Äkkivääryydestä

Luen stoalaiskirjaa eteenpäin. Miten ilahduttavaa. Huomaan monta hassua asiaa. Kuten vaikkapa sen, miten olen omassa etiikkakäsityksessäni selvästi omaksunut joskus kauan sitten lukemiltani stoalaisilta yhtä sun toista ja sitten unohtanut omaksuneeni nämä asiat heiltä. Kuten vaikkapa ajatuksen, että oikeastaan en voi vaatia toisilta mitään, mutta toivoa voin. Totta puhuen olinkin muutamassa kohdin miettinyt, miten ihmeessä olen päätynyt niin vakuuttuneesti tällaiseen kantaan. No, nyt ehkä tiedän. 

Tässä maailmassa on välillä kummallista suunnistaa, koska kaikkihan eivät ole stoalaisiaan lukeneet, etenkään nuorella iällä. Heistä on ihan ok tai jopa hyveellistä vaatia. Tai ei, ei varmaankaan hyveellistä, ei sellainen heitä kiinnosta. Mutta he ajattelevat, että ihmisellä on oikeus vaatia sitä, tätä ja tuota. 

Ehkä kummallisimpia kuulemiani sanallistuksia (en edelleenkään kykene kirjoittamaan sanoituksista, koska minusta se liittyy melodioiden sanoittamiseen) (nopeamminkin voisi muuttua, mutta kyllä näitä kohtia löytyy, joissa ilmenee tiettyä haluttomuutta vain surffata maailman aalloilla) psykoterapiasta on ollut se, kun joku terapeutti missä lie tekstissä olikaan kommentoi, että hän toivoo asikkaidensa lähtevän terapiasta ajatuksin, että heillä on enemmän oikeuksia. Enemmän kuin heidän sinne kävellessään. Ja jos oikein ymmärsin, tässä ei ollut kyse toivomisesta vaan vaatimisesta. 

Niin, tämä liittyy kynnysmattokeskusteluun, joka vetäisi minut aivan mykäksi kasvatustieteitä opiskellessani. Luimme ableismista ja joidenkin ihmisten huonosti kohdelluksi tulemisesta ja yksi nuorista naisista kommentoi, että eikö noita ihmisiä ole lapsena opetettu pitämään puoliaan. Että ainakin hänelle on opetettu lapsesta saakka, ettei tule alistua kenenkään kynnysmatoksi. Tietysti se kommentti oli aivan typerä jo muodoltaankin - tämä minä olen jo lapsesta saakka ollut niin etuoikeuttettu että minulle on opetettu x, miksi sinulle ei ole -muodon puheenvuoro saa useimmiten miettimään, tajuaakohan sanoja nyt ollenkaan, miltä tuo kuulostaa. (Tuskinpa.) (Ja luultavasti jokainen käyttää tätä välillä. Miten raivostuttavaa onkaan saada itsensä siitä kiinni! Ja huvittavaa, nanosekunnin päästä: jaaha, tänään sitten näin!) Mutta se kynnysmattous. Se, että joku näyttää jonkun toisen mielestä tulevan tallotuksi, ei välttämättä ole tämän ihmisen oma kokemus. Tarkoitan tätä: stoalaisuuskirjassa kerrotaan, miten stoalainen reagoi, kun häneltä varastetaan rautalamppu. Sen sijaan, että hän suuttuisi ja vaatisi rangaistuksia, hän tuumaa, että huomenissa voi mennä ostamaan halvemman savilampun, joka ei samalla tavalla houkuta varkaita, ja säälii mielessään varasta, joka menetti jotain paljon arvokkaampaa kuin itse rautalampun menettäneenä menetti - moraalisen eheytensä. Ei minusta kynnysmattous kuulosta tuolta. Ja silti, ei niitä kohtia ole yksi tai kaksi, kun näin sopuisasti suhtautunutta ihmistä koetetaan terhentää peräämään oikeuksiaan, ja kysytään, että eikö sinua raivostuta, etkö halua hänelle rangaistusta.

Enkä tällä nyt tarkoita etten olisi ollut elämässäni kynnysmatto. Voi, monesti. Mutta harvemmin niissä kohdin kuin toiset niin ajattelisivat. Ja eri tavalla: esimerkiksi, en ole uskaltanut toivoa ääneen asioita toisilta, vaikka olen niitä mieleni sisäisesti rukoillut pitkään. Tai vaikka lautamiehenä istuessani. Olin siellä, mitä, viisitoistako vuotta, vai kaksitoista, no kuitenkin, yli kymmenen. Minä, joka en usko oikeastaan rangaistuksiin laisinkaan. Ja tunsin oloni hyvin latuskamaiseksi ja lamaantuneeksi, koska vaikka kuinka koetin ajatella, että haluan ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa ja kaupunkia, jossa tuolloin asuin, ja se, mitä siellä kuulin ja näin, oli sellaista, joka olisi muuten jäänyt vieraaksi, en silti lopulta onnistunut jäsentämään, mitä niille asioille olisi hyvä tehdä, ja tuomiokeskusteluissa suljettujen ovien takana en tietenkään onnistunut varmaan kertaakaan kovin selväsanaisesti jäsentämään, mitä mieltä olin - koska, no, en tiennyt oikein itsekään, mitä siitä kaikesta olisin ajatellut. Saati sitten että olisin kokenut jonkinlaista varmuutta siitä, että juuri tietynlainen tuomio on ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. 

Filosofian opiskeleminen tekee sillä tavalla äkkivääräksi, että monessa kohdin huomaa ajattelevansa ihan toisin kuin muut. Ehkä se johtuu siitä, että kysyy eri kysymyksiä, tai että on lukenut eri tekstejä. Toisaalta, en ole ihan varma siitäkään, kuinka paljon voin syyttää filosofiaa. Jo ennen sitä olen kohdannut liian monta kertaa tilanteen, jossa minut leimattiin "erilaiseksi", mitä se sitten tarkoittikaan sanojilleen. Kai vain sitä, että käyttäydyin heidän ennakko-oletustensa vastaisesti. Mutta epäilen kyllä, ettei filosofian opiskelu ja vertaiskeskustelu klassikoiden kanssa ainakaan vähentänyt tätä äkkivääryyttä. Ehkä raivostuttavin erilaisuusleima tuli työkkärin ammatinvalintapsykologilta, jolle toisaalta olen valtavan kiitollinen, koska ilman niitä meidän tapaamisiamme en olisi havahtunut lainkaan niin nopeasti tilanteeseen, jossa totisesti annoin toisten kävellä ylitseni enkä uskaltanut toivoa enää oikein mitään näiltä ihmisiltä. Raivostuttavin, koska olisihan hän voinut koulutuksensa puolesta jättää sanomatta ääneen, että hänestä on vaikeaa kuvitella minua mihinkään valmiiseen ammattiin kaikkine pohdintoineni, ja että hänestä tuntuu, että luon ihan itse jonkin ihan oman juttuni työmarkkinoilla, jonkin mikä ei istu mihinkään valmiiseen nimikkeeseen. Hän sanoi sen ihan hyväntahtoisesti mutta silti. En ole ihan varma, onko tuo, mitä ammatinvalintapsykologilta olisin toivonut siinä tilanteessa, kun polkuja oli liian monta enkä tiennyt enää, mihin suuntaan edetä. Ehkä semmoisessa tilanteessa toivoisi eniten kuulevansa, että lähde tekemään tuota jos se kerran tuntuu luontevalta, aloita siitä, ja voihan sitä suuntaa sitten myöhemmin muuttaa. (Koska näinhän olen käytännössä edennyt ja olen tyytyväinen tähän kaikkeen.) Toisaalta, eipä tuosta neuvosta ole haittaakaan ollut, koska ei se pysäyttänyt minua hakemasta jotain perinteisemmältä ammatinkuvalta näyttävää. Mutta kyllä se sai minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi pitkään. 

Sekin tuntuu hassulta, että löydän stoalaiskirjasta vanhan kunnon defensiivisen pessimismin ajatuksen: kuvittele, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja tee parhaasi tilkitäksesi ne kohdat, joissa siitä voisi musertua, käsittele se kaikki ennalta, niin että jos jotain käykin, olet varautunut eikä se enää samalla tavalla järkytä. (Ja yleensä saa helpottua.) 

Ja jotain, joka sopii viime aikoihin kuin nenä päähän. Kirjassa kerrotaan sotavankina olleesta miehestä, joka oli opiskellut stoalaisia ennen sotaan ja vangiksi joutumistaan. Kun häneltä kysytään, ketkä eivät selvinneet noista vaikeista oloista hengissä, hän vastaa: 

Tähän on helppo vastata: optimistit. He olivat niitä, jotka sanoivat: "Meidät vapautetaan jouluun mennessä." Joulu tuli ja meni. Sen jälkeen he sanoivat: "Meidät vapautetaan pääsiäiseen mennessä." Pääsiäinenkin tuli ja meni. Ja sen jälkeen kiitospäivä ja taas joulu. Sitten he kuolivat, koska heidän sydämensä särkyi. - - Tämä on hyvin tärkeä opetus. Ei pidä koskaan sekoittaa voisiinsa uskoa selviytymiseen - mitä ei ole koskaan varaa menettää - ja ryhtiä kohdata vallitsevan todellisuuden raakoja tosiasioita, mitä ne sitten ovatkaan. (Massimo Pigliucci, Stoalaisuuden käsikirja, suom. Antti Immonen)

Kun sanon tuntilaisilleni, että ei tämä souvi taida olla ihan heti ohi, yksi nainen melkein huutaa minulle, ettei saa olla niin pessimistinen. Katselen mediaa: se rakastaa haastatella niitä, joiden mielestä pandemia on loppunut jo niin monta kertaa, että sekoan laskuissa. Taas se on loppunut eikä uhkaa enää suomalaisten henkeä eikä terveyttä, vaikka keikumme kuolintilaston ykkösinä koko maailmassa. Minulle on suuri arvoitus, miksi asioista halutaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan heiltä, jotka ovat alusta saakka olleet väärässä liki kaikessa pandemiaan liityvässä. (Ja kyllä, samaan aikaan moni tutkija on ollut noista asioista oikeassa noina samoina ajankohtian. Heitä vaan ei ole haluttu nostaa esiin. Miksi? Ovatko he liian pessimistiä? Ja: kenen mielestä? Eikö olisi parempi todellakin kohdata ryhdikkäästi vallitsevan todellisuuden raa'at tosiasiat? Eikö se ole ainoa keino suunnata toimintaansa tilanneherkästi?)

Ja tässä äkkivääryyttä pohtiessani tajuan äkisti jotain: minähän muuten pidän äkkivääristä ihmisistä. Pidän heistä, jotka yllättävät minut. Joilla on jotenkin epäintuitiivinen katsantokanta, joilta voin oppia. Etenkin jos heissä on myös lämpöä ja huumoria (koska sellaiselta, joka kutsuu itseä idiootiksi tai päivittelee, miten sinä et nyt tätä tajua, ihan basic, on aika vaikeaa oppia mitään tilanteen turvattomalta tuntumisen takia; toivon muiden ymmärtävän tavallani, ettei kukaan ole valmis eikä toivoton). Arvostan sitä äkkivääryyttä paljon enemmän kuin sitä, että joku käyttäytyy sulavasti tai vaikuttaa vaikutusvaltaiselta tai mitä nyt kaikkea ihmiset voivatkaan arvostaa. Hyviä hiuksia, kuten Kalifornian-nainen sanoo, hyviä hiuksia. Ja mikä tragedia onkaan, kun hyvien hiuksien takia naitu puoliso kaljuuntuu ennen aikojaan. (Sillä eivätkö kaikki ajat ole tietylle mielenlaadulle ennenaikaisia?)

Ehkä säpsähtelen ihan turhaan omaa äkkivääryyttäni. 

Maanantai, uusi viikko. Neljä viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Kaivurit jyrisevät joka puolella taloa ja olen taas aamun aluksi pyöräillyt ystävälle tässä lähistöllä, kohdannut hänen kissojensa tyrmistyksen siitä, että minä vararuokkija olen jotenkin epäkunnossa ruokintafunktion suhteen, olen levittänyt joogamaton, kaivanut laukusta läppärin, kameran, mikrofonin, avannut zoomin, asettunut matolle, hymyillyt ja huomentatoivotellut, nauranut ja koettanut jokaista liikettä näyttäessäni muistuttaa itseäni siitä, että osalla mukana tekevistä senioreista on sydänoireita, osalla jäätynyt olkapää, jonkun polvet kovin nivelrikkoiset, jollain selkärangan nikamia luudutettu yhteen lannerangassa ja niin edelleen, että melkein kaikki on perusmuodossaan jollekulle mahdotonta juuri näin mutta että kun antaa pari kolme vaihtoehtoa, muistuttaa kunkin liikkeen funktiosta - mitä ainakin haluamme saada tapahtumaan - ja ennen kaikkea korostaa oman tien etsimistä ja kivun ympäri luovimista, jotta jokainen varmasti saa kaivattua elintoimintojen vilkastumista ja kipujen hellittämistä liikkeen kautta. Mau, on paksunaamainen kissa protestoinut aina välillä sohvalta toimintaani katsellen. Toivonut, ei vaatinut. 

Eikä toiveisiin ole vastattu, kuten niin kovin usein käy. Kissat ovat suhtautuneet siihen oikein tyynesti. 

Tuomiopäivän tuhonäätä ei piittaa puolukoista eikä äiti räikeästä huivista

Hoivabuddha Laguunalla on toinenkin nimi. Se on tuomiopäivän tuhonäätä. Tämä nimi vastaa koiran näkemystä kissasta, joka ensin stalkkasi, sitten löi perseelle ja nykyään istuu noin millimetrin päässä koiran ruokakupista tämän syödessä uhkaavasti muristen. Mitäpä tässä, ihan sattumalta se tuhonäätä siinä istuu. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että jos koiran naama hiemankin irtoaa ruoasta, kissan naama puikahtaa tilalle ahmimaan.

Kun täällä tuhotaan jotain, on syyllinen yleensä selvillä: näätä Laguuna. Se rakastaa romputtaa vessapaperirullan auki, pudottaa tavaroita pöydiltä, kaataa kukkaruukkuja, vaania Zenonia ja koiraa, pihistää kaikkea suussa kannettavan kokoista (kuten villasukkahousut) ja raahata saaliinsa vaivihkaa yläkertaan, jonne kinostuu näädän kätkökasoja. Sen toimijuus taitaa olla vahvempaa kuin meidän kenenkään muun. 

Edes ulkona möyrivät työkoneet eivät sitä jaksaneet masentaa kuin päivän, pari. Nyt se ammentaa voimia siitä, että kaikki me muut olemme metelistä jotenkin lanassa. Sen suhteellinen asema on vahvistunut. 

