Uniikkiudesta ja tajuamisen hitaudesta

Mieli toimii niin kummallisella tavalla. Se kerää sälää ja myllää sitä vuosikausia, ja äkisti eräänä aamuna, kun herää taas vähän turhan varhain päiväohjelmaan nähden ja on sees, tulos pullahtaa ulos.

Mietin sitä haastetta, johon astahdan viikon kuluttua. Tahdon tehdä sen, mitä teen, mutta moni asia jännittää koko olemustani. Ehkä eniten jännittää dynaamisen joogan ohjaaminen hengittämisen tahtiin. Yleensä palastelen kursseilla dynaamiset asiat niin, että opettelemme palasen kerrallaan ja sitten voinkin sanoa, että tee hengityksesi tahtiin. Tämä uusi tunti on erilainen - joka kerran voi paikalla olla ihan eri ihmisiä. Osa on tehnyt joogaa pitkään, osa kokeilee ensimmäistä kertaa. Pidempään käyneet ovat tottuneet pidempiin koreografioihin, joissa ohjaaja ohjaa kaiken aikaa mukana hengitystä. Minun on vaikeaa ohjata hengitystä, koska en itse pysy mitenkään mukana tuollaisessa joogassa tai siis sen hengitystahdissa.

Minua opettaneet ovat ehdottaneet yhtä sun toista: että olisi hyvä tietoisesti nopeuttaa hengitystä, ettei nyt tarvitse tehdä samalla pranayamaa jne. Ja sillä yhdellä masterclasstunnilla, jolla kerran kävin ja joka oli muiden mielestä hyvin haastava, koska hengitystä hidastettiin heistä ihan luonnottomalle tasolle, taisin olla ainoa, joka koki hidastuksen helpottavana, ei haastavana.

Kun saan tehdä oman hengitykseni tahtiin, kaikki sujuu: happi riittää, ehdin hengittää syvään. Jos pitää tehdä jonkun toisen ohjaamaan tahtiin, alan sakata, hengitän vain pinnallisesti. Pitkään mietin, onko kyse hengityksen säätelemiseen liittyvästä jännityksestä tai jostain vastareaktiosta, joka kohdistuu johonkin niinkin intiimiin kuin hengittämiseen puuttumiseen. (Toisin sanoin, patologisoin tekemistäni ja osaamattomuuttani.) Tänä aamuna mieli äkisti muodosti uuden hypoteesin - täysin patistamatta. Entäs jos ylähengitystieni ja keuhkoputkeni ovat vain sen verran ahtaat, että tuo on se ilmankulun nopeus, joka on minulle mahdollinen? Isommat röörit vetävät enemmän ilmaa per sekunti. Äiti oli taas käynyt puhkottamassa korvansa ja lääkäri oli ihmetellyt, miten pienet ja sirot tiehyet. Kaikilla siinä suvussa on kuulemma sellaiset. Ja samalla kun hypoteesi yksinkertaisesti kolahti tajuntaani, muistin muutaman seikan: miten kaikki lääkärit ovat hämmästelleet keuhkokuvissa sitä, miten turvoksissa keuhkoputket ovat, nauraneet ylähengitysteiden pienuudelle ja miten hierojakoulun puhallustestissä sain kahdeksankymmentävuotiaan mummon tuloksen. Entäs jos - jos tämä onkin rakenteellista? Ei vika, ei, elän ihan terveen ihmisen elämää enkä tarvitse edes kahvin kaltaisia piristeitä jaksaakseni, vaan piirre. Neutraali piirre, joka panee suosimaan toisia asioita ja tekee toisista asioista vaikeita. Vähän kuten reilusti avautuvat lonkat tai pitkät alaraajat suhteessa yläraajoihin.

