Suuria kysymyksiä

Olemme muuttaneet kommuunin uuteen asuntoon, jossa on taas valoa. Ja lämpöä, etenkin iltapäivisin. Minulla on pitkästä aikaa oma huone.

Oma huone, omaa aikaa, ei kokoaikatyötä tällä erää. Kasa ihmissuhteita, joista en oikeastaan osaa sanoa mitään järkevää, koska näyttää olevan suurten kysymysten kausi. Parahdan kämppikselle, etten tiedä, mitä yhdessä ihmissuhteistani tekisin, kun en tiedä lainkaan, mitä toinen haluaa, missä mennään, mikä on sallittua ja mikä ei, mitä toivotaan tapahtuman ja onko joitain tarpeita, joihin suhde ei vastaa - toisen puolelta, siis. Mitä minä teen, kysyn. Alanko kantaa toisenkin vastuuta, kätilöidä näitä asioita ulos, jos kysymyksiini ei vastata? Ei ole mitään pitäisiä, se on selvää, mutta en ole oikein selvillä siitäkään, mitä haluaisin. Tavallaan ajattelen, etten voi kannatella koko maailmaa, ja sitten toisaalta: jos osaan jotain, eikö ole oikein, että niin kauan kuin jaksan, koetan näyttää tuon taidon toiselle, ehkä tarjoilla sitä pieninä murenina? Kauanko jaksan olla se, joka huolehtii? Enkö sanonut jossain vaiheessa, että ei, tähän en kyllä enää ala. Mutta se oli joku toinen, joskus toisena ajankohtana. Miksi me ylipäänsä olemme täällä ellemme tukemassa toisia tuntoisia olentoja?

Mietin ihan samoja asioita, sanoo kämppis.

Tuntuu kornilta purnata, että haluaa toisen tietävän, mitä haluaa, kun ei ilmeisesti osaa itsekään sanoa, mitä haluaa. Tai osaanhan minä, konkreettisemmissa asioissa. Mutta suuret kysymykset pysyvät kysymysmerkein varustettuina. En oikeastaan osaa edes sanoa, tarkentuvatko ne, kuten asiantuntijuuden teorioissa ajatellaan kysymysjoukkojen (tekisi mieli melkein puhua armeijoista, niin synkeitä ne välillä ovat) tekevän asiantuntijuuden kehittyessä.

Vompsun kanssa istumme nurmikolla yksi päivä ja mietimme ääneen, voiko ihminen edes tietää, kumpi tilanne on onnellisempi: sekö että on jonkun kanssa romanttisehko tilanne, johon liittyy paitsi seksuaalisesti hyväksytyksi ja tyydytetyksi tuleminen, myös jos jonkinlaista emootioturbulenssia, vai se, että elää tyytyväistä luostarielämää, tasapaksua mietoa yhtäkaikkisuutta (ja muistan etäisesti, että joissain suhteissani - hetkittäin - nämä tuntui voivan myös yhdistää mutta siitä on niin kauan että epäilen muistavani pieleen ja kieltäneeni nuorena ison osan kokemuksestani ja muutenkin tuntuu kuin ajattelisi jotain kuuntakaista ilmiötä, läpeensä vierasta ja kaukaista, liki aineetonta). Tilat ovat erilaisia ja niissä on vissit puolensa - niin myönteiset kuin kielteisetkin. Jotenkin kai sitä soisi itsensä valitsevan, mitä tahtoo, ja tekevän käytännön järjestelyt sen mukaisesti. Luulin jo valinneeni (luostarielämän) mutta sitten taas tempaannuin, komeetta putosi hiuksiin ja sekosin.

Sekoonnun sentään vain noin kymmenen vuoden välein mutta se on sitten sitäkin armottomampaa. En taida oikein osata mitään casual dating -maailmaa tai lopulta edes polyamoriaa. Ei niin, ettenkö olisi urheasti yrittänyt. Jotenkin se vaan tapaa mennä pieleen, jos välitän jostakusta kovasti. Äkisti olen viisi enkä osaa tehdä mitään pelolleni, että hajoan atomeiksi, jos rakkausjuttu kosahtaa. Samalla toki tiedän, ettei siitä hajoa atomeiksi. Voi vain olla, ettei pariin vuoteen iloa saa suostuteltua esiin siirappikaivon jäänteistä, jonne se on juuttunut surkeasti ulisten.

Näissä kohdin haluaisin olla joku toinen, joku keveämpi ja tahdonalaisempi.

En tunnu onnistuvan siinä ja toistaiseksi koetan vain hyväksyä, että kas, näin asiat näyttävät menevän, tahdoin sitä tai tätä. (Mitähän tapahtuisi jos tahtoisin olla nimenomaan raskas ja kohtalonomainen? Ehkä yritän sitä seuraavaksi. Tosin nyt alkaa naurattaa, kun mietin, miten tuollaista mielenmaisemaa voisi manata esiin.) (Tässä slapstick-elämässä, siis!)

