Pakollinen pysähdys

Flunssa pakottaa pysähtymään. Gradun tahdissa tärissyt keho seisahtuu, vavahtaa kylmästä ja katsoo kiinnostuksensa sijaan itseään.

Tuntuu, että tapahtuu liikaa ja kovin nopeasti. Kaikki kasaantuu. Syksyllä, kun olin vain upottavan surullinen, muutin uudenlaiseen asumismuotoon. Talvella kaikki tuntui tahmealta ja pysähtyneeltä enkä ymmärtänyt mitään aineistoni haastatteluista. Olin kuitenkin ilmoittautunut joogaopettajan koulutukseen, koska ajattelin, että tarvitsen jotakin eteenpäin vievää, jotain, joka antaa toivoa.

Nyt gradun tekstimassa alkaa olla koossa. Sain harjoittelupaikan, jota hain. Työ alkaa maanantaina. Yhdestä tutkimusryhmästä on kyselty minua sinne tekemään jatkotutkimusta. Sanoin varovaisen ja ehdollisen kyllän. Voi olla, ettei rahoitusta järjesty tai sitten he tulevat järkiinsä. Laitoin heille nimittäin sähköpostin, jossa erittelin, mikä kaikki itseäni asiassa huolestuttaa. (Lähes kaikki maan ja taivaan väliltä. Kuten se, etten pidä tohtorintutkintoa millään tavalla tärkeänä, koen suurta vierautta akateemisen maailman kunnianhimoisten ihmisten parissa ja niin edelleen.) Ylihuomenna alkaa joogaopettajakoulutus, olen maannut koko päivän sairaana. Ylihuomenna on vain oltava tolpillaan. Mitähän tästä oikein tulee?

Mieli säikähtelee kaikkea. Herään kuumeesta hikiseen pyjamaan, vaihdan vaatteet, juon kuumaa. Mietin joogaopettajuutta. Nyt hetki ennen koulutuksen alkua, kun kaikki jaksot on jo etukäteen maksettu, paniikki iskee. On ihmisiä, jotka ovat taipuisia, innostavia, kurinalaisia, kauniita. Näen kaiken aikaa juuri heidän menestyvän siinä bisneksessä. (Sillä bisneshän siitä on tullut.) Tunnen itseni vuosisatoja vanhaksi, jäykäksi kilpikonnaksi, jolla ei ole antaa mitään muuta kuin armollisuutta itseä kohtaan - jota sitäkään en näy osaavan silloin, kun sairastun. Ei, ei minusta ehkä ole mihinkään jumalatarammattiin, enkä ole ikinä semmoista kuvitellutkaan. Biojätteeksi voisi olla. Mitä muuta ihminen on kuin biojätettä? Tai ainakin siltä tuntuu, kun on sairas ja mielen ilkeimmät puolet hyökkäävät päälle eikä pöhnäinen pää jaksa vastustaa. Mieli kysyy: Miltä tuntuisi olla sellainen tyttö, jonka kanssa satunnaisesti hengaamisen takia heitetään monen vuoden suhde menemään - ja sitten vastaa samantien: no, sinulta sitä ei ainakaan kannata kysyä, koska sehän on sinulle saavuttamaton todellisuus. Ehkä sekin tuntuisi kauhealta. Luultavasti, sanon takaisin mielelle. Luultavasti olisin vähintään yhtä paskana. Ja mitä tällainen vertaaminen edes auttaa? Eivätkö kaikki muka elä omissa helveteissään, joita on vaikeaa ymmärtää ennen kuin sinne helvettiin joutuu? Mutta näyttää siltä, etteivät kaikki tunne itseään aivan yhtä biojätteeksi. Tarkemmin ottaen, itsekään en ole monesti tuntenut itseäni biojätteeksi. En tällä intensiteetillä. Olen kyllä tuntenut itseni huonoksi liikkumaan, kommunikoimaan, ymmärtämään ja niin edelleen. Olen ajatellut, että siitä voi koettaa olla halvaantumatta liikaa, että on opiskeltava sinnikkäästi ja tehtävä itsen kanssa töitä ja päästettävä irti toiveista edistyä.