Jokaisessa meissä on taatusti roppakaupalla piirteitä, jotka selittävät mysteerimäisiltä tuntuvia pitämisiä ja vieroksuntoja, helppouden ja vaikeuden tuntuja. Jotkut asiat vain luonnistuvat helposti tietynlaisella konstituutiolla. Toiset asiat näyttäytyvät haastavina, vaikeina tai ovat suorastaan mahdottomia. (Esimerkiksi selän kierroissa lonkka ja polvi ysikympin kulmassa ei toivoakaan, että saisin samaan aikaan vastakkaisen hartian ja polvet lattiaan. Selässä ja lantiossa on luu luuta vasten, siitä ei kierretä pidemmälle.) Ohjatessani koetan analysoida tarkasti näkeemääni: mihin liike pysähtyy, miten harjoitus pysyy turvallisena, ja jos joku vääntää väkisin ja tavoitehakuisesti, millainen vaihtoehtoinen tavoite hänelle ehkä kannattaisi antaa. Nyt kirjoitan vasta anatomis-rakenteellisesta puolesta. Entä sitten, kun tarkasteluun otetaan myös mielen konstituutio mukaan? Mielessäkin on omat luontumuksensa, ja varmaankin hermostollinen ja temperamenttinen perusta tekee toisista luontumuksista mahdollisempia tai ainakin todennäköisempiä kuin toisista. (Tämä & tämä on viime aikoina mietityttänyt itseäni.)

Joku anatomi kirjoitti osuvasti, että otamme kyseenalaistamatta sen, että meillä on uniikit kasvot, mutta meidän on paljon vaikeampaa tajuta, että se, mikä on ilmiselvää kasvojen kohdalla, pätee muissakin kohdissa - kohta kohdalta. Pientä variaatiota löytyy. Kuinka tyypillistä, että vaikka kuinka kelaa luita ja niveliä, ei tule ajatelleeksi sellaista asiaa kuin hengitystiehyet. Epäilemättä variaatiota löytyy niistäkin. Jotta ehdin hengittää keuhkot edes semityhjäksi - residuaaliahan aina jää ja hyvä niin -, pääsen sille syvyydelle, jossa käytetään palleaa kunnolla, tarvitsen enemmän aikaa kuin muut. Se on itselleni ihan okei, ja paras ollakin, koska tämä tuskin tulee muuttumaan. Kun ilmajoogan myötä olen saanut pallean kunnolla liikkelle, hengitykseni on vain hidastunut entisestään: on enemmän täytettävää ja tyhjättävää.

En tiedä, mitä parahtaa liittyen olentoihin, jotka uskovat variaatioon vain siinä missä sen selvimmin näkevät. (Ihmiset voisivat hahmottaa variaation kehon mittasuhteidenkin tapauksessa, mutta vaikuttaa siltä, että pitää opetella joko piirtämään mallista tai ohjaamaan liikuntaa, jotta kiinnostus analysoida mittasuhteita pääsee virittymään. Ehkä meillä on toistemme kanssa informaatioähky jo ilmeistä, äänensävystä jne. - useimmissa toiminnoissa ei tarvita tietoa siitä, onko yläraajan pituus keskijakaumalla vai käyrän jommallakummalla laidalla, piirtäjälle ja liikunnanohjaajalle tällä taas on merkitystä. Mutta minkä määrän itsen tuomitsemista siitä, tästä ja tuosta voisikaan välttää, jos tajuaisimme tosiaan, miten uniikkeja olemme!)

Ensi maanantaihin mennessä minun on kyettävä tuottamaan rytmi, jossa muut pystyvät työstämään. Ehkä annan ensin jonkin helpon pienen sarjan, pyydän tekemään sitä hengityksen tahtiin ja lunttaan siitä tahdin muuhun tekemiseen, lopputunniksi.

Huomaan kirjoittavani "helpon pienen sarjan" vaikka hittojako tässä maailmassa voi ymmärtää siitä, mikä lopulta on helppoa kaikille osallistujille.