Tänään aamulla Vompsu yritti asemoida puuronsa vessakäynnin ajaksi turvaan niin, ettei tuhonäätä pääsisi sitä lärpättämään. (Sanonta kuumaa puuroa kiertävästä kissasta ei selvästikään pidä paikkaansa - tämä eläin ei ainakaan vaivaudu mitään kiertelemään vaan iskee kiinni heti kun siihen avautuu mahdollisuus.) Nauroin kuullessani esteistä - ikään kuin Laguunaa pitelisivät. Eivätkä pidelleetkään. Niin että kun Vompsu palasi vessasta, istui kissa postimerkin kokoisella vapaalla tasolla puurokulhon vieressä ja veti puuroa kaksin tassuin. Puolukat oli ensin heitetty helvettiin puuron päältä. Tai siis lattialle mutta näinä päivinä se muistuttaa helvettiä. Salaojaremontti tarkoittaa, että sisään vaelletaan aina hiekka- ja muta-aavikon ylitse. Kaikkalla on hiekkaa ja mutaa. Ajattelin siivota vasta kun urakka on ohi, koska toistaiseksi ilo siitä jäisi aika lyhyeksi. 

Eilen juttelin toisen näädän kanssa puhelimessa, nimittäin äitini. (Hänen habituksensa on kovin samanlainen kuin Laguunan ja välillä ajattelen, että alitajuisesti valikoin kissoja, jotka muistuttavat äitiäni: pyöreä naama, piskuinen maatiaismallinen vartalo, valtavasti energiaa ja toisaalta lämmintä hoivaa sen takaamana.) Äidin kaihi leikattiin molemmista silmistä toissapäivänä. Ajattelin tietysti toistuvasti leikkauspäivänä äitiä sairaalassa ja kurkkua kuristi, vaikka kuinka stoalaisesti koetinkin muistuttaa, ettei se äidin sairaalassaolo itse asiassa kuulunut vastuualueeseeni millään tavalla. Soitin vasta eilen, koska leikkauksissa annettaan voimakkaita rauhoittavia ja kipulääkkeitä ja nehän väsyttävät. Uni on kuitenkin paras toipumisen tae, en halunnut sitä häiritä. Äiti näkee objektit vasta epämääräisinä hahmoina. Silmät vuotavat ja vetistävät. Mutt värit hän näkee taas ja oli saanut pienehkön sokin mennessään ottamaan takkiaan. Sen hihasta oli löytynyt todella ruman räikeän värinen huivi, joka ei tuntunut ollenkaan hänelle itselleen kuuluvalta. Myöhemmin illalla hän oli peilistä nähnyt sumeasti hahmonsa koettaessaan tiputtaa silmiin kipu-, kortisoni- ja kosteutustippoja. Hahmolla oli järkyttävän räikeän punainen tukka, ihan eri värinen kuin ennen leikkausta. Ylipäänsä, sanoi äiti, maailman värit muuttuivat. Kaikki ei enää ollut rusehtavaa! Koetin sanoa mahdollisimman pehmeästi, että niin no, toki minä huomasin jo joitain vuosia sitten äidin alkavan rakastaa semmoisia väriyhdistelmiä ja kuvioita, joita mummot ja pikkulapset rakastavat: suunnattoman räikeitä värejä, isoja selviä kuvioita. Ja olin ihmetellyt sisimmässäni, mikä ihme on se voima, joka saa mummoikäiset rakastamaan näitä räiksyleitä kuoseja. No, nyt minulla on vastaus: vanhuusiän kaikin vaikutus värien havaitsemiseen. Sanoin äidille, että hänen huulipunakokoelmansa saattaa kokea muutoksen, sen verran räikeitä värejä hän on niissä viime aikoina harrastanut. Ai kauhea, huokaa äiti. Hän oli vain halunnut edes jonkin pienen raikkaan kirkkaan pilkahduksen tylsään ruskeaan maailmaan! (Äitiä patistettiin kaihileikkaukseen jo kolme vuotta sitten mutta hän sinnitteli tänne saakka uskotellen kai pysyvänsä nuorempana, jos tuommoisia vanhuuden merkkejä ei joutuisi suorittamaan.)

Selittämättä jäävät enää ne nuoremmat naiset, jotka rakastavat noita ärjäkän räikeitä värejä huulipunissaan ja tunikoissaan. Mutta ehkä heidänkin näkönsä on heikompi? Työkkärissä töissä ollessani hämmästyin tajutessani, miten moni ei näe tietokoneelta juuri mitään, jos kirkkaus on matalin mahdollinen. Minulle taas suurempi kirkkaus tuntuu siltä kuin pään läpi iskettäisiin vaarnoja. Huvittavin tilanne oli, kun siellä avokonttorissa olin säätänyt lempipaikkani (mahdollisimman kaukana loisteputkista) monitorin asetukset niin että kirkkaudet ja kontrastit olivat pienimmät mahdolliset, ja sitten yksi aamu minulla oli aamulla esitys ja saavuin avokonttorin puolelle vasta myöhemmin ja paikka olikin juuri varattu - kollega siellä oli saada kohtauksen, kun hänen näköaistillaan vaikutti siltä, että monitori oli rikki. Minä tietysti näin siinä ihan tavanomaisesti avausruudun maiseman sisäänkirjautumisriveineen, mutta hän näki vain pimeyden. Säädin kirkkaudet hänelle sopiviksi ja sitten siirryin toiseen koneeseen säätämään - työtoverin sanoin sabotoimaan - sen näytön asetuksia semmoisiksi, että työnteko voisi olla siedettävää. (Mukavaahan se ei avokonttorissa voi olla. Liikaa valoja, liikaa ihmisiä, liikaa ääniä, aivan kuin koulussa aikanaan.) Kollega oli minua nuorempi. Hänen puhuttuaan asiasta toisille useampikin ihminen tuli ihmettelemään, miten muka näen mitään niin pimeältä näytöltä. Koska tein työttömyysturvalausuntoja heitä nopeammin, he joutuivat uskomaan, että taidan kuitenkin siltä nähdä ihan hyvin kaiken tarpeellisen. 

(Sama äänien kanssa - kun minulta mitattiin kuulo kymmenisen vuotta sitten, kuulin semmoisia ääniä joita ei pitäisi enää kouluiässäkään kuulla. Kuulen junassa matkustaessani monien korvanappimelodioiden kakofonian useamman penkinkin päästä ja ihmettelen, miten kovalla ihmiset musiikkejaan kuuntelevat. Mutta varmaan se on heille sopiva, ei kova. Varmasti heistä ei tunnu siltä, että vaarnoja hakataan korvista sisään. Meneväthän ihmiset vapaaehtoisesti konsertteihinkin ja näin, kääntävät itse sen volanappulan sellaiselle tasolle, joka minulle olisi kidutusta, ja huutavia ihmisiä pidetään jotenkin reippaina. Yleisin äänipalautteeni toisille on, että ei tarvitse huutaa, en ole kuuro. Olen oppinut puhumaan kovaa nyt opettaessani, ei siinä mitään, eli osaan itsekin huutaa. Mutta en käyttäisi sitä kahdenkesken tilanteessa. Liikuntasali ja kaksinkeskustelu ovat erilaiset tilanteet. Ihmiset, jotka eivät tee eroa näiden välille, jaksavat hämmentää. Ehkä sellaiseksi kasvaa, jos pitää aina kahdenkeskisessäkin huutaa taustaradion tai taustateeveen päälle? Tai jos oma tärkeä ihminen ei kuule hyvin?)

Vanheneminen tapahtuu kaikille. Niinpä sanoin eilen illalla Vompsulle ennalta, että siinä vaiheessa kun alan raahata kotiin räikeitä vaatteita, pöytäliinoja ja niin edelleen, voisiko hän ystävällisesti ja sinnikkäästi paimentaa minut silmälääkäriin, koska todennäköisesti minulla on silloin kaihimuutokset päällä. Etenkin jos tuon jotain kirkkaanpunaista ja fuksiaa ja tummanlilaa ja sähkönsinistä, on aihetta epäillä havaintoavaruuteni muuttuneen radikaalisti. Korostin Vompsulle, että operaatiopelkoisena todennäköisesti itse vähättelen ja selittelen asiaa pois aivan viimeiseen saakka (aivan kuten äitikin, joka kovasti korostaa, ettei operaatio lainkaan jännittänyt, olkoonkin että hän halusi puhua siitä aika paljon; ihminen voi huijata itseään todella hyvin ja mikäs siinä, kunhan asiat kuitenkin lopulta hoidetaan). (Minun on helppoa tunnistaa äidin huijaus koska huijasin itseäni samalla tavalla vuosikaudet. Enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, kumpi on autuaampi tila, huijattu vai pelkonsa tunnistava. Jälkimmäinen on toki mukavampi lähipiirin kannalta. Paitsi niiden, jotka ovat allergisoituneet toisten peloille. Ja heitä, kuten olemme pandemiassa saaneet huomata, on todella paljon!)

Saa kyllä olla onnellinen, jos elää kaihileikkausikään saakka. Lahjahan se olisi. En tiedä, uskonko sellaiseen mahdollisuuteen. Yksi tuttava kuoli tässä juuri istualleen nojatuoliinsa. En osaa kuvitella, miltä hänen vaimostaan tuntuu. 

Ulkona taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita

Salaojaukot ovat kaivaneet talon etupuolen auki. Kasvilaatikoiden raameja on viety pihan perukoille turvaan, mullat tönitty miten kuten ympäriinsä. Kolme hylättyä työkonetta on tuiskaistu pihalle hajalleen, kunkin ohjaamo ja kauhat ties minne osoittaen. Ne odottavat maanantaita. Työmiesten mielestä asumme kaukana, he ovat henkisesti sukua isälleni, jonka mielestä asumme Inarissa asuessamme kolmenkymmenen minuutin ajo- tai junamatkan päässä Helsingistä. Koska olemme kaukoasiakas, meidän luonamme möyritään neljä superpitkää päivää ja sitten on kolmen päivän viikonloppu, johon lukeutuu myös perjantai. 

Eilen kun kaivettiin oven edustaa, talosta ei päässyt ulos aamupäivän aikana. Minun oli pakko päästä töihin, joten minulle tuotiin kaivannon reunalle kone, joka ojensi sirosti nostinkauhansa. Astuin nostinkauhaan ja loikkasin siitä kaivannon toiselle puolen. Koira sen sijaan sai pissata ja kakata eteiseen oven raapimisesta ja uluttamisesta huolimatta. Kun kaivanto oli luotu umpeen ja ovi taas kuljettavissa, koira oli jo ehtinyt tykästyä järjestelyyn ja kävi sen kummemmin ilmoittamatta tarpeillaan eteisessä. Mitäpä sitä ilmoittelemaan, kun ei sillä näy enää olevan seuraamusta, että ovi lennähtää auki ja pääsee pihalle raivoamaan. Itse asiassa sisäkakkaaminen on miellyttävämpää, ei tarvitse koskea tassuilla märkää maata. 

Vompsu on koiran kaltainen, ihmettelee miesten ammatinvalintaa. Katselee välillä ikkunasta kaivannon etenemistä, pohtii ääneen, millaista olisi tehdä tuollaista työkseen. Ulkona päivästä toiseen, siirtäen savea hiekkaa kiveä, haravoiden alustaa tasaiseksi, poraten patolevyä seinään.

Kissoja salaojaremontti hermostuttaa. Jompikumpi on pissannut sohvan selkänojaan. Jos olisikin pissannut sohvan tyynylle, sen olisi voinut pestä. Mutta miten pestään sohvan selkänoja? Höyrypesurilla, ehdottaa Vompsu. Niin, voihan sitä höyryttää. Mutta poistaako se tuoksahduksen? Nyt kukaan ei halua oleskella sohvalla tai edes olohuoneessa. Ehkä heivaamme sohvan helvettiin nyt kun se on kusautettu. Se ei alunperinkään innostanut minua, tämä on ensimmäinen sohva asunnossani ja annoin sen jäädä, kun kerran saimme sen talon mukana ilmaiseksi. Mutta kissat ja Vompsu rakastavat sohvaa. Tai siis, rakastivat, ennen pissankumousta. 

Kaiken muun eriterallin ja pesukoneessa kusirättien pyörittämisen päälle omat kuukautiseni alkavat. Siitä tulee lisää pyykkiä. Tältä se tuntuu: Herään keskellä yötä sankkaan kissankusen hajuun. Haistelen tyynyliinaa: kauhistus! Haistelen lakanaa: kauhistus! Haistelen peiton reunan: voi helvetti! Revin liinavaatteet irti, raahin pesukoneeseen, kello on kolme yöllä. Uudet liinavaatteet. Mutta kusi haisee edelleen. Haistan pipoa: saatananperkkules! Ja sitten, paitaa: syyllinen löydetty, tästä intensiteetistä ei voi erehtyä! Paita oli jäänyt saunomisen ajaksi sohvan selkänojalle ja se oli käyty kusauttamassa ja se on leimannut hajun kaikkialle muualle. Housutkin haisevat lievästi kissankuselle, joten uudet pyjamanhousut. Sujahdan lakanoihin. Herään parin tunnin kuluttua tuntuun, että kaikkialla on märkää. Ensin tulee mieleen, että koira tai kissa on käynyt pissaamassa päälleni. Mutta ei, vertahan se vain. Kaikki on veressä. Veri ei onneksi haise niin pahasti tuoreena. Kello on puoli kuusi. Vaihdan lakanat ja pyjaman toisen kerran yön aikana. Onnistun vielä nukahtamaan sen jälkeen ja nukun melko pitkään vaikka koneet kuinka murisevat seinien ulkopuolella.

Nyt on perjantai ja työmiesten viikonloppu alkanut. Huomaan taas sosiaalisuuteni: heitä on vähän ikävä, minusta meillä on mukava rupattelusuhde, vähän kuin tietyt sukulaismiehet olisivat palanneet manan takaa ja heidän kanssaan voisi taas pohtia ja nauraa. Aika nopeasti sitä tottuu vieraiden läsnäoloon, etenkin jos he ovat sijoitettavissa omaan sisäisen kuvaston luotettavan kuviin. Meillä ei ole verhoja missään ikkunoissa, joten vaatteet on nyt käytävä vaihtamassa saunassa, jossa on sumennettu ikkuna. Muuten työmiehistä ei ole mitään vaivaa. He hoitavat omat ruokansa ja vessakäyntinsä jossain muualla. 

