Riento

Käymme pitkästä aikaa missään. Tarkemmin ottaen, menemme kynttilätapaamiseen koronaan kuolleiden muistoksi, osin koska minusta näitä kuolleita pitää muistaa - tai mikä pitää se on, muistan joka tapauksessa - , muistaminen on järkevää tehdä yhdessä ja sitä paitsi olen tilaisuuden poliisille ilmoittanut järjestäjän yhteyshenkilö eli minulla on myös velvollisuus olla paikalla. (Kai silti jos olisin sairas, voisin nimetä jonkun sijaisen, oletan. Ei kai etenkään tällaisena aikana voi olla velvollisuutta mennä johonkin sairaana?) Tokihan käyn työtehtävissäkin lähitilaisuuksissa mutta se on eri asia. Se en tietyssä mielessä ole minä vaan joku ammatillisempi, joku joka minun on pakko olla nyt omaa moraalianiakin koetellen, koska sähkölasku, lainan korkojen nousu ja niin edelleen. 

Vompsu haraa vähän vastaan mutta pidän kiinni siitä, että tämä tekee hänelle hyvää. Ja hän haraa vain vähäsen vastaan. Omakin mieleni haraa vähän vastaan, jännitän hartioita kaulaa niskaa kasvoja, mietin, pitääkö ottaa särkylääke, mutta se on vain staattista jännitystä ja sulaa kun pääsemme junaan.

Olemme välillä nähneet pandemiassa ihmisiä ulkona. Ne kerrat ovat laskettavissa kahden käden sormin. Ja lukuun ottamatta aivan muutamaa kertaa Näkymättömän tytön ja Kalifornian-naisen kanssa, olemme väsähtäneet molemmat tapaamisissa aivan hoipertaviksi ja tolkuttomiksi saakka ihmisten lähdettyä, minä tietysti Vompsuakin pahemmin, koska se on ollut kaava niin kauan kuin olemme tunteneet - ekstrovertti jaksaa huomattavasti paremmin ryhmätilanteita kuin introvertti, jollaiseksi kai jokainen minut tunteva luonnehtisi. Sen ihmisväsähdyksen syvyys on saanut miettimään, miten ihmeessä jaksoin ihmisten tapaamista siinä mittakaavassa ennen pandemiaa. En ole ollut ihmeemmin huolissani mistään masennuksista tai vastaavista, koska minusta on selvää, että pandemiassa eläminen on raskasta ja kesannoivaa. Olisin ehkä enemmän huolissani jos kaikki tämä ei tuntuisi jollain tavalla raskaalta. Epäilisin varmaankin silloin kieltäväni itseltäni tiettyjä tunteita ja oivalluksia. 

Nyt riennämme Aleksanterinkatua ja huomaan jotain omituista, ikään kuin sisäistä lepatusta. Hetkinen: olen innoissani, minusta on mukavaa mennä, tuntuu turvalliselta mennä, odotan että olisin jo perillä. Panen merkille, että tunnen tämän tunnun. Joskus aiemmin ihmisten näkemään meneminen on tuntunut tältä. Silloin kun vielä onnistuin uskomaan heidän välittävän toisistaan sinnikkäämmin. En ole kokenut tätä pitkiin aikoihin, en pandemian alun jälkeen. Tulemme torille, näemme mustahahmoisen kynttilällisen ja kädessään vaaleanpunaista FFP-maskia riiputtavan, joka lähestyy mustahahmoista. Pelmahdamme heidän luokseen, esittäydymme - olemme tavanneet vain nettikeskustelussa, joka on ollut yhtä intiimiä ja peittelemätöntä kuin blogit joskus silloin ennen - ja solahdamme. Tuntuu kauhean helpolta ja luontevalta ja mukavalta ja suorastaan innostavalta. Panen sen merkille.

Vähitellen saapuu enemmän ihmisiä, äitinikin. Sytytämme kynttilät, asettelemme ne sydämen muotoon suurkirkon portaille. Äiti on arka juttelemaan, ollut tiistaina silmäleikkauksessa, ilman meikkiään ja tyylikkäitä pokiaan näyttää pieneltä mummolta. Olen äitin kanssa tukemassa häntä - hän on muistamassa hyvää ystäväänsä, joka kuoli koronaan ja jonka hautajaisiin hän ei päässyt, sekä tietysti näkemässä minua -, näen Vompsun pörräävän muiden parissa, verkostoituvan innolla. En ole nähnyt häntä näin vapautuneena aikoihin. Yksi mustapukuisista tulee juttelemaan äidin ja minun kanssa. Tuntuu, että sydän oikein sulaa hänen puhuessaan äidille, ja kuullessani kaikesta, että hänkin välittää, jopa siitä, mitä äidilleni tapahtuu, vaikka he eivät ole koskaan tavanneet.

Tilaisuus on lyhyt mutta silti sen verran pitkä että osa osallistujista ehtii jäätyä - ne sievästi pukeutuneet nuoremmat naiset, kuten kuvaan kuuluu. (Minulla on kahdet villahousut päällekkäin, talvikengät, paksu untuvatoppatakki, kaksi pipoa, sveitsin armeijan rukkaset ja itävallan armeijan kauluri. Vompsulla on lasketteluhaalarit. Meille ei tule yhtään kylmä koska olemme pukeutuneet kuin pilkkiretkelle.) Sitten kävelemme pois äidin kanssa kohti asemaa. Kun tajuamme, että saatamme ehtiä aiempaan junaan, äiti hoputtaa meitä juoksemaan sille. Ja niin teemme, ja ehdimme junaan juuri ja juuri ennen kuin se nytkähtää liikkeelle. 

Junassa huomaan jotain aivan kummallista. En ole lainkaan väsynyt, vaikka olen tavannut monta täysin vierasta ihmistä. En lainkaan. Ja Vompsu se vasta voimissaan onkin, kyselee tietämieni ihmisten nimiä tapaamisesta ja lähettelee heille yksistyisviestillä kiitoksia ja oli kiva tutustua -tyyppisiä hihkaisuja. 

Näin saan selville jotain tärkeää. Nimittäin sen, että vaikka kuinka olenkin ajatellut, ettei minua ihmeemmin häiritse se, etteivät toiset jaksa välittää hauraiden ihmisten kohtaloista pandemiassa sen vertaa, että pukisivat kunnon hengityssuojaimen ryhmämenoihin, on se häirinnyt aika tavalla. No, tietysti, olen kyllä täälläkin kirjoittanut siitä aika monta kertaa ja vielä useammin kirjoitin siihen keräykseen, jossa kerättiin pandemia-ajan päiväkirjamerkintöjä. Mutta olen jotenkin ajatellut jo tottuneeni siihen, oloutuneeni, ja että minulla on kohtalaisen turvallinen olo omassa tiukkaan istutetussa hengityssuojaimessani näiden ihmisten kanssa. Ja on toki puhtaan fyysisesti, se pitää paikkaansa: minulla on hengityssuojaimeni, joka suojaa minua, sen päälle tuore Virosta haettu buusteri ja vielä päälle typpioksidinenäsuihke, jota myydään nyt jo Saksassakin. Mutta emotionaalisesti en ole turvassa muiden ihmisten kanssa. Joudun joka tapaamisella ponnistelemaan tyrmistyksen suon ylitse: Ahaa, tänäänkään he eivät välitä. Tänäänkään he eivät suojaa ketään. Edelleenkään he eivät ole ehtineet perehtyä asiaan. Heille näkyy olevan tärkeämpää instagramkuva ilman maskeja, tai jokin kuvitteellinen "normaali". Nekin, jotka puhuivat aluksi, että hyvä kun nyt käytetään maskia, käytetään näitä jotta saadaan pidettyä tapahtumat auki, riisuivat maskit suosituksen poistuessa eivätkä näytä pukevan niitä päälleen vaikka kuinka moni vammautuisi ja kuolisi tässä souvissa. Eivät he ole koskaan halunneet suojata toisia, ensisijaisesti, vaan pitää joogatuntinsa ja konserttinsa. 

Nyt, rientomme keveyden ja väsyttämättömyyden takia, ymmärrän äkisti, miten paljon tuo emotionaalinen kuorma painaa. Se se minut väsyttää. Se tekee menemisestä ja tapaamisista raskaita, vieroittaa ihmisistä, joita kuvittelin aiemmin hyviksi ja välittäviksi. Tämä on vain niin iso asia. 

