Surua ja iloa

Voiko nimetä yhdenkään päivän elämästä, jossa suru ja ilo eivät sekottuisi? Huomaa, että sekoittuminen ei tapahdu kuten vesiväreissä, joissa kirkkaista sävyistä sekoittuu ruskea tuhna, vaan kuten marmoroidessa paperia, tai kuten öljyväreillä maalatessa, missä kirkas kulta ja turkoosi voivat olla vierekkäinlimittäinpäällekkäin muuttumatta ruskeaksi tuhnaksi. Suru ja ilo, erilliset prosessit, toisiaan tukevat prosessit, eivät vastakohdat. (Molempien vastakohta olisi kai taustatunteen hiljainen hyrinä. Tai toisessa mielessä: tunnemykkyys, turtuus, onttous, vieraantuneisuus omasta tilastaan.)

Kuulen satunnaisessa kohtaamisessa lapsesta, joka on hyvin sairas, ja kun tapaamisen lopuksi kosketan tämän äitiä käteen ja toivon ääneen, että tilanne helpottaisi, äiti sanoo ei älä, nyt alkaa itkettää, ja pakenen ovesta kirkkauteen, kadulle, pyöräparkkiin, hypermarketin korkeille käytäville. Olisin jäänyt halaamaan, jos se olisi sopinut kuvaan, mutta ei se sopinut. Seuraava maksava asiakas oli jo jonossa. 

Teinkö väärin vai oikein koskettaessani? Onko se mikään kysymys? Onko kysymys väärästä ja oikeasta koskaan mielekäs? On, sanoo mieli, siinä kohdin se on, kun suomalaiset johtavat maailman koronakuolleisuustilastoja ja täällä vaan toitotetaan, ettei tauti ole enää vaarallinen. Siinä kohdin, huomaan, olen vihainen. Viha, arvostelma, oikea ja väärä: hälytyskellot. Mutta tietysti arvostelma, tuomio, liittyy juuri tällaisiin tilanteisiin, jossa joku on huolissaan jostakusta toisesta, koska tämän terveys. On asioita, joihin en soisi kajottavan. 

En sano äidille mitään, mutta totta kai ajattelen. Kaikki me ajattelemme, ajatukset voivat olla täynnä vääriä hypoteeseja, ei siitä tarvitse muistuttaa itseään. Mutta entä jos. 

Entä jos ei. 

Mikä tie satuttaa pahiten?

Kosketan äitiä käteen, koska hänen kertoessaan asiasta sisuskalujani kouraisee taas halla. Eikö meillä kaikilla ole heitä, joiden puolesta pelkäämme? Joille soisimme vain kaikkea hyvää, koska elämä on kohdellut kyynärpäin suojaavien kapaloiden sijaan. Ei minulla ole oikein sanoja, tai siis, on nekin, mutta se on eri asia. Juttu on se, että olen myös kädellinen. Ojennan käteni ja kosken. Kai se on yritys osoittaa, että olemme tässä yhdessä, että sanottu kosketti, siispä kosken takaisin. Jokin toinen päivä voisin koskea sanoilla, kertoa joistain niistä suruista, jotka kuristavat kurkkua toisinaan vuosikymmentenkin jälkeen. Mutta - ei silloin kun toisella on oma kuorma liki luhistavassa korkeudessa. Siinä kohtaa kosken fyysisesti. 

Onko se viisautta, tyhmyyttä vai mitä, mutta minusta tuntuu, että se auttaisi. Auttaako se? Kuka sen tietää. Ainakin molempien silmät ovat kosteat, kun astun ulos ja hän jatkaa työpäiväänsä.

Ja sitten, kotona, kun kerron tästä Vompsulle, en kosketuksesta vaan mikä ajatusten hyöky sulki minut sisäänsä ja miten kuplivan vihainen olin äkisti siinä paikallani ollessani, kaikesta kuultuani, ensin vihainen, hetken, ja sitten pohjattoman surullinen, koska ihmisten elämällä ei tunnu olevan postimerkin verran arvoa, näen miten emootio kulkee Vompsun läpi, kouraisee tämän alavatsaa, puristaa kättä nyrkkiin ja sitten menee ohi. Vompsulla on suuri huoli erään läheisen terveydestä, ehkä tämä nostaa taas sen esiin. (Ja minullakin, omani, kaikki muut lapsuudenperheeni perheenjäsenet ovat menossa sairaalaan operaatioon syksyn aikana. Sairaaloista on tullut kulkutaudin mukana vaarallisia paikkoja aivan uudella tavalla. Hoitajat palaavat sairauslomiltaan liian tiukalla aikataululla, yhä tartuttavina, ilman negatiivista antigeenitestiä, koska - no, en tiedä, miksi, eihän tässä kaikessa enää ole järkeä ollut aikoihin. Ja juuri leikkauksen läpikäynyt monisairas ihminen ei ehkä kestä tartuntaa.)

Nyt ajattelen sitä lastakin. En osaa olla rukoilematta hänelle terveyttä pyöräillessäni kotiin. Naama kastuu itkusta märäksi vaikka aurinko paistaa ja ruska hohkaa puissa. 

Rukoileminen on kummallista. Olen tehnyt nyt sitä pandemian ajan. Ei se ole kristillistä rukoilemista, varmaankaan, koska en usko persoonallisiin jumaliin. Ennemmin se on jonkinlainen parahdus kohti kaikkeutta, jotakin, mitä kukaan tuskin kuulee, voimapulssi, joka etenee ja ehkä kohtaa jotain. Todennäköisesti ei, mutta mistä sitä tietää. Olen luiskahtanut tähän tapaan samalla kuin luiskahdan koskettamiseenkin - kun ei ole oikein muutakaan. 