Sairaana huomaan, että haluaisin tuntea itseni muuksikin kuin biojätteeksi. Sama tuntu, jonka terveenä kestää ja jolle voi nauraa, on kipeänä liikaa. Huomaan pelkääväni ylihuomista ryhmään menemistä. Että kaikki muut ovat laihoja ja liikunnallisia, kunnianhimoisia ja venyviä, kauniita ja tottuneita ajatukseen, että heitä on kohdeltava superhyvin tai mistään ei tule mitään. Että on varaa valita. Se on kumma juttu - minullakin on varaa valita, mutta ei ihmissuhteissa. Sellaista en ole ikinä kokenut. Paitsi tietysti sen verran, että olen osannut sanoa ei, jos joku on ollut täysin kiinnostamaton tai meinannut täysin murtaa sen vähän itsearvostuksen, mitä olen kaapinut kokoon vuosien varrella. Huolestuttaa, että olen kouluttautumassa ammattiin, jota pitäisi osata tehdä töitä omalla persoonalla. Ja vielä jotenkin säteillä toisiin hyvää oloa. Ja se pitäisi osata jotenkin ammentaa itsestä. Vain itsestä. Tällä hetkellä tuntuu, että osaan ammentaa hyvää oloa vain suklaasta.

On todella pitkä aika siitä, että olen ollut suhteessa, jossa asiat olisivat toimineet liki kaikilla tasoilla. Muistan kyllä, miltä sellainen tuntui. Kuvittelin hetken ihan oikeasti, että osaan asioita ja että minua voitaisiin pitää jos ei ehkä viehättävänä, niin jotenkin edes kiinnostavana jollain oudolla tavalla. Ehken enää usko sellaista mahdolliseksikaan.

Koetan harhauttaa mieltä huolista ja keskittyä siihen, mikä on hyvää ja mitä on. Nekin ovat isoja ja ihmeellisiä asioita. Haluta sitä, mitä on ei, ei koettaa haalia sitä, mitä haluaisi, kirjoittavat muutamat tutkijat onnellisuudesta. Siinä on järkeä. Saan tehdä mielenkiintoista toista akateemista tutkintoa, monessa maassa pitäisi olla liki miljonääri tehdäkseen niin. Ja saan alkaa opiskella kiinnostavaa ammattia alalla, johon minulla ei ole mitään edellytyksiä. Eikö sekin ole aika erikoista? Sietää olla kiitollinen tällaisesta mahdollisuudesta! Ja sitten: On tämä biojätteisyys, lausun itselleni juhlavasti. On tämä elämä, jossa kuljetaan aina sitä aidan korkeinta kohtaa kohti ja pungerretaan siitä yli tai läpi tai jotain. (Onko aidassa matalia kohtia? Kysynpä vaan...) Haluta olla sairaana, sujahtaa pimennysverhottuun pylvässänkyyn kuin junahytin yläsänkyyn, matkata unien mukana toisen todellisuuden asemalle, joka heräämiskerralla erilaiseen kaupunkiin. Vaikeaa, vaikeaa haluta tätä irrallisuutta ja yksinjäämisen tuntua. Missä meri, missä pöytävuoret, missä lakanavuoret. Kas, et rakasta minua edelleenkään. Eipä se mitään. Olen vähän rikki, mutta ei se mitään. Etkä kerro edes, miksi olet vihainen. Antaa olla. Pidän itseäni kädestä ja opettelen herraparatkoon haluamaan sitä! Miksen edisty nopeammin? Haluta tätä tuntua keuhkoputkeen ja niskaan. Sieraimiin, silmiin, nilkan pikkuniveliin. Haluta tätä surullista poltetta, luopumisen tuskaa. Haluta katsoa suoraan näitä kysymyksiä, joilla mieli hakkaa itseään kanveesiin. Tietää, että kun tästä nousee, kun kuume laskee (ja, ehkä, kuluu vuosia), katsoo takaisin ja sanoo: mieliala. Tietynlainen mieliala muodostaa tietynlaisia tilannearvioita, jotka liipaisevat tietynlaisia emootioita. Jos minulta riistetään kognitiivinen tarmo kuumeella, huumaavalla aineella tai väsymyksellä, tai osoittamalla, että rakkauteni on vaivaannuttavaa paskaa, olen takaisin tässä pisteessä, jossa olen biojätettä. Haluta tätä tilannetta, koska tämä on informaatiota siitä, miltä monesta muustakin tuntuu. Tällä voi tehdä jotakin. Tämän kanssa voi katsella ihmisiä eri tavalla kuin ilman tätä. Puhua heille eri tavalla.