Ja koska rientäminen turvallisesti tuntui mukavalta, ymmärrän taas hetken, edes jollain tavalla, mitä tarkoittavat ne, jotka iloitsevat mahdollisuuksista nähdä toisia ihmisiä. Minäkin näytän iloitsevan, mutta vain niiden ihmisten näkemisestä, joita tavatessani minun ei tarvitse koettaa koko ajan ponnistella kohti ajatusta, että onhan tämäkin ihminen omalla tavallaan hyvä ja välittävä. Ja ettei kaikkien tarvitse olla samalla tavalla. Ja että miten minusta on tullut näin kauhean tuomitseva, enkö voisi relata ja tutkia nyt vain omaa arvostelmaani. Ja että eivät he vain tajua, minkä kanssa ollaan tekemisissä SARS-COV-2:sta kyydittäessä, että heillä on kiire ja liian kova luottamus poliittisiin elimiin. Että ei voi vaatia kauhalla jos on lusikalla annettu ja niin edelleen. Mutta se on järkeilyä, se kuluttaa, ja tapaamisten loppupuolella olen vatkuttanut itseni aivan uuvuksiin sisäisellä dialogillani. 

Ja samalla tiedän, rientoilostani huolimatta, ettei asia ole niin mustavalkoinen tai yksinkertainen. Okei, minulla oli näiden ihmisten kanssa turvallisempi olo kuin aikoihin. Koen aitoa iloa ilman tyrmistystä tai kauheaan selittelyn verkkoon sotkeutumista. Me jaamme sen saman tyrmistyksen. Muita aiheita emme välttämättä jaa. (Ja siksi elämä on pohjimmiltaan yksinluovittavaa, eikä kannata luottaa mihinkään ryhmäkuuluvuuteen liiaksi: ei ole ketään toista, joka käsittäisi asiat täsmälleen samoin. Jokaisella on ainutkertainen näkökulmansa, vaikka heijastelemmekin toisiamme kuin monadit.)

Muistan ajan, jolloin olin juuri eronnut. Äkisti oli jokin eronneiden naisten parvi. Heidän kanssaan oli turvallista olla, koska he jakoivat saman tilanteen. Sittemmin loittonimme kukin tahoillemme, koska oliko meillä lopulta kuinka paljon muuta yhteistä? Sellaistahan elämä ja ystävystyminen useimmiten juuri on. 

On ihmisiä, toki, jotka pysyvät mukana pitkään ja vaikka kuinka erilaisin tilantein ja asentein. Joidenkin kanssa se ystävyys alkaa uudelleen joka kerran kun nähdään, poissaollessaan heitä ei ikävöi. Mutta enimmäkseen on tilanneystäviä, koska siten elämä aikatauluttuu. Opiskellaan samaa asiaa, ollaan erottu, ollaan niitä ainoita joita tilanne järkyttää luita ja ytimiä myöten. Pidän näitä ystävyyksiä ihan yhtä tärkeinä ja oivaltavina kuin pidempiäkin. Intensiivisinä, kannattelevina. Pitkissä ystävyyksissä on toki se turva, että tietää jo niiden todennäköisesti selviävän vaikka minkämoisten kuilujen yli. Mutta pelkästään niiden varassa ei voi luovia. Ei ehkä pelkästään myöskään tilanneystävyyksien varassa. (Ja pitää muistaa, että pitkät ystävyydet ovat alkaneet tilanneystävyyksinä.) Tilanneystäviä ei ole nyt ollut koko pandemian ajan, koska ne ihmiset, jotka on tavannut tänä aikana pakollisissa menoissaan, eivät käyttäydy niin, että heidän kanssaan tuntisi vaivatonta yhteenkuuluvuutta. Ei: heidän kanssaan tuntee huolta, on vähän kuin ainoana aikuisena tilanteessa täynnä villejä lapsia. Ja ehkä he kokevat samoin minun kanssani, ainakin ne, jotka jotenkin hätkähtävät maskia tai sanovat jotain sen tapaista etteivät pelkää sairastuvansa. 

Tuntuu ihmeelliseltä, että ei väsytä, ei lainkaan, tapaamisen jälkeen. Että sinne oli keveää mennä. 

Varmasti on helpompaa elää, jos kykenee tällaisena aikana kokemaan tuollaista ihan kenen vain, ihan millä lailla vain asennoituvan ihmisen kanssa. Tosin kyllä epäilen, että jos ihminen pysähtyy tajuamaan, ettemme voi tietää taudin pitkäaikaisvaikutuksia, ja miettimään, leikkikö hän ruttohippaa monestikin, ja kuinka moni vammautui ja kuoli, ei sekään ehkä mikään keveä tuokio ole, etenkään kun takaisinkelausnappulaa ei ole ja voi valita vain tässä ja nyt. Me kukin valitsemme kaappimme, jonka köytämme selkäämme. Vai valitsemmeko? En tiedä, rehellisesti, en tiedä. Tämä on aito kysymys nyt kun se viriää. Minusta nimittäin tuntuu, että tavallaan emme valitse. (Ja oletan, että suurin osa ihmisistä ihan vaan ohittaa olankohautuksella aiheuttamansa tuhot, koska onhan se hieno psyyken suojamekanismi ja jos voimavaroja muuhun ei ole - -. Pahoin pelkään, että ekokatastrofi etenee juuri tämän strategian siivittämänä.) Emme perussuuntaa. Mutta hienosäätösuunnata voi. Esimerkiksi, ei minun tarvitse kirjoittaa tätä muistiinpanoa eikä ainakaan laittaa sitä näkyville. Se on valinta, toisin kuin tunteet, kuin tuntu, jonka koen välittömästi. Voisin vain tuntea kehossani Aleksanterinkatua pitkin rientämisen riemun ja keveyden ja salata sen kaikilta, no, en ehkä Vompsulta enkä äidiltä, olen vähän kämäinen salaaja, mutta kaikilta muilta, koska kyllähän minussa on sama tuomituksi tulemisen pelko kuin kaikissa muissakin. Mutta en halua rakentaa sellaista maailmaa. En ainakaan sitä. 

Onneksi olen ennen pandemiaa törmännyt käsitteeseen affect alien. Se tekee kaikesta tästä helpompaa. Ja suhtaudun luottavaisesti siihen, että kunhan meillä on parempi terapeutiikka ja ilmahygienia, ehkä limakalvoimmuniteetin tuottavat nenäsumuterokotteetkin, on taas enemmän ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse akuutisti ylittää tyrmistyksen suota. Sitten olemme taas enemmän samankaltaisessa tilanteessa useamman kanssa ja heidän näkemisensä voi taas tuntua mukavalta. Ehkä. Ei minun elämässäni ole ollut näin suurta mullistusta aiemmin, enkä osaa sanoa, mistä kaikesta voi palautua. Mutta olen ystävystynyt sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka ovat aiemmin suhtautuneet minuun hyvin pisteliäästi ja pilkallisesti, joten olettaisin, että pystyn antamaan anteeksi myös tämän. Enhän minä lopulta ymmärrä lainkaan, miksi suurin osa toimii, kuten toimii. Ehkä pääsemme joskus tilanteeseen, jossa he kertovat, miten asiat kokivat, miksi eivät kokeneet tarpeelliseksi suojata toisia ja niin edelleen. Luultavasti osaan tilanteen mentyä ymmärtää senkin, ettei joku vain jaksanut. Sellainen on aihe suruun, ei anteeksiantamattomuuteen. Mutta toistaiseksi näytän osaavan vaistomaisesti vain tyrmistyä välinpitämättömyyden liki äärettömästä ulapasta. Vai onko se toimijuuden puutteen ulappa, usko siihen, ettei mihinkään voi lopulta vaikuttaa - yhtä järkyttävä joka tapauksessa.  

Olen kiitollinen pandemiasta, vaikka tietysti se virus olisi saanut päästä lirahtamasta karkuun. Ottaisin koska vain mieluummin ne ihmiset elossa ja terveinä kuin tämän tiedostamisen, joka on kasvanut tässä ajassa eikä olisi voinut syntyä kai ilman pandemiaa juuri mitenkään. Tuntuu ihmeelliseltä, että on saanut rientää, taas. Keveänä, pulppuavana, että on vertaisia. 

Sunnuntai: työpäivä, mutta onneksi vasta illasta. Nukun riennon helpotuksen jälkeen paremmin kuin aikoihin. 