Ehkä se on myötätuntoa, ehkä voimaa, ehkä välittämistä, ja kauhua siitä, miten niitä ei saisi äkisti ollakaan. En tiedä. Ajattelen sitä, miten Gary Snyder kirjoittaa, että laulu todistus voimasta / voimasta sisällä. Tai jotain sinne päin. Siis sanat, en ole sanantarkka. Sisältö on osapuilleen tuo. Mutta siltä rukouskin tuntuu, voimasta joka purskahtaa laulun tavalla kohti hälläväliä.

Ajattelen, miten väärässä olin nuorempana kun suhtauduin jotenkin silmiä pyöritellen jonkun sanoessa rukoilevansa puolestani. Tai jonkun muun puolesta, jonkin asiaintilan toteutumisen puolesta. Nykyään, täysin järjenvastaisesti, taidan uskoa, että rukous on monesti vaikkapa mielenosoitukseen tai johonkin kokoukseen tai järjestötoimintaan osallistumista voimakkaampi ele. Se tuo keskiöön, se vakauttaa, auttaa pysymään fokuksessa. (Niin tärkeitä kuin sosiaaliset toiminnot ja pyrinnöt ovatkin, en luoja paratkoon voi väittää niiden vakavalla naamalla auttavan pysymään fokuksessa. Pikemminkin koen, että niissä helposti hukkaa kaiken, myös päänsä. Ja ainakin mielenrauhansa jokseenkin ennalta-arvattavasti.)

Kotona Vompsu tekee työasioita ruokahuoneen pöydällä ryöppyävien kasvien ääressä. Aurinko, ruska, Laguuna. Laguuna kylpee auringossa, ja kun Vompsu erehtyy jättämään sen hetkeksi valvomatta, se käy muuttamassa kalenterista juuri sitä kalenterikutsua, joka on erään eduskunnan valiokunnan lähettämä. Järjestelmä ilmoittaa, että kalenterin muutosta ei ole voitu toimittaa kutsun lähettäjälle ja muille osallistujille tiedoksi. Ehkä ihan hyvä niin, ettei valiokunnan kokousta koko loppuvuodeksi ole ajankohdaltaan muutettu vain sen takia, että toimistokissa on katsonut taas asiakseen kävellä näppäimistön päältä. Toisena päivänä Laguuna käveli näppäimistölle Vompsun toisessa tärkeässä kokouksessa ja onnistui sekä laittamaan laitteen lentotilaan että sulkemaan kokousohjelman. Näissä kohdin on vaikeaa olla ajattelematta, etteikö kissa jollain tasolla tietäisi, mitä nappia kannattaa painaltaa pienin pehmein tassuin. 

Tietenkään se ei tiedä. Kun sitä torutaan lempeästi, se siristelee silmiään ollen selvästi hyvillään huomiosta. Miten pehmeä turkki! Miten pörheä häntä! Miten vihreät silmät!

Onko mitään asiaa, josta voi sanoa, että sen tekee oikein tai väärin - palaan tähän. Tai ainakaan että sen tekee ainoalla tavalla oikein, ehkä, ehkä se on mielekkäämpi kysymys. Ehkä, ehkä joitain sellaisia on. Mutta tämä on vahva ehkä. Mutta ajattelen sitä, miten me olimme kissatalossa, ja Laguuna istui laatikossa ja tuijotti silmiin herkeämättä. A cat may look at a king, sanoi pääni. Tämä kissa katsoo, ei kuninkaallisia, mutta jotakuta joka voi tarjota sille loppuelämän kodin. Ja eläintenhoitaja kertoo, että kissa on palautunut jo yhdestä kodista ja saattaa olla kesyyntymisen kannalta vaikea tapaus. En tiedä, onko siinä tilanteessa muita kuin yksi ainoa tapa toimia oikein. Ehkä ei. 

Uskoani demokratian järkiperäisyyteen nakertaa tällä erää se, että Vompsu on tosiaan menossa kertomaan tutkijoiden näkökulmasta poliitikoille. Asia on monimutkainen, aikaa viisi minuuttia. Aivan naurettavaa. Tuollaisten iskulauseiden pohjalta sitten päätetään yhtä sun toista ja muodostetaan niitä kuuluisia kokonaiskuvia. Tietysti, ei vaihtoehtokaan kovin houkuttelevalta vaikuta. Mutta jotenkin surullista. Tuskin olisi sittenkään niin vakavaa, jos kissa siirtäisi näitä kokouksia joitain tunteja eteenpäin. Vaikuttaisiko sekään mihinkään, lopulta?

Kaikki on satunnaista ja silti se, mikä tapahtuu, jää iäksi siksi, mikä tapahtui. Ei ole takaisinkelausnappia. Ei ole kausaalisuhteidenperuutusnappia. On anteeksikonsti, tietysti, on yllättyneisyyskonsti, meemmevoineettietääkonsti, typeryydenmontakertaatoistamiskonsti, se itsepäisyys jolla ajatellaan, että jos asiantilain kimpusta x on seurannut ennen y, vaikka on toivottu z, ehkä tämä kerta kuitenkin on jollain tavalla erilainen, ja että ainakaan ei kannata tietoisesti ponnistella muutoksen eteen tai kohti asiaa z, koska ponnistelu on aina vaivalloista, tai jotain. 