Sydänprässi

Ehkä vuosien kuluttua muistelen tätä talvea yhtenä elämäni karmeimmista. Ehkä en. Enhän vielä tiedä, mitä myöhemmin tapahtuu. Ehkä muistikuvat lakkaavat joskus palaamasta, ja sitten ajattelen vain oppineeni.

Vuosia sitten Intiassa istuimme iltaa ja hieman provosoin joukkiota sanomalla, että minusta eroaminen on parasta suhteissa. Siitä oppii paljon, nopeasti ja hyvin konkreettisella tavalla. Ennen kaikkea oppii itsestään. Ja pitämään huolta itsestään. Sitten hymyilin ilkikurisesti, vaikka silloinen suhteeni olikin jo osoittanut pieniä hankaloitumisen ennusmerkkejä. Tai ehkä puhun vain mielestäni tätäkin selkeämmin: se, miten suhteen hahmotin, tapahtui tietenkin mieleni kautta. Ja mieleni kysyi jo silloin hätääntyneenä: miksi nämä ja nämä asiat muuttuvat ja miksi se tuntuu niin vaikealta. Kun sillä tavalla hymyilin, olin varmaankin unohtanut edellisen erotalven pahimmat vibat. Ne, jotka palaavat mielen vain silloin, kun mieliala on valmiiksi viritetty.

Surua vastaan ei voi sanoa mitään. Se tulee ja ottaa aikansa. Se ei kauheasti kysele aikaa eikä paikkaa. Tosin niin kauan kuin teen jotain hyvin keskittyneesti, se pysyttelee silmänurkissa vipinänä, outona kaulan jännityksenä kurkunpään ympärillä. Pidätetty itku, sitä se on. Ja kun päästän irti - ja minähän päästän irti - itken liikennevaloissa, yliopiston rakennuksia yhdistävässä käytävässä, tietokoneella, kotona sängyssä kerällä.

Edellisen kerran käytin erilaisia menetelmiä surun katkaisemiseen. Alkoholia, esimerkiksi. Se turruttaa moneksi päiväksi. Nyt haluan vain katsoa, mitä kaikkea tästä kaivosta nousee. Tänään aloin metapelätä (enkä ensimmäistä kertaa), että entäpä jos kyseessä onkin pohjaton kaivo. Jospa minua ei ikinä lakkaa itkettämästä. Jospa maailma ei koskaan enää virtaa, jos kaikki jää irtonaiseksi sensedataksi, jota mieli ei jaksa kursia kertomuksiksi etenemisistä. Jos elämäni loppuun saakka mietin ahdistuneena tuntikausia, miten pystyn kohtaamaan tietyn ihmisen hajoamatta palasiksi. Tai kun kuulen muiden mainitsevan hänet - miten silloin hymyillään tai ollaan itkemättä?

Panen merkille sanat aina ja ei koskaan. Sydänprässissä ne aktivoituvat helposti ja tekevät informaationkäsittelystä epäluotettavaa.

On iltoja. Iltaisin sydän tuntuu niin sisäänpainuneelta ja väsyneeltä, että hetkittäin pelkään sen lakkaavan lyömästä silkkaa onnettomuuttani. Makaan kerällä ja kysyn itseltäni kysymyksiä: Miksi tämä tarkalleen tuntuu niin pahalta? Kumpi loukkaa enemmän, se, miten helppoa toiselle on katkaista yhteydenpito, vai se, miten paljon se sattuu itseäni? Luultavasti jälkimmäinen. Miksi tuntuu väärältä, ettei osaa katkaista välittämistään? Miksi kaikki on niin tyhjää ja hajanaista?