Vanhainkodin hajussa

Saimme kotiin vanhainkodin hajun. Ei, vanha koira ei nyt pissannut sänkyyn eikä eteiseen eikä käynyt se tavanomainen, eli kun se tekee sen nettituntieni aikana, Vompsu hinkkaa pissaa lattialla eestaas villasukallaan vaikka kuinka olen esitellyt, miten lattian voi luututa puhtaaksi. Tällä kertaa kissa oli kakannut melko löysää kakkaa tekstiilien päälle joogahuoneessa. Siellä ei ollut vanhainkodin haju - haju oli voimakas ja voin pahoin sekä torstain että perjantain nettitunneilla mutta meni aikaa että löysin hajun lähteen. Kun likaiset tekstiilit sitten viimein nostettiin pyykkikoneeseen, sinne meni myös kissanpaskaa.

Kun pesee pyykin kuumassa, jotenkin odottaa kaiken tuoksuvan puhtaalta luukkua avatessaan. Tai siis, tuoksuvan ei miltään, siltähän juuri puhdas tuoksuu. (Useimpien ihmisten pesukoneet taitavat haista kemikaalihyllylle puhtaan sijaan.) Kuumassa on tietysti pestävä, koska uloste. No, nyt kaikki haisikin sitten sille. Myös kaikki semmoinen, missä ei kissanpaskaa alun perin ollut lainkaan. Nostelin kakanhajuisia vaatteita pyykkinarulle yökötystä pidätellen ja toivoen, että ehkä ne kuivuessaan menettäisivät hajunsa. (Joskus kun pyykki jää koneeseen kosteana vuorokaudeksi ja alkaa haista ummehtuneelle, haju yleensä haihtuu siedettäväksi sen kuivaessa.) Viimeiseksi siivosin luukun läpän, jonne aina kertyy kaikki nöyhtä. Nyt siellä oli vettynyt pökäle, joka haisi aivan karmivalle. Hain vessapaperia, heitin pökäleen pönttöön ja vetäisin sen pois haisemasta. Sitten ladoin samat vaatteet uudestaan koneeseen, lorautin pesuainetta ja käynnistin hygieniaohjelman toista kertaa.

Kun vaatteet tulivat ulos koneesta, niissä oli enää aavistus kakanhajua. Täsmälleen sama haju, joka leijuu vanhainkodeissa laitosruoan ja kahvin hajun taustalla. Paistoin sattuneesta syystä eilen foccaccian, tänään teen ehkä pannukakkua. Jotain muutakin kuin kakanhajua. Mutta vanhainkoti tulee yhä enemmän mieleen. 

Syyslomaviikon alku. To do -lista on lyhyt mutta väsymyskin syvä, koska tässä työnkuvassa ei voi noudattaa kohtuutta liikunnan määrän suhteen. Keho kiehuu ja kihisee viikot, nyt se saa rauhoittua. Onneksi syysloma tuli ennen kuin tarvitsi sairastua mihinkään. Yritän jaksaa ottaa pihan vesiletkun irti, tyhjätä ja kääriä puutarhavajaan, taitella pöydät ja tuolit pihalta talveksi pois, työntää loputkin tomaatinrangat kompostiin, pakata kesävaatteet matkalaukkuun ja laskostaa talvivaatteet niiden tilalle kaappiin, leikata koiran karvat. 

Väsymykseni on onneksi fyysistä, ei mielettömyyden tuntua.

Maailmassa on paljon hyvyyttä, joka ei vain löydä uomaansa. Männäviikolla eräs seniorituntilainen sanoi pukkarissa että onpa hienoa että jaksan käyttää maskia vaikkei sitä suositellakaan. Että ihan kuin välittäisin siitä, sairastuvatko he. Sanoin aika painokkaasti että totta kai välitän siitä sairastuvatko he ja että jos työnäni olen tuomassa terveyttä ja hyvinvointia niin katsoisin kyllä epäonnistuneeni pahasti jos joku siksi sairastuisi. Hän sanoi että niin joo, totta kai, varmasti niin, mutta kun ei hän jaksa eikä hänen lapsetkaan, ja he kuitenkin välittävät toisistaan. Olin ihan hiljaa enkä sanonut mitään. 

Sitten hän sanoi, että tuntuu kyllä vähän oudolta, ettei sillä ole enää mitään väliä että sairastuuko joku pahasti. Niin tuntuukin, sanoin. Ja että minusta sillä kyllä on edelleen väliä näillä kuolleisuusluvuilla. Niin, sanoi tämä vanha mutta virkku rouva, ja lisäsi: vanhat ja hauraat kuolevat, riskiryhmäläiset, mutta johonkin he kuitenkin kuolisivat. Niin, sanoin. Sitten lisäsin, että samalla logiikalla toki kannattaisi muutkin lääketieteelliset toimenpiteet jättää tekemättä ja lakata käymästä joogassa, koska me kaikki kuolemme kuitenkin johonkin eikä se siitä mihinkään muutu, teit niin tai näin, ja että minusta etiikka ei sillä tavalla saa siihen asiaan pysähtyä, koska niin käy joka tapauksessa. Rouva istui ihan hiljaa ja totesi sitten että hän ei sentään ole riskiryhmäläinen. Mihin sanoin, että kyllähän te kaikki tällä tunnilla olette. Niin, iän puolesta, hän myönsi. Ja lisäsin, että on se merkittävin riskitekijä monen analyysin mukaan, ja hymyilin maskini takaa. Hän hymyili takaisin ja laski sitten katseensa. 

Hän oli pitkään hiljaa ja katseli laukkunsa sisältöä, ehkä etsi maskia, jota siellä ei ollut aikoihin, tai mistä minä siitä mitään tiedän. Mutta huomasin miettiväni, millaista olisi elää noin ristiriitaisessa tietoisuudessa, kieltää sitä sun tätä, luulisi sen vievän voimia. (Vaikka eihän sellaista tietenkään hahmota ennen kuin lakkaa kieltämästä jotain, sitten sitä hämmästyy elämänvoiman hyökyä ja kyselee itseltään, että miten minä en huomannut aiemmin jotain puuttuvan. Kerran toisensa jälkeen.) Sitten hän äkisti sanoi olevansa pahoillaan siitä, etten työikäisenä saa neljättä rokotetta, ihan tuosta noin vaan, että kun he seniorit sentään saavat sen influenssarokotuksen kanssa samalla. Mihin vastasin, että ei tarvitse pahoitella, olen minä neljänteni jo saanut, että hain sen Virosta, koska ennakoin, ettei sitä täällä tule kuitenkaan saamaan ennen kuin jälkijunassa, jos silloinkaan. 

Voi että hän valpastui ja kyseli tarkkaan, että mistä ja miten sen saa, ja tietysti kerroin. Hän sanoi, että on menossa syyslomalle lastensa kanssa Tallinnaan ja ehkä he voisivatkin sitten hakea ne rokotukset heille. Sitten hän vaikeni ja pysähtyi ja sanoi, että mutta miksi minulla on siis maski jos on kerran neljäskin rokotus. Sanoin, ettei mikään vielä näytä estävän pitkäaikaisoireita ja tartuttavuutta, paitsi maski. Että rokotus on vain lisävarmistus maskiin, ei toisinpäin, näillä tautiluvuilla ja näillä ensimmäisen sukupolven rokotteilla (olkoonkin että viimeisin tehosteeni oli kenties paremmin omikroniin tepsivää proteiinirokotetta, ei mRna-rokotetta). Hän näytti aika hämmästyneeltä. Ehkä hän kohtasi tällaisen jäsennyksen ensimmäistä kertaa? Koko vuorovaikutus tapahtui kahden kesken pukkarissa, tunnelma oli jotenkin pehmeän ystävällinen vaikkakin tietysti samalla surullinen ja järkyttynyt, kuten aina sairauksien ja kuoleman olleessa puheen. 

