilaa, jossa voin päästää irti kiireestä ja suorituspaineista, täsmällisyydestä ja halusta tehdä asiat perinpohjaisesti. Samalla tietysti haen tilaisuutta, jossa saan täsmällisesti ja perinpohjaisesti keskittyä tuohon irti päästämiseen...

Se on hurjan haasteellista. Aina välillä, kuten eilen aamulla, unohdan aivan täysin, miksi ihmeessä olen valinnut lempeän, eläkeläisillekin soveltuvan iloisen aamujumpan. Ja silloinkin, kun muistan, että varsinainen haaste on olla rehkimättä ja antaa liikkeen tapahtua kuin itsestään, ilolla, se on kovan itsen vahtimisen ja uudelleensuuntaamisen takana. Mutta tahdon oppia tässä paremmaksi. Olen huomannut, että monet neuvot, joita annetaan levottomien ja keskittymiskyvyttömien asiakkaiden terapian helpottamiseksi, pätevät itseenikin. Esimerkiksi: asioita on paljon helpompi käsitellä kävellen. Kunpa voisin kääntää kävellen! No, usein kyllä pyörinkin hieman satulatuolilla tai nakuttelen jaloilla lattiaan tahtia. Jos en tee niin, saatan huomaamattani husia oikean käden kynsillä nenän ihon rikki. (Tämä pakkoliike oli ovenkarmeja päin kävelemisen lisäksi pääsyy siihen, että vanhempani olivat pitkään vakuuttuneet, että minussa oli jotakin pahasti pielessä, ja että he raahasivat minua asiantuntijoiden tekemiin neurologisiin tutkimuksiin lapsena. Neurologien mielestä minulla oli vain vähän putkimainen keskittymiskyky ja liikaa virtaa... suunnilleen samaa mieltä olen nykyään itsekin.) Toinen hyvä vaihtoehto on väsyttää itsensä ennen hommiin ryhtymistä. Iltajumpissa olenkin jo aika kiitettävän rento.

Mutta aamujumpat, huuooh. Toisaalta tiedän, että kun kävelen jumppaan puoli tuntia, jumppaan tunnin ja kävelen puoli tuntia takaisin, pahimmat liikavirrat on purettu ja keskityn työhön jotenkin leppoisammin ja paremmalla tuulella ja muistan usein myös syödä, juoda ja käydä vessassa. Mutta toki haluaisin jumpassakin olla rento ja kuvitella, että olen jo oppinut rentoutumaan elämässä... valitettavasti se ei vain taida pitää paikkaansa.

Jos kyse olisikin siitä, että voisin jättää kahvin tai teen tai muut piristeet pois, homma olisi yksinkertaisempi. Mutta en käytä niitä nytkään. Mistä tämä energisyys tulee? Miksi toisten on vaikeaa jaksaa tehdä suunnilleen mitään ja toiset, kuten minä, pompahtelevat paikallaan, jos eivät voi koko ajan keskittyneesti paneutua johonkin? Univaikeuksissakin minua on auttanut kaikista parhaiten se, että olen antanut itselleni luvan keskittyä tietoisesti johonkin. Esimerkiksi pupillien asentoon ja hitaasti, huoaten hengittämiseen. Koska jos vain makaan paikallani ja koetan olla tekemättä mitään, tulen aivan sekopäiseksi.

Kunpa kyse olisi vain kehosta, mutta eiväthän keho ja mieli ole sillä lailla erilliset. Myös mieleni on enimmäkseen kuumottava säde, jonka tahdon keskittää johonkin muuhun kuin itseensä. Mitä monimutkaisempi teksti, sen parempi. Silloin voin onnistuakin istumaan hiljaa asiaa problematisoimatta. Keskittymisharjoitukset, sellaiset rentouttavat mielen tyhjennykset, onnistuvat nekin parhaimmin, jos minun ei tarvitse olla paikallani. Normaali paikallaan istuminen tai makaaminen tuntuu aivan kauhealta. Ehkä opin vielä joskus senkin, mutta toistaiseksi saan tyhjennettyä mieleni parhaiten vesijuoksemalla tai jonkin lihaksen venytykseen samalla keskittyen tai tietyin pilatesliikkein. Sillä tavalla käyn oikein rennoksi ja äkisti ajatukset liikahtelevat ihan rauhallisesti ja tyyninä.