Vaikka eihän kaikki tietenkään ole tyhjää ja hajanaista. Kunhan mieleni on. Kävin joogaopettajakoulutuksen ensimmäisessä osiossa. Kuuntelin tarkasti ja katselin videoita ruumiinavauksista ja leikkauksista. Nyökkäsin mielessäni opettajan sanoessa, että harjoittelemme ennen kaikkea kuolemista. Olen leikkinyt ajatuksella ennenkin itsekseni. Varmaankin niin on tapahtunut sen takia, että irti päästäminen tuntuu usein karmivalta ja välillä on todella vaikeaa ojentaa ryhtinsä ja muistuttaa itseään siitä, että tapahtumien ja tuntemusten leimaaminen hyviksi ja huonoiksi, toivotuiksi ja ei-toivotuiksi, on lähinnä turhaa ja itsensä kiusaamista. Kaikesta voi oppia, myös tästä tilanteesta, jossa elämästä on kadonnut mielekkyys ja hetkittäin jopa ilo. Ja kaikki liukuu ohi hurjaa vauhtia, ja on vain yksi elämä. Joko sitä murehtii tai juhlii. Välillä toista, välillä molempia yhtäaikaa.

Huomaan olevani taas aiempaa enemmän hereillä toisten tuntemuksille. Hetkittäin kaupungilla kulkiessa vastaantulijoiden pienten ilmelihasten supistumiset tuntuvat kehoa järistävän voimakkaina. Meditaatiossa silmät kiinni istuessani kuulen toisten hengityksestä asioita heidän vireystilastaan. Kuulen, kuinka jonkun kimppuun käy vaikea ajatus. Joskus unohdun kuuntelemaan toisten hengitystä niin että unohdan omani, ja kuvittelen pienen hetken kuolleeni. Se on vapauttava, kiitollinen ajatus.

Suru tekee visuaalisemmaksi ja auditiivisemmaksi, pelkistää sensedataa tarinoista. Suru kuorii tarinoita.

Mutta en pidä siitä, miltä se tuntuu rintakehässä. On kuin joku olisi naulannut luihin pieniä nauloja ja kuronut niiden välille lankaa, jota kiristetään vähän kerrallaan.

Edellisen kerran, sitä paitsi, suru alkoi alusta saakka muodostaa sanoja, tarinoita, maisemia. Erilaisia kuin ennen, ja sikäli kipeitä, mutta kuitenkin. Nyt tuntuu vain siltä, kuin rintakehää kiristettäisiin ja kurkkua pienennettäisiin päivä päivältä. Hullunkuriset pelot risteilevät päässäni kuin kölittömät kumiveneet törmäillen toisiinsa. Entä jos lakkaan kokonaan puhumasta? Entä jos vain lähtisin kauas-pois? Olenko kadottamassa viimeisetkin suunnat, ja sanat lisäksi? Ja innon tehdä kuvia, kuvata? Kuinka kerkeästi onnettomuuteni siirtyy koiraan? Entä kämppiksiin?

Vaikka tietysti kysymykset ja pelot istuvat sternumilla lähinnä silloin kun olen yksin. Kun on ilta. Kun olen väsynyt ja nälkäinen tai molempia. Kun tuntuu vaikealta ajatella, että minun itseni on riitettävä itselleni ja on typerää haluta mitään muuta. Kun en ole varma, onko pulma siinä, riitänkö, vai siinä, että olen liikaa. Mutta tietenkin olen juuri sellainen kuin kullakin hetkellä olen. Ja hyväksyn sen, hyväksyn kaikki viemärinniljaiset ajatuskudelmat ja palat kurkussa, ymmärtämättömyydet, rikkinäisyyden, ulvovan halun kuulua laumaan, nukahtaa syliin, liikkua jonkun toisen rytmissä. Mutta tuntuu valtavan vaikealta hyväksyä sitä, että tämä kaikki voi olla muille liikaa tai liian vähän. Tai mistä muista minä nyt kirjoitan. On ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet olla kanssani. Ja joiden kanssa olen tullut äkisti toiveikkaaksi sen suhteen, että riitän itse itselleni tai en ole liikaa itselleni, että se mikä on, on, se mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Ja sitten on näitä kohtia, joissa on äkisti toivoton ja hukkumaisillaan.