Menen tutkimaan pihaa kahdeksan pintaan aamulla hieman samaan tapaan kuin tutkitaan merenrantoja tai vieraita kaupunkeja. Miehet ovat koneineen möyrineet pihaa kaiken valoisan ajan, joten en ole aiemmin päässyt tutkimaan kunnolla. Ja kas, heti väistyy sisätilablues. Päivä sarastaa, kauhoin summittaisesti työnnellystä hiekkakuoppahiekasta pilkistää kivien kulmia. Varsinainen maaperähän täällä on savea, sitä on 18 metrin kerros, mutta talon kohdalta on jyrätty savea pellolla eteenpäin ja tuotu tilalle hiekkaa jostain hiekkakuopalta rekkalasteittain, olemme kuulleet naapurilta. Kiviä! Jääkauden pyöreäksi kirnuamia kiviä! Koko ajan kiviaarre on odottanut pihassa löytämistään! On minulla hanskatkin, mutta ne pitää tietysti riisua kiviä tönkiessä ja punnitessa. 

Haen vetokärryni ja ryhdyn kaivamaan kiviä käsin maasta ja lastaamaan kärryyn. Mikä ilo!

Jossain vaiheessa huomaan koiran kadonneen. Ehdin huolestua hetken - kuulin sen haukahtelevan jossain taustalla tyytymättömänä, ja nyt kun koira-aidat on jyrätty koneiden tieltä sivuun, se voi tietysti olla kävellyt minne saakka tahansa. Syyllisyys häilähtää, keskittyä nyt kiviin elävän sijaan! Mutta pikatarkistus osoittaa, että koira on mekkaloinut oven takana sen verran tarmokkaasti, että mies on käynyt päästämässä sen sisään. Ei sitä kiinnosta kiviurakka eikä märkien katujen ja metsien maailma vaan lämmin sänky.

Jatkan kivien kanssa kanssa kunnes Vompsu tulee kysymään, enkö aio syödä lainkaan aamiaista. 

Tosiaan, aamiainen. Semmoinenkin olisi hyödyllinen juttu. En ole muistanut tämmöisiä maallisia asioita innoltani. Huomaan, että on myös kakkahätä, sekin on piilotellut kivi-innon taustalla. Innostus on kummallinen lahja, se saa kadottamaan tietoisuuden sisäisestä tilasta jokseenkin täysin. Vasta tarpeiden käytyä aivan pakottaviksi kehonsa huomaa. Onneksi Vompsu keskeyttää kivi-innon ennen kuin olen kiskonut itseni alaselästä aivan juntturaan tai rakentanut migreenin pohjan raatamalla ilman asiaankuuluvaa ravitsemusta. 

Kivi-into on palaamista vanhaan. Siihen lapseen, joka lomamatkoilla keräsi valtavat kassilliset kiviä ja alkoi itkeä kun niitä kaikkia ei saanut ottaa mukaan kotiin. Vaikka kuinka ajattelin itsekin miesten töitä pihassa katsellessani, että onpa outoa työtä, vähän kuin joku jatkaisi hiekkalaatikkoleikkiä lopun elämäänsä, niin pakkohan se oli jo siinä samoin tein myöntää, että omat hiekkalaatikkoleikkini ovat edelleen asteen älyttömämpiä. Miehet sentään käyttivät lapioita ja asianmukaisia suojavarusteita, kun itse vääntelen kiviä ja maata hanskoitta. Nytkin kirjoittaessa sormet vähän aristavat, koska hiekka oli niin karkeaa että sormenpäät hioutuivat aivan sileksi. Vaan pianhan ne harjanteet kasvavat takaisin entistä ehompina. Miehet saavat toimistaan rahaa ja tekevät isosti jälkeä. Kaivanto on puolitoistametrinen, metrin levyinen. Maata siirtyy nopeasti koneen kauhoilla. Itse pipertelen laatikon tai ruukun kerrallaan, tai penkin, ja kannan multasäkit, hiekkasäkit, kivet käsin ja käsivetoisin kärrein. Liekö kyllästyisin tuommoisen koneen ohjaamossa, enhän saisi kosketusta multaan ja kiviin. 

Syötyäni aamiaisen pistän viestiä Kalifornian-naiselle, että meillä on pihaan tullut varsinainen taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita. Jos joka päivä miesten työtauon ajan korjaan niitä kärryllisen talteen, minulla on viikonlopun jälkeen kolme kärryllistä kiviä! Rakennamme Kalifornian-naisen kanssa kivistä, polveilevaa polkua halki puutarhan. Siihen on kohta lisää materiaalia eikä tarvitse ostaa kiviä ja niiden kuljetusta rahalla. Hölmön hommaahan se semmoinen on, jos noita kerran tuossa pihassa on odottamassa talteen ottamistaan. 

Kummallista on ihmisen onni, kummallista: saada olla märässä lokakuun aamussa ulkona, pinota kiviä käsikärryyn ja raahata niitä kasaan niin että voi sortsikelien aikana taas hikoilla, kaivaa, sovitella, tunkea ja rakentaa kivistä pikku jokea, jonka solinan melkein kuulee astellessaan sitä pitkin paljain jaloin. Polku näemmä syntyy täysin kierrätyskamasta, täältä löytyneistä kivistä ja naapurin pihaltaan purkamista tiilistä, jotka olivat hänen makuunsa liian sammaleiset ja säistyneet. Minä en tietysti uusia tiiliä haluaisikaan. Parasta on, jos polkujoki näyttää siltä, että on polveillut täällä jääkauden sulamisvirroista saakka. 

Niin että mitä tulee siihen kuvaan, joka minua ohjasi tänne taloon, kuvaan tuolista kukkivan hedelmäpuun alla, pahoin pelkään, että onneni näyttää vähän toisenlaiselta: myllätyltä maalta, kiviltä käsikärryissä, mudalta eteisessä. Vaan ehkä kun käyn vanhaksi, ehkä sitten minulla on kivinen virta, jonka varrella istua hedelmäpuiden kukkiessa ja lausua mielessään rakkaimpia runoja, yrttiteemukissa muutama lehti suoraan penkistä napsaistuna. Eikä se niinkään tule menemään. 

Mutta tunnen itseni täällä onnelliseksi, etenkin sellaisina aamuina, kun unohdan innoltani aamiaisen. 

Aamuista

Rakastan aamuja. Keho on palautunut unen jälkeen, sarastaa. Kissa hyrisee toisella puolella, toisella koira tuhisee. Koira on sen verran iäkäs, että kaiho häilähtää joka aamu - jossain vaiheessa sanomme hyvästit, vaikka sydänvika onkin vielä kivuton lääkityksellä. 

Maailma ei ole vielä alkanut mekastustaan. Eikä mieli. Aamuisin se herää hiljaisempana. Yöllä on siivottu. (Ei tosin ulkoisissa huoneissa.)

Niinä päivinä, kun on mahdollista nukkua päiväunet - ja niitäkin välillä on joskaan ei koskaan lukukausien aikana tiistaisin, keskiviikkoisin eikä torstaisin - aamu voi sarastaa myös iltapäivisin tai iltaisin. Ne aamut vasta omituisen pehmeitä ovatkin. 

Tänään pitää tehdä monta asiaa, joista osa on kurjia ja osa hyvin innostavia. Kurjaa on esimerkiksi rahojensa karhuaminen puhelimitse entiseltä vuokraisännältä, joka ei ole edelleenkään palauttanut takuusummaa. Tämä on nyt neljäs puhelu asiaan liittyen. Muutimme pois viime marraskuun alussa. Hurjan innostavia ovat esimerkiksi työ iltasella, tykkään opettaa netissä, ja aurinkopaneelien asennuksen valvominen. Tänään ne asennetaan katolle mekaanisesti, sähkömies tulee vasta keskiviikkona, ja sitten paljon poutaa, kiitos. (Vaikka sydän sanookin sadetta sadetta sadetta.)

Tänään on perjantai, tämän viikon viimeinen työpäivä. Sitten muutama päivä aikatauluitta, joskin tehtävineen. On revittävä terassi, koska kohta salaojafirma saapuu ja kaivaa kaiken mudaksi. 

Näin mieli virittää kehon päivään. Tiikeri kyyristyy, valmistautuu. Kissa vaan keträä. Miten monta vuotta menikään ilman kissaa. Jospa sitä loppuelämänsä järjestäisi toisin. Ja täällä ehkä pakkokin järjestää, koska ilman biologista tai loukkutorjuntaa hiiret juhlivat lattioilla, eikä minusta ehkä olisi loukuttajaksi. Mieluummin kissa, etenkin kun niitä on niin paljon tässä maailmassa kotia vailla. 

Rakastan aamuja vaikka ne ovatkin täynnä hallusinaatioita. Hymyilen edelleen Will Storrin tavalle kutsua menneen, tulevan ja toisaallan asioita tietoisuudessa hallusinaatioiksi. No, sitähän ne ovat. Huuruissa ylös, keräämään märästä puutarhasta päärynöitä ja omenoita puuroon. 

Hoivabuddha ja nuori kalalokki

Vähitellen tänne villeinä tulleet kissat kesyyntyvät. Laguuna kesyyntyi lopulta aika nopeasti, vaikka aluksi ei ollut edes selvää, jääkö se henkiin ihmispeloiltaan. Ensimmäisestä kosketuksesta selälleen kehräämään heittäytymiseen ei mennyt kauaakaan. Zenon on toisenlainen. Se tuli toukokuussa ja vasta nyt aivan viimeisinä päivinä on alkanut antaa koskea itseensä. Siinä missä Laguuna on alusta saakka lähestynyt vartalo aika rentona ja katsekontaktin ottaen, ääntelemättä, Zenon työntää selkänsä kaarelle ja vilkuilee sivuilleen, marssii pienin askelin ja pirisee pienellä äänellä. Se ei oikein tiedä, miten päin olisi. Ristiriita paha ihminen ei saa koskea vs. tuntuupa mukavalta, kun korvanjuuresta vähän hierotaan vuotaa kaikki näkyvään käyttäytymiseen. Kosketus saa kestää hyvin rajallisen ajan mutta se haetaan kerta kerran jälkeen. Ja miten erilaiselta tuntuu silittää näitä kahta! Laguuna on kauttaaltaan pehmeä ja pörheä, on kuin silittäisi jotain oikein hienoa turkista. Zenon taas - tuntuu enemmän kuin silittäisi lyhytkarvaista koiraa, se on niin täynnä luuta ja tiukkaa lihasta. 

Eläinten kanssa paljon tekemisissä ollut ystävä kutsuu Laguunaa Hoivabuddhaksi, koska Laguuna rakastaa kaikkea ja kaikkia niin paljon, että vähän pelottavatkin asiat, kuten vieraat ihmiset, kääntyvät hyvin äkisti hoivattaviksi. Myös koiraa hoivataan silloin kun koira nukkuu. Kun koira on hereillä, Laguuna tietää, ettei sitä pidä mennä lähestymään, äkäistä vanhaa miestä. Mutta kun koira nukkuu, sitä voi käydä suukottelemassa ja nuuskimassa. Zenonia kukaan ei kutsuisi Hoivabuddhaksi unissaankaan. Enemmän se muistuttaa nuoria kalalokkeja, niitä, joita pienemmät lokit väistävät kauhuissaan. Siinä on samaa kulmikkuutta ja sen kasvot ovat ilkeät, vähän vinot ja villieläinmäiset. Nuori, koska se on nuori. Kehittää kyllä körmyniskaa, mutta on rakenteeltaan selvästi vielä nuorukainen. Vielä hetken. Kuten nuoret kalalokit, sekin on vähän pihalla siitä, miten tietyissä tilanteissa käyttäydytään. 

Näiden kahden leikkejä on hauska seurata. Laguuna hoivaa Zenonia ja saattaa äkisti rajunkin leikin aikana pysähtyä nuolemaan kissaveljen kasvoja ja korvia. Se ikään kuin muistaa ja innostuu, että tämä on juuri se ihana kissaveli, jonka hännälläkin saa leikkiä, jota saa lähestyä silloinkin kun se on valveilla! Toisaalta, Laguunan otteet ovat paikoin kovemmat ja se saattaa leikissä kiihtyä niin että puree tai kynsii sen verran lujaa, että Zenonin armoa anova, nasaalinen MEEP MEEP kuuluu jostain. Joskus leikin kestettyä jo jonkin aikaa kiihtymys on sellainen, että Zenon saa anoa armoa aikansa ennen kuin Laguuna ryhtyy hoivaamaan sitä tai Zenon saa vapautettua itsensä leijonanotteista. Laguuna ei koskaan ano armoa äänellä, mutta saattaa sähistä, jos haluaa jo olla rauhassa. Mutta näyttää siltä, että Zenon ei hurjista kasvoistaan ja raameistaan huolimatta koskaan mene niin koviin otteisiin kuin Laguuna. Se lyö pehmeällä tassulla ja Laguunan maahan nujertaessaan se leikkipuree vain aivan pehmeästi. Huvittavinta on, kun Zenon välillä Laguunan alistettuaan on selvästi aivan hämmentynyt sen suhteen, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä. Se on hajareisin Laguunan päällä, ja Laguuna alkaa kehrätä sille. Mutta ei Zenon osaa hoivata. Se luimuilee ja hakee puremaotteita muttei halua purra. Ja kissaveli kehrää tyytyväisenä saamastaan huomiosta.

Totesin yksi päivä Vompsulle, että olisin tuskin Zenonia poiminut mukaan kissasuojasta, sen verran hurjan näköinen se on. Vompsu totesi, että tuskinpa moni muukaan olisi poiminut. Se saa ajattelemaan ulkoasua ja sen merkitystä elämässä. Ei sellainen saisi vaikuttaa mutta vaikuttaa. 

Zenonista tulee mieleen Kissa silloin kun aikojen alussa aloimme seurustella: sama kalalokkienergia, samalla tavalla hurjat ja hymyttömät kasvot. Näin jälkikäteen mietin, miten niin pääsi käymään. Kai sitä sitten jo nuorena tajusi, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Ja että usein rajun ulkokuoren alla on hämmentynyt olento, joka ei oikein tiedä, miten pyytää hellyyttä ja turvaa. Kai se on kaikkien nuorten ihmisten ristinä: ensin on suloinen olento, jota halutaan pitää sylissä niin paljon, että saa nähdä vaivaa asettaakseen tarpeeksi tiukasti rajansa, ja sitten äkkiä onkin teini, jota vähän kyräillään ja pelätään, koska muutos on ollut liian nopeaa ja repivää. Mikä tekee jotenkin vihaiseksi, koska on liian pelottavaa olla aivan niin hämmentynyt. Kai me aikanaan Kissan kanssa ystävystyimme tällä sekunnilla: Kissan tehtyä jotain ajattelematonta ja riehakasta, jonka mahdolliset seuraukset hahmotin liian hyvin ja säikähdin niitä, aloin itkeä ja kauhistuin omaa reaktiotani, eikä itkusta meinannut tulla loppua sitten millään, kai koska molemmat tunsivat siinä itsensä tyhmiksi, pahastua tai pahastuttaa nyt sillä tavalla. Kai me siinä molemmat tajusimme, että ei tuo toinen ole sitä, mitä esittää. Molemmat olivat perinjuurin hämmentyneitä. Hämmennys on rakentava emootio, tulevaisuuteen suuntautuva, avoin.