Pikkurillissäni on neljä tikkiä. Järjestin juuri joogaretriitin, ensimmäisen elämässäni, ja suoritin keväällä sen joogakoulutuksen, josta olen unelmoinut nyt pari vuotta. En taida oikein pysyä todellisuuden tasalla, ymmärtää, millaisia asioita olen alkanut tehdä. Tuntuu hupsulta, miten väärässä oli monta vuotta itsensä suhteen.

Ehkä seuraavaksi opin casual datingin?

Mistäs sen nyt tietäisi. Vaikeaa silti kuvitella, tällä keholla ja hermostolla. Syystalvella, kun suutelin uutta ihmistä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009, koko keho horkkasi.

Se alkaa nyt vähitellen palautua tuosta kokemuksesta, alan tunnistaa nivelet ja äänen ja vatsanpohjan tunnun, kyetä huomaamaan kasvit, pelätä ylösalaisin menemistä ja liian kovaa vauhtia, nukahtaa, muistaa lukemani. Silmät alkavat taas näyttää kirkkailta, hiukset tasoittua ihon lähelle, ja voi olla päiviä, kun ei huvittaisi jaksaa, ei sittenkään.

Pikakierroksilla pyörinyt kuukautiskierto alkaa taas hidastua tuttuun pitkään, viipyilevään rytmiinsä. Minun on nälkä. Osaan maata rauhallisesti aloillani ja ajatella muutakin kuin rakkautta. (Ainakin kun kaikki on hyvin tai semihyvin tai siedettävästi - kun kaikki on sietämättömästi, on vaikeaa löytää lepo. Unikin on kuin ajatukset dumppaisivat kehon palatakseen sitten noutamaan sen, koska parempaakaan ei löytynyt.)

Niin, kysymykset pysyvät.

Päivät katoavat, kesä tavoittelee jo pian lakipistettään, enkä edelleenkään osaa sanoa, minne etenisin. 

Tyhjyys/vapaus

Käännöstyö sinetöidään lounaalla. Se on nyt irti minusta. Seison kaukaisella laiturilla ja huiskutan. Siltä se suunnilleen tuntuu. Ja istun junassa tai laivankannella ja näen huiskuttavan itseni.

Uusia töitä ei ole vähään aikaan tiedossa, koska kustannusala kouristaa laman kourissa. Ihmisiä irtisanotaan, ja mikä vieläkin tärkeämpää, julkaisusuunnitelmat on pistetty toistaiseksi jäihin. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.

"Entäs sinä, sinun tilanteesi? Mitä seuraavaksi?" Mietin hetken, sanon: "No, se on vielä hyvin avoin... niin avoin kuin mahdollista. En tiedä ollenkaan." Mutta luulen, etten kuulosta huolestuneelta, koska en ole erityisemmin huolestunut eikä keskustelukumppanikaan huolestu. Olen pitänyt kääntämisestä ja saa nähdä, jääkö tämä viimeiseksi työkseni toistaiseksi tai elämässäni. Saapa nähdä. Olen pureksinut tätä tietoa pari päivää ja asettunut siihen nyt kotoisasti kuin kissa sängylle.

Sitten puhumme, hassua kyllä, sellaisten ihmisten tunnelmista, jotka ovat rakentaneet elämänsä ja elämäntyylinsä työsopimuksen varaan, heidän tunnelmistaan lomautusten, työsuhteiden katkaisemisen ja freelancekeikkojen harventumisen kynnyksellä. Moni ei pysty lainkaan keskittymään työhönsä eikä saa unta ilman lääkitystä. Olen heistä huolissani ja varmistan, ettei keskustelukumppani koe mitään sellaista. Ei, ei sentään.

Ja siinä kuunnellessani ja keskustellessamme lounaan ylitse tajuan äkisti, että se, mitä ne työsuhdeihmiset, joita parhaillaan säälin ja joiden asioista olen huolissani, kokevat tällä hetkellä, on itse asiassa sitä aivan samaa, minkä kanssa itse elän jatkuvasti: jatkuvuuden puuttumista, toimeentulon epävarmuutta. En vain itse osaa mitenkään huolestua siitä, vaikka monesta muusta asiasta saatan kantaa huolta slapstickmäisellä paatoksella. (Minusta tuntuu, että vanhempani huolehtivat asiasta aivan tarpeeksi, vaikkei se ole edes heidän asiansa - onhan meillä sosiaaliturva, ei heidän tarvitse minua elättää, jos jään työttömäksi.) Äkkiä olen ensimmäistä kertaa kunnolla onnellinen siitä, että marraskuinen tarjouksemme Salon talosta hylättiin. Ei minulla olisikaan nyt rahaa maksaa mitään kuukausieriä lainoista. En ole velkaa kellekään... mutta ei minulla rahaakaan ole... elän samassa tilassa kuin valtaosa maailman ihmisistä, kädestä suuhun. Ei kai siinä mitään huolestuttavaa ole. Sitä paitsi saan kohta käännöspalkkion. Jos miinustan siitä yrityksen kulut, jää siitä pari sataa jokaiselle seuraavalle kuulle siltikin. Jonkin aikaa on varaa odottaa.