Jos olisin Laguuna, en miettisi, oliko oikein koskettaa. En miettisi takaisinkelausnappeja silloinkaan kun mietin, miten varaudun johonkin asiaan, kun suunnittelen toimintaani ja päätän, etten halua enää asiantilaa y. Tulisin ja koskettaisin. 

Joskus teen niin nytkin. 

Ja sitten jälkikäteen jään ihmettelemään sitä samaa mitä Elizabeth Strout pistää henkilöhahmonsa pohtimaan Oh Williamissa: missä määrin päätämme joistain teoistamme. 

"...Mutta minä olen ajatellut, Lucy, olen ajatellut kovasti ja haluaisin kovasti tietää - haluaisin palavasti - milloin joku todella päättää tekemisistään? Kerro sinä minulle."

Ajattelin asiaa. 

Hän jatkoi: "Aina silloin tällöin - harvoin - ajattelen että joku tosiaan päättää jotakin. Muutoin me vain seuraamme jotain - en tiedä mitä mutta seuraamme kuitenkin. Joten ei. En usko että sinä päätit lähteä."

Hetken kuluttua kysyin: "Tarkoitatko sinä ettet usko ihmisen vapaaseen tahtoon?"

William nosti molemmat kätensä päänsä päälle. "Lakkaisit jauhamasta tuosta vapaasta tahdosta, se on moskaa", hän sanoi. Hän asteli edestakaisin lattialla puhuessaan ja haroi valkeaa hiuspehkoaan. "Ihan niin kuin - en osaa selittää, ihan niin kuin nostaisit eteesi valtavan painavan rautakehyksen puhuaksesi vapaasta tahdosta. Minä puhun päättämisestä. Tunnen erään tyypin joka työskenteli Obaman hallinnossa ja hänen tehtävänsä oli auttaa päätösten tekemisessä. Ja hän kertoi minulle, että hyvin harvoin siellä päätettiin mitään. Minusta se oli hyvin kiinnostavaa. Koska se on totta. me vain teemme asioita - me vain teemme."  (Elizabeth Strout, Voi William, käännös Kristiina Rikman.)

Me vain teemme, ja tunnemme. 

Surua, iloa, tyytyväisyyttä, epätoivoa, epäuskoa, hämmennystä, ahdistusta, helpotusta, vihaa, pelkoa, huvitusta. 

Missä määrin meitä nekään ovat, emootiot jotka puikkelehtivat ihmiskudoksessa kehosta toiseen vikkelästi, näennäisen estoitta. Kuin meemit, jotka eivät liki koskaan sulje suutaan vaan pajattavat taustalla lukuunottamatta niitä harvoja hetkiä, kun on niin väsynyt, että tunnistaa vain kehonsa ääret muita objekteja vasten, vaipuu, vain tunnistaa että tämä tässä - ja nukahtaa tai leijuu hetken korviahuumaavassa hiljaisuudessa. 

Vanhan ajan empiristi

Magneettikuvalla jalasta löytyy melkoinen tulehdus. Se sijoittuu päkiän rasvapatjaan. Ei siten ihme, että jalka käyttäytyy normaalisti rasitustesteissä ja on levossa melko kivuton. Tulehdus karjaisee vain kun sen päältä kävellään. Valitettavasti käveleminen on aika mahdotonta tulehdusta tallomatta. Olen helpotuksesta veltto kuullessani, ettei kyse ole mistään sen vakavammasta. Lääkärin ääneen mainitsema rasitusosteopatia kuulosti aika pahalta. Piru vie, se on vain rasvapatja.

Puhelimessa neuvotellen päädymme lääkärin kanssa siihen, että on järkevintä jäädä kotiin ja jättää tämä matka nyt väliin. En kuitenkaan pystyisi juuri kävelemään, ja kun matka ei sijoitu mihinkään tasamaan rannikkohotelliin, ei siinä siten olisi järjen häivää. Jalka tarvitsee ja haluaa levon kävelystä.

Tuntuu hurjalta, miten voimakasta kipu voi olla kipulääkkeenkin takaa. Syön lääkettä, jota määrätään reumaan ja postoperatiiviseen hoitoon. Siitä huolimatta jalka ilmoittaa selkeästi, että on parasta olla varaamatta sille painoa. Paitsi silloin kun on jumpan jälkeen maannut jalka koholla ja turvotus on kadonnut. Toistaiseksi se vain palaa uudestaan ja uudestaan, turvotus ja kuumotus ja tykytys.

Joskus vielä se lakkaa palaamasta. Ehkä jo pian. Koetan pitää mieltäni pinnalla, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun on koko kevään pitänyt mieltään kasassa ajatuksella Italiasta ja sen vuoristopoluista. Huomenna kaikki muut lähtevät, koira lähtee hoitoon jo tänään. Sitten on enää kissat ja kasvit ja minä. Muodottomia päiviä.

Voin tehdä normaalista jumpastani kaikki liikkeet, jotka eivät vaadi vasemman jalkaterän alustalle asettamista. Sitä paitsi monia liikkeitä voi muunnella: sen sijaan, että pistäisin jalat koukkuun jalkaterät lattialle, nostankin nyt sääret jakkaran päälle. Voin vakuuttaa, että ylävatsalihasliikkeet tuntuvat näin aivan yhtä tehokkailta, joskin niiden artikuloinnissa juuri rintarankaan saa olla tarkempana, kun lannerangan lordoosi on asennon vuoksi lievempi. 