Tämä kokemus auttaa minua suunnistamaan Zenonin kanssa. Sen on saatava nähdä, että myös minä olen hämmentynyt sen pirinästä ja pyörinästä. Ei niin, että käyttäytyisin kuin tietäisin, miten kissoja kuuluu lähestyä tai miten kissa-ihmissuhde kuuluu rakentaa. Saan säikähdellä, tuntea kaikki tunteet. Sillä tavalla voimme lähestyä tasavertaisesti. Zenon tuskin kieltää emootioitaan, miksi siis minäkään. Emme kuitenkaan suhtaudu vihamielisesti, ainoastaan varautuneesti. 

Varautuneisuutta ei yhtään helpottanut se, että kissoilla oli koko kesän on/off ripulia. Lopulta kiikutin kissankakkaa ja Laguunan lääkäriin. (Kissaa, joka ei anna koskea itseään, ei oikein voi laittaa koppaan ja viedä lääkäriin, joten Zenon jäi kotimieheksi ja sen kakka sai edustaa sen tilannetta.) Kakka matkusti Saksaan analysoitavaksi ja siitä löytyi alkueläimiä parikin erilaista, joista todennäköisempää oireiden aiheuttajaa alettiin hoitaa. Alkoi lääkekuuri ja kaikki kotona piti desinfioida kloriitilla tai kuumalla kissojen ulottuvilla olleista pinnoista. Saunotimme huonekaluja ja mattoja, höyrypuhdistin sohvan, kasvien mullat katettiin pestyillä kivillä, lattiat ja seinät ja kovat huonekalut pestiin kloriitilla. Vaatteet, vuodevaatteet, tekstiilit pestiin kuumassa. Neljän päivän ajan olin desinfiointikone. Pahinta oli, että pestäviin pintoihin kuuluivat koiran lisäksi kissojen peräpäät. Laguunan pesimme lääkesampoolla kerran ohjeiden mukaan, Zenonia vaan ammuttiin peräaukon ympärille klooriheksidiiniä sisältävällä suihkeella. Sekin oli jo liikaa Zenonille. Pesu piti tehdä kuurin aluksi ja lopuksi, ja loppukohdassa en enää jaksanut pestä koiraa enkä Laguunaa, jotka molemmat olivat aivan surkeina alkupesusta. En ehkä ihan pian unohda, miltä näyttää pesty kissa, joka kuivaamisen jälkeen makasi seinän vieressä suu auki ja läähätti aivan shokissa mihinkään reagoimatta. Niinpä Laguuna ja koira selvisivät loppupesusta sillä samalla peräturkin suihkeella, joka Zenonilla markkeerasi pesua. Siinä missä Laguuna ja koira antoivat nopeasti anteeksi takamukseen kajoamisen, Zenonin oli vaikeaa päästä tästä kokemuksesta yli. Koska se saalistettiin desinfioitavaksi lempipaikastaan uuninpankolta, uuninpankko tuhoutui eikä Zenon enää tunnu uskaltautuvan sinne. Desinfiointi oli aika kamalaa hommaa, kloorinkäry kävi hengitysteihin ja kaikkeen painoi leimansa se, että eläinlääkäri piti tilannetta aika toivottomana, kun oli jo alusta saakka selvää, ettei Zenonia saada pestyä, eli oli todennäköistä, että alkueläin siirtyisi takaisin suolistoihin sen turkista. Mutta ihme ja kumma, vaikuttaa siltä, että alkueläimestä päästiin. Ainakin ripulista päästiin ja kissoilla on paljon enemmän riehaenergiaa kuin ennen kuuria.

Vähitellen Hoivabuddha ja nuori kalalokki muodostavat päivärytmiään. Iltaisin pestessäni hampaita Laguuna sujahtaa makuuhuoneeseen ja varaa itselleen paikan sängystä. Nuori kalalokki nukkuu jossain muualla - suljen oven, koska muuten kukaan ei nuku sen saalistaessa peiton alla unessa liikahtelevia jalkoja. Aamulla, kun koira haluaa pissalle, ja itsekin rahnustan pihan perukan huussiin, Laguuna on poistunut, ilmeisesti pissalle sekin. Kun möngimme vielä takaisin vällyihin - onhan jo kylmä - se sujahtaa mukaan. Zenon koettaa tulla herättelemään Laguunaa leikkiin, loikkaa sen päälle sängyssä, Laguuna vain keträä. 

Kissat

Kun Laguuna tuli meille, se lakkasi syömästä, juomasta ja ulostamasta. Se kyhjötti kaapin takana ja olisi varmasti lakannut hengittämästäkin, jos olisi osannut. Kauan tätä ei tietenkään voitu seurata. Oli puututtava. En edelleenkään tiedä, paljonko ruokaa sain ruiskulla kissan suuhun, sen verran vauhdikas operaatio villikissan pakkosyöttö oli. Mutta sen tiedän, että sain ruokaa kaadettua aimo lällin sen turkkiin, ja että seuraavana aamuna paitsi turkki oli pesty, vessaan oli ilmestynyt kakka ja pissa. Kone oli käynnissä. 

Laguuna tuli yksin, koska kissatalossa ei ollut toista yhtä rauhallisesti suhtautuvaa kissaa, ja Putte on jo vanha koira, joka ei juuri kuule tai näe tarkasti. Laguuna katsoi minua häkistä sillä tavalla, että olin aivan varma, että se suhtautuisi lempeästi koiraan. Olin oikeassa. Tässä kissassa on arvokkuutta ja hellyyttä.

Kun Laguuna asettui taloksi - vähitellen, populaatiokissa, mutta nopeammin kuin kukaan osasi odottaa - ja antautui kosketukselle, kävi ilmi, että se arvostaa hellyyttä ihan valtavan paljon. Siitä, että se antoi ylipäänsä koskea itseään, meni siihen, että se heittäytyi kehräten selälleen, alle viikko. Pian se alkoi hoivata myös meitä. 

Kun sitten aloimme miettiä, mistä Laguunalle kissakaveri, ystäväni kirjoitti hoitoonsa tulevista kissanpennuista. Ilmoitin, että meille voisi tulla yksi. Eikö mieluummin Laguunan ikäinen kissa, hän kysyi, yksi riepoteltu reppana olisi kotia vailla. Muut kissat kiusasivat sitä koko ajan. Kuvasta tuijotti laiha säikky villieläin. Mikäs siinä, vastasin, tervetuloa, jos vain koiran kanssa alkaa sujua. 

Niin Zenon Kitionilainen lensi Kyprokselta Suomeen ja haimme sen lentokentältä. Yritimme tehdä kaiken, kuten neuvotaan - ensin vain hajujen kautta tutustuminen, ei näkökontaktia lainkaan. Mutta Zenon lauloi ovensa takana eristyshuoneessaan ja Laguuna istui oven toisella puolen. Kuvioidun lasin läpi ne näkivät toistensa kissanhahmot. Ja yksi aamu, ehkä neljäs tai viides Zenonin aamu täällä, Zenon ei ollutkaan piilossa tullessani vaan seisoi valmiina oven takana, kun avasin oven, ja Laguuna lurahti jalkojeni välistä Zenonin luo. Ne haistelivat toistensa naamoja. Ne olivat hitaita, varautuneita, kasvonsa säilyttäviä mutta yhtäkaikkisesti ystävällisiä ja niin kiinnostuneita toisistaan, ettei syömisestä ollut tulla mitään. Koetin houkutella Laguunaa pois huoneesta, että Zenon saisi asettua rauhassa, mutta tämä ei ollut kissojen intresseissä, joten jätin oven auki. Missään nimessä en halunnut Zenonille muodostuvan semmoista kuvaa, että väkisin riistän kissoja jonnekin minne ne eivät halua itse tulla. 

Siitä pitäen kissat ovat olleet toverukset. Ne painivat leikkipurevat piippaavat juoksevat kurahtelevat, ja enimmäkseen yhdessä. Laguuna on halunnut nukkua Zenonin vieressä, mutta saanut turpiin yrittäessään. Lempeästi, tietysti. Mutta silti. Laguuna on meidän kanssamme oppinut, miten ihanaa hellyys on, ja selvästi kissaveljenkin kanssa maistuisi leikin lisäksi hellyys. 

Tänään sitten äkkiä Laguuna alkoi pestä Zenonia sen ollessa sopivan unelias. Oli hurjaa olla siinä vieressä ja katsella, miten eleiden keskustelu eteni. Pieni epäröinti vaihtui täysin hellyyteen sulamiseen. Laguuna nuoli läpi Zenonin korvat, joissa on töhnää ja joiden puhdistamisesta saatan vain haaveilla - ei tuohon kissaan voi vielä koskea, sen pitää antaa lähestyä omassa tahdissaan. Itketti. Varmasti Zenon oli viimeksi saanut hellyyttä kissaäidiltään. Ne ummisti silmät, tarjosi niskaa ja kaulaa pestäväksi, kainaloa - ja Laguuna luuttusi. Sitten Laguuna lopetti ja tuli luokseni, heittäytyi selälleen, ojensi vatsansa pitkäksi ja alkoi kehrätä - oli sen vuoro saada suihku, eikä Zenon ollut vielä oivaltanut vastavuoroisuutta tässä asiassa.

Pesun jälkeen Zenon nukkui niin syvään, ettemme ole semmoista vielä nähneet. Yleensä se on ollut valpas ja aina nostanut päätään, kun joku liikkuu. Nyt se makasi kyljellään ja vain hitaasti nouseva ja laskeva kylki paljasti sen olevan elossa. Kun palasimme koiralenkiltä, se nukkui edelleen samassa asennossa. Sen täytyy olla hurjan väsynyt kaikesta siitä valppaana pysyttelystä, varuillaan olosta. Ja nyt kun Laguunan tarjoama kylpy laski stressitasot, se totisesti nukkui rästit pois. 

Kun Zenon heräsi, Laguuna oli heti valmiina ja sujahti Zenonin viereen, naamat vastakkain, kehräten. Siinä ne sitten koskettelivat toisiaan pehmeillä etukäpälillä, katselivat toisiaan, kehräsivät, ja Zenon venytteli ja haukotteli. 

Aina kun tuo laumaan uuden eläimen, saa miettiä, tuleeko tästä mitään. Tällaisesta en osannut edes unelmoida, että nämä vain asettuvat tällä tavalla, päättävät ystävystyä. Se on iso juttu sisäkissoille, joilla on yhteinen elämä edessä. 

Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, että kissat ovat täällä, juuri nämä kissat. 

Pois pussista

Tiistaina tapahtui se, mitä olen odottanut elokuusta lähtien sekavin tuntein. Lohen saattohoito päättyi. Olin parikymmentä minuuttia aiemmin soittanut eläinlääkärille ja tilannut pullollisen kipulääkettä puhelinreseptillä lähiapteekkiin, kun äkkiä kissa hidastui silminnähden kesken sängyllä tarpomisensa. Samalla se lakkasi kommunikoimasta. Sen selkä köyristyi lievälle kaarelle, silmät alkoivat harittaa eri suuntiin ja nieleksi ja työnsi kieltään ulos suusta ja takaisin sisään. Se hakeutui tuolin alle, naama seinää vasten ja kyhötti siinä välittämättä silityksistä tai tarjotusta tonnikalasta. 

Ystävä oli tulosa roudaamaan autolla vaatteenvaihtotapahtumasta yli jääneitä vaatteita hyväntekeväisyyteen parikymmentä minuuttia siitä, kun kouristus alkoi. Niinpä kävin kadulle kevätaurinkoon seisomaan mieli tyhjää lyöden ja peläten, etten ehkä pysty olemaan itkemättä. Ja itkinkin, kun avasin oven ja sanoin, ettei me viedä nyt vaatteita vaan kissa. Kissa laatikkoon vaan ja autolla suoraan tutulle eläinlääkärille. Vastaanottovirkailija lupasi järjestää nopean piikille pääsyn. Ja niin kärsimys ja kipushokki saatiin katkaistua puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta. Kun kissa punnittiin, pelot siitä, etten olisi tunnistanut aiempia epämukavuuksia, nollaantuivat: sitten joulunajan kontrollikäynnin punnituksen kissa oli lihonut melkein kilon. Osa saattoi olla vatsan nesteturvotusta, mutta osa oli taatusti myös lihasta. Kyllä se paksusti tosiaan voi viime puolituntiseen saakka.

Kaikki sujui niin uskomattoman hyvin, että päällimmäiseksi tunteeksi jäi valtava helpotus. Niin moni asia olisi voinut mennä pieleen. Kipushokki olisi voinut tulla, kun olisin ollut poissa kotoa, töissä tai yliopistolla. Niin monena iltana väsyneenä töistä palatessa mietinkin, mitä teen, jos kissa on aivan reporankana. Tai sitten se olisi voinut mennä tuolla tavalla jumittamaan vaikkapa komeroon tai tuolin alle enkä olisi vain heti tajunnut, että jotain on vialla. Nyt näin, kuinka kesken tarvonnan asento muuttui ja liike hidastui. Tunnistin sen kipukäyttäytymiseksi. Pystyin toimimaan sen mukaisesti.

Niin että kyynelehdimme ystävän kanssa vain pikkuisen ja sitten lähdimme eläinlääkäristä tyhjän kopan kanssa kevätaurinkoon ja pian jo pudotimme vaatteet hyväntekeväisyyskirppikselle, menimme syömään thailounasta ja heitimme läppää pääsiäisen munarallista.

On kuin olisin päässyt pussista. Sellaisen tajuaa usein vasta jälkikäteen, kaiken sen voiman ja ajan, minkä jonkin vastuun kantaminen nielee. Äkisti olin 4,9 kiloa kevyempi, yhden saattohoitokissan verran. Ehkä olin kuluttanut kaiken haikeuden jo syksyn ja talven aikana, kuka tietää? Ainakin pelkäsin hurjasti, tunnistanko tarpeeksi hyvin kissan voinnin. On hirvittävä vastuu ottaa päättääkseen toisen eliön elämästä ja kuolemasta. Selvisin. Ja miten pelkäsin, mitä tapahtuu, kun Lohi kuolee - onhan se aina ollut eläimistä todella tärkeä, aiemmin kuolleeseen isoäitiin assosioituva. Mutta nyt kun se kuoli, tunsin yllättäen sormillani viimeistä kertaa sen pehmeää, hopeista karvaa sipaistessani, että minulle oli enemmän tilaa, että se jokin, kaikki sen antama voima ja lämpö ja läsnäolo, oli vuosien varrella siirtynyt itseeni. En tarvinnut sitä pitämään seuraa, olihan minulla tietoisuus siitä, että olennot voivat liittyä merkityksellisesti yhteen ja päästää irti sen jälkeen (useistakin syistä, joista kuolema on vain yksi, ja tavallaan paljon armollisempi kuin muut - sen jälkeen kuva ja muistot toisesta ovat vakaat eikä niitä voi häiritä mikään uusi informaatio). Ehkä tulisi toisia eläimiä tai sitten ei. 