Muistan hämmentäviä tapauksia itsekin, lapsuudesta ja nuoruudesta, tämä vuorovaikutus nosti ne näkyviin. Olen monesti täällä kirjoittanut vänkyräisestä suhteestani sairastamiseen ja miettinyt, missä määrin se on kodin peruja. Toisaalta vanhempani huolestuivat siinä mittakaavassa, että tunsin valtavaa syyllisyyttä sairastumisesta, etenkin kun asia puettiin usein voivotteluun, miksen ollut suostunut pukemaan tiettyä pipoa tai olin vetkuttanut nukkumaanmenoa. Tajusin heidän elämänsä suistuvan kaaokseen, haistoin heidän pelkonsa - asuntolaina oli aina liian suuri, kauhea pelko siitä, että jos lapsi sairastuukin pahemmin ja pitää olla useampi päivä poissa töistä, mitäs sitten tehdään, rahaa ei tule yrittäjällä sisään jos ei voi ottaa asiakkaita vastaan - enkä halunnut olla vaivoiksi. Ja sitten toisaalta, kun olin jo niin sairas, etten enää voinut teeskennellä, ettei minua mikään vaivaisi (mutta kehityin siinä teeskentelyssä todella hyväksi!), sitten he itkivät ja pitivät kädestä ja kertoivat, miten tärkeä olin heille. Muuten he eivät semmoista tehneet eikä heillä ollut kauheasti aikaa olla kanssani, joten tavallaan pidin jotenkin onnellisena tuota vaihetta, jos sinne asti mentiin. Olisin ehkä kaivannut aikaa myös terveenä, muutenkin kuin loman Italian-matkoilla. (Italian tuoksu on minulle aina sen tuoksu, että saan halauksia ja vanhemmat jaksavat nauraa vapautuneesti, suukotella toisiaan ja olla läsnä myös ajatuksissaan.) Mutta monesti kävi niin, ettei sairaus edennyt rakastamisvaiheeseen vaan koulussa minut lähetettiin terveydenhoitajalle kun pyörryin, nenästä alkoi tulvia verta tai yskäni yltyi sellaiseksi, että opettajakin epäili jossain olevan vikaa. 

(Minun ei varmastikaan tarvitsisi kirjoittaa tätä erikseen, mutta kirjoitanpa kuitenkin: kun pandemia alkoi ja vanhemmat alkoivat hajoilla lastensa kanssa kotona olemiseen, ja seurasin päiväkodeissa ja kouluissa työskentelevien puheenvuoroja siitä, miten monet vanhemmat lähettävät lapsensa sairaanakin kouluun, en törmännyt mihinkään uuteen ilmiöön, kuten jotkut, jotka järkyttyivät siitä, että vanhemmat saattavat mieluummin altistaa lapsensa uudelle kulkutaudille kuin jaksaa heidän läsnäoloaan etätöiden taustalla. Minä olen ollut juuri sellainen lapsi joka on kävellyt kouluun kolmenkymmenenkahdeksan asteen kuumeessa. Kouluun ja sen jälkeen ratsastustunnille. Ei niin, että vanhemmat olisivat tietoisesti pakottaneet tähän - on vain ollut käsitys, että lapset nyt yskivät kaiken aikaa joka tapauksessa, ja niin voimakkaita toivottomuuden ja kauhun puuskia sairastuessani, että näyttelin siinä näytelmässä erinomaisesti oman roolini, johon kuului sen vakuutteleminen, että eihän minulla toki ole mitenkään sairas olo, yskittää vähän vaan. Enkä jaksa kirjoittaa mitään sen lääkärin etiikasta, joka määräsi minulle useammaksi talveksi lasten antibiootteja, joiden säännöllisen litkimisen avulla selvisin talvien yli tarvitsematta sairastua vakavammin. Ehkä silloin ei vielä hahmotettu, miten haitallisia ne ovat suolistolle? Nykyään varmaan korvani olisi putkitettu jo vauvana. Äidillä on taas putket korvissa, mutta eiköhän elimistö ne taas työnnä ulos jo pian. Pallolaajennus korvakäytäviinkään ei ole häntä auttanut; epäilen että sama korvaruljanssi on itselläni edessä kun vanhenen lisää. Siskon lapsella on puheen kehityksen viivästymää ja syyksi paljastuivat ei tällä sukuhistorialla niinkään yllättäen kroonisesta tulehduksesta umpeen muurautuneet korvat.)

Ne kohdat, joissa olin lapsena kahdestaan jonkun hoitoalan ammattilaisen kansssa ja hän sanoi kuumeen mitattuaan että no jopas, eikö sinulla ollut aamulla vielä yhtään huono olo, ja aloin vain itkeä, koska olin kuumeessa ja väsynyt ja ajattelin valehtelijoiden joutuvan helvettiin kuoltuaan. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että terveydenhoitaja on halannut minua. Sitten on soitettu vanhemmille, olen saanut maata terveydenhoitajan sängyssä ja hän on pitänyt kädestä kiinni, odottanut kanssani, että isä tulee autolla hakemaan. Ristiriitainen, hämmentynyt ja lämmin olo: minusta pidetään huolta, tämä ihminen välittää, mutta samalla näihertävä kysymys, eikö äiti ja isäkin välitä, rakasta, varmasti rakastavat vielä enemmän, mutta miksi he eivät voi vain pitää kädestä, miksi he hermostuvat ja huutavat ja pelkäävät niin kovasti, että heille ei voi sanoa että huimaa ja on huono olo. Olen ollut tavallaan helpottunut isän tullessa autoineen, päästyäni ihan vieraan vaikkakin myötätuntoisen ihmisen luota kotiin, mutta samalla tuntenut joutuvani kulmikkaampaan prosessiin, jossa kaikilla on hurja hoppu paimentaa minut takaisin koivilleni ja pois niskoilta. On tullut se kuva, että on parempi olla sairastumatta ja ainakaan toipumiseen ei myönnetä päiväkausia.

Nyt vasta pandemian aikana kun olen puhunut äidin kanssa enemmän puhelimessa - juttelemme viikottainkin - olen ymmärtänyt, miten hirvittävän hådissään heidän on täytynyt olla. Kaikki se pelko, menetämmekö kodin, jos tulee liikaa poissaoloja töistä, ja sitten lapsi, joka imee sisäänsä joka ikisen kulkutaudin. Ja äidin syyllisyys siitä, ettei hänellä ollut mahdollisuutta vain jäädä kotiin kanssani. Kyllä hän sen tajusi, että juuri sitä olisin kaivannut enemmän kuin mitään muuta, hän on sen itse sanonut ilman että minun on tarvinnut sanoa siitä mitään, kuinka paljon heitä lapsena kaipasin ja kuinka paljon se asia edelleen minua toisinaan itkettää. Ja se olisi hänestä ollut oikein, se kotiin lapsen kanssa jääminen, vaikken käyttäytynytkään yhtä hyvin kuin hänen sivistyneet vanhan rahan asiakkaansa töissä (jotka olivat päässeet uhmaiästään jo vuosikymmeniä aiemmin), mutta rahaa ei ollut niin paljon, että hän olisi kokenut voivansa tehdä oikeaksi mieltämänsä ratkaisun. Tiedän toki itsekin sen, miltä sellainen tuntuu. Koetan välttää niitä tilanteita, mutta olen sellaisessa nytkin. Oikea ratkaisuni olisi tehdä vähemmän työtä, siitä hyötyisivät kaikki: koira, Vompsu, kasvit ja ennen kaikkea oma terveyteni. Mutta nämä lainan korot ja sähkön hinnat, ei auta kuin rassata kehoaan toivoen, että se kestää tätä tämän talven yli. Jos niin, ja jos taloudellinen tilanne hieman helpottaa, voisin jättää tietyt tunnit jollekulle toiselle. Tuntuu hassulta puhua ihmisille joogatunneilla siitä, että kuulostelee kehoaan ja vireystilaansa ja antaa keholle, mitä se tarvitsisi, kun oma keho huutaa joka viikko torstain aamutunnin jälkeen lepoa sellaisin sireenein ja hätävilkkuvaloin, ettei sitä voi olla mitenkään huomaamatta. Ja on vielä illan tunnit ja perjantain tunnit, kaikkialle sattuu. Tässä kohdin hyödyn lapsuudesta: osaan hymyillä ja olla kuin en olisikaan niin kipeä kaikkialta pehmytkudoksesta. Usein uskon siihen miltei itsekin sinne saakka, että sammutan zoomin ja vajoan sumuun yöhön saakka. Sympaattinen hermosto on uskomaton: kun stressi nousee tarpeeksi, väsymystä ja kipua ei havaitse. Voi briljeerata, nauraa, tehdä, olla kuin se tajunnan nuoli, tai keho, tai lintu, josta puhutaan Tao te chingin meditaatiota käsittelevässä kappaleessa. En kuitenkaan halua lakkauttaa niitäkään kuukausimaksuja, joita annan tietyille elämää suojeleville järjestöille. Torstaisin ja perjantaisin ajattelen Aasian karhuja ja kodittomia eläimiä. Niiden elämä on paljon raskaampaa kuin minun vähän yli menevät joogatyöni. Niiden elämässä on sellaista kärsimystä, josta minulla ei ole mitään käsitystä.