On toimittava kuten vanhan ajan empiristi: tehtävä kokeet itsellään. Kuulosteltava, tunnusteltava, ihmeteltävä. Tehtävä hypoteeseja siitä, mikä tukee parantumista ja mikä ei. Syötävä lääkettä, joka aluksi synnytti kokonaisvaltaisen kuvotuksen ja sellaisen värien vilinän mielessä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Sitten keho tottui. Nyt sitä enää väsyttää ja se nukkuu päivisinkin.

Vanhan ajan empirismistä muistan erään keskustelun ystävän kanssa vähän aikaa sitten - hän kertoi kemikaalikokeiluistaan. Hän oli saanut haltuunsa ainetta, joka aiheuttaa kuuloharhoja. Minua huvitti koko juttu - miksi ihmeessä joku tahtoisi kuuloharhoja? Saan niitä, jos en ole saanut nukuttua edes välttävästi. En pidä niitä minään vakavana seikkana vaan aika luontevana reaktiona yliväsymystilaan, mutta eivät ne silti minusta mitään tavoiteltavaakaan ole. Keskittyminen ja systemaattisuus esimerkiksi kärsivät niiden kanssa, samoin ihmisten kanssa kommunikointi. Mutta hän halusi kokeilla kuuloharhoja. Nyt ehkä kysyisin, halusiko hän kokea ne vai testata, miten hän suhtautuu niihin tai ehkä pikemminkin tilanteeseen tai maailmaan, jossa on niitä. Luultavasti tässä vallitsee jokin halu, jota en osaa edes kuvitella.

Nykyään tietysti vanhan ajan empirismi on huonossa huudossa. Kokeen tekijä ei oikein saisi sotkeutua asetelmassa mittauksen kohteisiin. Silti monesti huomaa päätyneensä tilanteeseen, jossa mielenrauha tuntuu säilyvän ja jonkinlainen ponteva kiinnostus kasvavan, kunhan ajattelee itseään, kokemuksiaan ja elämäänsä kokeena. Ei ajatuskokeena eikä numeerisesti arvosteltavana kokeena. Kokeena, jossa testataan, jääkö nollahypoteesi voimaan vai voittaako sittenkin suunnattu hypoteesi (joka on usein ihastuttavan perustelematon tai ainakin hatarasti perusteltu).

Koetan suhtautua tilanteeseeni kokeena. Kirjata näkymättömästi ja yläraajoja liikuttamatta ylös, miltä mikin tuntemus ja löydös vaikuttaa. Miten ne heijastuvat eteenpäin mielialaan, haluun nähdä ihmisiä tai saada olla rauhassa, suunnitelmiin, työnhakuun, itsensä osiksi tai kokonaisuudeksi kokemiseen ja niin edelleen. Tällainen pieni harmistuksen aihe on hyvä kohta astua kokeeseen. Tämä on niin etuoikeutettujen problematiikkaa. On ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä vastaavien kipujen kanssa. Tai jotka eivät voi edes unelmoida toiseen maahan matkustamisesta. Tai siitä, että saisivat syödä vatsansa täyteen. Tai nauttia jostain päivän hetkestä nukahtamista enemmän. Jotka eivät ole koskaan saaneet pohtia koeasetelmia.

Koska olen, millainen olen, tunnen olevani pahoillani etenkin sen takia, etten voi matkustaa toisten mukana ja auttaa heitä tiedonhaussa. Tähän mennessä olen tehnyt sitä melko paljon koko seurueen puolesta. Nyt kun tiedän, etten liity seurueeseen, ellei sitten ihmeparantumista tapahdu, tai siis, parantumista, oikeassa kohdassa, yllättäen ja lääkärin oletusten vastaisesti, eihän pieleenmennyt ennuste mikään ihme ole, he voivat kokeilla siipiään tiedonhaussa. Itse aion istua parvekkeella, jos sää sallii, ja jumpata lohikäärmematolla, ja kokeilla sitkeästi, milloin jalka sallii uimahallille sauvomisen ja siellä vesijuoksemisen.

Kaikki ovat sitä mieltä, että olen toiminut hurjan järkevästi jäädessäni kotiin. Itse taidan olla ainoa, joka ei päästä päätöstä näin helpolla. Olisiko pitänyt olla sitkeämpi? Kiroilla ja päättää ontua mukaan vaikka kuinka sattuisi? Huomaan äkisti suhtautuvani järkevyyteen ikävystyttävänä piirteenä. Ehkä se on sitä, ettei osa minusta ollenkaan tahtoisi suhtautua järkevästi. Ei: Se olisi mieluummin tyhmänurhoollinen ja huikentelevainen, sisukas pirulainen joka sen kun pitää haaveistaan kiinni ja pakottaa kehonsa sopeutumaan siihen seikkaan. Se toteaisi, että on sitä ennenkin sairastettu ulkomailla ja pakkaisi matkarinkan ja kuskaisi sitä selässä, kyynärsauvat tai ei.