Miltei kaikki, joille mainitsen kissan kuolleen, pahoittelevat ja vaikuttavat huolestuneilta. Se tuntuu kummalliselta, kun on itse lähinnä keveä ja helpottunut ja äärettömän kiitollis-liikuttuneessa tilassa. No, kaipa he vain seuraavat konventioita. Otan sen välittämisen osoituksena, vaikka sitä onkin hyvin vaikeaa ymmärtää. On kuin kuoleminen jotenkin kuviteltaisiin pahemmaksi kuin se onkaan. 

Huomaan tämän kyllä välillä muutenkin. Meinasin esimerkiksi kävellä raitiovaunun alle erään kerran yliopiston liepeillä, ja opiskelutovereiden sanottua, että olipa hurjan näköistä ja kamalaa jos jotain olisi tapahtunut, totesin, että liekö tuo nyt olisi ollut niin suuri menetys. He melkein suuttuivat. Kuulemma niin ei saisi ajatella. Luultavasti hahmoten tämän asian jotenkin keveämpänä ja moraalittomampana kuin he. Että on sattumaa, että on elossa, melkoinen  ihme kertakaikkisesti, ja että sekin on aika sattumanvaraista, milloin ja miten kuolee ja että kuoleminen on toisaalta myös ainoa yhteinen varmuus, joka meillä on. Mutta en osaa lopulta sanoa, miten paljon se sittenkään on yhteinen, koska kuolevaisuuteen suhtautuminen ei ole mitenkään kovin vakio.

Jännittävä kuitenkin tuo tuntu, että itselle on enemmän tilaa jonkun rakkaan kuoltua. En nyt tarkoita, että haluaisin erityisesti edistää kenenkään kuolemista, ei niin. Mutta että kun se tapahtuu, kaikki pelot ja kaipaus katoavat ja onkin voimakkaampi. Etukäteen on helppoa pelätä ja kaivata, elävien kaipaaminen on pirullista puuhaa. Kuolleita ei mitenkään menetä, joten ei heitä kaipaakaan. Voihan sitä tietysti olla eksyksissä ja yksin siinä mielessä, että tarvitsisi jotakuta vielä eikä häntä enää ole. Hmm. Mutta tarvitseeko näin aikuinen ihminen enää? Vaikeaa sanoa. Ehkä reagoisi eri lailla, jos kaikki tapahtuisi jotenkin nopeammin ja dramaattisemmin. Mutta saattohoidon jälkeen - ja oikeastaan kaikki läheiseni ovat kuolleet siten - päällimmäinen tuntu on helpotus ja voimaantuminen.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että voi taas suunnitella esimerkiksi matkustavansa kohtaamatta sitä kysymystä, miten reagoi, jos onkin toisaalla, kun muutos tapahtuu. (Sen olen huomannut vaikeaksi: itselle on vaikeaa antaa anteeksi ettei ollut paikalla loppuun saakka tukemassa toista.) Ettei tarvitse tuntea epämääräistä huonoa oloa siitä, että haluaa edelleen elää myös omaa elämäänsä saattohoidon rinnalla, panostaa opintoihin ja liikuntaan ja työhön, tehdä rakukeramiikkaa, tehdä muutakin kuin olla vierellä ja kuulostella. Vaikka kuinka tietää, että omaishoitajan jaksamisen kannalta omasta elämästä kiinni pitäminen on tärkeää, se ei tunnu oikealta. Välillä sitä sitten vain itkee sen vuoksi, että pitää kiinni omasta elämästään myös, ettei halua täysin pimentyä päästään, ja että se tarkoittaa sitä, ettei ole ollut toiselle läsnä niin paljon kuin olisi periaatteessa voinut olla. Se tuntuu vain niin itsekkäältä, että on vaikeaa myöntää moista itsekkyyttä omaksi toimintamallikseen. Samalla kun kuitenkin perustelee itselleen, että ei, se ei ole itsekästä, että itsestäkin pitää pitää huolta, että jaksaa, pitää olla läsnä ja avoinna myös omille tarpeilleen. Koska jos syö omat voimavaransa loppuun, kuinka olisi enää antaa toiselle lämpöä ja tukea?

Näissä pohdinnoissa ja järkevän suhtautumisen ottamisessa on kyllä auttanut vissisti hierojana työskenteleminen. Hierominen on fyysisesti kuormittavaa puuhaa ja kaikki tapaamani hierojat ovat itse enemmän tai vähemmän juntturassa tietyistä työssä rasittuvista kohdista. Moni lykkää omia tarpeitaan hyvin pitkälle. Itse olen opetellut pitämään kiinni siitä, että minäkin tarvitsen hoitoa. Todella tarvitsen. Koska jos olen aivan juntturassa, en jaksa suhtautua kovinkaan myönteisesti asiakkaaseen, jonka vaivat vaikuttavat pienemmiltä mutta joka on psyykkisesti aivan uuvuksissa niiden kanssa ja haluaa minun tekevän niille jotakin. (Ei, rahalla ei voi ostaa myötätuntoa, vaikka hieronnan voikin ostaa - ja minusta hieronta ilman myötätuntoa on jotenkin kauhistuttava asia, joka lähestyy kummalla tavalla prostituutiota.)  En voi tehdä työtä sillä tavalla, että mieleni tekisi kuittailla, että ai tää on susta jumi ja kuule tietäisitpä millainen jumi mulla on, et sanoin yhtään mitään omastas, jos tietäisit. Ei: jos alan hahmottaa tällaisten ajatusten tulvehtivan mieleeni, tiedän, että olen hoitanut itseäni liian huonosti. Useammin hoitoon, enemmän itsen rentoutusta: oman tontin pitää olla kunnossa, että voin tehdä työni sillä lailla kuin haluan sen tehdä. 

Haluan tehdä sen kestävästi. Tuntuisi väärältä, jos joku asiakas joutuisi aistimaan kummallista kaunailua tai epistunteita rivien välistä.

Niinpä hoidatan itseäni, ja tätä olen koettanut tolkuttaa itselleni myös viime talvena. Että pitää mennä ja tehdä. Ei saa halvaantua vierihoitajaksi. Asiat voi hoitaa ilman möykkyilyä siitä, ettei repeää tuhanteen paikkaan yhtä aikaa. Mutta ei se helppoa ole...

Niinpä tunnen helpotusta kun kaikki päättyy näinkin sopuisasti. Ja olen käynyt liikkumassa ja kursseilla, opiskellut ja tehnyt töitä. Koettanut elää normaalisti. Olen nauranut ja kutsunut ystäviä kylään. Taustalla on ollut imuisa surun ja kauhun aukko, kiinni juuttumisen ansa, mutta olen sinnitellyt sen reunalla, pingottanut olemisen mahdollisen kauas sen nielusta. Ja nyt, äkkiä, olen vapaa. Ei tarvitse ponnistella pois päin mistään. 

Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisi väärin toimia saattohoitajana. Tai etten tekisi uudestaan niin. Tai että toivoisin, etten olisi nyt suostunut siihen. Mutta kyllä tämä tuntuu etupäässä helpottavalta.

Omituista, tuntuu että toivo viriää taas ja kaikki on vasta alussa. 

Aloitin nestepaaston kaksi päivää tapahtuman jälkeen. Ehkä on hieman hassua koetella itseään henkisesti tämän kaiken jälkeen, mutta on jo muutaman viikon ajan ollut paasto-olo, ja pääsiäinen taitaa olla kevään ainoa kohta, jossa hieronnoista on niin pitkä tauko, että sen ehtii tehdä. Mitään pahaa oloa ei ole tullut, eilen illalla tuntui nälkä, nyt sekin alkaa rauhoittua. 

Uskomattoman voimakas kiitollisuus siitä, ettei elämä tunnu tasaiselta, vaan että on ahtaampia ja väljempiä kohtia, ponnistelua ja luovuttamista, heikkoutta ja äkillisesti tulvahtavaa voimaa.

Harmaan kanssa

Kissan silmät katselevat mitään näkemättä siihen, mistä hengitykseni ääni kuuluu. Mitä se on aiemminkaan nähnyt, kysyn mielessäni, ja korjaan heti: paljonkin. Se on reagoinut siihen, siristänkö silmiäni, tuijotanko. Nyt voin katsella sen kasvoja vielä vapaammin kuin ennen. Sen silmiä. Kuperat peilit tai kuut, huone heijastuu niistä, häämötän niissä katseineni ja käsineni. Niissä ei ole sisäistä valoa tai liikettä tänne, niin kuin kauan sitten silmien ajateltiin toimivan: niiden ajateltiin erittävän pieniä hiukkasia, jotka leijailivat nähdyn luo. Ne vain kääntyvät, kohdistuvat hengitykseeni.

Miettiiköhän kissa, miksi nykyään elämme pimennetyissä huoneissa? Vai ihmetteleekö se ainoastaan, miten aiemmin pimeässä niin kömpelöt ihmiset ovat käyneet suvereeneiksi tässäkin olosuhteessa? Vai eikö sitä kiinnosta?

Toinen kissa etsii auringonläikät, kielikylpee niissä takajalka nautinnollisesti kohti kattoa sojottaen. Kylpeekö se valossa vai lämmössä? Vai onko niin, että se löytää lämmön valon vihjeen perusteella? Sokeutunut harmaa ei mene läikkiin. Se makaa kyljellään sängyssä ja kehrää itsekseen.

Sormeni harhailevat sen turkkiin. Sellaisia mattoja ei ole kellään. Jokaisen kissan turkki tuntuu erilaiselta. Mitä sitten, pian, kun en voi silittää tätä turkkia enää? Sanonko joskus jossain nälkäistä kulkukissaa silittäessäni, että sen turkki tuntuu kumman tutulta? Vai petynkö salaa ja hiljaa aina lupaavan oloista turkkia silittäessäni ja huomatessani, ettei mikään tunnu juuri siltä? Lakkaanko jossain vaiheessa odottamasta?

Millaista olisi luottaa ihmiseen kuin kissaan? Luottaa siihen, että vaikka se poistuisi pitkiksi ajoiksi eikä sitä tunnistaisi sen palatessa, se tunnistaisi kyllä ja naukaisisi käheästi eikä sitten enää voisi epäillä? Mutta eiväthän ihmiset palaa, hupsu, muistutan itseäni, ihmisiä ei voi noin vain loukuttaa lumeen jääneiden painaumien perusteella.

Kissaa saattohoitaessa muistan monia asioita, joita en muistanut aiemmin, en pitkiin aikoihin. Muistan sekopäisen matkan Kaarinaan, katsomaan piispanlinnaa, josta olin lukenut jostain historiallisesta teoksesta. Olin oikeassa sen suhteen, että vanhemmat suostuivat lähtemään linnapaikkakunnalle. Vahinko vain, että erään rähjäisen kiertävän sirkuksen eläinleiri oli pystytetty pellolle hotellin eteen eikä siellä ollut samanlaista tunkua hoitamaan hevosia kuin kaupungissa. Sain harjata joka päivä kaikki hevoset, sellaisesta en ollut tohtinut koskaan edes fantasioida. Hädin tuskin jaksoin raahautua piispanlinnaa katsomaan. Toki oli selvää, että olisin muutenkin mieluummin tehnyt kotimaan matkan sirkusta seuraten, mutta siihen vanhemmat eivät olisi ikinä suostuneet. Heillä taisi olla kurjaa sillä välin kun harjasin hevosia. Turun linnassa puolestaan ihastuin oppaan keskiaikaiseen vaatetukseen ja yritin vaatia samanlaista vaatepartta itselleni. Se ei osoittautunut menestyksekkääksi hankkeeksi.

Muistan äkisti ukkosen tuoksun, joka sekoittuu yleisen saunan kiukaan tuoksuun, perunamaan tuoksuun, sateeseen vaahteroiden ja haapojen lehdillä, polun puoliksi maahan hautautuneilla punatiilen kappaleilla. Kahvikuppien kilahduksen niiden laskeutuessa lautasilleen. Isoäiti ja tämän ystävätär näkevät metsän seinässä kuolleiden kasvoja. Jos tuulee väärästä suunnasta, tehtaan paskanhaju täyttää kaiken ja särkee päätä. Onneksi väärästä suunnasta tuulee harvoin.

Isoäidin hautajaisissa ystävätär ei naura, hän on vakavoitunut. Olen tottunut toisenlaiseen. Hän on kutistunut, muuttunut jotenkin parkkiintuneeksi ja ehkä vähän vanuneeksikin, hiusten sävy on räikeämpi, missä ovat kirjavat kukikkaat nutut, hän kättelee ikään kuin emme tuntisi. Seison kolkkona lihatornina, yliopiston äkisti kaikesta tästä vieroittamana, yliopiston vai seksielämän, tiedä tuota, äkisti aikuiset muuttuvat hauraiksi ja vanhoiksi ja vähän melkein kuin pelkäävät puhua, koska minusta tulee herra eivätkä he ole tottuneet puhumaan semmoisille. Heidän kannaltaan asioita helpottaisi, jos ryyppäisin ja asuisin veneen alla. Hehän uskovat alkoholisteilla olevan sielun ja että siksi on oikein antaa näiden kylpeä vaikkei näillä olisi aina rahaa maksaa. Alkoholistien kanssa he eivät jää tuppisuiksi. Tai ehkä riittäisi, jos ryhtyisin ainakin johonkin kansanomaisempaan puuhaan kuin opiskelemaan filosofiaa. Ieva, meinaan sanoa, muistatko kun käytiin Sallilta ostamassa käytettyjä kuppeja ja povaus? Miksi ihmeessä sinä minua haluat kätellä ja sanoa, että otat osaa ja että minusta on nyt sitten tullut aikuinen? Etkö sinä herramunjee näe, että tässä seisoo se sama tyttö? Mutta jähmetyn jotenkin siitä vieraudesta niin kovasti, että siihen se vaan jää, kättelyyn.

Vasta vuosia myöhemmin puhun Ievasta jollekulle, näytän miten tämä nauruun purskahtaessaan kiekaisi ja heitti koko rintakehän, kaulan ja pään takakenoon. Niiden jutut olivat aina härskejä tai pyhiä ja äärimmäisen varovaisia ja kunnioittavia. Mitään siltä väliltä ei puhuttu. Omaksun sen mukavuusalueen tuosta noin vain niinä kesinä, oloudun siihen, sävytyn siten.