Mutta osaan olla kyllä huolestunut niistä ihmisistä, jotka jotenkin horjuvat työpaikkansa menetyksen uhatessa, ja sympata heidän huoltaan. Vaikka se onkin vieras huoli.

Tilanne on kummallinen: Hehän ovat tehneet juuri niin kuin minun ikäisiäni ihmisiä kehotetaan tekemään. Ovat hankkineet viran, ostaneet omistusasunnon, vakiinnuttaneet elämänsä tunnistettavaksi, säännölliseksi, rakentavat maamme vaurautta ja sillä lailla. En usko, että he ovat tunteneet itseään hetken pistoksessa loisiksi samalla lailla kuin itse tunnen usein itseni loiseksi kävellessäni jollain tasolla iloisesti keskipäivän valolenkilläni ja muistaessani äkisti, miten hemmetin vähän teen minkään hyödyllisen eteen. Esimerkiksi, miten vähän veroja maksan. (Toisaalta veroja käytetään nyt kaiken maailman moottoriteihin, jotka rohkaisevat liikkumista aivan väärällä tavalla, joten en ole ihan tyytyväinen valtion taloudenpitoon noin muutenkaan enkä siksi koe mitenkään aivan karmeaksi sitä seikkaa, etten osallistu rahallisesti yhteiskunnan pyörittämiseen niin paljon kuin ehkä voisin.) Nyt sitten näitä kaikin puolin kunnollisella tavalla elämänsä järjestäneitä ihmisiä rankaistaan, vaikka he ovat tehneet juuri niin kuin meitä kaikkia kehotetaan tekemään. (Se tuntuu epäreilulta.) Jos heidät irtisanotaan, heillä on vaikeaa identiteettinsä kanssa, koska he ovat identifioituneet työelämässä onnistujiksi, vaikeaa noiden "aina kannattavien" asuntosijoitustensa maksuerien kanssa. En oikein ymmärrä tätä - minä, joka olen tehnyt väärin nämä asiat niin monen mielestä, olenkin nyt se, joka on huoleton ja joka palkitaan keveällä mielellä. Epävarmuudessa ei ole minulle mitään uutta - se, jos mikä, on työidentiteettini.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tulen ajatelleeksi, että ehkä minun ei pitäisikään kokea tuosta epävarmuudesta pelkkää häpeää ja syyllisyyttä, koska saattaahan sen sietäminen olla kyky tai hyvekin jossain mielessä, esimerkiksi tällaisessa taloudellisessa tilanteessa, jossa kulttuuritalous supistuu supistumistaan. Olen onnistunut totuttautumaan johonkin, tässä tuohon epävarmuuteen, ja nyt se äkisti onkin hyödyllinen taito. Ei tarvitse mennä hakemaan masennuslääkkeitä eikä unilääkkeitä, koska maailmani on ollut tällainen kaiken aikaa.

Ja mikä tärkeintä: olen itse valinnut tämän maailman. Muistan sen vihlaisevan pelon, jonka koin, kun minulle tarjottiin pestiä, ensin puoleksi vuodeksi, myöhemmin todennäköisesti vakkaristi. Minua pelotti se jähmeys ja muuttumattomuus ja kenties pukeutumisvaatimukset ja palaverit ja sellaiset enemmän kuin tämä epävarmuus enkä ottanut pestiä vastaan. En saa kai koskaan tietää, olisinko itse levoton epävarmuudesta nyt, jos olisin silloin tarttunut tarjoukseen. (Moni suhtautui tähän kieltäytymiseeni valtavalla tyrmistyksellä ja huomasin, että heidän mielestään olin tehnyt kovin väärin. Moni myös oletti, että kieltäydyin tarjouksesta, koska teen salaa jotakin tärkeämpää, kuten suurta läpimurtoesikoisromaania tai muuta hassua. No tavallaan tietysti teenkin jotakin tärkeämpää - annan itselleni aikaa ja armoa. En tiedä, kuinka tuottoisaa se on, mutta tunnun kaipaavan tällaista kohtelua. Eikä kukaan muu ole kiinnostunut suomaan aikaa ja armoa, joten aion puolustaa niitä jatkossakin aika sinnikkäästi.)

Kuulostaa niin hurjalta kuulla jonkun sanovan, että tietenkään ihmisen ei voida olettaa työskentelevän normaalisti, jos hän ei tiedä, jatkuuko hänen työnsä siinä paikassa enää kahden kuukauden päästä. Nyökkään ja myötäilen ja myöntelen, mutta kesken sen muistan, että juuri niinhän itse työskentelen. Ei, ei voi sanoa niin yksioikoisesti, ajattelen, mutta se ajatus tulee vasta myöhemmin. Niin voi sanoa vain jos ihminen on olettanut jatkuvuutta. Minä en ole tainnut ikinä odottaa, en työasioissa. Kaipaan selkeitä alkuja, keskikohtia ja loppuja. Minä en tiedä, tulisinko itse onnettomaksi, jos tietäisin, että tämä sama jatkuu vielä kahdenkin kuukauden kuluttua. Minusta esimerkiksi tämä käännökseen sitoutuminen oli karmaisevan pitkä. Se muutti persoonallisuuttani rajusti. Olen tuijottanut marraskuun alusta saakka kaihoten helmikuun loppuun.