Eikä tämä ole ainoa kohta, jossa kapina järkevyyttä vastaan nousee. Eikö se piru vie nouse aina kun huomaan laskelmoivani, että joo, jos toimisin näin ja näin, saisin varmemmin töitä. Että tätä asiaa arvostetaan ja vaikka se on minusta aika yhdentekevä, voisi olla järkevää panostaa siihen. Enimmäkseen olen ylenkatsonut järkevyyttä suurissa ratkaisuissa; pienissä saatan sen sijaan olla hyvinkin järkevä. Tärkeitä asioita elämässä tuntuisi yksinkertaisesti väärältä alistaa järkevyyden latteuksille. Se olisi aivan liikaa vallan antamista toisille, normaaliuskäsityksille, sellaiselle inhorealismille, joka toteaa maailman jonkinlaiseksi ja kuvittelee, ettei se siitä mihinkään muutu. Olenko muuten ikinä maininnut, että minusta sellainen inhorealismi on jopa jotenkin oudosti omahyväistä - se olettaa niin kovin tulkinneensa asiat oikein.

Vaikka kyllähän minäkin tulkitsen, kaiken aikaa.

No niin, aikaa ajatella. Ei se tarkoita aivan ikiliikkujan käynnistämistä mutta kylläkin melko elämänmittaisesti ehtymätöntä huvituksen aihetta. Vanhempia huolestuttaa, onko minulla täällä tarpeeksi tekemistä. Voi kuule, voisin sanoa. Hyvä vaan jos ei ole mitään pajattavaa televisiota tai radiota. Magneettikuvauksessa luureihin ajettiin radio-ohjelmaa, ja vaikeinta koko toimituksessa oli pysyä paikallaan jotain niin raivostuttavan tyhjänpäiväistä jutustelua kuunnellen - toki omatkin ajatukseni ovat raivostuttavan tyhjänpäiväisiä, mutta ne sentään liikahtelevat kiinnostusteni mukaisesti toisin kuin radion ohjelma. Tarkkailen, miten ajatukset muovautuvat. Viihdyn. Valo putoaa ikkunoista sisäavaruuden hiljaisuuteen, toiset lähtevät huomenna pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi, ovat nyt illalla juhlimassa.

Jalka ei sano mitään nyt kun olen nostanut sen seinälle.

Elpymistä

Palaan vanhoihin luontumuksiin, joista on tullut luisuttua kauemmas. Yksi niistä on kaunokirjallisuus. Hämmennyn siitä, miten eloisia ja katkeruudettomia ja silti jollakin tavalla hymyävän kriittisiä lukemani kirjat ovat. Kuinka piristävää verrattuna liki ainaiseen narinaan jo ännännen viikon epämääräisestä flunssasta. (Joskus, hetkittäin, tuntuu ettei tässä maailmassa muuta olekaan kuin viruksia ja basilleja ja eritteitä, lihaskireyksiä ja kramppeja ja yritystä jaksaa. Muu hämärtyy.)

Kaunokirjallisuudessa on helppo luovia, muistaa oma pyrstönsä. Hulmahdella. Puhun itsekin usein esineille ja säälle, kyselen jumalattomuuden perään, mutten tule pukahtaneeksi siitä kellekään. Muilla on varmaankin vastaavat tuokionsa. Kirjojen lukeminen vahvistaa tätä juonnetta. Tai siltä se tuntuu. Ja tietysti, on kirjoja ja kirjoja. Mutta ne, mitä luen, vahvistavat tätä juonnetta. Sillä perusteella ne kai valitsenkin, seison kirjaston hyllyillä ja selailen ja tartun. Willy Kyrklund, Raj Kamal Jha ja Salman Rushdie tällä erää. Jhassa ja Kyrklundissa on jotain samaa. Väljä tapahtumien kiertyminen, rinnastuminen.

Ja kuin vastauksena sen pohtimiselle huomaan äkisti, miten viime joulun aikaan kävin Belemissä ja miten nyt menen Kochiin. Lukiolaisena tein esitelmän Vasco da Gamasta. Hauska, typerryttävä oivallus, että Ibn Majidia tai ei (pitiköhän muuten Ibn Majid itse tärkeämpänä runouttaan vai merenkulkuoppaitaan?), tuo da Gaman reitti piirtyy nyt omaankin karttaani. Vahinkoa vai tiedostamatonta muistinvaraisuutta? Samapa tuo, mutta tuottaa iloa huomata pienen tarinan ainekset.

Sekin ehkä elvyttää, että yksi ilta pimeässä koiraa kävellyttäessä sattuu niin kovasti, ettei meinaa pystyä kävelemään. Ja sitten sanoo sen ääneen, antaa tulla ulos kaiken oman epävarmuuden, mitä tulee jaksamiseen fyysisellä puolella. Puhuu siitä, miten hurjaa on tehdä työtä, joka vie fyysisesti jaksamisen äärirajalle. En ole vielä sairastuttanut itseäni enkä aio niin tehdäkään. Mutta edellytykset ovat kaiken aikaa läsnä. Olen kuullut monista hierojista, jotka eivät ole kestäneet kovin kauan. Ja kaikki meistä taitavat pelätä samaa asiaa, kuulostella omia rajojaan, kokea hämmennystä siitä, miten kipeä ja väsynyt oma keho saattaa olla.

Sekin mietityttää, miten kummallista on lakaista itsensä jaksamisen rajoille kerta toisensa jälkeen. Ensin etupäässä henkisesti, nyt fyysisesti. Vai tekevätkö kaikki niin kaiken aikaa? Ovatko toiset tavat vain niin vieraita, ettei niiden lävitse näe huudattavaa väsymystä? Ovathan asiakkaanikin väsyneitä ja kivistäviä. Toiset vaikuttavat samantyyppisistä kivuista huolimatta onnellisilta ja virkeiltä, toiset lähinnä kärsivät ja koettavat sinnitellä. Jostakin sekin ero nousee.