Joskus tekee mieli puhua isoäidille, vaikkei tätä enää ole. Sanoa: No, sinä olit silloin sitä mieltä, että minulla on kutsumus ja minun pitää seurata sitä, olisitko voinut olla mukavampi ja kertoa minullekin, mistä siinä on oikein kyse, koska minusta näyttää että olen kiinnostunut vähän kaikesta mutten osaa erikoistua oikein mihinkään. Tai ehkä se kutsumus onkin säilyttää tietty epäilys, tietty etäisyys, niihin asioihin, joista suotaisiin oltavan yhtä mieltä. Tiedä tuosta.

Kun silitän harmaata, silitän samalla isoäitiä. Kaikki eivät osaa suhtautua siihen, kun sanon, että kissa on isoäitini, että tunnistin hänet heti ja hän minut, se oli selvää kuin mikä. Uskotko sinä sielunvaellukseen, tosissaan, voi joku kysyä. No en, sanon. Mutta tuo kissa on isoäiti. Ei minun tarvitse uskoa mihinkään sen kummallisempaan, eikä sekään tunnu uskomukselta. En osaa sanoa, miltä se tuntuu, paitsi ehkä tunnistamiselta: tunnistaa kissa isoäidiksi kuten tunnistetaan tietty puuro liian kuumaksi.

Nyt kissa totisesti tekee samaa kuin isoäiti: ennusteiden mukaan sen pitäisi alkaa voida huonosti, mutta tuolla se vain sokeana rymyää kirjahyllyyn syömään ja järskii ruokaa menemään äänekkäästi. Tuntuu väärältä, ettei haise ukkoselta. Paitsi että onhan isoäitikin elänyt talvia. Niistä en vain tiedä juuri mitään: molemmat vanhempani ovat aina inhonneet sisämaan pakkasia ja päästyään niiltä turviin rannikolle heitä ei ole saanut pakotettua niihin mikään. Kerran kävin siellä pääsiäislomalla. Silloin pihalla oli vielä lumikinoksia, katselin niitä porraskäytävästä sen laatan alta, johon on valettu talon valmistumisvuosi, 1916.

Äiti ja äidin sisko kahnaavat siitä talosta.

Jos se olisi muualla, sinne voisi muuttaa. Mutta mitä ihmettä tekisin siinä kaupungissa?

Ei siellä edes ole kysyntää yleiselle saunalle, joka on rakennettu melkein sata vuotta sitten.

En ymmärrä mitään puutaloista koska ne eivät kuulu lapsuuteeni. Lähimpänä puutaloa on ollut kalamajasauna sekä kirkon sisäremontista otetuilla akustiikkalevyillä vuorattu erämaja, jossa kyyn nahkoja säilytettiin suuressa lasipurkissa. (Ja majan alla lymysi suuri laatikollinen dynamiittia, joka löydettiin vasta ukin kuoltua.) Vanhan tiilitalon haju sen sijaan, sen tunnen. Viihdyn siinä. Porraskäytävä, kaappi jossa säilytetään tupakkatarpeita, tohveleita, päällystakkeja. Kahden ylemmän kerroksen asunnon ovet.

Kädet kissassa aprikoin, liekö tuo kaikki katoaa kissan mukana.

Kurri, kotletit, sutermullukat, pyörin varustettu potkukelkka, kirjavat kukalliset huivit ja nutut, tietynlainen villasilkki sormien alla, merinokissa, hiljainen hyrinä, varmuus siitä, että aina kun palaa, ovensuuta kohti hiipii kulmaton hahmo tervehtimään, kyöhnäämään läheisyydessä. Kovaa jollotettu kakkalaulu keskellä yötä, seinästä irti revityt palaset, kissan hämmentynyt hiljaisuus eläinlääkäriaseman lintujen täyttämässä äänimaisemassa. Kun sulkee siellä silmänsä, voi kuvitella päätyneensä jollain kummalla konstilla keväiseen metsään, joka näyttää kauempaa rosoharjaiselta suurelta ovelta ja sisältäkäsin valon läikittämältä uhmalta. Kissan ei edes tarvitse sulkea silmiä, koska se ei joka tapauksessa enää näe.

Sen keho tikittää samanlaisena aikapommina kuin meidän kaikkien kehot. Kysyn itseltäni jo ties monetta kuukautta, mitä tapahtuu sitten kun se on vietävä häkissä raitiovaunulla viimeiselle visiitilleen. Jos kaiken tämän odottaminen tuntuu näin raskaalta, mitä sitten käy? Kuinka moneksi päiväksi sukellan jonnekin jähmeään maailmaan, jolla ei oikein ole nimeäkään? Onko taas ostettava kilokaupalla punasavea ja muovattava kissoja? (Koiraveistoksia en koskaan vienyt poltettavaksi mihinkään. Lopulta kannoin ne biojätteeseen, vaikka veistoksista olisi voinut aivan hyvin liettää uudet savet.) Vai tunnenko pelkkää helpotusta, tai ennenkaikkea helpotusta, koska ainakin jokin asia on saanut lopullisen silauksensa?

En osaa lainkaan arvata.

Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan. 

Sanojen lohtu ja ymmärtämättömyys

Viikon imeytyvät jonnekin sekä ennen matkaa että sen jälkeen. Matkalla hetken on aikaa vain olla, kävellä, kipu katoaa, liu'utan sormea kaakelin pintaa pitkin, hämmästelen maan punaista sävyä, rautaoksidiako, tuntuu ettei ole mitään muotoa tälle kaikelle, kävelemiselle ja ihmettelemiselle. Mutta nyt olen taas määrätyssä, määritellyssä, säännellyssä.

Harmaa näyttää lopettaneen näkemisen. Se on kävellyt ovenkarmeja päin ja pudonnut kaapin päältä kömpelönä massana. Se vetäytyy unille, kehrää silitykselle, mutta ei, se ei vaikuta näkevän. Onko kysessä jokin ohimenevä vai pysyvä asiantila? Jos alkuviikosta se jatkaa samaa menoa, menemme eläinlääkäriin. Kärsivän se ei näytä, mutta haluan tietää, mistä on kyse. Kohoneesta silmäpaineesta, ehkä?  Ja jos se kärsii, lopetan kärsimyksen. (Niin sen ajattelen, se on enemmän kärsimyksen kuin sen kantajan lopettamista. On tiloja, joissa kärsimys nielee muun; eutanasia on vastaus niihin tiloihin.)

Haluaisin imaista harmaasta kaikki kivut ja kysymykset. Voin vain silittää sitä ja muistaa ne kerrat, kun olen itse ollut tuskainen ja harmaa on istunut siinä tai maannut rintakehän päällä hetken ja jatkanut sitten elämäänsä ja se on helpottanut, vaikkei silläkään ole kykyä ottaa pois sitä, mikä sattuu.

Paluu kylmempään ilmanalaan manasi esiin flunssan. Kaikki on vähän kivuliasta ja tahmeaa, paitsi asiakastyö. Mutta ei voi vain tehdä asiakastyötä. Sanatkin kyllä lohduttavat. Luen tanssintutkimusta, koska teemme laadullisen tutkimuksen kurssin harjoitustyön tanssista. Ja luen onnellisuudesta, koska se liittyy tutkimuksen työkysymyksiin. Jokin kummallinen nautinto kaikessa tuossa, sanojen pohtimisessa ja jäsentämisessä, referoimisessa ja hitaasti niihin vastaamisessa.

Mutta sitten teen myös haastattelun, haastattelen tanssivaa ystävää. Ystävä kuvaa kokemustaan ja havahdun siihgn, miten hän käyttää termejä seksuaalinen ja seksuaalisuus jonakin pyhälle vastakkaisena tai pyhään mahtumattomana. Ja hämmästyn, koska tajuan äkisti, miten itse käytän noita termejä toisella tavalla, minulle ne juuri liityvät pyhään, siihen kohdentumattomaan rakkauden impulsaatioon, joka paiskaa yli omien rajojen, ulos maailmaan, kontaktiin toisten kanssa. Ja että se, mitä hän kutsuu seksuaaliseksi, on jotain muuta. (Tuskin kuulisin sitä ellen istuisi puolta tuntia hiljaa kuuntelemassa.) Jotain minkä ehkä sanallistaisin, vuorokauden harkinnan ja tekstien järjestelemisen jälkeen, eroottiseksi tai flirtiksi. (Joita en osaa pyhittää, ne ovat liian tietoisia ollakseen pyhiä.)

Ystävän kuunteleminen, haastatteleminen ja litterointi jotenkin konkretisoi kivenkovaksi sen, minkä toki muistan abstraktimmassa muodossa helposti; että usein kun joku sanoo tai kirjoittaa jotain hyvin kummallisen kuuloista, voidaan löytää eroja tavassa määritellä tai mieltää käsitteet. (Eihän niitä yleensä määritellä muulloin kuin silloin kun näitä erimielisyyksiä aletaan perata.) Kuinka usein sitä lopulta tuleekaan edenneeksi väärän yhteisymmärryksen oletuksen siivin? Varmasti enimmäkseen.

Niin, ja sekin on avaavaa, että lukee onnellisuuskritiikkiä ja tajuaa äkkiä, kouriintuntuvasti, että itse asiassa tämä onnellisuus, mitä vastaan kirjoittaja (tässä Sara Ahmed) argumentoi, on jotain sellaista, jota en ole edes ymmärtänyt missään vaiheessa edes mahdolliseksi onnellisuuden lähteeksi tai määritelmäksi. Tai ehkä olen ajatellut, että jollekin muulle semmoinen kai voi olla mahdollista mutta että sekin kanta vaikuttaa jotenkin saavuttamattomalta ja lähestulkoon järjenvastaiselta. (Ja että jos sellaista kannattaa, ei ehkä oikein ole vaivautunut ajattelemaan koko asiaa.)

Asioita ei helpota se, että haravoin kokoon molemmista blogeista tanssia koskevat kirjoitukseni ja koetan tuijottaa niiden lävitse siihen, miten minä tanssin käsitän. Ja tajuan katselevani jotain, mikä on lakannut kauan sitten olemasta mitään yksinkertaista. Mutta ehkä pääsen siihen yksinkertaisuuteen, sitten, ajattelen, kun käyn tämän kaiken lävitse. Ehkä jonakin päivänä en kysy asioita enää vaan vain tanssin.

Minun on vaikeaa kuvitella sitä päivää!

Pysähtyminen

Tämä saattaa olla viimeinen päivä, kun harmaa kolli Lohi on täällä. Toivon, ettei niin ole, mutta en tiedä. Huomenna aamulla otamme bussin heti aamulla puoli seitsemän aikaan ja ajamme Viikkiin pieneläinsairaalaan kissan kanssa. Olen varautunut kaikkeen. Tai voiko kaikkeen varautua? Mutta olen varautunut siihen, että kun haen kissan iltapäivällä, kuulen informaatiota, joka saattaa tarkoittaa, että minun on pystyttävä päättämään mahdollisesta eutanasiasta.

Toivoisin voivani sanoa, että filosofian opinnot jotenkin olisivat esillä tätä asiaa harkittaessa ja tähän valmistautuessa. Mutta en voi väittää niin. Ei: läsnä on aivan toisia kuvia, paljon merkittävämpiä ja syvempiä, sellaisia, joihin ei ehkä pysty mikään argumentaatio eikä järkeily. Kuvia lapsuuden kesistä, viileistä sateisista kesistä, kesistä joina opettelin kasvien sielujen tuntemusta ja koetin tuijottaa puista kuolleiden kasvoja, joita isoäiti näki niissä pinnistelemättä. (Myöhemmin lakkasin yrittämästä ja olen koettanut sulkea koko idean maailmani ulkopuolelle koska haluan uskoa, että elävät elävät ja ilmaisevat itseään ja kuolleet ovat lakanneet olemasta eivätkä siten ilmaise itseään kuinkaan, mutta kyllä se unissa palaa edelleen. Ja joissain kuvissa. Mutta minun kuolleeni ovat hyväntahtoisia eivätkä vaadi mitään. Tiedän että minua on rakastettu ja että olen rakastanut takaisin.) Pyysin isoäidiltä, että hän eläisi yhtä pitkään kuin minä. Meni monta vuotta ennen kuin ymmärsin, miksi ihmeessä sellaista pyysin. Vain hänen kanssaan sain olla juuri sitä mitä olin, tuntea juuri kuten tunsin, sain säikkyä ja itkeä ja käpertyä sänkyyn, olla vain. Hän ei jaksanut tai halunnut pyytää mitään sen kummempaa kuin että pidin kädestä kun sydämeen koski. Ja niin me sitten istuimme ja pyysin, ettei hän kuolisi.

Kun isoäiti sitten kuoli - monien rakkaiden hevosten kuolemisen jälkeen; hevoset pistään helposti makkaraksi, kun niistä ei enää ole juoksemaan täysiä tunteja, onhan niiden ylläpito kallista - tuntui jotenkin typerältä, että ihmiset itkivät hautajaisissa. Arkulle oli viritetty Inkerinmaan lippu. Oli vaikeaa ymmärtää, mitä ne kaikki puheet tarkoittivat. Vasta myöhemmin tajusin, ettei isoäiti ehkä kaikille samoja asioita puhunut. Ei hän minullekaan puhunut kauneusleikkauksistaan. Sen kuulin vasta myöhemmin, kun äiti itki siskon nenäleikkausta. Että samat asiat, samat kiroukset, toistuvat, vaikka ne koetetaan vaieta pois. (Siinäpä yksi syy, miksen usko vaikenemiseen.)

En osannut itkeä isoäitiä, mutta jollain tavalla surin ja ajelehdin kyllä. Vähän hautajaisten jälkeen halusin kuolla itsekin, koska tuntui, ettei ollut enää ketään tai mitään syytä elää, etten jaksanut, että olin jäänyt täysin yksin. (Totta vie siihen liittyi etupäässä muuta, mutta ilman isoäidin olemassaoloa minusta tuntui jotenkin siltä, ettei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin niellä kaikki vastaantuleva, ja sitähän riitti nieltäväksi.)

Vasta myöhemmin, vuosia myöhemmin, kun menin hakemaan kissataloon toista kissaa seuraksi Negaatio siilipallolle, tajusin, miten paljon olin isoäitiä kaivannut. Se johtui Lohesta. Heti kun näin sen, olin varma, että se oli isoäitini. Jollain kummallisella tavalla. Sillä on samanlainen katse ja olemus. Se halusi heti mukaamme, ja kotona asettui heti taloksi ja kipusi sänkyyn kanssani nukkumaan niin että kun heräsin keskellä yötä, ihmettelin unenpöppörössä, miten avokin pää oli niin pieni ja ... kehräävä. Ennen kuin tajusin, että se oli Lohi, joka makasi siinä pää tyynyllä, katseli minua ja hyrisi.