En ole varmaan ikinä halunnut itse istua tai maata, ellen ole sitten juuri kääntänyt aaria maata tai kävellyt kymmeniä kilometrejä, eli siihen on useimmiten joutunut pakotettuna jonkun toisen toimesta. Koulu oli tältä kannalta aivan helvetillinen laitos. Kaksitoista vuotta yritystä istua hiljaa ja kauniisti! En lapsena vielä kyseenalaistanut niin voimakkaasti opettajan sanomisia, mutta nyt aikuisena tuntuu aivan hullulta, että oppimisesta piti tehdä niin vaikeaa, että enimmäkseen oli vain aivan levoton siitä, miksi ei jo edettäisi, tylsistynyt, osasi opetetun, olisi halunnut karata ulos juoksemaan ja ihailemaan kasveja, mutta oli vain istuttava paikallaan ja näytettävä siltä, kuin nuo jankkaavat asiat jaksaisivat edelleen kiinnostaa. (Ihme kyllä, en oppinut inhoamaan tietoa sinänsä, ainoastaan koulua. Ja olivat oppitunnit kuitenkin parempia kuin välitunnit, joiden tarkoitusta en koskaan oppinut ymmärtämään kouluiässä. Jälkeenpäin olen tuumaillut, että niissä oli varmaankin tarkoitus oppia sosiaaliseksi. Minun ongelmani oli ja on se, etten ole koskaan tahtonut oppia sosiaaliseksi niillä säännöillä, joissa ihmisten välille on viritetty käsinkosketeltava ja julma hierarkia. Huomaan edelleen mieluummin jättäytyväni syrjään silloinkin, kun minulla olisi aihetta epäillä, että sijoittuisin hierarkiassa varmaankin oikein mukavasti. En pidä siitä, että joku katsoo aiheekseen alistua minulle tai pomottaa minua. Ei tasavertainen toimiminen ja keskustelu ole niin vaikeaa!)

Huooh, nyt lopetan kirjoittamisen, koska tämä on samaa hemmetin mielen hurisemista. Yritän yrittää tässäkin vähemmän. Onhan se aika huvittavaa, että yritti kirjoittaa kuinka pinnallisesta ja hassusta ja pienestä asiasta tahansa, mielen pora jyrskähtää kiinni asioiden pintaan ja alkaa porata kohti maailmankaikkeuden ydinmehuja välittömästi... Mikä on tämä halu ymmärtää, selittää, tarkkailla, ottaa selville? Eivätkö asiat voisi vain tapahtua?

No, seuraavaksi aion antaa työni tapahtua usean tunnin ajan.

Hankalakala

Tänään olo alkaa olla hieman siedettävämpi. Eilen sen sijaan olin siinä pisteessä väsymystä, uupumusta ja toivottomuutta, että mielessäni käväisi pari kertaa, että haluaisin oikeastaan istua jalkakäytävälle itkemään, koska silloin joku ehkä äkkäisi, miten väsynyt ja avun tarpeessa olen. Olen nimittäin juossut joulukuussa yritysneuvojalla ja eilen päätin viedä yrityksen perustamisilmoituksen. Lomakkeen täyttämiseen meni ehkä kolme ja puoli tuntia, koska minun piti paitsi katsoa perustamisohjeet, myös googlata useita siinä esiintyneitä termejä varmistuakseni siitä, mitä oikein menen allekirjoittamaan. Lähetin myös useita tarjouspyyntöjä kirjanpitäjille. (Jos jollakulla on suositella osittain alvittomia tekijänpalkkioita ja osittain alvillisia työlaskutuksia saavalle ammatinharjoittajalle sopivaa kirjanpitäjää, otan mielelläni suosituksia vastaan, sillä en löytänyt yhtään tällä asialla mainostavaa kirjanpitäjää.) Jossain vaiheessa tajusin, että kumman hutelo ja mitäänymmärtämätön olo voi johtua siitäkin, etten ole hermostustani syönyt aamiaista. Söin siis sämpylän ja sitten läksin tarpomaan pimeään joulukuuhun.