Ihanaa, että nyt voi toipua viikon ajan! Eilen lähinnä lojuin, pesin kakkapyykkiä ja paistoin foccaccian ja yhden talvikurpitsoista. Ja soitin äidille syntymäpäiväpuhelun. Meistä on tullut niin läheisiä, etten osannut aiemmin haaveillakaan sellaisesta. 

Yhteisö-/yksilölähtöisyys

Löysin muutama päivä sitten Kelly Dielsin tekstit ja vaikka en aluksi osannutkaan tarkalleen sanoa, mikä niissä kolahti, tajusin kyllä lukevani jotain sellaista, joka olisi ollut hyvä saada lukea jo kauan sitten. Ehkä tässä kaikessa ei ole mitään uutta, ehkä se on vanhaa samaa uudessa paketissa. Ehkä ymmärrys liittyy enemmän paketin kuin sisällön laatuun. Mutta viimein tajusin.

Diels kirjoittaa naisten itsestään huolen pitämisen käytännöistä, self-care. Tälle olisi varmasti monta muutakin osuvaa käännöstä. Mutta tässä johtoajatus Dielsin naamasivuilta napattuna:

The urgent need for self care is a reaction to the absence of community care offered to most people. It’s a testament to the lack of value attributed to certain peoples within our culture.
Love, care, esteem: these are communal rather than individual practices. They are most powerful and transformative when we are in community with each other.

En osaa sanoa, kuinka hyvin olen hahmottanut tämän ajatuksen taustavirtauksia aiemmin. Mutta ainakin se, että joku toinen vaivautui muotoilemaan ajatuksen kirjoitukseksi, on avannut näköaloja moneen asiaan, joita on ollut vaikeaa sanallistaa ja ymmärtää täsmällisesti. (Voi toki silti olla, että hypoteesi on väärä. Mutta katsotaan ja koetellaan nyt ensin.) Esimerkiksi siihen, miten paljon helpompi itsestään on pitää huolta, kun elää turvallisessa suhteessa. Itseään tuntuu olevan paljon helpompi rakastaa, jos ympärillä on ihmisiä, jotka jatkuvasti vahvistavat käyttäytymisellään, katsomisen tavallaan ja jotkut jopa sanoillaan (äärimmäisen harvinaista, ainakin omassa elämässäni) sen, että kyllä, olet rakastamisen arvoinen. Että kanssasi on hyvä elää. Että on hyvä asia, että olet elossa. Ja: että sinulla on annettavaa. (Tätä annettavaa-puolta olen kuullut enemmän ja olen siitä kiitollinen.)

Puhuin eilen saunassa ystävien kanssa siitä, miten TE-keskuksen kanssa asiointi vie kaikki voimat. Se on ihan hullunkurista, koska kyse on tyyliin yhden nettilomakkeiston täyttämisestä. Olkoonkin, että lomake herjaa kaiken aikaa tietojen olevan puutteellisia ja sitten jo pian ymmärtää, että selvä, tiedot omasta elämästäni ovat näemmä hallinnon näkökulmasta puutteelliset. En esimerkiksi tiedä varmasti, miten tietyt työtehtäväni jäsentyvät hallinnon näkökulmasta (miten työsuhde edes määritellään?) enkä taatusti muista töitteni tarkkoja alku- ja loppupäivämääriä, jotka olen kirjannut cv-tiedostoon kuukauden tarkkuudella. En kuitenkaan usko, että TE-keskusasioinnin lannistavuus liittyy niinkään sivuston tekniseen toteutukseen tai vaadittuun, hieman hupaisalta tuntuvaan tarkkuuteen. Luulen, että sillä on paljon enemmän tekemistä sen työkulttuurin kanssa, jonka kohtaa, jos oikeastaan koko aikuisikänsä työskentelee freelancerina.

Tarkoitan tätä: jos Diels on oikeassa siinä, että arvostus rakentuu tosiaan yhteisössä, on itse oltava oma yhteisönsä. Freelancerille aika usein ainoa todiste siitä, ettei mennyt liian pieleen, on se, että uudenkin keikan saa. Jos freelancer on arka ja epävarma - kuten itse freelancauksen aloittaessani olin; hyvänen aika, kyse oli ensimmäisistä työtehtävistäni! - hän ei välttämättä uskalla kysyä, miten omaa työotetta voisi parantaa. Ainakaan en itse osannut enkä uskaltanut kysyä. Kuulin käsitykset siitä, että moka on lahja, erehdysten kautta oppii jne. sanallistettuna oikeastaan vasta vähän vajaa kolmikymppisenä. Ja silloinkaan en kuullut niitä - luin ne McDermottin kirjasta ja ajattelin, että ahaa, Amerikassa ajatellaan noin, kuinka vapauttavaa ja hyvä juttu. Tämä on yksi syy siihen, miksi opetustehtävissä tapaan toistella, että erehtyä saa, erehtymisestä oppii, tämä on hiton vaikeaa ja saa olla epätäydellinen. Virheiden pelko jähmettää enkä ainakaan halua kenenkään pelkäävän sitä, että minä saisin selville heidän erehtyneen jonkin asian suhteen. (Huvittavaa, ikään kuin minulla olisi mitään auktoriteettia tuomita ketään - edes itseäni.)

Arvostuksen yhteisöllinen rakentuminen voisi selittää ehkä sitäkin, miksi opiskelemaan on niin mukava hakeutua uudestaan ja uudestaan. Vaikka oppisisällöistä ja metodeista olisi huiman eri mieltä, on siinä kuitenkin yhteisö, jossa voi harjoittaa arvostamista. Voi antaa toisille hyvää palautetta ja saada sitä itse. Paljastuu sokeita pisteitä ja niitä voi sitten työstää, kun ne on ensin onnistunut jotenkin hahmottamaan. Ei ole täysin yksin ja johtolangoitta maailmassa.

En osaa kuvitella, millaista olisi käydä jatkuvasti iso osa valveillaoloajastaan päivätöissä. Millaista olisi vuosikausia työskennellä jossain ja saada sitä kautta arvostusta. Ehkä työskentely hyvissä työyhteisöissä voisi synnyttää ajatuksen, että omalla työllä ja osaamisella on merkitystä muunkin kuin välittömän toimeentulon takaamisen kannalta. Toki itse voi koettaa rakentaa oman osaamisensa arvostuksen, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta, kun perusmalli kai ympärillä on se, että jos jotakin osaamista arvostetaan, siitä ollaan valmiit maksamaan. (Täytyy toki silti kirjata tähän, että suhtaudun hieman penseästi ajatukseen, että maksuhalukkuus palautuisi vain siihen - luulen, että maksuhalukkuutta lisää myös ns. oikea asenne työhön. Siitä en pidä lainkaan. Mutta se johtunee toki vain siitä, että en itse halua ottaa tuota oikeaa asennetta, jonka näen jotenkin vaarallisena. Ehkä kirjoitan tästä myöhemmin ja tarkemmin, tämä vaatii vielä työstöä. Tämä on jatkoa sille, miten aikanaan minulle suututtiin työkkärin koulutuksessa, kun sanoin, etten halua olla hyvä tyyppi - että sen pitää riittää, että käyttäydyn säällisesti ja hoidan työsopimuksessa lupaamani asiat.) Ja sitten toisaalta olen sitä mieltä, että aika usein se maksetuksi tuleminen luo jääviyksiä ja pulmia sen kannalta, mikä olisi vielä tärkeämpää: kansalaisuus, maailmankansalaisuus, vaihtoehtoisiin toiminnan tapoihin havahtuminen, läheisiä varten läsnä oleminen. Ja että on toimia, joiden kuuluisi kuulua ihmisten normaaliin vastavuoroiseen yhteisöllisyyteen. Tuntuisi pahalta ruveta rahastamaan niistä.