Mutta uskon, etteivät mielen kysymykset ole tyhmiä. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kysymykset piinaavat tasan niin kauan, että saan koukutettua niiden logiikan ja kudon niistä tarinan. Sitten pukeudun tarinan paitaan eikä enää palele.

Voi olla, että kuvittelen vain havaitsevani muiden tuntemukset tarkemmin. Voi olla, että se johtuu vain siitä, että takerrun heihin katseella epätoivoisesti, kun koetan pitää itseni asfaltin yläpuolella, loskan universumissa.

Ja hengitän. Hengitys hengitykseltä pistän vastaan sydänprässille. Väitän vastaan. Selviän, ihan varmasti selviän. Jos nyt mitään minää on. Jokin selviää, jotain selviää. Mitä selviäminen edes on? Selventymistä? Onko se enemmän jonkin kiinteämmäksi käymistä vai katoamista?

On hetkiä, jolloin mieleni haluaa kysyä, tuleeko koskaan sellaista päivää, jolloin joku tarttuu käteeni ja se on yksinkertaista ja tuntuu hyvältä. Tuijotan sisäänpäin mieltä ja koetan jaksaa olla kiinnostunut siitä, miksi se haluaa kääntää veistä haavassa. Miksi se haluaa muistuttaa joka päivä siitä, ettei toinen sanonut enää pitkiin aikoihin rakastavansa? Miksi se haluaa muistuttaa siitä, miten tarmokkaasti halusin kuvitella, että se johtui jostain muusta kuin siitä, ettei hän voinut sanoa niin, koska se ei olisi ollut totta. (Ja tietysti juuri tuo rehellisyys, sen kaltaiset asiat, tekevät tästä kaikesta niin paljon hankalampaa - saan syyttää vain itseäni. Hölmö fasaani.)

Istun käsivarren mitan päässä tästä kaikesta ja katselen hämmentyneenä, mitä kaikkea mieleni touhuaa. Hetkittäin haluaisin heittää hyvästit moiselle aktiviteetille, mutta tietenkin voin vain istua ja katsella. Tuntuu pyörryttävältä ajatella, että muidenkin ihmisten päässä surisee samanlaisia ampiaispesiä. Ilmankos heidän ilmelihaksensa supistuvat ja rentoutuvat. Ja he liikkuvat katua ylös ja alas ja en tunne heitä, mutta silti heidän ilmeensä liikuttavat.

Ilmankos ihmiset tuntuvat tällä erää jotenkin vaarallisilta.

Kivun tunnustaminen

Voimakas kipu jossain syvällä kehon sisällä on kummallinen tapahtuma. Äkisti saattaa pelätä jopa hengittää, koska ei tiedä, mikä tarkalleen saa kivun hyökymään. Lääkäriaikaan aikaa kolme tuntia. Ei auta kuin hengittää sisään tietoisuutta, että muillakin on vastaavaa, ja ulos ajatusta, että nämä aallot rauhoittuisivat hiukan. Kun kohdistaa ajatuksensa toisten kipuihin ja tuskaan, on helpompaa lakata pelkäämästä, mikä itsen sisällä raivoaa. Sekin auttaa, jos kivulleen saa nimen. Ja tietää, mikä sitä laukaisee.

Koetan hahmottaa kivun alkamista. Luulen, että se on ollut tässä jo päiviä. Aluksi kutsuin sitä väsymykseksi, sitten epämukavuudeksi ja lihaskrampiksi. Eilen oli pakko myöntää itselle, että kipua tämä on, kun ei oikein pystynyt kävelemään tuntemukselta. Nyt en enää pysty teeskentelemään muidenkaan suhteen.