Olen sinnitellyt viime aikoina liikaa. Nyt kun jo koirankin takia olen vähentänyt työkuormaani, ja toisen mokoman siitä on tempaissut pois sopimusneuvottelujen raukeaminen, huomaan, miten paljosta päästän irti. Mistä se hätä ja tarve selviytyä kunnialla tulee? Ei se voi olla vain sitä, miten äiti valittelee töideni vähäisyyttä jokainen kerta tavatessamme. (Ja nyt tapaamme usein.) Ei, en oikein ymmärrä, mitä tämä on, tämä levoton yrittäminen, jonka huomaa vasta jälkikäteen.

Pidän siitä, että juuri nyt on rauhallista ja hiljaista, voi lukea kirjaa ja kuulla omat ajatukset, nauraa niille keittiönpöydän ääressä, hiljentyä ulkoilmaan koiran kanssa. Ikävöin opiskelijaelämää, luontumukseni soveltuvat kai siihen paremmin kuin työelämään, jota sitäkin ajattelen kai jonkinlaisena oppimisprosessina. (Toiset eivät aina ajattele sitä niin ja siitä syntyy kitkaa.) Jostakin syystä kouluissa ja oppilaitoksissa on pidetty tavastani kysellä asioita, koettaa hahmottaa laajempia kokonaisuuksia, tehdä huolella, puntaroida menettelytapojen oikeudenmukaisuutta ja hakea uudistuksia sinne, missä hommat eivät toimi. Ja sitten taas useimmissa työpaikoissani nämä samat piirteet on hahmotettu ärsyttäväksi auktoriteetin kyseenalaistamiseksi tai yritykseksi olla jotenkin enemmän kuin on. Totta hemmetissä haluan kasvaa. Mitä muuta se tarkoittaa kuin yritystä olla jotenkin enemmän kuin on? (Vastaan saman tien: usein se tarkoittaa myös yritystä olla jonkin jutun suhteen jotenkin vähemmän kuin nyt on.) Ja jos toiset eivät halua kasvaa, he jotenkin kokevat sen kai kritisoivan itseään, vaikken sitä useimmiten niin tarkoitakaan. (Kenties vähän samalla tavalla kuin moni kokee jotenkin uhkaavana kasvissyönnin tai työmatkapyöräilyn tai väitöskirjan tekemisen tai lentomatkailun välttämisen - iskee jotenkin hurja selitysvimma, miksei itse tee niin, vaikka tuskin kukaan odottaa tosissaan tai edes toivoo, että kaikki eläisivät elämäänsä aivan täsmälleen samalla tavalla. No, huomaan kyllä toivovani, että ihmiset ajattelisivat enemmän tekemisiään ja yrittäisivät toimia järkevästi ja helposti saatavissa olevaa informaatiota päätöksissään hyödyntäen... myös, että itse systemaattisemmin pitäytyisin tässä enkä tekisi poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia. Mutta ei se ole sillä lailla ankaraa toivomista. Ilahdun, jos joku toimii kiitettävästi, mutta en oikeastaan jaksa pahastua, jos joku toimii ajattelemattomasti. Ja minusta se on edistystä verrattuna aiempaan järkkymättömään armottomuuteeni... )

Kirjan kanssa maatessa voi kysellä ja huvittua, pohtia ratkaisuja.

Ja niin katoaa taas yksi päivä, on helpompaa hengittää.

Kierrokset ja järkevyys

Tupaantulijaisiin tulee niin runsaasti väkeä, etten tavoita enää kodinomaisuutta kuinkaan. Tajuan vain äkisti olevani liian väsynyt oikeastaan kommentoimaan mihinkään mitään. Niinpä korjailen pulloja ja tölkkejä suuriin kierrätyskasseihin ja laulatan tiskikonetta. Jos nämä olisivat jonkun muun juhlat, lähtisin pois, kotiin nukkumaan. Mutta ei ole muuta kotia kuin tämä, ei nyt. Niinpä korjailen astioita ja koetan jotenkin motivoida itseäni jaksamaan vielä vähän aikaa. Se on hyvin räikeässä kontrastissa muiden hilpeän mielialan kanssa. Mutta ei kai se mitään, ajattelen, jos minusta ei nyt juuri satu olemaan seurustelemaan juhlavasti, voin sentään tehdä jotakin hyödyllistä.

Yöllä en nuku silmäystäkään, niin ahdistavalta edeltävät tunnit tuntuvat.

Seuraavana aamuna kämppis toteaa aamiaispöydässä, että kyllähän minut nyt juuri tunnetaan siitä, että vetäisen övärikierrokset ihmisjoukoissa, menetän unikykyni enkä osaa enää seurustella ihmisten kanssa. En osaa näin unettoman yön jäljeltä sanoa, onko tällaisiin tilanteisiin luoviminen järkevää vai ei. En osaa uskoa, että olisi mitään pitäisi-ohjetta tähänkään, että pitäisi olla järjestämättä itseään tämmöisiin kierroksiin, ahtaa itsen käärmettä pelottaviin pulloihin pontevasti, tai että pitäisi nimenomaan vain jatkaa samaan malliin, siedättää siedättämistään, onhan aina välillä juhlissa oikein ihana tai riehakaskin fiilis. Tuleekohan ihmisille ihmisövereistäni jotenkin hankala olo? Toisaalta, en kuitenkaan kuittaillut kenellekään ikävästi tai muuta, sanonut vain olevani yliväsynyt ja kykeneväni lähinnä tiskaamaan. No, nyt kyllä en kaipaakaan mitään juhlia aikoihin, ihmissaturaatiopiste on saavutettu, se täyttyi kymmenen aikaan.