Ensin tarvoin verottajalle, koska en täyttöohjeista huolimatta ymmärtänyt, mitä tarkoitti yrityksen perustamisilmoituksen mystinen fraasi "elinkeinonharjoittajan muut tulot kalenterivuonna". Ajattelin, että verottajallahan tämä taidetaan. Sen he toki taisivatkin, mutta sitten viattomat pikku sivukysymykseni kirjanpitoon liittyen osoittivat, että yritysneuvojan kovasti mainostama "työasioideni ryhdistyminen ja yksinkertaistuminen" ei aivan pitänyt paikkaansa. Virkailija ei osannut tehdä minulle verokorttia eikä yrittäjän ennakkoverolippua eikä ymmärtänyt kysymystäni tekijänpalkkijoista ja ostojen jyvittämisestä alvillisille ja alvittomille tuloille. Apuun kutsuttiin kokeneempi virkailija, joka kuunteli kysymykseni huolellisesti, kysyi minulta ehkä parikymmentä lisäkysymystä ja huokasi sitten synkän näköisenä: "Älä missään nimessä anna tätä kelle hyvänsä kirjanpitäjälle, koska tämä sinun yrityksesi on kyllä melkoinen soppa alviverotuksen kannalta. Ja sinä olet siitä vastuussa, ei kirjanpitäjä." Kysyin, olisiko sitä mitenkään mahdollista virtaviivaistaa, ja hän mietti hetken ja esitti sitten, että ei oikeastaan, jos aion tehdä näitä töitä, joita teen. Mutta mistä minä voin tietää vuoden alussa, millaisia keikkoja tulen saamaan, kysyin. "No, sitä varten on yrityssuunnitelma, eikös?" kysyi täti hilpeästi takaisin. Mietin sekunnin murto-osan, kysyisinkö purevasti, saako ennustajaeukkojen palkkiot vähentää verotuksessa, koska eihän tuohon kysymykseen, kuinka monta käännöskeikkaa ja kuinka monta kustannustoimituskeikkaa saan ensi vuonna, voi kukaan muu kuin ennustajaeukko vastata. Mutta jätin kysymättä, koska olen tottunut jo siihen, ettei kukaan ymmärrä, mitä teen, miksi teen näitä töitä ja miten niihin oikeastaan pitäisi suhtautua ja millaista on koettaa haalia itselleen töitä, joista pitää. Ei ole tätien syy, että systeemit on tehty toisenlaisia yrityksiä ajatellen, mutta ei se minunkaan syyni taatusti ole. Enkä ole vielä niin hyvä kummassakaan toimialassa, että voisin pitäytyä vain toiseen, ja näin alustavasti arvioituna kääntäminen tuntuu paljon mukavammalta kuin kustannustoimittaminen, vaikka sen tuntiansiot jäävätkin varmaan puoleen toimittamisen ansioista. No, sain sentään ennakkoverolipun ja ensi vuoden verokortin. Verovirastossa meni yli tunti.

Tässä vaiheessa väsymys iski ja minua alkoi itkettää ihan tuhottomasti. Jos työasiani ovat olleet yhtä sotkua freelancerina, nytpä ne vasta sotkuksi sitten ilmeisesti äityvätkin. Ja minä kun olin odottanut, että asiat selkiytyisivät. Ajattelin sitä kaikkea taloudellista vastuuta, jota työhöni liittyi, ja sitä, miten monta työhakemusta olen lähettänyt kaikenkarvaisiin toimistohommiin, joita en tunnu saavan, koska eihän minulla taas ole sellaista työkokemusta. Sain tosissaan taistella itketyksen kanssa patentti- ja rekisterihallituksen asiakaspalveluun saakka. Siellä sitten maksoin ystävällisesti hymyilevälle tädille kaupparekisterin käsittelymaksun, minkä jälkeen suuntasin pää tyhjänä ja kumisevana ulos. Kävelin katuja eestaas päämäärättä, laukku painoi, koetin saada mieltäni kuriin, mutta kurkkua kuristi ja mielessä kiersivät monet kuvat ja sanat: äidin ääni puhelimessa sanomassa, että on kurjaa, jos joudun alvien piiriin, yritysneuvojan ystävällinen tuki, että kaikki kyllä järjestyy, verovirkailijan kuiva toteamus, että olen itse vastuussa virheistä asiassa, josta en ymmärrä höläsen pöläystä, ammatinvalintapsykologin vakuuttuneisuus siitä, että tarmokkuuteni ja monipuolinen osaamiseni (joka on itselleni täysin näkymätöntä) saisi parhaimman kanavansa yrittäjyyden kautta, veroviraston aloittelevan yrittäjän esitteen yrittäjätestin kornit kysymykset tyyliin "kun innostun jostakin, tarvitsen tavallista vähemmän unta" - ikään kuin matala stressikynnys olisi yrittäjälle hyväksi - ja lopulta vielä yritysneuvojan varoitus, että kaupparekisteriin tulemisen päivästä lähtien puhelimeni pirisisi ja sähköpostini tulvisi kaikenmaailman mainontaa ja muuta kannaltani epäoleellista kauppaavista tarjouksista ja ettei minulle enää yrittäjänä ole mitään mahdollisuutta asettaa itseäni suoramarkkinointikieltoon, koska sellaiset suojaavat vain kuluttajia, eivät ammatinharjoittajaa.

Toisaalta onnistuin pysymään itkemättä ja menin kahvilaan sitten kun minua alkoi paleltaa ja väsyttää kaikki se käveleminen. Istuin ja join vihreää teetä ja tuijotin pimeää ja siinä risteileviä joulunalusihmisiä. Viereisen pöydän sedät puhuivat sijoittamisesta ja yrittäjäasenteesta ja halusin kävellä heidän luokseen ja kirkua suoraa huutoa, mutta panin vain tämän halun merkille ja jatkoin teeni siemailemista. Myöhemmin näin tuttavan toisessa kahvilassa ja kykenin esittämään tilanteeni jo huumorilla höystettynä. Illallakaan en sitten itkenyt, kun kerroin kaikesta Vompsulle.