Se on nyt. Käännös on nyt annettu pois.

Nyt elän lopun ja alun välimaastossa, jota kutsun tyhjyydeksi tai vapaudeksi. (Tästä tulee mieleen ne keskustelut äidin kanssa, kun olin lapsi ja istuimme aamulla ennen äidin töihin lähtöä punaisella lohikäärmematolla joogaten. "Jos ne sielut vaeltaa silleen olennosta toiseen, niin mitä ne on sillä välillä kun ne lähtee kuolleen viimeisen henkäyksen mukana ja ennen kuin ne alkaa sykkiä vauvan sydämenä?" Äiti sanoo, että ne ovat osa tyhjyyttä, ne ovat hetken vapaita. Koetan kuvitella siinä lootuksessa tai hurjana leijonana kieli ulos suusta vatsaa pömpäten ja sisään vetäen, miltä se tyhjyys tai vapaus näyttää tai tuntuu. Koska olen lapsi, eikä elämälläni ole vielä rakennetta lepo vs. työ, en osaa kuvitella.) En kutsu tätä työttömyydeksi tai ole työtön, koska olen yrittäjä. No, yrittäjä ilman työstettävää, tietysti, ehkä se on melkein sama. Odotan jokin aikaa, kuulostelen. Se on hauska kielikuva: on hiljaista, höristelen ja kääntelen kuvitteellisia korvia. Pidän tästä tyhjyydestä tai vapaudesta oikeastaan enemmän kuin työpätkistä, vaikka tässäkin on vaikeat puolensa. Esimerkiksi: pitää itsetuntonsa kuosissa, olla uppoutumatta syntyihin syviin, jaksaa pitää kiinni vuorokausirytmistä, jaksaa ymmärtää muiden kiireisyyttä (joka on itsellenikin tuttua työjaksoista), jaksaa suhtautua huumorilla ihmisten kauhisteluihin (onneksi omat ystävät eivät enää jaksa kauhistella), pysyä toiveikkaana sen suhteen, että kohta jokin mukava työ löytyy. Ensin tyhjyys tuntuu aina mukavalta, mutta jossakin vaiheessa se voi käydä ahdistavaksi ja voi huomata kehon kaipaavan uutta työtä, mielen käyvän levottomaksi. Uusi työ, hihkuu silloin koko olo. Oli se uusi käännös, toimitustyö tai jotakin ihan muuta.

Ei minulla ole oikeastaan hinkua puoleen eikä toiseen. Tavallaan kääntäisin mielellään toisenkin kirjan samaan syssyyn, mutta pelkään tietysti sitäkin, että rutinoituisin siihen samalla lailla kuin tekstin kirjaksi toimittamiseenkin ja lakkaisin miettimästä, pitäisikö minun sittenkin mennä hierojakouluun tai hakea tarmokkaammin puutarha-alan oppisopimusta tai vaikka opsopata itseni kodinhoitajaksi. (Luin lehdestä jutun kodinhoitajasta ja se kuulostaa aika mukavalta ja maanläheiseltä puuhalta.) Tai entä jos repäisi radikaalisti ja opiskelisi valokuvaajaksi? Olen kuitenkin aika kyltymätön kuvaamisen suhteen ja tykkään ihmisistä. Mutta kaventuisinko siinäkin? Selvähän se: pelkään ammatti-identifikaatiota, koska olen lama-ajan nuori ja nyt näen taas selvästi, miten onnetonta on tukea identiteettinsä sellaiseen asiaan, joka ei voi mitenkään olla itsen hallittavissa. (Epävarmuutta on paljon helpompi hallita kuin varmaa uraa; ehkäpä tämä osoittaakin, miten kontrollifriikki olen ylätasolla? Epävarmuudesta on aika helppoa pitää kiinni!) Pelkään myös sitä, että lakkaisin äkisti tuntemasta kiitollisuutta minua kohdanneesta luottamuksesta ja alkaisin pitää töiden saamista itsestäänselvyytenä ja sulkisin silmäni työmarkkinoiden raadollisuudelta. En usko, että minun koulutukseni ja nykyisten työmarkkinoiden kehitystrendien yhdistelmän huomioon ottaen minulla olisi varaa sellaiseen sokeuteen.