Vaikka kai iso osa hyvinvointiteollisuudesta pyörii ihmisten pelkojen voimalla. Oleellista varmaan olisi, miten noita pelkoja lähestytään. Tehdäänkö toinen riippuvaiseksi siitä, että häntä pidetään jatkuvasti kädestä kiinni tietyllä tuntihinnalla vai koetetaanko hänen paimentaa jaloilleen ja arvostamaan myös itseään. Pulma on vain se, että jos Diels on oikeassa, kukaan ei seiso yksin jaloillaan, vaikka kuinka ponnistaisi rakastamaan itseään, hoitamaan itseään, arvostamaan itseään. Kuinka paljon tukea tarvitaan? Kuinka paljon tukea olisi ihannemäärä itse kullekin? Miten rakentaa yhteisö, joka hoitaa, halaa, tuuppaisee lempeästi liikkeelle naama alaspäin vesilätäkköön juuttuessa? Miten rakentaa yhteisö, jossa arvostus virtaa tasaisesti moniin suuntiin? Miten oppia viestimään ihmisille, miten paljon heitä arvostaa ja miten välittää siitä, että heidän on hyvä olla?

Ja: miten silti asettaa rajat, koska on pidettävä huolta myös omasta jaksamisestaan - ainakin jos ei ole sitä taustayhteisöä, joka ottaisi itsestä tai siitä tarvitsevasta toisesta kopin, jos jompikumpi tai kumpikin meinaa tipahtaa. Ehkä tuossa rajojenasettamiskeskustelussakin kaikuu se, miten hataria yhteisöt tapaavat olla. Tarkoitan tätä: On aika paljon ihmisiä, joiden tuen tarve on liki kuilumainen. Heillä ihan selvästi ei ole edes sellaista hataraa - harvaa mutta säikeiltään kyllä vahvaa - turvaverkkoa, jollainen itselläni nykyään on. Niinpä kun he saavat vähänkin tukea joltakulta, seuraa ripustautuminen. Tätä (tai tätäkin) kutsutaan toisin asennoituvissa teksteissä toksiseksi ihmissuhteeksi: että joku vain ottaa vastaan roppakaupalla osaamatta antaa takaisin. Aika usein se, mitä itse noissa suhteissa havaitsen, ei ole niinkään myrkyllisyyttä vaan suunnatonta yksinäisyyttä ja tarvitsevuutta (ja nimenomaan yritystä antaa takaisin, tulla hyödylliseksi, olla tarvittu - en usko, että tarvitsevuus useastikaan on kiinni hyötyjäasenteesta vaan ihan osaamattomuudesta kuvitella itselleen ja omille teoilleen mitään arvoa ominpäin). Sen loputtoman tarvitsevuuden täyttämisen yrittäminen on oma heikko kohtani (olisi mukavaa olla edes jotenkin, edes marginaalisesti, hyödyllinen tässä elämässä kun kuitenkin kuluttaa luonnonvaroja kaiken aikaa), johon saatan jäädä nalkkiin, joten nykyään yleensä pötkin pakoon tällaisen ihmisen kohdatessani vaikka kuinka inhoan tuota itsesuojelun mekanismiani. Ja sitten samalla olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ottamaan etäisyyttä jo siinä vaiheessa kun alan hahmottaa, että hetkinen, tämän ihmisen sisällä on nyt niin syvä kaivo, ettei oma valoni riitä mitenkään täyttämään sitä turvallisuudella, arvostuksella, rakkaudella, välittämisellä. Ja että taidan olla ainoa, joka vastaa näihin tarpeisiin, jotka eivät tunnu tarpeina vaan hätänä (joka olisi totuudenmukaisempaa kirjoittaa versaalein). Ja sitten on paettava, ja se tuntuu kamalalta. On liian pelottavaa tulla jonkun toisen ainoaksi oljenkorreksi. Jos ihminen ei olisi niin epätoivoisen tarvitseva, hän saisi tukea paljon useammalta ja se jo itsessäänkin lieventäisi takiaismaista otetta siitä, joka yrittää edes vähän lohduttaa. Miksi hahmotan sympaattisena tämän takiaisen ja haluaisin auttaa häntä, kun niin moni muu puhuu toksisista ihmisistä? Kai siksi, että osaan itsekin olla sellainen, kun olen oikein heikossa jamassa. En ole osannut sitä kuin yhden ihmisen kanssa, ja se rikkoi sen suhteen tuosta noin vain. Tuossa suhteessa hämmennyin kerran toisensa jälkeen omasta käyttäytymisestäni. En tiennyt, että minussa on niin vahva moodi, kaikesta muusta irrallinen emootioiden profiili, jotain niin hätäisesti parkuvaa. Luulen, että on aika tyypillistä - ja ainakin täysin ymmärrettävää - , että aika harva saa työstää tällaista supertarvitsevaa moodia ikinä loppuun kenenkään toisen ihmisen kanssa.

Voi olla, että suhtaudun turhan pessimistisesti siihen, että yksinäisyys ratkeaisi. Itse olen onnekas sen vuoksi, että olen oppinut käyttämään sähköisiä välineitä sen säätelyyn. (Se, mikä alkaa itsestään kirjoittamalla huolen pitämisenä, voi muuttua muuksi matkalla.) Mutta tutkimuksista uutisointi antaa ymmärtää, ettei suinkaan kaikkien kohdalla asia mene näin päin ja että monet kokevat vain suurempaa ja suurempaa yksinäisyyttä.

Ja on ihan selvää, että jos saankin jonkinlaista vertaistukea netistä ja muutaman ihmisen livekohtaamisista yksityishenkilönä, se on aika eri asia kuin saada tukea palkkatyöidentiteetilleen. Kirjoitan "palkkatyöidentiteetilleen", koska ajattelen sen eri seikaksi kuin työidentiteetin. Todellisempi työ, ainakin itselleni, on tietynlaisen yhteisön rakentaminen. Siitä ei kukaan yleensä maksa. Mutta uskon sen kannattavan monellakin tavalla. Voin tietysti olla väärässä. Voi, niin voi olla vaikka missä kohdin!

Mutta tuntuu siltä, että olen kavunnut jonkin ymmärryksen kynnyksen yli lukiessani Diensin kiteytyksiä. Tosiaan: että ei ehkä ihan jokaisen edes tarvitse työläästi puurtaa kasaan rakkautta, huolenpitoa ja arvostusta itseään kohtaan, että siihen voi olla olemassa yhteisökin, ja että toisaalta tässä maailmassa moni on asemassa, jossa voi olla hyvin vaikeaa löytää tukevaa yhteisöä tietylle puolen tuosta rakkaus/huolenpito/arvostus -yhtälöstä. Ehkä en olisi ymmärtänyt tätä lainkaan, ellemme olisi aloittaneet Kalifornian-naisen kanssa projektiamme. Ällistyin siitä, miten hyvältä tuntuu tajuta, että hetkinen, joku todellakin haluaa tehdä jonkin asian juuri minun kanssani. Se on asiaintila, jota en ole elämässäni kohdannut kovinkaan monta kertaa. (Useammin kohtaa torjuntaa tai sitä, että tulee hyväksytyksi johonkin, koska sattuu olemaan sopivasti hollilla.) Siinä kohden on helppoa ajatella, että selvä, olen paikoin varsinainen idiootti, mutta sentään jokin on mennyt nappiin ja ehkä sittenkin minulla on oikeus elää, olla, ajatella, tehdä valintoja. Ja samassa tulvahtaa huoli siitä, kuinkahan monta sellaista ikinä kokematonta ihmistä lähipiirissänikin on. Ja miten luoda sellainen yhteisö, että jokainen voisi kokea arvokkuutensa ja rakastettavuutensa ympäriltään. Ja välillä siihen on liian kiireinen, liian väsynyt, liian lannistunut oman elämän vastoinkäymisistä. Ja silloin on vaikeaa hahmottaa, mitä annettavaa itsellä voisi olla kellekään tai millekään.

Jotenkin omituisesti näen tämän samalla tavalla kuin koettaessani kuvitella kausaalisuhteita: tyypin A emotionaalisia tarpeita täyttävät tyypit A-Ö, ja sitten sen tuella A sinkoaa eteenpäin nuolia vaikka mihin, tyyppien A-Ö lisäksi myös numerotyyppeihin ja häkkyrätyyppeihin.

Jos jotain toivon, niin sitä, että olisin parempi solmukohta tuossa verkossa. En näin hauras enkä ailahteleva. Mutta se on vain toivomus.