Jospa aloittaisit puhumasta eri tavalla itsellesi, toteaa mieli. Se on tänään mieltynyt sarkasmiin. Siitä tietää, että myötätunto itseen pettää. On vaikeaa pitää itsestään silloin kun on pieni ja itkuinen ja kaipaisi tukea. Ei saisi olla ollut rakastunut, ei saisi pettyä, ei saisi pelätä. Ei saisi noudattaa sitä ihmisten universaalilta vaikuttavaa kaavaa, että jos toinen luottaa itseen ja haluaa olla itsen kanssa, vuoret tuntuvat matalammilta ja vaellusreitit lyhyemmiltä, päivät kiitävät ja sudenkorennot ovat kastautuneet turkoosiin maalitönikkään ekstrakerran.

Ei auta kuin maata ja hengittää. Sattuu.

Tuntuu hurjalta, että niin monia uusia asioita on alkamassa ja oikeastaan osa itsestä on niin pelokas ja väsynyt, ettei se pistäisi ollenkaan pahakseen, jos saisi levätä maailmanloppuun saakka. Tämä luonnehtii flunssaa paljon enemmän kuin vuotava nenä tai kaktus kurkussa.

Kiropraktikolla

Nyt saa riittää, ajattelen aamulla, kun herään nalkuttavaan kipuun ristiluun vasemmalla sivulla. Hermokivun polttava juova on hävinnyt eikä ole vieraillut moneen päivään, mutta jostain syystä lihakset lantiokorin alueella kouristelevat kuin huvikseen - tarkoitan, etten pysty kartoittamaan, että jokin tietty liikerata tai asento ärsyttäisi niitä. Ne vain spasmaavat säännöllisin väliajoin ja tihentävät tahtiaan iltaa kohti.

Nyt voin taas keskittyä tuntemuksiini ja parantumiseeni, koska kirjeenvaihto on alkanut imeä. Saan ensin kylmän, empatiattoman ja jotenkin pompöösin viestin, jossa todetaan, että hieronta kyllä laukaisi kivut esiin, mutta että ongelma oli edeltänyt hierontaa. Hämmennyn viestistä niin, että itkeskelen kippurassa ja tunnen itseni täysin kyvyttömäksi käymään keskustelua moisen torjunnan asteen kanssa. Päätän vastata vasta aamulla, onneksi, ja eilen aamulla minua odottaakin toinen viesti, jossa pyydetään anteeksi virhearviota hoidossa ja edellisen viestin sävyä. Käymme päivän mittaan lyhyen ja ystävällisen kirjeenvaihdon ammattietiikasta ja tunteiden merkityksestä hoitotyössä, joten asia on siltä osin kunnossa, ja voin taas koettaa ratkaista kipujen arvoitusta.

Niinpä soitan muutamaan paikkaan, jossa annetaan omt-fysioterapiaa, osteopatiaa ja kiropraktiikkaa. Ainoastaan kiropraktikolta saa saman päivän ajan, ja olen superkyllästynyt siihen, että minulle vain syötetään tulehduskipulääkettä ja käsketään rajoittaa liikkumista, ilman että kukaan on edes kunnolla tutkinut manuaalisesti aluetta, josta iskiaskipu olettavasti heijastui ja jossa nyt ristiluun päällinen ja sivu turpoilee ja kramppaa, varaan ajan sen kummemmin mukisematta, vaikka kiropraktiikka oikeastaan on minusta tuntunut noista epäillyttävimmältä aina. Perustelen kuitenkin itselleni asiaa näin: nyt joku ainakin tutkii kramppaavan alueen kunnolla, ja enhän nyt toki kuvittele, että asia ratkaistuisi muutamalla niksautuksella, mutta ehkä tästä on ensiavuksi. Olen kuitenkin tunnustellut käsin omia suoliluitani ja SI-niveltä ja todennut, että vasen ja oikea puoli eroavat toisistaan aika tavalla asennoltaan. Koulunkin puolesta jo tiedän sen, että usein piriformiksen ärtymisen takaa löytyy SI-nivelen toimintahäiriöitä.