Helpoimmin ymmärrettävät pitkän ajan ystävät eivät tulleet juhliin. Juhlat ovat heille vielä haastavampia kuin itselleni.

Miten vaikeaa onkaan koettaa miettiä, miten olisi järkevää järjestää elämänsä! Mutta ehkä järkevyys on väärä mittapuu. Ehkä voi vain seurailla tuntemuksia; joskus huvittaa järjestää juhlat, joskus ei. Eikä koskaan etukäteen tiedä, onnistuvatko juhlat niin että niistä jää pitkäksi aikaa lämmin, mukava olo, vai väsyykö niistä vain siinä määrin, että ihmettelee, minkä takia keksii kaikkea tämmöistä.

Kunhan ensi yönä saisi nukuttua, voisi alkaa vähitellen palautua.

Kuulumisia koulumaasta

No jopas, siitä on jo viikko, kun olen kuulutellut kuulumisiani. Päivät tuntuvat kiitävän valtaisaa vauhtia, kun on tuo koulu, jonne poljen joka aamu hengitys miltei sakaten. Koulussa istun eri luokissa keltainen pahvikansio sylissä ja kirjoitan ja kuuntelen ja kommentoin. Olemme myös päässeet aloittamaan hieronnan ja sormijumpat. Henkilökohtaisessa opintosuunnittelmaneukkarissa yllätin itseni sanomalla, että vaikka psykologian opinnot ja työkokemukseni psykoterapian ammattikirjallisuuden parissa voitaisiinkin hyväksilukea sillä lailla ettei minun tarvitsisi osallistua vuorovaikutus-nimiseen aineeseen, haluaisin silti istua niilläkin tunneilla, koska minusta on jännittävää tarkkailla ryhmädynaamista prosessia ja sitä, miten toiset kurssikaverit hahmottavat vuorovaikutuksen. Ei ole aina helppoa hahmottaa, mitä vuorovaikutusta vuosia tutkimattomat ihmiset ajattelevat aiheesta. Jospa vaikka palaisin vuorovaikutuksen pohdinnoissani vähän lähemmäs planeetta maata tai jotain. Yksi ilta kävi myös niin, että Vompsu oli kutsunut tänne meille kotiin (tänään on etäpäivä, joten kirjoitan kotona) yhteisiä ystäviämme, ja parahdin siitä kuullessani puhelimessa kauhuissani, että ei, en jaksa, olen ihmisyliannostettu. Sitten hämmästelin sitä jälkikäteen, miten jaksankin olla niin prudentiaalinen ja motivoitunut kouluun, että jo iltayhdeksän aikaan ajattelen, että jos nyt istun iltaa kaverien kanssa rupatellen, anatomian tunnilla silmäni eivät ole niin kirkkaat eikä mieleni yhtä vastaanottavainen.

Saan tosissani siis pidellä itseäni tarkkaavaisuudessa sen suhteen, etten liikaa erakoidu ja käpristy opintoihin. On tärkeää, että sosiaalista toimintaa on: ihmissuhteet, yhdessä nauraminen, kaulailu ja hassuttelu auttavat jaksamaan ja pysymään opintojen tavoitteissa realistisella tasolla. Vaikka en muuten ole ihan kauhea perfektionisti, huomaan äkisti esimerkiksi anatomian kanssa, miten tarkkaavaisuuteni terävöityy. Myös ryhmäraportin yhdessä kirjoittamisessa tajuan viiltävästi, miten haluaisin huomauttaa jokaisesta pienestä pilkkuvirheestä, mutta sitten palautan mieleeni kontekstin: Tehtävänanto on saatu kirjallisena ja siinä virkkeet loppuvat kahteen huutomerkkiin. Pilkuista viis, siis!! Melkoista tasapainoilua ja vanhojen luontumusten suitsimista. Uutta tietoa kuitenkin vyörytetään sisään sillä tahdilla, ettei perfektionismiin ole varaa. Ja kun tiedän, miten paljon helpompaa minulle on omaksua teoreettisia periaatteita verrattuna motorisiin asioihin, ja että motoriset asiat ovat nyt uusia ja oikeastaan se tärkein osa koulutusta... niin, en aio antaa perfektionismille liikaa löysää ohjaa.