Välittämisestä ja sairastamisesta

Olen vaihteen vuoksi sairastunut. Normaaliin räkäflunssaan, olettaisin. Kuumeilen vähän, se ei sovi sikainfluenssan kuumekäyrän kanssa yksiin, ja hyvä niin. Koulussa meille on jaettu turvaohjeet, joissa muistutetaan käsien pesemisen tärkeydestä ja eilen kouluterveydenhoitaja kävi vielä erikseen teroittamassa meille, että vaikka perusterve nuori ihminen ei kuolekaan sikainfluenssaan todennäköisesti, hän voi tartuttaa sen jollekulle toiselle, jollekulle joka on ehkä juuri synnyttänyt tai jolla on kotona pieni lapsi tai jolla on läppävika tai astma. Eihän niistä ihmisistä, jotka päivittäin tapaa, tosiaankaan tiedä kaikkea. Ei vaikka elisi kuten itse elän, eli mahdollisimman kaukana paikoista, joihin ahtautuu vieraita ihmisiä. (Ja silti käyn nyt koulua, jossa tungeksii seitsemänsataa ihmistä.)

Olen aika ahdistunut sikainfluenssasta, se tuntuu rajulta epidemialta, mikäli etenee ennusteiden mukaisesti. Oma lapsuudenperheenikin pitää sisällään riskiryhmän ihmisiä. Ja kahdella ystävälläni on pienet vauvat ja pari vielä kohta synnyttää. Ja kouluun on mentävä, paitsi tänään. Aikamoinen epidemiapesäke, vaikka kaikki tosiaan pesisivät käsiään joka välissä ja heittäisivät heti niistettyään nenäliinat roskiin ohjeiden mukaisesti! En jotenkin osaa olla välittämättä siitä, levitänkö jotakin epidemiaa eteenpäin vai en. (Kai sekin on osa välittämistä, josta ajattelin vähän kirjoittaa nyt, sairaana tai ei, koska haluan jotenkin käsitellä asiaa. Eh, tällä päällä siitä ei voi tulla kuin takkua.)

Koulua oli eilen vain puolipäiväisesti, ja ihmettelin jo tuon neljän tunnin aikana, miksi tarkkaavaisuuteni ei vain suostu kohdistumaan. Yleensä olemistaan ja kiinnostustaan on helppoa suunnata, on yksinkertaista tarttua kiinni sanoihin ja merkitysrakenteisiin ja kiskaista ne osaksi jo valmista tietorakennelmaa ja siten löytää uusia, jännittäviä tarkastelukulmia. Nyt kuitenkin tuntui kuin sanat olisivat jääneet leijailemaan irrallisina ja kaikuvina ja jotenkin vaikeaselkoisina ilmaan, lipsahtaneet mielen näpeistä. Katselin siinä niiden leijumista ja vähitellen tolkkusin, ettei kaikki taida olla ihan normaalisti. Olin nukkunut hyvin, mutta silmät eivät tahtoneet pysyä auki. Muilla oli t-paidat, itse palelin villapaidassa. Kotimatka pyörällä kesti kauan. Reisissäni ei ollut voimaa, ne tärisivät, jos koetin ajaa kävelytahtia kovempaa. Kotona kaaduin sänkyyn ja nukuin. Nyt siitä on suunnilleen tasan vuorokausi ja olen lähinnä nukkunut, mitä nyt soittanut luokanvalvojalle ja kertonut kuumeesta, ja sitten työpaikkaan ja perunut huomisen työvuoron - tosin pomo oli jo nähnyt facebookista, että olen sairas. (Ehkä myöhemmin ilmoitus facebookiin voisi riittää?) Makaamisen ja nukkumisen on katkaissut vain se, että illalla kävin lyhyesti Faunilla pyjama päällä ja pipo päässä, kun Vompsu meni sinne tekemään ensin läksyjään ja sanoi, että minäkin olen kuulemma tervetullut, sairas tai ei.

Tuntuu kummalliselta mennä kylään pyjamassa, olkoonkin että Faunin asunto on osa avokommuuniamme ja käyn siellä välillä suihkussakin jos pyykit tukkivat oman kylppärimme ja sitten tietysti myös välillä leipomassa. (Nyt koulun aikana en ole saanut leivottua. Tuntuu etten jaksa oikein mitään muuta. Kaikki ne uudet ihmiset, tilat ja tapa järjestää aikaa imevät voimat.) Huomasin pyyteleväni anteeksi sekä pyjamaani, pipoani, sairastumistani että sitä, että saatan tartuttaa toiset. Mutta Vompsu ja Fauni vain huiskauttelivat käsiään ja tekivät selväksi, ettei sairastumista tarvitse pyytäää anteeksi. Kai sen jollakin tasolla tajuankin, mutta silti on vaikeaa päästä irti siitä tuskastumisesta, jolla vanhempani reagoivat sairastumisiini, ikään kuin ne olisivat olleet jokin tietoinen kepposeni, joka sotki heidän entisestäänkin kuormitetun arkensa. Siltä ne ovat varmasti tuntuneetkin heidän aikatauluillaan. Ei ihme, että minun on vaikeaa tunnistaa sairauksien ensimerkkejä ja sinnittelen sinne saakka, että kaadun sänkyyn vuorokaudeksi, kun en enää pysy pystyssä. Lapsuudenperheessäni se on ollut toimiva selviytymisstrategia. Tuntuu niin uskomattomalta, että nyt saan armollisesti sairastaa ja jäädä kuumeisena kotiin sen sijaan, että vain yrittäisin mennä sairaana kouluun ja koettaisin suoriutua siellä normaaliin tapaan.

Sairas tai ei, kävin tänäänkin aamulla kopistamassa Faunin ovea. Meillä on tällainen tapa, koska hänen on ollut vaikeaa motivoitua töihin lähtemiseen ja hän on vain jäänyt luvattoman usein kotiin ilman mitään syytä. Nyt hänen pomonsa on puuttunut asiaan, ja samoin tietysti minä, koska en oikein ymmärrä, mistä on tarkalleen kyse, ja huomasin, että asia kuitenkin vaivaa Fauniakin, vaikka hän on aika tehokas tunkemaan häiritsevät ajatukset tarkkaavaisuuden laitamille aika samalla tavalla kuin itsekin osaan tehdä. Muistan kyllä, miltä tuntui lintsata lukioikäisenä, mutta Fauni ei selvästikään elä samanlaista angstia kuin itse elin teininä. Olen koettanut kysellä ja kuunnella ja eritellä mahdollisia motivoivia tekijöitä ja lähestymis- ja loitontumistavoitteita ja suurempia elämänpyrkimyksiä ja niille vastakkaisia pyrkimyksiä ja saada jotakin kuvaa jumittuneesta tilanteesta, mutta tuntuu siltä, ettei siitä saa tolkkua, ei ainakaan millään siistin yksiselitteisellä tavalla. (No, oma elämäni on kyllä tässä suhteessa ihan samanlaista. Ei sekään siististi putoa mihinkään lokeroihin. Eivät kai elämät muutenkaan. Jälkeenpäin voi tehdä jostakin spagettioksennuksesta tarinan, mutta ei tarvita kuin iso elämänmuutos, ja kas: tarinat purkautuvat ja ne on punottava uudelleen.) Niinpä koetan auttaa tilanteessa jollakin tuollaisella pienellä konkreettisella tavalla: koputtamalla oveen joka aamu ja sanomalla hyvää huomenta. Siihen menee ehkä kaksi minuuttia ja joudun joka tapauksessa heräämään omaan kouluuni, ei kaksi minuuttia siinä paljon paina, ja samalla voin tarkistaa, että Fauni joutuu kampeamaan itsensä jaloilleen ja tulee muistutetuksi siitä, että joku toinenkin välittää siitä, että hän saa taas työasiansa kuntoon. (Ilahduin kuullessani, että pomo oli pitänyt tätä elettä merkkinä siitä, että konkreettisiin toimiin on ryhdytty.)