Kotiin tallustaessani mietin sitä, miten sana kriisi kirjoitetaan kiinan kielessä erään sitaatin mukaan: se muodostuu kahdesta merkistä, josta toinen tarkoittaa vaaraa, toinen mahdollisuutta. Äkkiä tajuan, siinä kävellessä, että pidän itsessäni ainakin yhdestä piirteestä aika vankkumatta: siitä, että vaikka kyllä yleensä havaitsen ne vaaratkin ja saatan olla niistä hyvinkin huolissani, mahdollisuudet eivät enää tunnu katoavan minulta pitkiksi ajoiksi. En päästä niistä otetta. Tarkastelen mitä vain oppimisprosessina ja opetuksina ja oivalluksina, ja silloin ehkä jostakusta toisesta musertavilta tuntuvat asiat näyttäytyvät ihan toisella tavalla: paitsi musertavia, ne ovat myös opettavaisia, ja paljastavat maailmasta paljon sellaisia seikkoja, joita en olisi kenties millään muulla tavalla voinut kurkistaa. Jos epäonnistunkin jossakin tässä ja nyt, opin siitä tärkeän läksyn. Nytkin keskellä epävarmuuttani tajuan äkisti, että siedän tuota epävarmuutta aika vaivattomasti. Ja vaikka haluaisin talon maalta tai ainakin talon pihalla (minun tuloillani se taitaa tarkoittaa taloa maalta), huomaan, että olen keveämmin mielin, jos en tunge itseäni vakityöhön kuin käärmettä pulloon tuon halun takia. En haluaisi torsota itseäni jonkin yksittäisen halun takia. Taidan pitää vapaudesta aika tavalla.

Vapaudesta johonkin, käsitän sen enemmän niin päin. Joskus kun juttelen vakitöisten ihmisten kanssa, olen saavinani kiinni siitä, että he kuulevat vapauteni enemmän vapautena jostakin. Mutta se on varmaankin heidän tilannettaan, heidän elämäntyylinsä heijastumaa heidän tarkastellessaan tätä tilannetta, jota elän. Heille työ on jotakin paljon kiinteämpää ja raskaampaa, rasittavampaa. Minulle se taas on yksi siunauksista tai armoista, tahdon tehdä työtä vain sen verran, että jaksan pysyä siitä ja sen mahdollisuuksista kiitollisena. (Välillä se on vaikeaa, kun teen itselleni tiukan aikataulun. Ja kun unohdan kiitollisuuden, käyn aivan sietämättömäksi itseni mielestä. Grr.) Vapaus! Määrittämättömän ajan vapaus! Olen iloinen, kevyt, kävelemme mäkeä ylös, koira tempoilee innokkaasti hihnan päässä. Kevät tulee...

Toiveikkuus ja tahtominen

Ehkä kaikkein hauskinta blogin pitämisessä on se, miten tällainen kirjoittaminen valaa ihmiseen toivoa. En nyt tarkoita, että suhtautuisin erityisen toiveikkaasti esimerkiksi ajatusteni merkittävyyteen (joko nerokkuuden tai leviämismahdollisuuksien mielessä :P - itse asiassa olisi jotenkin kammottavaa, että joku ottaisi nämä jonakin auktoriteetin äänenä ja aion panna tyylin puolesta parastani, jottei niin pääsisi käymään), vaan pikemminkin siihen, miten tällaisen kirjoittamisen myötä ei ole enää mitään mahdollisuutta ajatella, että jokin vaikea olo tai epäonnistuminen tarkoittaisi lopullista epäonnistumista, jota ei voitaisi mitenkään korjata. Toki uskoin jo tätä ennen, että selviän oloistani ja pään seinään hakkaamisistani, mutta aiemmin olin jotenkin arempi puhumaan niistä, koska ajattelin, että ihmiset jotenkin suuttuisivat niistä eivätkä voisi enää pitää minusta ollenkaan niistä kuultuaan. No, nyt olen ainakin päässyt siitä pelostani ja uskallan suhtautua toiveikkaasti siihen, että mitä älyttömyyksiä sitten tulenkaan ajatelleeksi, ihmisistä on silti mukavaa, että tunnen oloni hyväksi ja pontevaksi, ja ikävää, jos olen allapäin. Aivan riippumatta siitä, kuinka tyhmiä ajatuksia minulla on ollut viime aikoina tai kuinka surkea onnistun välillä olemaan. Se on aika ihmeellistä ja vapauttavaa!

Kirja, jota käännän, on miellyttävän tervejärkinen ja maanläheinen. Siinä kirjoitetaan paljon toiveikkuuden tärkeydestä. Nuo sanat ovat iskeneet minussa otolliseen saumaan, koska elämässäni oli siinä 15-21-vuotiaana jakso, jota on helpointa luonnehtia liki täydellisenä toivon puuttumisena. Voisin toki sanoa olleeni hyvin masentunut tai ahdistunut tai tunteneeni, ettei minulle ollut paikkaa elämässä ja ystäväpiireissä. Tai voisin kirjoittaa, että olin onneton tai vailla suuntaa tai että olin varma siitä, että kuolisin piakkoin ja että se olisi kaikille minut tunteville suuri helpotuksen ja ilon päivä. Mutta mikään näistä ilmaisuista ei ole tunnu yhtä täsmälliseltä kuin se, että olin kadottanut toiveikkuuteni. Tulevaisuus näytti yksinkertaisesti valtavalta, venytetyltä kärsimysnäytelmältä. Siinä ei ollut mitään kivaa, hyvää, armollista, lempeää tai hauskaa. Ehkä tira seksuaalista nautintoa, mutta siitäkin sai maksaa kovan hinnan.