Mutta tiedän olostani sen, että ennemmin tai myöhemmin jokin keikauttaa minut itkun puolelle, vaikka osaankin olla närkästynyt ja nauraa sille, että näemmä tein mitä tahansa ja järjestin asiani mielestäni mahdollisen kunniallisesti ja ramppasin vaikka minkä ammattilaisten ja neuvojien pakeilla ja seurasin heidän suosituksiaan, olen edelleen se sama hankalakala, se lapsi, jonka nimeen peruskoulun luokanvalvoja liitti etuliitteen Jännä- (viime päivinä olen ajatellut, että se kenties oli viimeinen naula entisen ristimänimeni arkkuun ja että ainakin se oli aika harkitsematonta ja törttöä ammattikasvattajalta) ja jota omat vanhemmatkaan eivät ymmärrä muuten kuin "olet sinä aina outo ollutkin, eli eihän tämä nyt siitä linjasta poikkea" -asenteella. Hitto, että olen siihen kyllästynyt. En ymmärrä, mikä minussa on vialla ja miksi en onnistu sopeutumaan tämän maailman normikoloihin. Miksi ihmeessä en saa tavallisia palkkatöitä ja miksi ihmeessä en osannut kiinnostua aloista, joista olisi voinut saada pohjaa normaalien työpaikkojen hakemiseen. Ja miksi en osaa mieltää rahaa ja isoa asuntoa ja sensellaista tärkeämmäksi kuin omaa mielenrauhaani ja miksi ihmeessä pidän tärkeänä saada käyttää töissä villasukkia ja pidän tyhmänä, jos minulle huomautetaan, että muut tytöt täällä kyllä käyttävät meikkivoidetta ja puuteria, huom huom. Miksi asiani eivät vain voi sujua sievästi ja yksinkertaisesti ja normisti ja miksi ihmeessä halusin taidelukioon ja niin edelleen, loputtomiin saakka. Sillä kuitenkin tiedän myös, etten ole mikään kovin vaikea ihminen ja että haluan enimmäkseen olla näkymätön mutta saada antaa ajatusteni tulla ja mennä. (Luulen kyllä, että halu olla näkymätön on enimmäkseen välttämistavoite; näkymättömänä välttää paljon ikäviä asioita. Välttämistavoitteita ei kannata tukea, sen nyt ainakin olen oppinut psykologian tutkimuksista, ja näkymättömyyteni onkin saanut mukavasti huutia esimerkiksi tässä blogissa, johon olen kirjoittanut tuhansia asioita, joita en olisi saanut sanottua ääneen ainakaan ennen niiden kirjoittamista ja joista monia minun on vaikeaa ottaa puheeksi edelleenkään, vaikka osaankin nyt jo kertoa niistä jonkun toisen kysyessä.) En ole mielestäni missään vaiheessa halunnut olla erilainen enkä erottua joukosta enkä ymmärrä, miksi yritykseni naamioitua joukkoon eivät tuota tulosta. (No okei, se on kyllä myönnettävä, että ihan kaikissa asioissa en halua naamioitua joukkoon. Mielestäni vahingolliset käytännöt ja mielipiteet ovat sellaisia, etten tahdo edes teeskennellä omaksuneeni niitä. Ja jos näen ilahduttamisen mahdollisuuksia, saatan seurata niitä melko härkäpäisesti välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat.)

Kotiin päästyä väsymys oli miltei muovailtavissa käsin.

Tänään herään sen sijaan melko valoisin mielin. Jos käykin niin, että alviarvioni menevät metsään ja makselen tonnin verran mätkyjä, ehkä olen saanut tonnin verran itsetuntemustakin vastineeksi. Tuntuu kyllä hullunkuriselta, että kaikki neuvontapalvelut eivät yhdessäkään osaa sanoa tilanteestani ja työstäni yhtään mitään järkevää. Ehkei kirjallisuuden kustannustoimittaja-kääntäjiä sitten ole niin paljon, että tilanteeni olisi tyypillinen? Se tuntuu omituiselta, koska kirjoja kuitenkin julkaistaan paljon. Koetan nyt psyykata itseäni asenteeseen, että tilanne on oikeastaan aika mielenkiintoinen ja että ainakin saan tehdä kiinnostavaa työtä ja että työkontaktini ovat mukavia ja ymmärtäväisiä ja ettei minun tarvitse murehtia joistain puutereista tai virkavaatteista. Kaipa kaikissa töissä on omat murheenkryyninsä, vaikka ehkä toimistoduunissa ei olekaan mahdollista joutua vastuuseen omista virhearvioistaan siinä määrin kuin yrittäjänä.