Eron jälkeen aloin kursiutua kokoon, kun voimaannuin hakemaan Lohen itselleni. En osannut sanoa haluavani muuta, en osannut toivoa eksältä mitään, tunsin syyllisyyttä lähtemisestäni ja minusta olisi ollut ihan okei jos eksä olisi tuhonnut kaiken, vaatteet, taulut, keramiikat, ihan kaiken, olisin ymmärtänyt sen, mutta ei hän ole sen tuhoavampi kuin minäkään. Olin vain niin kauhuissani käyttäytymisestäni etten aluksi oikein kokenut olevani oikeutettu oikein minkään asian mukaani ottamiseen, mutta Lohen osasin muutamien kuukausien päästä haluta, ja heti kun osasin haluta sen takaisin, hain sen (ja myös sain sen). (Nykyisin kaipailen esimerkiksi jo jäätelökonettakin, joten ehkä alan olla palautunut erosta ja maadoittunut takaisin materiaaliseen kulutustodellisuuteen. No, onhan siitä tietysti seitsemän vuottakin.)

Nyt kun saattaa olla viimeinen päivä Lohen kanssa, olen koettanut makoilla sen vierellä, silitellä, hengittää sen läsnäoloa. Kummallinen, upottava olo: elämässä on niin isoja asioita kiinni niin pienissä asioissa. Entä jos olisimme menneet kissataloon päivää aiemmin? Lohi olisi ollut edelleen karanteenissa ja olisimme tulleet kotiin toisen kissan kanssa. Olisin kiintynyt siihenkin, tietysti, mutta se ei olisi ollut isoäitini enkä olisi saanut sen myötä takaisin tunnetta, että olen tervetullut kotiin. Pystynkö säilyttämään sen tunnun sitten kun kissan on aika lähteä? Tai kadota? Joka tapauksessa, päätökseni hoitosuunnitelmasta ei voi perustua levottomuudelleni eikä epäilyksilleni tämän asian suhteen.

Isoäiti puhui kuolemisesta kaiken aikaa. Teema askarrutti häntä. Hän oli valmis lähtemään, hän väitti. Silti hän tappeli vimmaisesti luovuttamista vastaan. Hän itki ja lysähti kasaan, makasi patjalla ja huusi haluavansa kuolla nyt, ja sitten seuraavaksi hän teki kaikkensa hoitaakseen itseään ja kipujaan, säilyäkseen järjissä. Ehkä se on tyypillistä vaikeasti sairaille aikoina, jolloin kipulääkitykseen suhtaudutaan välinpitämättömästi ja korostetaan mieluummin potilaan mahdollista opiaattiriippuvuutta kuin hänen elämänlaatuaan.

Isoäiti suuttui, kun pyysin häntä elämään vähän kauemmin vielä. En pyytänyt monta kertaa, luovutin aiheen hänen päätettäväkseen jo kauan ennen kuin hän sitten lopulta kuoli koomassa molemmat jalat amputoituna. Kun soudimme ja huopasimme kirkkaalla rotkojärvellä nostaen verkkoja ja katiskoja värikkäät kirpputorivaatteet päällämme ja huivit hiusten suojana, katselin hänen käsiään ja kasvojaan ja ajattelin, että hän haluaa kuolla. Etten saa toivoa hänen pysyvän elävänä. Selvä. En toivo.

Se kaikki palautuu kummallisella tavalla tähän päivään, jolloin ilma tuntuu olevan niin ohutta, ettei syväänkään hengittämällä saa täytettyä kehon hapentarvetta. Rintakehä on jähmettynyt odottamaan iskua, maankamaraa, kehoni elää edelleen pienen apinanpoikasen vaistonvaraista reaktiota putoamisen tunteeseen. (En tiedä, uskonko tuohonkaan, tuo on Feldenkraisin päätelmiä, onko sillä väliä, mihin uskoo, joka tapauksessa tuo puppu tulee kutsumatta paikalle ja selittää selittämistään.) Sade putoaa ulkona, koira haluaa tunkea itsensä ensimmäiseksi silitysjonossa, kissa väistää. Eivät ne tiedä huomisesta ja vaikka tietäisivät, välittäisivätkö ne, kuka sen tietää. Haluaisin olla kuten ne, mutta tiedän huomisen. Elämisen ja kuolemisen suhteen tiedän yhtä vähän kuin ne.

En tiedä sitäkään, haluaisinko olla elossa vai en.

Mistä sen voi tietää, jos ei tiedä, mitä nuo asiat tarkoittavat?

Joka tapauksessa, olen elossa ja on hengitettävä siitäkin huolimatta että ilma tuntuu korvikkeelta.

Ilta käy myöhemmäksi, Vompsu nousee lentokoneeseen Lapissa, palaa, Fauni kuuntelee konsertissa populaarimusiikkia, harmaa kolli nuolee tassujaan, on herännyt uniltaan. Huomenna matkaan sen kirousten saattamana heittelehtivissä, aamunkylmissä busseissa ja koetan pysyä päivän ajan järjissäni, pilatestunnilla, lounaalla ja kirjoittaessani kasvatussosiologian oppimispäiväkirjaa, ja yritän ehkä jopa osallistua keskusteluun laadullisen tutkimuksen luennolla.

On selkeää, ettei kissalla ole tällä erää minkäänlaisia kipuja. Se tuntuu tärkeältä. Se katselee kummissaan alakuloani ja levottomuuttani, väsymystäni. Sinä lohdutit minua kun olin sairas, sanon sille, sinä lohdutit kun olin sairas ja surullinen ja menettänyt rakkaitani, sinä olit aina siinä, hyrisit ja puskit. Nyt minä lohdutan sinua, kun olet sairas, ja sitten kun sinä menet, on toisia, jotka tulevat lohduttamaan, sinä tiesit sen ennen kuin minä tiesin, aina on joku joka katsoo suoraan silmiin ja tulee ja koskettaa, kantaa sen kaiken ylitse, keinuttaa sylissään tai puskee päällään, työntää kehonsa niin lähelle, että oma heikentyvä lämpö saa uudelleen kiinni elämästä. Ja sitten kun minä menen jonkun elämästä, heilläkin on aina joitakuita, jotka tulevat lohduttamaan, pitelevät tai silittävät.

Sitten kun minä menen, se ei ole enää minun pulmani. Ja kun sinä menet, kissa hyvä, se ei ole sinun pulmasi. Sitten sinä tulet unessa luokseni ja ehkä minäkin tulen niiden uniin, jotka luulevat menettäneensä minut jo nyt. 

Elokuun lopunaikaa

Yöllä pointillistin syksyvastakohta, samettipaperinleikkaaja, on levittänyt työnsä näytille kotikulmille. Mustasta samettipäällystetystä paperista leikatut puunsiluetit, pensaansiluetit, koko kasvillisuus rikkaine muotoineen, piirtyvät valoa taittavia seiniä vasten, taivaan ylikylläistä preussinsinistä vasten, pilviä vasten, bussipysäkkejä vasten. Bussipysäkkien (kaksi rinnakkain, tien kummallakin puolen) valokioskeissa istuskeleviin ja seisoskeleviin ihmissiluetteihin on pastelliliiduin hieraistu aihio kukkamekkoa tai farkunsinistä, jotain mistä tunnistaa, etteivät nuo ulokkeet ole ihopoimua vaan vaatetta.

Harmaa syö taas, vähän mutta kuitenkin. Ja kehrää, ja herättää aamulla ja illalla tassulla naamaan läpäten. Ei se yleensä, mutta nyt kyllä. Sen on saatava huomionsa. Olemme luopuneet pakkosyötöstä melkein täysin, tarjoamme herkkuruokaa (ainoastaan mousse-nimikoidut kelpaavat) ja ammumme pillerit kurkkuun tablettiruiskulla. Harmaa väristää turkkiaan inhosta harvemmin ja vaikuttaa tyytyväisemmältä. Odotamme puhelimen soivan, odotamme eläinsairaalan kutsua tarkastukseen. Harmaa leikataan tai sitten ei. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä kivet munuaisissakin tarkoittavat. Virtsanjohtimista ja rakosta kivet kyllä saa pois, mutta entäs munuaiset? Olen varautunut kaikkeen. Eikä se tunnu enää niin pahalta nyt kun kissa vaikuttaa kivuttomalta ja elämänhaluiselta. Antibiootit ovat sammuttaneet tulehdusmuutokset virtsateissä.

Kulttuuria rummutetaan tiiviisti. Iskee keikkaväsymys. Olisi vaikka mitä. Olkoon. Niillä muutamalla keikalla, jonka käymme kuuntelemassa, ihastelen torvia. Ja laulavaa-soittavaa avioparia. Millaista olisi syntyä perheeseen, jossa vanhemmat osaavat iloita musiikissa? Jossa musiikki ei olisi kiistan aihe? Jossa olisi yhdessä tekemisen mahdollisuus? En osaa kuvitella, en ainakaan sillä tavalla, että pitäisin kuvitelmiani mitenkään realistisina.

Jalka kipeytyy uudestaan, varmaankin uniongelmien takia. Tuntuu kuin yksityiskohtien hyöky paiskautuisi vasten kehoa, joka yrittää tarrautua vierivään hiekkaan jalkojen alla, säilyttää käsityksen siitä, mitä on ylhäällä ja alhaalla, mikä ilmaa, mikä vedenalista. Särähdän hereille väsyneenä ja levottomana. Odotan, että tila tasaantuisi, mutta on kohtia, joissa itkettää. Itken asiakaspalvelijan roolissa hiljaisena hetkenä, pyyhin silmiä hupparin hihaan ja toivon, ettei tämä kaikki karkoita asiakkaita. Itken pyöräillessäni töistä kaupunkiin ostamaan pieniä herkkumoussepurkkeja kissalle. Itken vähän kun maksan ne. Melkein huomaamattomasti. Myyjä näyttää ärsyyntyvän.

Mitä sinulle kuuluu, kysyy työkaveri palaveriaamussa. No, vähän tällaista, sanon. Kolmas kerta puolen vuoden sisään kun matkallelähtöön on alle viikko eikä ole aavistustakaan siitä, pystynkö lähtemään. Työkaveri ei osaa sanoa tähän mitään. Nyt pystyisin lähtemään jalan puolesta, en täysipainoisesti mutta kuitenkin, mutten osaa sanoa, antaisinko itselleni anteeksi, jos kissa järkyttyykin ja menee huonommaksi. Ihan hyvin sinä voit lähteä, sanoo moni. Eiköhän se järjesty. Entä jos ei järjestykään? Entä jos jokin menee pieleen? Voisinko pitää pieleenmenemiset paremmin hallinnassa kotona? Mitä vastuu eläimestä oikeastaan pitää sisällään? Teenkö edelleen samaa kuin kymmenen täyttäessäni, kun minulta kysyttiin, haluanko lahjaksi pianon vai ponin, ja vastasin pianon, koska minun kävi niin sääliksi ponia, joka joutuisi kärsimään huonoudestani ja osaamattomuudestani sekä kaikista vastuuttomista taipumuksistani? (En halunnut pianoa, se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten silloin vielä osannut vastustaa kysymystä ja sanoa, että se on typerä kysymys, ja että sen voisi kysyä jotenkin muulla tavalla, vaikka niin, että onko jotain erityistä, mitä haluaisin.) Totta kai haluan matkalle. Pelottaa havaita, että on tahtoa ja jotain, jonka voisi leimata itsekkyydeksi. Onko kaiken sellaisen haluaminen, jota ei aivan välttämättä tarvitse, itsekästä? Vihaan itseäni laimeasti jo pelkästään siitä syystä, että ehkä uskaltaudun matkalle. Koetan antaa sen olla, mutta tietysti se vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni. Samalla minua raivostuttaa se, miten helposti muovailen elämääni katastrofien välttämistavoitteiden ympärille.

Pudotan avaimet hissikuiluun. Tai oikeastaan pitäisi varmaan kirjoittaa, että kuvittelen pudottavani avaimet hissikuiluun. En nimittäin tiedä. Tiedän, että tulen sisään rappuun avaimella, ja on yö, olemme koiran kanssa nähneet samettipaperipuita ja yöliikenteen odottajia, tai mistä minä tiedän, mitä koira on nähnyt, mukana se on kyllä ollut, tuhissut ja kiskonut, ja sitten otamme hissin ja kuvittelen jonkin hassun äänen ja ajattelen, että olenpa väsynyt, nukkua nyt noin keskellä päivää, tai siis työpäivän jälkeen, herätä yöllä, haluta nukkua lisää. (Edellisenä yönä sen sijaan uni on pakoillut.) Kotiovella kaksi avainta, kotioven avain ja ulko-oven avain, puuttuvat renkaasta. Rengas on vääntynyt kummalliseksi, voi helposti kuvitella, miten avaimet sujahtavat siitä pakosalle. Otamme hissin alas ja syynäämme eteismaton, kumimaton, oven ulkopuolisen kaistaleen ja lukon. Tai siis minä syynään, koira heiluttaa häntää ja koettaa hengailla mukana asiantuntevan oloisena. Ei avaimia missään. Kysyn, näenkö kenties unta. Sitten muistan äänen, jota olen kuvitellut päänsisäiseksi. Ehkä se onkin avainten ääni hissikuiluun pudotessa. Ei niitä muualtakaan löydy.

Pitää siis soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, voisivatko he antaa avaimet hissikuilusta. Mutta entä jos niitä ei löydy sieltä? Sanonko siinä tapauksessa, että sitten abduktioni meni puihin? Ja mistä sitten etsin avaimia? Taskuissakaan ne eivät olleet, eivätkä hissin lattialla. Ehkä ne löytyvät koiran turkista sitten kun joskus ehdin parturoida sen. Aikomus siihen on ollut vireillä kesäkuun alusta saakka, en vain ole käynyt toimeen. Ja sen sijaan, että raivaisin sille tilan kalenterista, olen ilmoittautunut sen tuhannen sortin keramiikkatiiviskursseille.

Palstakin pitää paketoida ja säilöä sato. Teen vastakorjatuista parsakaaleista, kesäkurpitsasta ja pensaspavuista vihreää currya nuudelien kera. Kummat vibat siitäkin tulee: eikö vain heti nouse mieleen se, miten monesti saa kuulla syyllistystä siitä, miten asioita turhaan maustetaan, kun ne olisivat parhaimmillaan ihan vain höyrytettyinä, oliiviöljyn ja suolaripauksen kera. No, ovat ne hyviä niinkin. Mutta pidän vihreästä thaicurrysta vielä enemmän ja aivan rapsahtavan tuoreet itse viljellyt kasvikset tekevät siitä vielä asteen verran parempaa. Siitäkään huolimatta en osaa täysin riistäytyä irti siitä, että monen mielestä teen väärin käyttäessäni tuoreet kasvikset niin. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen itse viljellyt ne, ne jos mitkä ovat päätösvallassani. Ja kasvien ravinnoksi käyttämiseen liittyvä moralismi kuulostaa aivan urpolta. Silti on jotenkin paha mieli siitä, että moisia lausuntoja esitetään. Kuten kirjoitin: toisaalta peräisin oleva itseviha vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni, ja heidän paheksuntansa jaksaa huolestuttaa minua, koska... koska mitä? En tiedä. Mutta huolestun.