Siihen mielentilaan on yleensä vaikeaa saada kosketusta. En oikein enää ymmärrä, miksi olin niin toivoton. Toki ympäristö oli välillä aika haastava ja toki kodin tuki olematon, mutta silti. Nykyistä elämääni luonnehtii kuitenkin verrattuna aika moneen ystävään ja tuttavaan hyvin vankka vakuuttuneisuus siitä, etteivät erehdykset nyt niin vakavia ole ja että oikeastaan kaikesta selviää kyllä. Toki olen välillä väsynyt, stressaantunut ja allapäin ja joskus hyvinkin epävarma siitä, onko se tapa, jolla ajattelen asioista, lainkaan järkevä. Mutta sellainen menee aika nopeasti ohi, kun vain maltan tarkastella huolellisesti, millaista elämää oikeastaan tahdon ja liittyvätkö kokemani vaikeudet sen käytännön järjestelyihin. Melko usein ne liittyvät. Sitten on vain päätettävä, ovatko odottamattomat vastoinkäymiset niin merkittäviä, että tavoitteita on viilattava, vai onko vastoinkäymiset ja hankaluudet hyväksyttävä osana noihin tavoitteisiin pyrkimistä. Luotan siihen, että voin valita melko vapaasti ja kylmäpäisesti, kumman näistä haluan ja että käytäntö kyllä ajaa porsaan kotiin routimasta, jos valitsen väärin. Luotan myös siihen, että minulla on varaa valita, millaista työtä teen. Sekin tarkoittaa tietysti monista asioista tinkimistä, mutta puolet valveillaoloajasta on aika paljon uhrattavaksi oleiluun ahdistavassa ympäristössä tai jonkin pohjimmiltaan epäeettiseltä tuntuvan parissa. (Tosin minun on aina välillä vaikeaa hahmottaa yhtään minkään tekemiseni eettistä kelpoisuutta, joten yritän olla myös lempeä itselleni samaan aikaan... Kääntäminenkin on vähän niin ja näin, koska kirjoja yritetään myydä mahdollisimman suuri määrä ja kustantaja tietysti aina toivoisi lisäpainosta ja kirjan klasariksi muodotumista. Itse taas toivoisin, että kirjoja käytettäisiin lähinnä kirjastoista käsin ekologisista syistä. Mutta toisaalta, ilman kirjoja en ajattelisi, kuten ajattelen...)

Toinen kirjan sisältämistä ideoista, joka tuntuu hyvin virkistävältä ja johon törmää harmillisen harvoin ihmisten käyttäytymistä ruotivissa opuksissa, on tahtominen. Ainakin oman elämäni kaikkiin käännekohtiin on liittynyt sellainen kumma ilmiö, että äkkiä näennäisen avoimesta ja viipyilevästä olemisen tavasta hahmottuu voimakas oma tahto: tahdon asioiden menevän näin ja olen valmis luopumaan toisista mahdollisuuksista, jotta ne sujuisivat tuolla tavalla. Ja metatasolla: tahdon tahtoa näin. Jos joku käy venkslottamaan minua toisiin päätelmiin, saatan pitää tiukasti ja itsepäisesti kiinni siitä, että tahdon tahtoa näin. Joskus olen saanut jonkun ystävän raivopäiseksi tällä metodillani. Olen myöntänyt, että juu, hänen esittämänsä vaihtoehto on aivan järkevä ja että siitä olisi näissä ja näissä olosuhteissa ja näiden seikkojen suhteen enemmän etua kuin valitsemastani vaihtoehdosta. Silti tahdon pitää kiinni tahtomastani asiasta, koska ne näkymät, jotka sen toteutumisen myötä avautuisivat, tuntuvat kiinnostavammilta. Toisinaan minua kiinnostavat paljon enemmän kaukaiset mahdollisuudet kuin todennäköiset vastoinkäymiset matkalla niiden luo.

Voisin suhtautua tähän joko ongelmana tai haasteena, mutta tahdon suhtautua siihen haasteena. Elämä olisi valtavan tylsää, jos oma tahto ei putkahtaisi silloin tällöin esiin yllättäen ja suuntaisi olemista selkeästi. (Toisaalta on ehkä hyvä sekin, ettei se kaiken aikaa dominoi näkymiä, koska rentoutumiselle, epävarmuudelle ja epämääräisyydellekin on hyvä olla kautensa, jotta tahto saa uusia vaikutteita eikä vain paahda samaa uraa eteenpäin laput silmillä. Hehee, olen ehkä tehnyt pintatason ajelehtimisesta hyveen, kunhan siihen liittyy metatason toiveikkuus ja siitä toisinaan kiteytyvä tahto. Ja mietin, onkohan tahdottomilta ja tilansa eteen ponnistelemattomilta vaikuttavilta ihmisiltä jotenkin riistetty toiveikkuus ja siksi heidän tahtonsa ei voi kiteytyä sen pallottelemista houkuttelevista vaihtoehdoista? Tätä ajatusta ei setä käännöskirjassa esitä, ainakaan muistaakseni, mutta minusta tuntuu, että jotenkin näinkin sen voisi ajatella menevän...)