Saa nyt nähdä, kauanko tämä "vaikeudet haasteina" -mieliala kantaa. Tuskin loputtomiin (ja se lienee ihan normaalia). Mutta auttaa kyllä tajuta, että aiemminkin on tuntunut vaikealta ja että aina asiat ovat ratkenneet jotenkin ja etten vielä ole koskaan onnistunut sullomaan itseäni mihinkään peruuttamattomaan ellei sitten elämää yleensä lasketa (enkä tarkalleen ottaen ole valinnut tänne sulloutumista vaan se on ollut vanhempieni päätös). Joskus on joutunut maksamaan itsensä ulos umpikujista, mutta niistäkin kerroista on oppinut monia arvokkaita asioita. Kunpa ei vain kävisi niin, että kaikki nämä kerrat kallistaisivat minua enemmän siihen suuntaan, josta olen koettanut määrätietoisesti pyristellä toiseen suuntaan, eli siitä ajatuksesta, että ihminen jää lopulta aina yksin ongelmiensa (tai haasteidensa, ehheh) kanssa ja että toiset eivät välitä. Koska sellainen mielenmaisema syntyy aika helposti kun ramppaa neuvojalta toiselle näissä työasioissaan ja alkaa aistia heidän lievän ärtymyksensä siitä, ettei itse kauhean helposti solahda mihinkään valmiiseen muottiin ja saa yhdeltä ensin neuvon kysyä toiselta, joka sitten olisi halukas pompauttamaan itsensä pakeille neuvoneelle takaisin. Eikä sellainen ydinuskomus ole lainkaan hyväksi, sen tiedän kokemuksesta varsin mainiosti.

Ehkä nyt on vain aktiivisesti muistutettava itseään kaikesta siitä tuesta, jonka on toisilta kaikkina elinvuosinaan saanut ja jota edelleen saa. Tunnen kyllä itseni kauhean pieneksi ja riippuvaiseksi, koska tällaisissa tilanteissa tajuan, miten kovasti tarvitsen ihmisiä, jotka rutistavat tai hymyilevät tai nauravat huvittuneesti: "TOTTA KAI sinä selviät!" Voin kuvitella yksitellen kaikki tärkeät sanomassa näin, mutta se ei ole sama asia kuin että he oikeasti sanoisivat niin. Vielä helpompaa on kuvitella ihmiset kauhistelemaan, miten karmeaa ja vaikeaa tämä kaikki on ja kuinka he eivät ymmärrä, miten jaksan. Se nyt ei auta yhtään mihinkään, koska se on juuri se tunnetila, joka minun nyt pitäisi pystyä kieräyttämään rintakehääni painamasta. Ja sitä paitsi, totta kai minä selviän jaksan, mutta en halua kantaa kaikkea yksin. En taatusti!

Selainpeli

Katselen muutaman viikon sivusta, kun Vompsu pelaa läppärillään selainpohjaista peliä. Ajanhukkaa, ajattelen ensin. Mutta sitten seuraa avartuminen (se tuntuu jostakin syystä aina hyvältä: hah, en olekaan niin rajallinen kuin kuvittelin - tiedän myös, miten omatunnontuskitta hylkään pelin, kun se alkaa kyllästyttää minua) ja kysyn, miten voin liittyä peliin. Pian minullakin on antiikin kylä, jossa teen investointeja, rakennan erilaisia rakennuksia ja lopulta perustan uuden kylän.

Pelissä kiukuttaa se, mikä peleissä yleensäkin: vaihtoehdot ovat kovin rajalliset. Tarkoitan: voin rakentaa sotajoukkoja tai kauppapaikan, mutta en oikeastaan voi komentaa kansaani metsästäjä-keräilijöiksi enkä voi valita, että viljan viljelyn sijaan he eläisivätkin esimerkiksi perunalla ja kaalilla. En voi myöskään valita, että he käyttävät kohopenkki- tai katemenetelmää kyntämisen sijaan. Koska peli on selainpohjainen, minua ympäröi lauma vieraita, motiiveiltaan arvaamattomia ihmisiä, kuten "tosielämässäkin". (Mikä se on, älä vain minulta kysy. Kysy joltakulta niistä, jotka sääntöilevät mieluummin.) Pelin logiikka on sisäänrakennettu: teki mitä hyvänsä, sen seurauksena väestö kasvaa ja sitten täytyy hyödyntää uusia resurssikenttiä tai kehittää entisiä.

Sotimasta sentään kieltäydyn. Rakennan vankan puolustusmuurin ja vahvistan rakentamistani taloista kestokäyttöisiä ja katapultteja paremmin kestäviä sekä asetan kylääni ansoja, mutta varsinaiseen tappamiseen en tahdo sekaantua. Rakensin tosin ensin sotilaskasarmin, koska se on edellytys hevosille kylässä, ja halusin hevoset, jotta kauppiaat liikkuisivat entistäkin nopeammin. Mutta kun tyhjä sotilaskasarmi ja talli pommitettiin paskaksi, päätin, että kauppiaat saavat luvan sietää hitaasti paarustamista. Sitä paitsi minua inhotti sotilaskasarmi kylässä ja olin oikeastaan iloinen huomatessani, että se oli pommitettu. Istutin paikalle puun, jonka juurissa on kätkö. Se näyttää paljon paremmalta. Asenne herättää hämmennystä niissä, jotka erehtyvät kommunikoimaan kanssani sanallisesti. He kirjoittavat pulttaamisesta, tappamisesta ja ukkojen tekemisestä. Ajattelen, että kylässäni valta on hieman vanhemmilla naisilla. Heillä on sotimisesta toinen näkemys kuin tappelukukoilla. He saattaisivat istua talojen luona ja kutoa, "pitkäveteisesti", joku sanoisi. (Saattaisiko pitkäveteisyyden hyväksyminen mennä elämän tarkoituksesta tai ainakin elämäntehtävästä?)