Hullunkurista sekin, miten äkisti loppukesän huuma ja unettomuus on vaihtunut säännöllisiin elämäntapoihin. Eikä vain minulla: myös muut avokommuunimme jäsenet ovat omaksuneet sellaisen unirytmin, että bileissä alkaa lopuksi haukotuttaa ihan vietävästi ja poistumme ensimmäisenä seurueena. Hauskaa. Tänään tapasimme rapussa puoli kahdeksalta aamulla ja sitten kävelimme uimastadionille vesijuoksemaan laumana. Kävellessä juttelin Faunin kanssa uneen pääsemisestä ja särähdin taas hereille siihen tosiasiaan, miten yksin ihmiset jäävät tällaisessa yhteiskunnassa, joka järjestyy ydinperheittäin. Miten ydinperheet sulkeutuvat eriöihinsä ja miten moni on ilman laumaa. Miten uusi tilanne oikeastaan on kyseessä. Ja miten samaan aikaan tarjolla on houkutteita, jotka sopivat erityisen huonosti tilanteeseen, jossa on ahdistunut ja yksinäinen - niin kuin netti, joka ei koskaan nuku, ja josta on vaikeaa riistäytyä väsyneenäkään irti, jos sängyn pohjalla odottaa vain ontto olo ja se, ettei ole ketään, jonka tahtiin voisi tasoittaa hengitystään ja haukotella. Kuinkahan kauan menee, että tämä yhteiskuntarakenne todetaan huonoksi kokeiluksi? Jaa-a. Itse en siis haluaisi menettää nettiä, täällä ja tässä on niin paljon hyvääkin, mutta kylläkin umpiomaisen talous-, perhe- ja parisuhderakenteen. Eihän yksittäinen addiktio, oli se sitten nettiin, viinaan tai huumeisiin tai vaikka tiettyyn toiseen ihmiseen, ole vain tuo yksi nautinto/tuska/riippuvuussuhde vaan kertoo jotakin laajempaakin ahdistuksen säätelystä ja siitä, tukeeko ympäristö jotenkin kelvollisempia ja kestävämpiä tunnesäätelyn ja elämänhallinnan keinoja. Ja minusta tuntuu, että ihmiset jäävät aika yksin. Ainakin itse jäin silloin kun olisin tarvinnut nuorempana kovasti tukea.

(Äh, en osaa pysyä kuulumisissa. Ehkä sen on hyväkin, mutta haluaisin kyllä myös päiväunille nyt ja lisäksi pitäisi varata hierojan aikakin. Koulutehtävä: Käydä hierojalla ja tarkkailla tämän otteita, vuorovaikutusta ja vastaanottotilaa! Käyn hupaisaa koulua. Juu, ei enää kahta huutomerkkiä, olen niille edelleen allerginen.)

Eilen kävelimme kotiin metrolta. Oli jo pimeää, ja ainakin itse olin hämmentynyt ja liikuttunut ystävän laulamisesta syntymäpäivillään pianon ääressä, tiesin kyllä hänen tekevän biisejä ja laulavan niitä, mutten ollut kuullut niitä ikinä. On kummallista, miten erilailla ihminen laulaa kuin puhuu. Miten erilaiset moodit hänessä saavat äänen musiikissa ja kohtaamisissa. Se sai mietteliääksi enkä oikein osannut sanoa mitään tilanteessa, paitsi että laulaminen oli hienoa. (Äh näitä latteuksia.) Kuuntelin vain äänen tuskaa, uhmaa ja tarvitsevuutta ja tunnistin siinä etäisesti sävyn, johon olin törmännyt saman ihmisen tekstissäkin silloin tällöin, mutta paljon vaivihkaisempana ja ohikiitävämpänä, paljon abstraktimpana. Hieman samanlaista hämmennystä kokee, kun katselee jonkun piirtämiä kuvia tai lukee runoja tai sensellaista, ne ovat niin erilaisia kuin naurava ihminen kahvipöydässä. Miten syviä ja moniulotteisia ihmiset voivatkaan olla. Kai meissä kaikissa on kätketyt puolemme. En kyllä oikein osaa hahmottaa, että itsessäni olisi kauheasti sellaisia, tai ainakin se on jotenkin hyvin erilaista sävyltään. Tyypillisesti ihmiset ovat hämmästelleet, miten helppoa kanssani on tulla toimeen, että he ovat kuvitelleet tekstien perusteella minut jotenkin vaikeammaksi ja voimakastunteisemmaksi (no, toki tunnen voimakkaasti, mutta ei se minusta oikeuta kanssakäymisessä kohtuuttomuuteen; syy jonka vuoksi en pidä itsestäni rakastuneena: silloin käyn helpoimmin kohtuuttomaksi), tai ovat kuvitelleet minut jotenkin paljon periaatteellisemmaksi ja jäykemmäksi tai surullisemmaksi ja syvämietteisemmäksi. Hassunkurista. Ehkä minussa on piilotettuna vuorovaikutteisuus, hilpeys ja leikki? Jaa-a. Haluaisin kyllä niiden olevan tässä tekstissäkin esillä mutta ehkä kirjoittaminen lietsoo tiettyjä moodeja?

(Runot kyllä eivät.)

No joka tapauksessa, jopas nyt taas aloin pohdiskella, pahus vie, olin aikeissa kertoa siitä, miten taitoimme kolmin matkaa hämärän pienen puistikon halki kohti kotitaloa, ja äkisti kun kävelimme siitä puiden alta, valtava hellyys ja kiitollisuus täytti minut ja melkein itketti, kun puiden lehtimassat olivat niin täyteläiset ja mahtavat ja monitasoiset ja monimutkaiset, ja jokainen lehti todellinen ja painovoimaa uhmaavana syvänvihreänä aurinkopaneelina, vielä hetken ennen kylmempiä syystuulia ja talven runkoista alastomuutta, kaikki tämä vihreä, muistan miten vaikeaa se on kuvitella talvisin, vihreys ja ilman lempeys, ja se kaikki tässä kaiken aikaa, ilmaiseksi ja vastalahjaa pyytämättä, pakotin muut pysähtymään alkamalla puhua lehdistä, kuvaamalla niitä ääneen.

Nyt on etäpäivä, perjantai. Teen täksi päiväksi kaavaillut tehtävät huomenna kirjaston hämärässä. Tänään nukun päiväunen. Nyt.