Välillä kadotan toiveikkuuteni hetkeksi. Kun kadotan toiveikkuuteni, kadotan aina selkeästi myös tahtoni. Toivottomuuden hetkinä ei ole vain mitään, mitä osaisi tahtoa. Toiveikkuus palautuu pian, mutta tahdon vaivihkainen muodostuminen kestää. Tuntuisi jotenkin väärältä (mutta tämä on vain intuitioni) sanoa tahtovansa jotakin asiaa, josta ei olekaan kovin varma. Enimmäkseen en ole asioista kovin varma. Ja välillä tahtominen saa aivan kummallisia muotoja. Kuten silloin, kun istuin fysioterapian pääsykokeissa kolme vuotta sitten ja odotin muiden kanssa, että saisimme kääntää paperit ympäri ja alkaa täyttää lomakkeita. Katselin kellon minuuttiviisaria, joka lipui värähtämättömältä näyttäen kohti tasaa. Ja äkkiä, juuri ennen kuin paperit piti kääntää, tajusin, että tämä opiskelupaikka ei ole se muutos, joka on tärkein. Oli tärkeämpää uskaltautua myöntämään, että elin suhteessa, joka oli muuttunut valtaosin tyhjäksi kulissiksi. En tahtonut enää vähätellä sitä ahdistusta, joka suhteeseen liittyi. Täytin tehtävät kummallisen onnellisen kuohuvassa olossa. Sanoin ajatuksen ääneen ensimmäisenä yksilöhaastattelun psykologille: "Voi olla, että olen eroamassa. TAHTOISIN erota." Psykologi kysyi, mitä puolisoni siitä ajatteli, ja sanoin, etten ollut vielä sanonut hänelle asiasta mitään. Mietin asiaa sen päivän loppuun saakka ja illalla sain sen sanottua ääneen koetettuani ensin punnita kaikki seikat puolesta ja vastaan. (Mutta tietysti tahto painotti vaakaa toiseen suuntaan.) Valvoimme koko yön, kunnes mies suostui käsittämään, että olen aivan tosissani. Joku muu olisi ehkä miettinyt pidempään, mutta tahto, joka muotoutui, oli niin selkeä, ettei sille käynyt inttäminen vastaan. (Olkoonkin, että myöhemmin ehdin epäillä monta kertaa, oliko ratkaisu sittenkään oikea. Ehkä sen "oikeus" tai "vääryys" on epäolennaista, liian karkea mitta. Tärkeämpää lienee, ettei kukaan vaurioitunut erosta pysyvästi ja että uskalsin oppia järjestämään elämäni siten kuin tahdoin myös parisuhteessa. Aiemmin olin aivan liian pelokas sen suhteen, että loukkaan järjestelyilläni toista. Vasta nyt eron jälkeen olen oppinut erottamaan, että loukkaantuminen on enimmäkseen toisen ihminen oma päätös silloin kun kyse on vain siitä, että koetan luovia elämässä eteenpäin ja tutkia sen mahdollisuuksia kuten parhaaksi näen. Ja päinvastoin, tietysti. Kun loukkaannun, tahdon loukkaantua, tahdon pitää kiinni jostakin säännöstä, josta emme ole itse asiassa koskaan sopineet. Saatan huolestua helposti ja välillä pahastun jostakin, mutta en tosissaan jaksa olla loukkaantunut, koska harvemmin kyse on oikeastaan mihinkään vastuualueeseeni kuuluvasta, paitsi silloin kun minua koetetaan määräillä, se kuuluu näet vastuualueeseeni: haluan vahtia, ettei minua noin vain pompoteta tahdolleni vastakkaiseen suuntaan. Enkä haluaisi ottaa vastuulleni toisten ihmisten tunnesäätelyä. Siksi saatan väsyä ihmisiin ja heidän kanssaan olemiseen, jos heidän kanssaan kommunikointi tuntuu sisältävän liian monia sopimuksia, joihin en koe suostuneeni missään vaiheessa ja joihin en myöskään tahdo suostua. Tahallinen ilkeily on asia erikseen, mutta harvemmin siihen törmää.)

Tahtominen repäisee auki myös aivan uudenlaisen, toiveikkaan tulevaisuuden, johon ei vielä hetkeä aiemmin olisi pystynyt kurkistamaan. Elämä ei soljukaan eteenpäin samanlaisena ja muuttumattomana, vaan joka talon nurkan takana odottaa yllätyksiä! Pitää vain olla kärsivällinen, tutkia mieltymyksiään ja toimivia käytäntöjään, karsia tyytymättömyyttä tuottavia malleja tai jotenkin muunnella niitä paremmiksi, ja ties mitä tapahtuu! Tahtomiseen liittyy vielä sekin kimurantti toiveikkuuteen liittyvä seikka, että niinä hetkinä, kun tahdon jotakin, olen vakuuttunut pystyvyydestäni. Voisi ajatella tämän menevän päinvastoin eli että pystyvyyden tunne saisi uskaltautumaan tahtomaan, mutta ei se minusta vaikuta käyvän niin päin, ei ainakaan omassa mielessäni. Tahtominen vakuuttaa minut siitä, että pystyn kyllä oppimaan urakan vaatimat kiekurat ja kumarrukset ja että jaksan varmasti takaiskut ja epätoivon hetket, niin musertavilta kuin ne saattavatkin hetkellisesti vaikuttaa. Minähän tahdon tätä. Ja: tahdon tahtoa näin.