Tästä näkökulmasta kylän laajentuminen ja uuden kylän alulle pano tuntuu rauhanomaisen ja kestävyyteen pyrkivän kulttuurin laajentamiselta, ainakin niin kauan kuin ei harhaudu tarkastelemaan pelin karttaa, jota täplittää viikko viikon jälkeen yhä useampia kyliä. "Nämä näyttävät vähän kasvaimilta, etenkin nämä suuremmat kaupungit", totean Vompsulle karttaa katsellessani. Metsä, suot ja vuoret peittyvät paisemaiseen asutukseen. Entä sitten, vaikka kulttuuri suhtautuisikin rauhanomaisesti toisiin, vieraisiin kyliin, jos se katsoo oikeudekseen valloittaa maan, metsät, veden, eläimet ja kutsua niitä resurssikentiksi, jotka oikein huutavat investoimista ja kehittämistä? Mitä kehittämistä se sellainen on, jossa jokin rajattomasti kulkemisen mahdollisuuksia tarjoava tila rajataan katukuiluiksi ja jossa aiemmin äärimmäisen detaljoitu ympäristö litistetään pysty- ja vaakasuoriksi, yksivärisiksi pinnoiksi? (Hyvähän minun on kitistä, kerrostaloasunnossa kävelymatkan päässä keskustasta. Mutta minua rassaa, ettei ikkunasta näy puuta. Ei yhtään puuta.)

Vompsu tuntuu kumman järkyttyneeltä muiden pelaajien sotaisuudesta. Perustamme liittouman, johon tulee kanssamme kaksi kymmenvuotiasta poikaa. He vonkuvat meiltä resursseja ja "ukkoja" eli sotajoukkoja kaiken aikaa. Vastaan siten kuin kylän vanhat, viisaat naiset voisivat vastata: Kutokaa lisää sukkia, joiden varteen voitte tunkea arvoesineet, kun hyökkääjät tulevat. Mitäpä vietävää vanhoilla naisilla voisi olla? Mihin puolustajia tarvitaan, jos sotiminen ei lopulta hyödytä hyökkääjiä juuri kuinkaan ja he palaavat aina kotiin tyhjin käsin? (Sellainen kylä on aivan helppoa rakentaa. Minäkin ensikertalaisena luin vain ohjeet tarkasti ja toimin rauhanomaisen vakaumukseni mukaisesti, jos hevoshinkuerehdystä ei oteta mukaan. Ei yllätä: hevoset ovat olleet aina heikko kohtani, ja olen kaatanut niihin muillakin tasoilla paljon energiaa. On kuvaavaa, että kaikista olioista piirrän parhaiten juuri hevosen. Olen elänyt kissojen, koirien ja ihmisten kanssa, mutta edelleen jalkani ovat unessa kavioidut.)

Jotkut hyökkääjät suuttuvat, kun eivät saa lukuisista yrityksistään huolimatta vietyä mitään tuliaisia kotiin. Sitten he pommittavat mummoja katapultein. Mummojen kauppa särkyy. Vompsu keskustelee yhden pommittajan kanssa ja kysyy, miksi tämä tekee niin. Pommittaja vastaa: "Koska en saa sulta ressuja." (Myönnän auliisti, että resurssien kutsuminen ressuiksi kuulostaa minusta entistäkin halventavammalta - että luonto ei ole vain resursseja vaan tuttavallisesti suoranaisia ressuja.) Vomps vastaa: "No, pahalta se kuitenkin tuntuu." Johon hyökkääjä: "Kaikkia ei voi miellyttää."