Niinpä matkaan raitiovaunulla ja ajattelen kehittyväni ammatillisesti. Tällainen ekskursio tänään! Jos en saakaan täyttä lastia työssäoppimista, harjoitan sosiaali- ja terveydenhoitoalan ammattien toimintaan tutustumista saikullaoppimisena...

Ensin kuvaan vaivani ja kiropraktikko kirjaa kuvauksen pääkohdat koneelle. Häntä hämmentää se, että käytän anatomiassa latinaa. "Jotenkin tässä on vaikeaa kirjata tätä, kun olen tottunut siihen, että ihmiset vain osoittelevat sormella selkäänsä", hän huoahtaa. "Hyvä on", vastaan, "voin kyllä tehdä niinkin jos se on helpompaa." Päädymme kuitenkin anatomian sanastoon latinaksi, koska niin voin paljon spesifimmin kuvata, mihin kivut paikantuvat.

Kiropraktikko tutkii ryhdin, palpoi ja testaa liikkuvuutta suunnilleen samassa mittakaavassa kuin hierojakin tekee. Silti palpoinnin osuminen ja keskittyminen eri kohtiin kuin esimerkiksi omassa tutkimisessani kertoo siitä, että hän havainnoinee jotakin, mitä en itse vielä osaa hakea. (Mutta haluan kyllä oppia.) Hänellä on briljantti keino saada asentotottumusta paremmin esiin: ryhti katsotaan niin, että ensin ravistellaan koko kehoa silmät kiinni ja sitten mennään siitä mukavaan seisoma-asentoon silmiä kiinni pitäen. Tämän nappaan aivan varmasti omaan käytäntööni. "Seiso luonnollisessa asennossa" on niin tönkkö käsky, että sen tuloksena on mitä kummallisimpia jäkityksiä, joista voi yhdellä silmäyksellä sanoa, että ei tämä ihminen tosiaankaan näin normaalisti seiso. Kiropraktikko on samaa mieltä siitä, että crista iliacat ja SI-nivelet ovat aivan erilaiset vasemmalla ja oikealla puolella. Mutta yllätyksenä tulee se, että se, mikä minusta tuntui vasemmalla kummalta törröttämiseltä, onkin SI-nivelen hyvä asento - vika onkin oikealla puolella, siellä nivel on vääntynyt omituiseen asentoon.

Sitten seuraa varsinainen hoito. Käyn hoitopöydälle, ja minua käännellään. Tarkoituksena on pysyä mahdollisimman rentona. Hengittelen käskystä syvään sisään ja ulos, ja uloshengityksen viiveellä kiropraktikko tekee liikeradan äärirajoilla pienen nykäisevän liikkeen. Liikkeeseen ei liity minkäänlaista kipua, ei edes arkaa takamusparkaani ja kokonaista alaraajaa käsiteltäessä. Sen sijaan selkä paksahtelee kuuluvasti - mutta niin se tekee sitä ihan itse kiertäessäkin tai puolapuista roikkuessa. Selästä löytyy useampia fasettinivelten "lukkoja", eikä ihme, kun olen vain maannut monta päivää ja vielä kipulääkkeissä, eli normaali asentotunto ei ole päässyt narisemaan huonoista asennoista. En ole ihan varma, kuinka paljon uskon lukittumisiin kaiken tähän mennessä lukemani perusteella, mutta toisaalta - ei tämä pahaltakaan tunnu, ja monesti hieronnassakin se yksi naksahdus keskellä rintarankaa tuo äkisti helpotuksen jumiin, ja voi tuntea, kuinka lämpö leviää kudokseen. Naksuttelun jälkeen terapeutti käy vielä läpi jumittavimpien lihasten triggerpisteet. Pakaralihasten triggeri on niin kipeä, että meinaan melkein nousta pöydältä ja kieltää käsittelyn. Mutta puhisen vain ja epäilen ääneen, josko tämä piste nyt lainkaan suostuu hellittämään kuten edelliset pisteet. Ja sitten äkkiä oikein tuntee, kuinka lihas höltiää otteen alla, löpsähtää rennoksi. Voi juma, ajattelen, tämän tahdon totisesti oppia.