Tuo välittäminen ja sen kokeminen, että joku toinenkin välittää, on ilmeisesti yksi suurimmista motivoijista, vaikkei siitä ehkä niin paljon puhutakaan. Aika monissa terapiatyötä käsittelevissä opuksissa siihen viitataan ohimennen esimerkiksi terapiasuhteen toimivuutena tai empatiana, joskus onneksi kunnollakin ja eritellysti. Esimerkiksi Fred Hanna on kirjoittanut siitä, miten yllättyi ja vähän pettyikin psykoterapeutin uransa alussa kysyessään asiakkailtaan, mikä tarkalleen oli pitänyt nämä sinnikkäinä joskus aika tuskallistenkin muutosponnistusten keskellä. Asiakkaat nimittäin nimesivät hienojen tekniikoiden sijaan tärkeimmäksi sen yksinkertaisen seikan, että he jaksoivat ponnistella, sietää ahdistusta ja purra hammasta tietäessään, että joku tosissaan välitti heistä ja siitä, miten heille kävisi. Se tuntuu aika hurjalta sanallistettuna: että ihmisellä ja hänen onnellisuudellaan olisi väliä vain jos sillä on jollekulle toisellekin väliä. Mutta toisaalta, kun ajattelen oman elämäni vaikeita kohtia, niitä kaikkia luonnehtii kauhean hyvin se tunne, ettei millään ole mitään väliä JA ettei kukaan muu edes huomaisi, jos äkisti katoaisin maan päältä, puff.

Tietysti välittäminen on jotakin hyvin erityistä. Se ei tarkoita nalkuttamista eikä toisen muottiin tunkemista. Huh! Sellainen saa vain vakuuttuneemmaksi siitä, etteivät toiset tosissaan välitä itsestä vaan koettavat kaikin voimin tunkea sen johonkin sille aivan vieraaseen ja pahalta tuntuvaan tilaan. (Joka tietysti saattaa olla aivan järkevä tila, kun siihen saa itse keksiä haluta ja mennä. Mutta voi vaatia pitkänkin ajan, että itse kypsyy ajatukselle jonkin tilan tavoiteltavuudesta. Ainakin itse huomaan meneväni helposti lukkoon, jos toinen tietää heti kättelyssä, mikä minulle olisi parhaaksi ja mitä minun pitäisi tehdä ja pitäisi haluta tehdä. Ja kun olen mennyt lukkoon, menee aika kauan, että keriydyn hitaasti auki. En halua ajatella vastareaktiosta kielteisesti: sillä on funktionsa ja vastareaktion muodostamisen kyky kuuluu osaltaan terveen mielen piirteisiin. Asioihin on järkevää tarttua vasta sitten kun niihin on valmis. Ja on järkevää suosia seuraa, joka suostuttelee ja houkuttelee pakottamisen sijaan, ja juuri sellaiseen seuraanhan vastareaktion muodostuminen osaltaan ohjaa.)

Mitään hienoja tekniikoita kun en osaa, ei kai jää muuta keinoa kuin välittää niistä, jotka ovat lähelläni... eikö se kuulosta loogiselta? Ja se on vielä helppoakin. En oikein edes kai osaa olla välittämättä toisista ihmisistä, vaikka saatankin joskus pulputtaa kohtaamisissa kuin akvaario omia asioitani ja havahtua sitten vasta jälkeenpäin tajuamaan, ettei toinen ole oikeastaan sanonut paljon mitään. Liekö siinä kyse temperamenttieroista?

Hmm, onkohan tämä ihan sekavaa, kun tuntuu kuitenkin siltä, että pääni on varsinaista puurolimaa tänään? Sellaista se on, kun on flunssassa...

Minusta on kauhean hauskaa ja helpottavaa tietää, että on ihmisiä, jotka välittävät minusta ja siitä, mitä minulle käy. Kun aloin kirjoittaa blogia, hämmennyin jotenkin siitä, että äkkiä oli täysin tuntemattomia tyyppejä, jotka myötäelivät kokemuksiani ja joilta sain tukea. Se tuntui todella kummalliselta. Eron myötä sain huomata, että moni vanhoista tuttavistakin tosissaan välitti siitä, mitä minulle kuului ja olinko onneton. En ollut odottanut, että minuun suhtauduttaisiin niin, että voisin olla tärkeä jollekulle. Nyt olen varmasti aika hemmoteltu jo tämmöisen suhteen, koska en oikein ymmärrä, miksi ihmeessä jossakin vaiheessa elämääni ajattelin, etteivät toiset tosissaan voisi välittää siitä, mitä minulle tapahtuu. Kuitenkin kaiken aikaa silloinkin välitin kovasti siitä, miten toiset voivat ja miltä heistä tuntuu erilaisissa tilanteissa. Mutta en oikein tiennyt, miten tuohon välittämiseen olisi pitänyt suhtautua, en osannut osoittaa sitä millään tavalla ja pidin ehkä sitä jotenkin sairaalloisena herkkyytenä, joka olisi vielä koituva ristikseni maailmassa, jossa pitäisi (vastareaktio! alusta alkaen suuri vastareaktio! mieluummin pesen vaikka vessoja -vastareaktio!) olla kyynärpäät törössä, haukankatse menestyviä tyyppejä kontakteiksi bongaten ja niin edelleen. (Olisi kiinnostavaa tietää, onko moni menestyjäarvoja paasaava oikeasti syvätasolla sitoutunut menestyjäarvoihin vai ovatko ne kaikille vain "välttämättömyys" jota ei ole tullut kyseenalaistettua ja jota vastaan ei ole muodostunut kunnon vastareaktiota. Hmm. Eläköön vastareaktiot!)

Tuntuu hauskalta, että saa välittää. Se tuntuu paljon kevyemmältä kuin joka tapauksessa jollakin tasolla käynnissä olevan välittämisen piilottaminen.

Totta puhuen, minun on nykyään vaikeaa ymmärtää, miksi välittämistä pitäisi piilottaa. Onko se vain torjutuksi tulemisen pelkoa? Vai jotakin muutakin? Naiiviksi leimatuksi tulemisen pelkoa? Muistan vain sen, että jossakin vaiheessa oma toisista välittäminen tuntui jotenkin hävettävältä ja tarrautuvalta, sotkuiselta, ei-toivotulta. (Hohhoo, kuulostaapa hieman seksiltä, omalta seksuaalisuudelta ja kehollisuudelta, eikö totta? Siitäkin tuntui jotenkin hävettävältä huolehtia ja välittää kauan sitten... Miksi?)

Nyt kun sekä Vompsun että minun uudet opinnot ovat alkaneet, emme ole ehtineet nähdä toisiamme paljon lainkaan, ja silloinkin kun olemme nähneet, olemme usein olleet turkasen väsyneitä ja äkäisiä kaikista selvittämättömistä asioista ja koulustresseistämme, ja sitten sen takia tai muuten vain, mistä minä tietäisin, olemme murisseet toisillemme ja pitäneet välimatkaa. Mutta mikä helpotus, kun saa sanottua, että murina ja välimatkan pitäminen tuntuu ihan kauhealta ja että lopulta molempia piinaa ja ahdistaa se sama kauhea ajatus, että entäs jos olemmekin nyt haukkoneet liian isoja elämänmuutoksia kerralla tämän suhteen kantokykyyn nähden, ja mikä helpotus ja keveys, kun voi äkisti solahtaa takaisin siihen, että tunnustaa, että sillä on väliä, mitä toinen sanoo ja ajattelee, ja että ei itse osaa olla välittämättä kuitenkaan toisen tunnetiloista ja mielialoista ja ahdistuksesta.

Työkaveri kysyi suhteemme uusimmista käänteistä kerrottuani, mihin oikein olemme matkalla, ja sitten viikkoa myöhemmin, onko tilanne jo vakiintunut ja selvinnyt. Kysyin hieman hämmentyneenä vastakysymyksen, mitä se selviintyminen voisi oikein tarkoittaa. Ei hän osannut vastata siihen, enkä osaa minäkään. Toinen ystävä taas lähetti yhteydenoton joltakin monikkosuhteista dokumenttia tekevältä kansainväliseltä ryhmältä, mutta en taida kuitenkaan ilmoittautua haastateltavaksi, koska en oikeastaan osaa sanoa asiasta mitään järkevää paitsi että hitto vie välitän ihmisistä ja muistakin tuntoisista olioista ja joskus tämmöistä ilmeisesti voi tapahtua, että näin käy tuosta noin vain suunnittelematta eikä se ole mikään katastrofi, mutta että päivä kerrallaan, sekunti kerrallaan, yö kerrallaan, katsotaan mitä tapahtuu, eivätkähän parisuhteetkaan ole lopulta sen varmempia tai ongelmattomampia, eivät ainakaan oman kokemukseni mukaan, samat pelot ja mahdottomat unelmat (tai toisaalta kohtaamiset ja hellyys) niissäkin kimpoilevat ja vahvistuvat.

Hmm, nyt lopetan, koska ramasee tajuttomasti ja vähän viluttaakin jo.