Minäkin olen sitä mieltä, ettei kaikki voi miellyttää. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että mieluiten onnistuisin siinä. Ja että vaikka ajattelenkin tehtävän mahdottomaksi, katson silti velvollisuudekseni olla satuttamatta, mikäli se on jotenkin etukäteen järkeiltävissä. Hieman kyllä selainpelissä mietityttää, satutanko jotakuta, koska pelaan strategiapeliä strategioiden tutkimisen ja itsetutkistelun pelinä sen sijaan, että strategiani olisi pyrkiä voittamaan. Usein peleissä tunnutaan olettavan, että voitto on tärkeintä ja kaikki muu toissijaista. Minusta taas voittaminen tuntuu toissijaiselta ja jopa aika viheliäiseltä, koska voittaminen tuo mukanaan vaatimuksen siitä, että jos hävinneillä on tunnesäätelyn vaikeuksia tilanteessa, heidät pitäisi jotenkin saada kiskaistua hyväntuulisuuteen. Ymmärrän teoriassa, ettei se tarkalleen ottaen kuuu velvollisuuksiini ja on tuossa tilanteessa (jossa on voittanut) usein täysin mahdotonta ja tulkitaan helposti vittuiluksi, mutta siitä huolimatta tunnistan vahvan vedon tuollaiseen taakkaan tarttumiseen.

Ja missään nimessä en pystyisi tuhoamaan jonkun toisen kylää, koska näen sen vaikutukset Vompsussa ja itsessäni: lievän huolestuksen, joka vuotaa pelistä ylitse ja saa miettimään, ovatko ihmiset yleisemminkin pelkkää jännettä ja kyynärpäätä mieltäessään kilpailemisen ja voitontavoittelun jonkun elämänalueen sisäänrakennetuksi logiikaksi. Luulen, että se on aika harvinaista, ainakin kasvokkain toimittaessa. Toisen hätäännykseen on vaikeaa olla reagoimatta, on lähes mahdotonta olla tuntematta itseään hirviömäiseksi, jos hermostuttaa ja säikäyttää toisen, olkoonkin että tietää toimineensa hyvin aikein joskin varomattomasti ja olkoonkin että toinenkin saattaa sen tietää ja jopa lausua. Tosin luulen toisinaan todistaneeni tilannetta, jossa tuntu omasta hirviömäisestä käännetään raivokkaiksi syytöksiksi ja toisen rankaisemiseksi. "Sinä teit minusta hirviön ja siksi sinä ansaitset tämän." Ehkä sitä voisi kutsua näin?

Odotan kiinnostuneena, milloin kyllästyn peliin. Vähitellen olen alkanut hahmottaa, ettei näitä teinejä (ja ties ketä pelissä onkaan) ainakaan saisi kaikkia yhdistettyä valtavaan rauhanliikkeeseen, joka pyyhkäisisi ylitse pelikartan ja mahdostaisi kaikkien voittamisen. (Voittaminen edellyttää joka tapauksessa liittoutumista.) Se olisi hienoa ja epäilemättä säväyttäisi kaikkia osallistujia, mutta en usko hankkeeseen riittävästi keskittyäkseni siihen seuraavaa puolta vuotta. Silti en voi olla herkuttelemalla kuvalla, että kaikki kylät liittyisivät rauhanliittoon ja että kaikki turhat resurssikentät taannutettaisiin luonnontilaan, rakennukset purettaisiin rauhanomaisesti ja väestötaso hitaasti liudentuisi pehmein mokkasiinein kuljeskeleviksi paimeniksi ja keräilijöiksi tai ainakin vaatimattomiksi pientalollisiksi, kun varoja ei tarvittaisi sotateknologiaan.

Luulen, että se on se, mitä teen omille kylilleni sitten kun kyllästyn. Puran rakennukset ja istutan metsän pelloille, maisemoin kaivokset. Mummot kuolevat vanhuuteen. Mutta kätköt jätän. Puut kasvavat niiden päälle, juuret halaavat muinaisaarteita, unohdettua aikaa maailman hälinän jatkuessa ympärillä.

Minusta olisi hauskaa tietää, miten muut kuvittelevat kylänsä ja niiden maailman. Vai ovatko ne pelkkiä vipuvarsia johonkin muuhun? "Siinä käy vielä niin, että kun joku pulttaa sun kylän, sä suutut ja teet armeijan", ennustaa peliin aiemmin hurahtanut ystävä. Mutta jotenkin en jaksa uskoa sellaiseen. Epäilemättä suuttuminen ja kostaminen tuntuisi avartumiselta henkilökohtaisessa mielessä (mietin lukemiani sanoja: viha on hyödyllinen, koska se auttaa pitämään kiinni omista oikeuksista), mutta joskus henkilökohtainen avartuminen näyttää vahingolliselta laajemmassa tarkastelussa. Sillä eikö se juuri olisi konventioon taipumista? Ainakin selainpelissä? Miten rauhanomainen maailma syntyy, jos jokainen tai edes vaikka kymmenys ihmisistä antaa itselleen luvan suuttumiseen ja kostamiseen henkilökohtaisen avartumisen ja oikeutuksen tunnun nimessä? Totta kai vihaisena tuntee itsensä hetken voimakkaaksi, kyllä minä sen tiedän. Mutta entä sitten? Ja totta kai tuo voimakkuus on jotakin "todellista", nieleehän sotateollisuus valtavia resursseja vuosittain. Onko pakko haluta olla voimakas?