Keskiviikkona lähden Budapestiin tai sitten ei. Lohi leikataan tai sitten ei. Rahat riittävät tai sitten ei. Jalka kestää hierontojen tihentämisen kolmeen työpäivään viikossa tai sitten ei. Avaimet löytyvät hissikuilusta tai sitten ei. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.

Nälkä kasvaa syödessä

Kissan jalat on koetettu kietoa tiiviisti mutta satuttamatta pyyhkeen sisään. Kissakapalo ei käyttäydy, kuten muumioiden pitäisi: sen tassu luikertelee loukusta ja suu sylkee, minkä ehtii. Ruisku on ladattu critical care -ruoalla, jota on lällistetty vedellä juuri sen verran, että sen ruiskuttaminen nieluun käy mahdolliseksi. Nieluun ruiskuttaminen jää silti teoreettiseksi muotoiluksi, koska ainakin yhtä paljon tavaraa lentelee Faunin kasvoille, vaatteille sekä tietenkin kapalopyyhkeelle. Ohi menee niin paljon, että operaation päätteeksi Fauni menee suihkuun ja kuivaa itsensä vahingossa sitten kapalopyyhkeeseen.

Pakkoruokinnassa on jotakin, mistä en pidä. Haluaisin ajatella eläimen vaistoineen ja tuntoineen tietävän paremmin, mikä sille on parhaaksi. Entä jos se haluaa kuolla? Millä ihmeen oikeudella me nöyryytämme sitä kietomalla kapaloihin ja tunkemalla ruskeaa mössöä sen suuhun? Vahvemman oikeudella? Niin kai. En haluaisi joutua valtaa käyttelevän vahvemman asemaan, en etenkään silloin, kun en pohjimmiltani voi sanoa, ettei tässä vallassa olisi kyse mielivallasta.

En keksi ainakaan tältä istumalta valtaa, jossa ei olisi kyse mielivallasta tai jonka kohdalla ei ainakaan voisi kysyä, voisiko kuitenkin, intuitioiden vastaisesti, olla niin.

Asian tekee mutkikkaammaksi se, että olen halunnut lakata elämästä tietyssä elämäntilanteessa. Tai no, tiettynä jaksona, kouluaikana ja vähän sen jälkeen. Tuo intuitio on ollut aika ponteva ja tilaa ja aikaa ottava. Entä jos kissalla on jokin samanlainen? Jokin syyhän sille on, että se lakkaa syömästä. Viimeksi sen tehdessä näin ei saatu selville, oliko se ensin lakannut syömästä vai saanut maksakirroosin. (Seuraussuhde voi mennä kummin päin vain tai näin ainakin eläinlääkäri esitti.) Nyt maksa-arvot ovat kohdallaan, samoin muutkin veriarvot. Vatsassa mikään ei arista, hampaat näyttävät olevan kunnossa. Kissa ei vain halua syödä. Ja muutakin: sen pontevuus ja iloisuus, seurallisuus ja elämänhalu näyttävät selvästi kadonneen. Se makaa sängyllä tiukkana laihana keränä tai järjestää itsensä sfinksiasentoon nenä seinää vasten kuin ilmoittaakseen, ettei aio seurustella kenenkään kanssa. Ovelle jolkottamisen ja juoruilun sijaan se laahustaa katsomaan, naukaisee käheästi ja laahustaa takaisin sänkyyn. Tai vain makaa sängyssä.

En osaa sanoa omaltakaan kohdaltani, onko parempi jonkin hämärän kokonaisuuden kannalta, että elän vai että olisin onnistunut yrityksessäni lopettaa eläminen. Aina silloin tällöin palaan tuhlaamaan aikaani kysymyksen parissa. Kirjoitan tuhlaamisesta, koska pidän melko selvänä, etten osaa vastata kysymykseen enkä oikeastaan edes löytää siitä mitään mielenkiintoista uutta harkittavaksi. Fakta nyt joka tapauksessa on, että istun tässä ja kirjoitan, joten jossain mielessä minun täytyy elää. Aika todistettavasti ja tukevasti. Enkä aio tehdä sille yhtikäs mitään, en enää. Tämä suhtautuminen on kestänyt niin pitkään vakaana, että alan suhtautua tähänkin kuin faktaan, epävarman ennusteen sijasta.

Omalta kohdaltani minun ei tarvitse päättää, millaisia toimenpiteitä sallisin itselleni tehtävän, jotta pysyisin hengissä. Yhteiskunta tai lääkärikunta, miten sen nyt mieltää, on päättänyt puolestani, että jos toipumismahdollisuuksia on, toimenpiteisiin ryhdytään. (Jos rahaa on, tietysti. Yhteiskunnallisen tilanteen muuttuessa asenteet saattavat muuttua.) Kissan kohdalla minun sen sijaan pitää päättää. En halua kuulostaa kylmältä: tietysti haluaisin kissan elävän ikuisesti, tai ainakin pitkään. Se on elämäni pitkäaikaisin palanen. Mutta en tiedä, onko se mikään syy ajatella, etten käyttäisi vahvemman mielivaltaa kissaa kohtaan päättäessäni sen puolesta, mikä on sille parhaaksi. Mitä ylipäänsä ymmärrän kissan kokemuksista? Hyvin vähän.

Anoreksiaan sairastuneen kissan toipumisarvio on fifty-fifty pakkoruokinnasta huolimatta. Olemme kerran onnistuneet kissan kanssa, tuoneet sen vielä hurjemmasta kunnosta takaisin. Toisaalta se oli silloin nuorempi. Toisaalta sen maksa ei ole nyt vielä alkanut tulehtua, koska toimin nopeasti tajutessani sen lihaksiston alkaneen kuihtua ja sen käyneen kevyeksi ja hiljaiseksi. Ei minulla ole tähän oikeutta, ajattelen tunkiessani ruokaa kissan nieluun. Tietysti se nostaa muitakin kysymyksiä oikeuksista. Mihin minulla on oikeus? Ehkä jossain määrin määrätä kehostani ja ajankäytöstäni. Mutta aika harvoin tunnen toimivani oikeutetusti missään ja mitenkään. Ehkä eniten silloin, jos puolustan jonkun toisen oikeuksia tai autan jotakuta toista. On vaikeaa väittää, siinä kohdin, ettei minulla olisi oikeutta tehdä niin. Asia käy paljon hankalammaksi silloin kun yritän muotoilla pitäväni jostain tai haluavani tehdä jotakin itseni vuoksi. Se ei koskaan tunnu oikeutetulta. Pystyn järkeilemään itseäni toimivaksi, mutta yhtäkaikkisesti toimin hieman korvat luimussa.

Katselen kissaa, joka on käynyt sängylle ja nuolee ruokamössöroiskeita turkistaan inhosta värähdellen. Ei auta kuin ottaa ruokinta kerrallaan ja tuudittautua ajattelemaan, ihan kokeeksi vain, että sanonta nälkä kasvaa syödessä pitää paikkansa. Ajattele sitä kokeena, sanotaan kognitiivisessa terapiassa. Myyn tämän kaiken itselleni kokeena. No, katsotaan nyt, mitä tapahtuu.

Mitä tapahtuu: Ajattelen, mikä lopulta on tärkeää ja tekee elämästä elämisen arvoista. Miksi siihen on niin vaikeaa kiinnittyä, huomata sitä, tyytyä siihen. Onnistun siinä hetkittäin ja paljon, paljon useammin kuin ennen, nuorempana, mutta elän edelleen äänien kanssa, jotka huomauttelevat, että onpas tuossa rumaa ihraa lihasten päällä ja on typerää kuvitella, että tämä nykyinen koulutusohjelma muuttaisi yhtään mitään tai avaisi yhtään ovea työelämään ja ihan on oma syysi, että olet halunnut jotain tiettyä etkä tyytynyt johonkin missä laiskuudellasikin pärjäisi. Jätän äänet omaan arvoonsa mutta kuulen ne silti. Joskus väsyneenä itken niiden takia. En ei-väsyneenä, en enää. Mutta välillä olen väsynyt enkä jaksa sanoa mitään vastaan. Väsyneenä en aina muista, että äänet eivät ole ikinä tyytyväisiä. Teki, miten teki, aina ne löytävät huomautettavaa.

Sikäli on aika samantekevää, mitä tekee, jos siitä tulee aina kielteistä huomautettavaa.

Tavallaan ennen oli helpompaa, ennen kun en osannut ajatella, ettei ihminen saisi olla kynnysmatto. Tai että ainakaan se ei pidemmän päälle tee hyvää yhtään millekään. Ei tallaajalle, ei matolle, eikä normaalille, jota he käyttäytymisillään rakentavat.

Ei auta kuin sinnitellä tilanteessa, katsella näitä ankeita näkymiä ja ideoita ja kuulla äänet ja kohauttaa hartioitaan ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkaa: ottaa etäisyyttä, palata, sitoutua, tehdä, uppoutua, väsähtää, ottaa etäisyyttä ja niin edelleen. Ei mielivallan ajatus ole mikään uusi. Eikä se, etten ole varma tekemiseni oikeutuksesta. Eikä se, että pysähdyn hämmentyneenä siitä, ettei mitään readymade-merkitystä voi tosiaan anoa mistään. Että merkitys on heijastettava itse. Tai vielä todentuntuisemmin, että se on piru vie raavittava kynsin kivenkovaan pintaan. Heijastaminen kuulostaa liian keveältä ja automaattiselta, peilimäiseltä. Peili ei voi kuin heijastaa. Ihminen sen sijaan voi tosjahtaa kohtaan, jossa merkityksiä ei noin vain löydy tai tehdä. Jossa on tyhjyys, merkityksetön, sokea koneisto, joka hyörinästä huolimatta ei lopulta näy muuttuvan mihinkään. (Totta kai se muuttuu, sanoo osa. Älä ole kärsimätön...)

Kissa palaa toisen huoneen vierassängyltä toisen huoneen sängylle, jossa nöyryyttävä syöttönäytelmä on tapahtunut. Sen toisessa kyljessä on märkiä länttejä, joista se tai toinen kissa on nuollut toipilasruokaa. Onkohan se masentunut, huomaan pohtivani. Kissalle on määrätty masennuslääkettä, joka sivuvaikutuksenaan lihottaa. Nyt tavoitellaan sivuvaikutusta. Mutta voihan se masentunutkin olla. Mietin, mitä masennus muutenkaan tarkoittaa, miten sitä käytän ja miten sen ymmärrän. Sanon joskus olevani masentunut, hetkittäin, mutta yhdistän sen aivan muuhun kuin merkityksettömyyteen. Pikemminkin silloin kaikki on hyvin vahvasti merkittyä ja olen epäonnistunut noiden merkitysten mukaisesti. Petyn itseeni, vihaan itseäni pistävästi ja lamaannun hetkeksi, ajatuksetkaan eivät tahdo liikkua, märehdin. Se ei ole vielä kestänyt kauan. Paljon useammin vaikeat oloni ovat sellaisia, että ajatukset sinkoilevat valtavalla intensiteetillä, haluan toimia heti nyt, rimpuilla pakoon kauhusta, tehdä lopullisia ratkaisuja ja olen varma, että juuri sillä hetkellä ymmärrän kirkkaimmin, miten maailma makaa ja miten sen ongelmat ratkaistaan. (Olen pohtinut, johtuuko intensiteetti ja kirkkauden tunne siitä, että kerrankin toimintasuunnitelmani ovat linjassa itseäni solvaavien äänien kanssa, että kerrankin järkeily jyskyttää juuri siihen suuntaan, joka tuntuu aina leijuvan muissakin tilanteissa lähes näkyvänä mahdollisuutena - johon en yleensä kiinnitä huomiotani, mutta joka yhtä kaikki äännähtelee silloin tällöin.) Se ei jotenkin minusta kuulosta masentuneelta. Ja sitä vaikeat oloni lähinnä ovat: räjähtävää toimintavalmiutta, hetkellistä absoluuttista varmuutta.

Tai ei niissä oikeastaan kyllä enää ole absoluuttista varmuutta kuin tosiaan aivan hetkittäin. Nämä hetket eivät ole niin pitkiä, että todella toimisin niiden aikana juuri mitenkään. (Yleensä haluan sanoa ihmissuhteeni irti, koska koen tuottavani muille pelkkää kärsimystä.) Lähinnä kuuntelen miltä tuntuu ja sitten hengitän ja muistutan itseäni siitä, että tämä on toistuva tuntu, toistuva käytösmalli ja yleensä kukaan ei ole erityisen ilahtunut sen ilmestymisestä kuvioihin, kaikkein vähiten minä itse.

Kissan käyttäytyminen näyttää jotenkin enemmän siltä millaiseksi kuvittelen masennuksen. Mutta en tiedä, kenties nimeän aivan hullusti. (Se tuntuu jopa todennäköiseltä mutta tämä ei ole alakuloinen toteamus, kunhan vain totean, ei siihen liity sen kummempia tuntemuksia. Olen tottunut olemaan väärässä.)

Kissa kiertyy taas kerälle. Katselen sitä ja tunnen valtavaa avuttomuutta. On niin vähän, mitä voi tehdä. Eikä siitäkään ole varma, toimiiko raivostuttavasti ja mielivaltaisesti. Olen kaksin tuon tyhjyyden kanssa, vaikka Fauni liikkuukin huoneistossa ja kissa hengittää kerällä. Onko heidänkin sisällään tai ehkä pikemminkin ympärillään sama tyhjyys, sama itsestäänselvyyksien puute? Koetan muistaa, tuntuuko minusta aina tältä, ja luulen, ettei tunnu, mutta toisaalta minusta tuntuu myös siltä, että aika usein tämä on näkökentän rajamailla ja käännän tahdonalaisesti katseeni poispäin siitä, katselen detaljeja, kiihdyn niistä, raavin merkityksiä innokkaammin tai ainakin pontevammin, sen sijaan että vain lepäisin ja hyväksyisin tämän mykän universumin, nimeämättömät, epävarmat tapahtumat.

Kuulostaapa synkältä. No mutta, ei tämä tapahdu ilman pontevuutta. Tarkoitan: aina kun kirjoittaa, tekee jotain. Raapii niitä merkityksiä. Pontevasti. Vaikka tietää, ettei tilanne siitä muutu. Tai ehkä muuttuu. Mutta ei kuten sen kuvittelisi muuttuvan.

Katselen kissaa ja silitän sitä varovasti. Se ei jaksa reagoida ihmeemmin. Välillä se juttelee, jopa kehrää ja kellii, mutta ei juuri nyt. Takerrun sanontaan nälkä kasvaa syödessä ja toivon niin käyvän silloinkin kun pakkosyötetään.