Sitten äkisti minun käsketään nousta. Jalat tuntuvat löllöiltä ja vähän vapisevilta, ehkä ihan jännityksen laukeamisesta. Selkä tuntuu pitkältä ja helpolta, pää kääntyy uskomattoman vaivattomasti. "Tuntuuko kipu?" kysyy kiropraktikko. Seison ja koetan erottaa kipua jossakin. Mutta ei, en tunne sitä missään. Enkä oikein pysty uskomaan tuntemukseen, vaan koetan skannata yhä tarkemmin ja tarkemmin lihaksista tulevia viestejä siinä seisoen. Jotenkin vastasyntynyt olo, kaikki on aivan uutta ja kummallista. "Koeta istua, sehän oli äsken tosi vaikeaa", kiropraktikko kehottaa. Kävelen tuolille ja istun. Ei mitään. Huomaan tuijottavani kiropraktikkoa hämmentyneenä, ehkä vähän loukkaantuneenakin melkein. Ei kai kivun nyt tällä lailla pitäisi kadota... ja sitten melkein suutun itselleni. Mikä ihme siinä on, etten osaa uskoa kivun kadonneen? En tarvitse kipua, en halua sitä, olen tullut tänne ja maksan siitä, että se katoaa. Toivon enemmän kuin mitään muuta tässä ja nyt, että se katoaa... ja sitten en meinaa pystyä uskomaan sen kadonneen.

Kiropraktikkoa huvittaa vähän skeptisyyteni, kun sanon, että on niin kummallista, kun en löydä kipua mistään. Hän lohduttaa sanoen, että varmasti se vielä palaa illan mittaan, kun lihakset koettavat kiskoa vanhat jumit voimiinsa. Käsittelyarkuuteen kylmää. Nyökkään vähän poissaolevasti... niin, kylmäpussi, paras kaveri.

Tuntuu jotenkin kiittämättömältä olla niin vilpittömän hämmästynyt siitä, että tällä on vaikutusta, ja vielä näin äkisti ja dramaattisesti. Olo on sellainen, että tahtoisin juosta kotiin. Mutta tyydyn ottamaan raitiovaunun. En halua, että kaikki lukittuu heti takaisin tai ärtyy. Miten helpolta hengittäminen taas tuntuu.

Ostan kodin viereisestä kukkakaupasta kaksi ruukkua nuputtavia narsisseja ja kävelen toisen työharjoittelupaikkaan. Se on ihanalle pomolleni, joka on joutunut hankaluuksiin oireiluni takia siinä missä minäkin. Koetan pitää kaiken aikaa syvät vatsat aktiivisina, että manipuloitu ranka joutuisi mahdollisimman vähälle kuormalle. Kävelen kotiin leipomon kautta, ostan pari ruisleipää ja keitän kofeiinittomat soijalattet. Ehkä tämä tästä.

Tiistaina menen kiropraktikolle uudestaan. Syödessä mietin, että ehkä voin lantioni kanssa nyt kiertää läpi kaikki koulukunnat ja vertailla niitä käytännössä... sitten voin suosittaa kullekin asiakkaalle hänelle sopivinta hoitoa, jos olen sitä mieltä, ettei hieronnasta yksin tai lainkaan ole hyötyä tiettyyn, spesifiin vaivaan. Jännittävää.