Ja sitten tietysti mietin, että ehkä mieleni vain liioittelee, että tulkitsen pienen epämukavuuden kehräämät stressioireet jotenkin paisutellen. Yin-joogassa on ainakin oppinut sen, että sen mieli kyllä osaa! (Se tuntuu typerältä, mutta niin vain käy aina välillä - että pelkää halvaantuvansa tai ajattelee, ettei voi enää kestää tätä asentoa, haluaisi itkeä, huutaa, irvistää, paeta, ja silti kestää hengitellen ja asennosta pois tullessa ihmettelee miten se saattoi tuntua niin vaikealta. Herramunjee, yksi hemmetin asana!) Hurjaa, miten sama sykkeen ja lymfapumpun aistiminen tuntuu myönteiseltä virittymiseltä esiintymisessä tai tentissä, ja kauhealta todisteelta siitä, että jokin on pielessä, kun koettaa rentoutua epämukavaan asanaan tai on tämmöinen outo voimakas kipu.

Tämä kipu on terävä, uusi, uudenlainen, poikkeava. Siksi menen lääkäriin. (On vaikeaa oikeuttaa itselleen lääkäriin meneminen, koska aina voisi lykätä päivän lisää ja koettaa vain hengittää kipua tiehensä. Ja mistä voi tietää, ettei vain paniikissaan kuvittele kipua jotenkin poikkeukselliseksi?) Lääkärissä on helppoa olla joko reipas ja kipuaan vähättelevä tai sitten itkuinen paniikkimytty. On vaikeaa pysyä asiallisena, harkitsevana ja riskeihin ja tuntemuksiin realistisesti suhtautuvana. Etukäteen ei osaa sanoa, itkeekö vai suhtautuuko itseensä ja kipuunsa sarkastisesti. Tai pyytääkö lääkäriltä etukäteen anteeksi, ettei osaa käyttäytyä samalla tavalla kuin käyttäytyisi ilman kipua ja hätää. Ehkä se kaikki on sallittuakin, mutta tuntuu silti jotenkin pöljältä, miksi se on niin monimutkaista. Tuntuu kuin kipu imaisisi voimat olla vain läsnä tilanteessa ja sanoa, miltä tuntuu.

Hiljainen kesä

Heti kesän aluksi käsi hajosi taas. Tai hajosi ja hajosi, se on hajalla kaiken aikaa, mutta kipeytyy vain toisinaan. On selvinnyt, ettei se pidä ainakaan puutarhatöistä. Eikä kirjoittamisesta. Siksi olen pidättäytynyt kirjoittamasta kaiken muun paitsi välttämättömimmän.

Pääsin sisään pedagogisiin opintoihin vastoin kaikkia oletuksiani. Ehkä suunnitelmani sittenkin olivat riittävän realistiset. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Itse en näe tulevaisuuteen enkä aseta tavoitteita. Kunhan sykähtelen eteenpäin vähän kerrassaan uteliaisuuksien perässä. Ne harovat eri suuntiin.

Ostin jo keväällä kesäkortin kuumassa huoneessa tehtävään joogaan. Koetin sanoa itselleni ankarasti, ettei Murphyn laissa ole järjen häivää, mutta mieli haraa vastaan omin tavoin, lörpöttelee ennaltaluovuttanein kotoa opituin tavoin, että nyt sitten tietysti tulee vuosisadan hellekesä. Entäs sitten, sanon mielelle takaisin, tulkoon vaan. Voin silti joogata kuumassa huoneessa. No käsi ainakin hajoaa juuri sitä ennen, vastaa mieli pilkallisesti. Käy ilmi, että se on väärässä ensimmäisessä väitteessään (kuuma kesä) ja oikeassa toisessa. Katselen sen kosahtamista ilolla, joskin tiedostaen, että toisin päin olisi mukavampi - kuuma kesä ja terve käsi.

Mutta käsipä pitääkin kuuman huoneen joogasta, jonne menen sillä asenteella, että maksavana asiakkaana voin tehdä sen, mikä on minulle hyväksi, ja yksinkertaisesti skipata ne asanat, joista käsi ei pidä. (Kummallista, että tuo täytyy erikseen setviä itselleen ja nimikoida oikeudeksi.) Tai sitten käsi toipuu nopeammin, koska minulla on jo enemmän kokemusta sen lepyttelystä. Olen särkylääkkeillä alle kuukauden, saikulla pari viikkoa.