Selainpelin kanssa huomaan entistä selvemmin, kuinka käsitykseni voittamisesta ja häviämisestä ei sitten mitenkään jäsenny dikotomiaksi. Vaikkei voittaisikaan peliä, ei sitä välttämättä silti häviäkään. Häviäminen tuntuu enemmän mielentilalta tai asenteelta kuin joltakin sijoitukselta, jonka muutkin voivat huomata. Tai, jotta tämä ei kuulostaisi niin sekopäiseltä kuin kuvittelen sen voivan kuulostaa toisin ajattelevalle: intersubjektiivinen häviäjyys (ei-voittaminen) ei ole lainkaan niin läpitunkeva ja huolestuttava seikka kuin omakohtaisesti koettu monimutkainen pelko/tuntu, että kaikki on mennyt hukkaan, kaikki tehty on ollut turhaa, ettei koskaan tule onnistumaan ja että kaikki valinnat ovat joka tapauksessa turhia ja vääriä ja ettei itsestä ole mihinkään. Välillä tuossa kuopassa maanneelle (se on karmea kuoppa) ei-voittaminen jossakin pelissä ei tunnu kovinkaan kurjalta jutulta, ei miltään, minkä välttämiseksi kannattaisi ponnistella siinä määrin, että sulkisi mielestään toisten fiilikset.

En oikein saa selville, onko tämä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset vain yritys torjua tuota pahempaa kuoppaa, jonka kuvittelen uhkaavan melko varmasti, jos ensin syrjisi ja kiusaisi muita päästäkseen johonkin tavoitteeseen ja siitä huolimatta epäonnistuisi tuossa tavoitteessaan. (Sehän olisi kurjin mahdollinen vaihtoehto nelikentässä: syrjii & epäonnistuu, syrjii & onnistuu, ei syrji & epäonnistuu, ei syrji & onnistuu.) Ehkä ei ole niin oleellistakaan, mistä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset syntyy. Ehkä se on vain puolivahingossa syntynyt sitkeä luontumus tai tarkoituksella palkittu ehdollistuma. (Tosin vanhempani ovat monissa kohdin paljon kovempia toisten ihmisten suhteen kuin itse olen - muista eläimistä puhumattakaan - ja joskus saatan seurata heidän toimintaansa aivan hämmentyneenä: miten ihmeessä he voivat tuntea toimivansa tässä oikein. Ja epäilemättä minussa on omat kivirintaiset kohtani, jotka kauhistuttavat heitä vastaavasti ja joille itse pysyn sitkeän sokeana.) Luotan joka tapauksessa siihen, ettei tapani miettiä toisiakin koidu vahingokseni. Jos se alkaa haitata liikaa, sen voi aina ottaa tarkasteltavaksi ja uudelleen harkittavaksi, mutta toisaalta, en usko, että maailmassa toimimiseen on vain yksi mahdollinen strategia. Olen tavannut niin monia tapoja luovia ja selviytyä, että uskon itsekin pystyväni toimimaan kummallisuuksineni.

Toivoisin kyllä olevani vähän inhimillisempi. Jos se nyt on mahdollista. Tarkoitan ehkä jotakin tällaista: helpompi, käytettävämpi. Se olisi huomaavaisuutta, sekin. Toisaalta, en oikeastaan siltikään osaa toivoa muuttuvani sellaiseen suuntaan, ainakaan holtittomasti. Usein helppous tuntuu tuovan mukanaan sellaisia sanontoja kuin "no, peli on vain peliä", enkä tahtoisi alkaa uskoa niin. En ainakaan minä ole niin taitava eristämään elämäni pikku tekijöitä toisistaan. Ne vuotavat toistensa päälle, sekoittuvat. Epäonnistuminen työssä tai opinnoissa vuotaa epävarmuudeksi harrasteiden parissa, hyvin mennyt ystävän näkeminen valaa uskoa siihen, että ratkaisu kiperään lauseeseen löytyy vähän pyörittelemällä, venytteleminen auttaa sietämään pitkäveteisyyttä ja niin edelleen.

Selainpeli nostaa mieleen sanan resurssikenttä ja äkisti muistan lukemani kirjoitukset luontosuhteesta, joka tarkastelee luontoa ennen kaikkea resurssikenttänä. Ei kai kukaan niin koko valvettaan tee, mutta lukemani perusteella kuvittelen, että yhdelläkin osa-alueella (esimerkiksi "sehän on vain mun työtä" -alueella) tällainen asenne voi johtaa katastrofeihin: katso IPCC:n ennusteita, vanhan metsän eliölajien harventumista, kalakantojen romahtamista. Ja koska uskon selainpelin kuuluvan osana siihen todellisuuteen, jota elän, katselen levottomana kahta kyläpaisettani ja mietin, mitä oikeastaan pelaamisellani koetan mallintaa ja selvittää itselleni.