Kaikki on kunnossa niin kauan kuin saan seurata tahtoani. Onneksi se ilmenee aika harvoin sillä lailla tärskäyttävän varmassa muodossaan. Olen ollut tahdossani varma vain harvasta asiasta: siitä, että haluan pikkusiskon, taidelukioon menemisestä, ulkomaille töihin lähtemisestä, filosofian pääaineeksi vaihtamisesta, kasvissyöjäksi alkamisesta, eroamisista, siitä että haluan kokeilla kustannustoimittamista työnä, siitä että tahdon kokeilla kääntämistä työnä. (Vasta viimeinen päätös on ollut sellainen, jota kukaan lähipiirini ihmisistä ei ole vastustanut; minusta on mukavaa huomata, että osaan tahtoa myös sellaisia asioita, joiden takia en ole läheisteni mielestä hankala. Tai sitten he ovat vain todenneet minut toivottamaksi - tai oikeammin heistä kai liian toiveikkaaksi - juntturaksi ja jukuripääksi!) Minkään rakkaussuhteen aloittamisesta en ole koskaan ollut varma enkä ole sillä lailla tahtonut niitä suhteita, niin opettavaisia ja monella tapaa minua tukeneita kuin ne ovatkin olleet. Ja vaikka olen tyytyväinen avioliittooni, en sillä lailla pidä sitä niin tärkeänä tapahtumana elämässäni kuin niitä kohtia, joissa tahtoni on äkisti näyttäytynyt varsin neuvotteluhaluttomana ja varmana; nuo hetket saavat minut uskomaan, että silloinkin kun en ole siitä tietoinen, kehoni vaivihkaa kerää informaatiota seuraavaa suuntimispistettä varten. En ole myöskään tahtonut ystävystyä kehenkään, sekin on tapahtunut vahingossa, mutta osoittautunut kaikin tavoin elämää rikastavaksi kokemukseksi hankaluuksineen kaikkineen.

Olen kauhean iloinen, että löysin käännöstyöstäni nämä toiveikkuuden ja tahdon käsitteet. Minusta tuntuu, että ymmärrän elämääni nyt niiden avulla paljon täsmällisemmin, mutta samalla jotenkin kansantajuisemmin. (Höhöö, mikähän se kansa oikein on?) Samalla ajattelen saaneeni hallintaani työkalut, joilla voin tutkia toistenkin elämää oppiakseni paremmin ymmärtämään heidän hämmentäviä tapojaan hahmottaa tilanteet: Voin aina kysyä heiltä, mitä he ovat elämässään tahtoneet, kuinka tiukasti he pitävät tahdostaan kiinni ja kuinka pitkälti he ovat valmiit puolustamaan sitä. Samalla tavalla voin kysyä, miten toiveikkaita he ovat elämänsä suhteen ja mitä he odottavat elämältään. Pelkäävätkö he enemmän kuin äkkiä rohkaistuvat hahmottamaan itsensä pystyviksi? Hahmottavatko he vastoinkäymiset haasteina vai lannistavina olosuhteina? Kuinka kauan kuluu, että lannistumisesta seuraa sisuuntuminen ja siitä puolestaan toiveikkuuden viriäminen? Jotenkin tuntuu siltä, että nämä seikat ovat toista ihmistä ymmärrettäessä (tai eh, sitä yritettäessä) paljon oleellisempia kuin se, mihin hetkellisiin tavoitteisiin hän on nyt sitoutunut, mistä hänelle tavanomaisesti loukkaannutaan ja mistä häntä yleisesti kiitetään.

Surullisinta kaikessa tässä on, että asiaan porautuessani tajuan yhä selkeämmin, miten yleinen toiveikkuuden puuttuminen jostakusta tekee hänestä hyvin vaikean rakastaa ja pitää. Virittääkö tuo vaikeuden tunne velvollisuuden? Niin tuntuu usein käyvän. Ja sitten käy harmillisesti niin, että kun huoahtavaa velvollisuuttaan lykkää omat tunteensa syrjään ja hoitaa velvollisuuttaan eikä toinen siitä huolimatta käy sen toiveikkaammaksi, alkaa tuntea tyytymättömyyttä itseään ja toista kohtaan. Siksi olen miettinyt, että kenties tuohon velvollisuudentuntoonsa voisi suhtautua tahtovammin. Voisi tahtoa asettaa sille rajat. Tunnen tuollaisen tahdon muovautuvan, mutta se on vielä melko epäselvä ja tuskin yltyykään miksikään kirkastumisen hetkeksi.

Ei auta kuin odottaa ja sillä välin kääntää kirjaa eteenpäin.