Hiljaisen kesän alussa olen ehtinyt miettiä mieltä ja kättä. Kumpi on enemmän rikki? Eihän minulla tietysti mitään mielidiagnoosia ole, mutta tunnistan monia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, joita en pidä erityisen hedelmällisinä. Luovin niiden ympäri, välillä haastan ja välillä annan olla. En oikeastaan usko, että ne muuttuvat tai katoavat ikinä mihinkään, ne tietyt äänet ja argumentit. Olen vain tullut paremmaksi tuhahtamaan niille, tai ehkä jopa olemaan tuhahtamatta, kuulemaan ne ja päästämään irti. Kuten käden kanssa, laskelmoin myös mielen kanssa. Jonkin verran epämukavuutta on järkevää sietää, houkutella mieltä joustamaan. Mutta ei niin paljon, että on rikki päiviä. Tai öitä: menettää unen.

Luen hämmentyneenä keskustelua keskittymisestä ja joogan harjoittamisesta. Joku suosittelee huonosti keskittyvälle liikkuvaa joogaa jossa ei tarvitse pysähtyä. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Jos menen liikkuvaan, rankkaan treeniin, mieleni alkaa purnata ennemmin tai myöhemmin, milloin oikein saa levätä ja vain röllöttää, ja lisäksi sellaiset seikat kuin pystyssä pysyminen ja liikkeen hallinta vievät huomiota haasteesta hyväksyä tapahtuva. Minusta on mukavampaa kuunnella mielen mankuvan, että eikö nyt hitto saisi jo liikkua, eikö saisi liikahtaa edes hitusen, ja eikö saisi ajatella tasapainoa tai linjauksia tai jotain, ihan mitä vaan - yinissä kun kerran asetutaan, levätään useampi minuutti ja koetetaan rentoutua tyhjäksi; onhan se haaste, koska kehoa siinä ei enää tarvitse säätää eikä mielen olisi tarkoitus takertua mihinkään. On vain siedettävä mieltään. Opittava nauramaan sille, päästämään irti sen ei pysty -huudoista. Yinin jälkeen tunnen itseni onnelliseksi, kun saan keskittyä ja kohdistaa mielen enkä halua vain päästää irti silkan irtipäästämisen vaikeuden vuoksi.

Tässä hiljaisuudessa tunnen olevani vipisevämmin elossa kuin niinä vuosina, jolloin asiat ovat menneet päältäkatsoen enemmän niin kuin toivoisi. On niin helppoa ripustautua ryhmien mielialoihin, kalenteriin merkittyihin tapaamisiin, kirjoittamiseen, kaikkeen mieltä nostattavaan. Ei siinä mitään väärää ole. Mutta helposti siitä kaikesta jää liukas jälkituntuma, hajanaisia mielikuvia mielihyvästä ja slapstickmaisesta eestaas ryntäilystä. Kuin tarkkaavaisuus jotenkin liudentuisi, koska sillä on niin monia kohteita.

Hiljaisuudesta nousee ajatuksia, hahmoja.

Jotkut niistä kehittyvät, todentuvat. Järjestämme tänä kesänä Vompsun mökillä jonkinlaiset minifestarit. Tai ehkä festarien ja hiljaisen retriitin risteytyksen. Se on kaukana asioista, joita olen aiemmin unelmoinut tekeväni. Mutta sen tekeminen tuntuu nyt tärkeältä. Ja tekemisen keveys, suunnittelemattomuus.

Aion nauttia siitä nyt kesällä, koska yliopistolla puhutaan sitten taas kuitenkin suunnitelmista ja tavoitteista. Rakennellaan pitäisejä. Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia.