Kesäkulua ja pohdintoja

Arvelin ihan oikein, että tarvikekassini ilmestyy näkyville, jos vain jaksan odottaa. Oliko se retkeillyt väliajalla, sitä en kai koskaan saa tietää, eikä sen ole väliäkään. Joka tapauksessa odottaminen ei käynyt pitkäksi, koska näen kadulla lastenvaunuja työntävän pariskunnan, jonka paidoissa lukee "Napalm Death" (mies) ja "Good luck!" (nainen). Totisesti, maailma on absurdi paikka. Tapahtuu muutakin. Ystävä ui ensimmäistä kertaa koirien rannalla, koirien kanssa. Toisten ystävien kanssa pohdiskelemme ääneen, miten toisille ihmisille on luontevaa käydä tutkimassa uuden kotikaupungin kolkat ja toiset sen kuin jumahtavat kotosalle. Nämä muutama ystävä ovat asuneet Helsingissä useita vuosia, mutta he eivät olleet mm. koskaan uineet täällä rannalla tai kävelleet jäitä saariin ennen kuin raahin heidät sinne kokemaan uutta kotikaupunkiaan. (Toista en ole saanut vieläkään houkuteltua rannalle, en edes koirarannalle, jossa ei taatusti tarvitse murehtia selluliitteja.) On jännittävää koettaa hahmottaa, miten joku pystyy sisäilemään kartoittamatta ensin ulkoympäristöä. Luultavasti oma matkastressini nimittäin johtuu täysin päinvastaisesta luontumuksesta: en oikein osaa asettua aloilleni ennen kuin ajattelen kartoittaneeni perinpohjaisesti ympäröivän maaston. Lontoossa töissä oli vaikeaa saada tarpeeksi lepoa, koska oli niin paljon kävelyreittejä, jotka olisi pitänyt läpikävellä ennen sängylle rojahtamista.

Vaikka en ole ehtinyt vielä laatia mainoksia, asiakkaita on tullut oikeastaan juuri sopivalla virralla. Ehkä vähän siis lykkäänkin mainosten laatimista, sellaisten kotikutoisten kaupan ilmoitustauluille vietävien mainosten. Turhaahan tässä on mainostaa ennen kuin kuntoni nousee taas sen verran, että jaksan hieroa useampiakin asiakkaita. Ehkä parin, kolmen viikon päästä voisi olla mainostamisen paikka. Ihanaa pitää vähän hengähdystaukoa vielä.

Tämä kummallinen kesä eroaa viime kesästä valtavasti. Viime kesänä en enää osannut oikein nukahtaa, vaan makasin Vompsun vieressä koettaen hengitellä unituhinaan tai rilluin muiden ihmisten kanssa Helsingin yössä Vompsun nukkuessa itsekseen. Juhlia oli vaikka kuinka paljon, ja melkein aina kun jossain oli ihmisiä, paloin halusta rynnätä sinne ja halailla kaikkia. Tänä kesänä taas huomaan suhtautuvani juhliin, kutsuihin ja näkemisiin jotenkin laiskasti. Ihan mukaviahan ne ovat, ja tiedän ne tärkeiksi, etten vain könöttäisi kahdestaan koiran kanssa, mutta silti huomaan haluavani ja kaipaavani lähinnä lepoa ja hiljaisuutta, tilaa ajatusten tulla ja mennä, katuja kävellä, syliä johon nukahtaa. Olen nukkunut pitkään ja syvään, paitsi viime yönä, jonka vietin pitkästä aikaa Vompsun luona. (Hän ei ole useinkaan halunnut minua alakertaan nukkumaan.) Makasin taas valveilla ja pohdin, miksen osaa enää nukahtaa Vompsun viereen. Osasinko joskus sen? Kyllä varmaankin. Mutta mikään uusi ongelmahan tämä ei ole... todellakaan...

Jotakin alkoi tapahtua viime keväänä, viime kesänä. En enää osannut muistaa, miten nukahtaa Vompsun kanssa. Sellaista tapahtuu joskus. Hämmentävää. Tai ei kai minun nyt enää pitäisi tällaisista hämmentyä. Tapahtuu, mitä tapahtuu. Se on hyväksyttävissä. Kenties muutettavissakin, mutta ensin asia on hyväksyttävä.

Aamulla säpsähdän hereille paljon Vompsua ennen ja onnistun herättämään hänet, koska en muista, että hän herää herkästi ja suuttuu, jos herätän hänet. Unohdan olla hiljaa ja hän herää, ja sitten hän toteaa, jotenkin surumielisesti, että oikeastaan on kyllä mukavampaa nukkua yksin. Saa nukuttua syvemmin. Ikään kuin me etääntyisimme kaiken aikaa, hän sanoo huolestuneesti. Koiran remmi kädessä, koira remmin jatkona pyydän häntä miettimään sitä, ettei aina kannata heittää heti hanskoja tiskiin. Ehkä me opimme vielä. Tai sitten emme, mutta voimmehan me silti tehdä asioita muuten yhdessä. Sillä kummallista kyllä ainakin minun puoleltani on käynyt niin, että mitä vähemmän jonkin välttämättömyyden tai kunnollisuudentavoittelun koen sitovan itseäni tiettyyn ennaltamäärättyyn suhdemuottiin, sitä kärsivällisempi ja ystävällisempi jaksan olla, sitä harvemmin saan itkukohtauksia ja menetän toiveikkuuteni.

Oikeastaan jos koko suhdeajatteluani tarkastellaan kriittisesti välimatkan päästä, niin näyttää siltä, että vuosi vuodelta olen väljentänyt odotuksiani ja pakkomielteitäni. Vaikka ensimmäisessä suhteessani ajattelinkin käyttäytyväni vapaamielisesti ja joustavasti, niin nyt noita odotuksia tarkastellessa kylmää pahemman kerran. Odotin esimerkiksi, että onnistuisin juuri tuon satunnaisen miehen kanssa ratkaisemaan kaikki ongelmat ja en sallinut itselleni eroamisen ajatusta silloinkaan, kun vain tappelimme kaikissa vuoropuheluissamme. Seuraavassa suhteessa sallin jo eroamisen ajatuksen noin niin kuin periaatteessa, mutta käytännössä en osannut pistää toimeksi, ja sitä paitsi minulla oli aivan pähkähulluja odotuksia, kuten että jos suhde on suhtkoht ookoo kunnossa, en saa seksuaalisessa mielessä havaita muita miehiä enkä naisia ja että pystyn omaa olemistani ja toiveitani vähättelemällä pitämään puolisoni onnellisena (ja että se on tärkeämpää kuin se, miten itse voin). Tuon suhteen loppuminen muistutti räjähdystä, koska suhde oli kestänyt yhdeksän ja puoli vuotta, ja kaiken aikaa vapaudenkaipuuni ja suhdemuotokriittisyyteni oli syventynyt, mutten käytännössä osannut luopua silti vanhoista odotuksistanikaan, ne kun olivat luonnehtineet suhteen solmimisen ajankohtaa ja silloin tehtyjä identiteettijärjestelyitä. Kun sitten sain lähdettyä suhteesta, en voinut kuin ihmetellä sitä, miten kummalliseen ja tukalaan asentoon olin itseni onnistunut vuosikausiksi sullomaan. Ja tietysti olin kauhean pahoillani siitä, että moiset typerät päähänpinttymät ja niistä seuraava onnettomuus olivat riivanneet silloista kumppaniakin, joka oli niihin valtaosin syytön. Voi, nuoruutta ja typeryyttä!

Suhteessa Vompsuun en ole sitoutunut enää niin tiiviisti, mutta silti minulla oli vielä muutama vuosi sitten sellaisia ajatuksia, joita en enää haluaisi uudelleen omaksua. (Vai onkohan tässä kyse haluamisesta vai osaamisesta? En koe itseäni erityisen luotettavaksi arvioijaksi tämän suhteen.) Vaikka jostain yhdessä nukkumisen merkityksestä. Niin paljon itsestäänselvyyksiä. Miten hitaasti ne katoavatkaan! Ja miten paljon huolta niiden katoaminen tuottaa samalla kun kuitenkin asioista puhuminen järkevästi ja kiihtymättä helpottuu. Kun toisesta pitäminen ilman mitään odotuksia ja vaatimuksia helpottuu. Kumpi lopulta on etäisempää, muodoista ja odotuksista kieltäytymisen mahdollistama myötätunto ja kärsivällisyys kuulla toisen erityisluonne, hahmottaa hänen maailmansa (silloinkin kun ei pysty tai osaa vastata hänen toiveisiinsa) vai yhteen sidotut, mutta aina joiltakin kohdin yhteensopimattomat ja siten levottomuutta lietsovat toiveet? Kumpaankin liittyy omanlaistaan läheisyyttä ja lohtua, ja ehkä on sellaisiakin läheisyyden ja lohdun lajeja, joissa yhdistyisivät näiden hyvät puolet, mutta ainakin minulla on vielä matkaa sellaiseen.

Yksi syy, miksi Faunin kanssa on helppoa viettää aikaa, ja luulen, että myös helppoa nukahtaa hänen viereensä, lienee se, ettei hän tunnu odottavan mitään. Eikä vain minulta tai suhteilta, vaan muutenkin - ei hän tunnu ihmeemmin odottavan mitään elämältään, työltään tai kai miltään muultakaan. Paitsi ehkä omalta psyykkiseltä käsittelykyvyltään; häntä harmittaa jotenkin, jos hän saa itsensä kiinni vaikeasta olosta. Ei paljon, mutta kuitenkin. Moinen odottamattomuus tuntuu virkistävältä, ainakin toistaiseksi. Olen aika tottunut siihen, että itseeni kohdistetaan sen kummemmin kyselemättä kauhea kasa odotuksia, jotka sitten joudun ilkeästi roksimaan palasiksi. Ja että odotuksia kohdistetaan paitsi omiin tekemisiini ja tapaani olla, myös suhteeseen toisen ja itsen välissä, oli sitten kyse tuttavuudesta, ystävyydestä tai rakkaudesta.

(Voi tietysti olla myös niin, etten ole vain onnistunut hahmottamaan Faunin odotuksia, koska en ole onnistunut murskaamaan niitä. Sekin on mahdollista, koska kuten varmaankin olen joskus aiemmin tilittänyt, häneen tutustumistaan on luonnehtinut valtava hämmennys siitä, että joku toinenkin voi hahmottaa asiat syvätasolla niin samalla tavalla. Sellainen tuntuu hyvin kummalliselta. Erot, joita onnistun hahmottamaan, sijaitsevat pintatasolla, kuten käytännön toimissa esim. ruumiinkunnon ylläpitämiseksi tai kyvyssä nukahtaa joukkoliikennevälineisiin.)

Olisi hauskaa ymmärtää, miksi arvostaa määrittelemättömyyttä ja vapautta niin paljon. Voisiko sellainen johtua osittain lapsuudenperheen kietoutuneisuudesta? (Tässä lyhyessä mainosjutussa osutaan mielestäni kietoutuneisuuden mielenmaiseman ainakin minulle kiteyttävään ilmaisuun: "Being suffocated or suffocating another individual is 'normal'.") Ja sen käsittämisestä, ettei välttämättä ole tuomittu loppuiäkseen kietoutumaan, tuntemaan tukehtumista, haluamaan pois hinnalla millä hyvänsä? (Tai tukehduttamaan toista, sen puoleen, osana "normaalia kanssakäymistä".)

Voi, miten monimutkaista kaikki taitaa olla.

Neuvottomuudesta

Jos vuosille pitäisi antaa subjektiiviset teemat, tämä nimeytyisi kenties neuvottomuuden vuodeksi. En tarkoita, että olisin nyt sen enemmän eksyksissä kuin aiempinakaan vuosina, luullakseni, mutta nyt jotenkin kestän paremmin tuon harhailun ja haahuamisen havaitsemisen ja siihen huomion kiinnittämisen. Joskus nuorempana saatoin suuttua, jos jouduin tilanteeseen, jossa joku osapuolista sai minut tuntemaan, etten ollenkaan tiedä, mitä voisin sanoa tai tehdä. Suutuin toiselle ja sitten itselleni, koska suutun itselleni näemmä aina jollekulle toiselle suututtuani, tai ainakin, jos päästän suuttumuksen hiomattomana ja pehmentämättömänä ihmisten ilmoille. (Ei ihme, että taannoin akupunktiossa melkein karjuin, kun neula työnnettiin peukkuvarpaan tyveen. "Joudutko joskus nielemään kiukkuasi?" kysyi akupunktiohoitaja. "Tuon tuosta", vastasin.) Nykyään en enää suutu niin helposti, koska hahmotan itseni entistä osaamattomammaksi, eksyneemmäksi ja sattumanvaraisemmaksi. Ei minun tarvitse aina osatakaan sanoa tai tehdä jotain. Saan olla toisinaan myös neuvoton.

Tuntuu, että kun neuvottomuudelle antaa luvan nousta tajuntaan, sitä löytyy miltei kaikkialta. Joskus se tukkii tilanteet sakeudellaan. Esimerkiksi tilanteessa, jossa yksi tuttavani sanoi ilkeästi hyvästä ystävästä, sai minut melkein suuttumaan, mutta sitten tunnistin neuvottomuuden ja hädän siitä, ja annoin niiden vain tulvia ylitseni ja menin ehkä yli siitä, missä aita on matalin, en käynyt haastamaan vaan pysyin jäätävän kohteliaana ja kannastani kiinni pitävänä ja annoin neuvottomuuden upottaa minut jonnekin sisäänsä. Tai tänään, kun kuljimme metsää ja siskokin tuli mukaan, varmaan ensimmäisiä kertoja kun teemme mitään yhdessä, vuosiin, ja sisko ja Fauni ja minä kuljimme pitkällä edellä ja Vompsu jäi jälkeen, enkä oikein tiennyt, mikä hänen oli, koska hän ei vastannut, kun kysyin, eikä vastannut halaamiseen eikä hymyilemiseen eikä mihinkään, ja sisko näytti vähän kummastuneelta, enkä tiennyt oikein, miten olisin asian hänelle sanonut, sanoin vain Vompsun näemmä tänään mököttävän syystä tai toisesta, arvelin hiljaa mielessäni pakko-oireiden taas nostavan päätään, mutta kun en tiennyt, en oikein voinut ääneen vedotakaan niihin. Bussissa matkalla kotiin Vompsu itki, enkä taaskaan oikein osannut tehdä mitään, paitsi pidellä kättä, tai sanoa mitään järkevää. Kai sellaisessa tilanteessa voi vain pysyä itse rauhallisena, mutta ei se tunnu kovinkaan helpolta. Vaikka pintatasolla pystyy pysymään ystävällisenä ja rauhallisena, ei tunnu oikein mahdolliselta käydä jälkeenpäin nukkumaan ja saada unta, vaikka toisaalta on päivän rasituksista aivan uuvuksissa. No, onneksi huomenna ei tarvitse tehdä mitään oleellista.

Olen edennyt tutkimaan neuvottomuuttani niin pitkälle, että hahmotan, miten vähän oikeastaan osaan yhtikäs mitään. En tiedä, miten ja kenen kanssa asun parin kuukauden kuluttua. En osaa arvioida, kuinka paljon hierontoja oma kehoni kestää kremppaamatta. Ja työhuonekin, jonka piti olla varma - nyt on paljastunut, ettei siellä ehkä olekaan oikein syksyllä enää tilaa, mutta sekin on vain ehkä. Toiset ovat laittaneet toivomuskalenteriin jo varaukset, ja varauksia on kaikelle muulle paitsi varhaisaamuille ennen kymmentä ja perjantai-illalle. Toisaalta se voi olla hyväkin juttu, jos en sitten juuttuisi sinne vuosikausiksi, kuten minulla näyttää olevan tapana juuttua suhteisiin ja muihin osa-aikatyöpaikkoihin ikään kuin en oikein ymmärtäisi, että ihmiset on tarkoitettu etenemään jonnekin toisaalle. Huomaan, miten neuvottomaksi käyn, kun kuulen jonkun tekevän pimeää työtä, haluaisin nimittäin tavallaan sanoa suorat sanat siitä, miten paljon me kaikki olemme systeemiltä saaneet ja saamme kaiken aikaa, mutta ei minusta taida olla semmoiseen keskusteluun sitten ollenkaan, ahdistun jo ajatuksesta mahdottomasti. (Uuteen ammattiin valmistuminen on lykännyt minut näemmä tekemisiin sellaisen sosioekonomisen luokan edustajien kanssa, joiden parissa on ihan ookoo tukea harmaata taloutta. Jotenkin huimaa moisen asenteen yleisyys ja siihen suhtautumisen keveys.)

Koetan miettiä sitäkin, mitä oikein haluaisin elämältä, mitkä ovat syviä arvojani, mutta törmään valtavaan tietämättömyyteen ja kyvyttömyyteen haluta suuria asioita, ainakin toistaiseksi. Näyttää siltä, että osaan tahtoa ja haluta lähinnä ruoan kaltaisia asioita. Joskus haluan pitää juhlat, mutta usein jo juhlapäivänä suhtaudun ärtymyksellä päähänpistooni. Ja toisaalta, jos haluan jotakin, mutta sitten vähättelen halua tai muuten sätin sitä typeräksi mielessäni, ei sekään kyllä tee minua mitenkään määräisemmäksi tai lisää itseymmärrystäni juuri kuinkaan, päinvastoin. Prokrastinointi se vasta viheliäistä on! Siispä mieluummin kuitenkin halun seuraaminen ja sitten pettymys. Ehkä jossakin vaiheessa lakkaan haluamasta pönttöjä asioita ihan luonnollista tietä, hitaan oppimisprosessin tuloksena. Sinne saakka on kai vain jaksettava neuvottomuutta oman mielialan säätelyn suhteen siinä vaiheessa kun vieraat saapuvat mekoissaan ja hymyilevinä ja itse on hyväntuulisuudeltaan ampiaisen ja tyylikkyydeltään talviunilta kesken herätetyn karhun tasolla.

Vaikka tietysti välillä oivallankin jotakin. Oivallan esimerkiksi, miksi minua ärsytti yhdessä suhteessani toisen osapuolen sinänsä hyvin rationaalinen suhtautuminen suruuni, ärtymykseeni ja kiukkuuni. Tuossa suhteessa esimerkiksi epätoivoinen parahtaminen ja itku saivat aikaan sen, että toinen otti kaiken huomionsa pois, koska ei halunnut palkita väärää käyttäytymismallia. Tavallaan ajattelen itsekin samalla tavalla, olen kirjoittanutkin monta kertaa huomiolla palkitsemisesta, mutta itkun kohdalla kulkee minussa jokin raja. Kun toinen itkee, en osaa enkä edes halua osata suhtautua häneen koulutettavana, jonka koulutuksen päämäärät ovat minun asetettavissani. Olen oikeastaan vasta nyt alkanut tajuta, miksi minusta tuntui niin pahalta tuollainen minuun kohdistunut koulutus, jonka perustelut sinänsä hyväksyin mukisematta, ja joka sai minut potemaan epämääräistä syyllisyyttä siitä, että näemmä en tahdo oppia käyttäytymään järkevän aikuisesti, vaikka olenkin niin itselleni uskotellut. Mutta ei se ollut oppimista vaan koulutettavaksi alistumista. Ehkä jotkin metodit tosiaan muuttavat käyttäytymistä ällistyttävän nopeasti, mutta entä jos tavoitteet on asetettu tavalla, jota koulittava ei oikeastaan halua? Kuka kouluttaja on riittävän taitava siihen nähden, ettei vain simsalabimteholla kouli toista sopeutumaan omiin oikkuihinsa ja arvoihinsa vaan oikeasti edistää toisen itseymmärrystä ja itsearvostusta? Toivon, etten olisi ollut silloin niin neuvoton, että vain hyväksyin tilanteen ja myöntelin itkua nieleksien, että haluan oppia olemaan itkemättä. Vain sanoakseni jotakin, pää perusteluista pyörällä. En ajattele, että syy olisi ollut toisessa, varmasti se oli ainakin yhtä paljon itsessäni: Itsestään pitäisi osata pitää huolta. Pitäisi olla riittävän jämäkkä ja tunnistaa, kuka suhtautuu itseen empaattisesti ja kuka ei, ja jos jonkun empatia pettää, se pitäisi ottaa puheeksi ja jos se ei auta, reagoida jaloillaan. (Mutta eihän minulle näitä asioita opetettu kotona, kuten ei monelle muullekaan; on liikaa olettaa, että nuoret aikuiset ymmärtäisivät itsestään nämä asiat.)

Joinakin iltoina tuntuu hyvin raskaalta koettaa nukahtaa sellaisen ihmisen viereen, joka on jossakin mielessä niin kaukaiselta planeetalta, että kuuluvuus käy välillä aika heikoksi. (Se tietää sitä, että empaattisena pysyminen käy työstä.) Ihmisen, jonka taipumusta haluta tarkistaa vanaveteensä jäävät ruumisjonot ei ole kovin helppoa ymmärtää. Vompsu on miettinyt nyt useamman viikon, pitäisikö hänen palata Kreikkaan tarkistamaan eräältä rannalta, oliko se hahmo rantavedessä kahvilan luona hukkunut vai kivi. Enimmäkseen hän jo puhuukin hahmosta kivenä, muttei pysty uskomaan päätökseensä määrittää hahmo kiveksi. Tajunta on jo kerennyt kysyä, olisiko se sittenkin ollut hukkuva, ja asia pitäisi päästä tarkistamaan. Asiaa ei muuta sekään, että hukkuva olisi tietenkin hukkunut jo aikaa sitten, eihän hukkumiseen kulu viikkokausia, eikä häntä voisi enää auttaa. Koska voihan hänellä olla esimerkiksi lapsia, joista jonkun pitäisi pitää huolta - esimerkiksi sen, joka olisi voinut pelastaa hukkuvan, jos olisi katsonut kivimäistä hahmoa tarkemmin ja ryhtynyt tilanteen edellyttämiin toimiin. Sekään ei auta, että rantakahvilassa käy varmasti satoja ihmisiä päivässä. En osaa sanoa tähän pakko-oireeseen mitään. En osaa eläytyä koettuun huoleen mitenkään muuten kuin tunkemalla valvemieltä unimetaforaan itsepäisesti - on minullakin niitä unia, jossa olen huolimattomuuttani tappanut jonkun, ja se painaa minua kamalalla tavalla. Mutta niissä unissa hissin vaijeri saattaa olla hammaslankaa ja kavioni voi saada sädemädän, joten metafora kinnaa vastaan. Enkä unissa tosiaankaan halua kenenkään muun tietävän, toisin kuin Vompsu, tai en kai tiedä sitäkään, haluaako hän minun tietävän pakko-oireiden yksityiskohdat, vai vastaako hän vain, kun huolestuneena kysyn, mikä nyt on vialla, että näen kyllä jonkin olevan, ja että voinko jotenkin auttaa, onko mitään, mitä voisin tehdä ja niin edelleen.

Koska hukkuvan kiven tapaus saa minut hyvin neuvottomaksi, se jotenkin painuu piiloon enkä tule ajatelleeksi sitä katsellessani Vompsun ahdistusta. Sen sijaan ajattelen hänen huomenna alkavaa parin vuoden tutkijanpestiään, attribuoin ahdistuksen uuteen alkuun ja kaiken muuttumiseen. Mutta kun puhumme, selviää, että Vompsu pelkää, ettei pysty keskittymään työhön kiven ajattelemiseltaan. En osaa sanoa siihen mitään järkevää, en kertakaikkisen mitään. Sopertelen jotakin mummomaista siitä, että ehkä kannattaa murehtia asioista vasta sitten kun ne ovat kohdalla, mutta onhan huoli tietysti kohdalla jo nyt. Myöhemmin illalla Vompsu sanoo kirjoittavansa kivestä, ja neuvoton pääni tuottaa assosiaation Paleohorin rannalta Miloksesta kerättyihin upean värisiin kiviin, niihin jotka löysimme vahingossa etsiessämme kuumia lähteitä (joita emme löytäneet). Hetkessä pääni läpi laukkaa oranssin kiven tuntu, sen löytyminen suurten kivien välistä vesirajasta, ja olen miltei varma, että Vompsu kirjoittaa upeasta kivestä ajatellakseen jotakin muuta kuin hukkunutta. (Kuuntele nyt, minä olen alkanut sanallistaa sen hukkuneeksi.) Ja kysyn, mistä kivestä, iloisena, ja Vompsu sanoo, että siitä rantakahvilan luona, ja palaan neuvottomuuteen ja koetan hyväksyä sen.

Joskus toivon hetken verran, että joku lähelläni osaisi toivoa sellaisia tämän maailman asioita, sellaisia varmuuksia ja mallinmukaisuuksia, mutta sitten muistan äkisti, etten ole tavannut voida hyvin sellaisessa seurassa.

Kuulostaapa onnettomalta. Mutta ei neuvottomuus ja onnettomuus ole sama asia, ja siksi toisekseen, elämässä on paljon myös huvittavia hetkiä, kuten se, kun tajuan, että saattaisin nyt kolmevitosena olla valmis kommuuniasumiseen, että aiemmin en olisi mitenkään ollut. Se on juhlimisen arvoista, jos mikä! Vaikka tietenkin vähän huvittavaakin, ja hyvä niin. (Huvittuneisuus on muuten aika kaukana neuvottomuudesta.) Ja metsässä, niin, metsässä mikään ei tunnu liian pahalta. Olemme kävelleet metsässä kaiken päivää ja siskon koirat ovat käyttäytyneet miellyttävästi, uteliaasti ja ystävällisesti, niiden pelot alkavat hellittää. Metsässä hahmottaa helposti oman fyysisen haurautensa ja lyhytikäisyytensä. Sen, miten mieli leikkaa kuvitelmissaan hahmot paperinukeiksi kävelemään maisemassa, vaikka hengitys virtaa tosiasiassa kaiken aikaa sisään ja ulos ja jo pian tulee uusi jano.

Oksat maljakossa

Puistossa kävellessä huomaan kanien juurestaan nakertamat, kaadetut syreenit. Kävelemme koiran kanssa puskien luo ja kiskomme latvuksia irti. Kaatopaikallehan ne ovat muuten menossa, osa oksista jouta piristeeksi ennen päätymistään ajallaan biojätepönttöön ja sieltä kompostikassaan. Kuljemme leipomon ohi, tuoksu kietoo meidät sisäänsä. Koira hössöttää oksia, jotka se kai tulkitsee tavallista riukumaisemmiksi kepeiksi. Kotona trimmaan irti edellisvuoden siemenekodat ja kuolleet kohdat ja pönkkään oksat maljakkoon.

Pian ne puskevat vihreää!

Muutenkin tuntuu keväisemmältä. On vaikeaa eritellä, miksi ilma tuntuu lauhemmalta. Se vain tuntuu! Ja valoa on ainakin enemmän.

Siinä oksia asetellessani mietin erään ihmisen tiimoilta kuulemiani informaation palasia ja yhdistelen niitä kuin palapeliä. Siis hän tiesi jo silloin - ja hän sanoi näin, koska tiesi, etten minä tiennyt - tai ehkä hän ei tajunnut, miten asenne paistoi läpi - en tietenkään vielä silloin käsittänyt sitä, mutta nyt tajuan, mihin nuo sanat liittyivät - - ne liittyvät myös siihen, miten hän suhtautuu minuun ja muihin ympärillään, tietysti.

Tulen hyvin surulliseksi ja mietin, mihin ystävyyden siteet ulottuvat ja mitä ne vaativat. Meillä kaikilla on omat vaikeutemme, mutta kaikki eivät halua käsitellä asioitaan ja on tilanteita, joissa noiden asioiden tunkeminen käsiteltäviksi ei tunnu kohtuulliselta, kun muutenkin murhe varjostaa koko ihmisen elämää. Huomaan olevani sarkastinen ja päätän, että niin kauan kuin saan itsestäni kiinni tämän moodin, pidättäydyn keskustelusta.

Samalla tiedostan astuneeni taas askeleen kauemmas ystävyydestä. Tiedän, että minulla on oikeuteni tehdä niin, mutta on vaikeaa tuntea itsensä empaattiseksi tai ystävälliseksi ihmiseksi, kun tekee niin. Ja haluaa tehdä niin. Sillä eikö vaikeuksiin ajautunut ihminen tarvitsisi juuri tukea ja empatiaa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä? Mikä ihmeen tyyppi minä olen, jos en pysty ponnistamaan empatiaan? (Ei auta ollenkaan, että olen lukenut vastikään, että ammattilaisillekin tämä on usein kovien ponnistelujen takana. Eikä minulla ole edes työnohjausta tukenani. Ystävyydelle ei ole työnohjaajaa, ja se on hankala juttu. On vaikeaa suhtautua armollisesti omaan riittämättömyyteensä.) Koetan ponnistella löytääkseni toisen ihmisen näkökohdan, mutta törmään yhä uudelleen siihen äänensävyyn, jota en aluksi ymmärtänyt sen koko voimassa, ja joka nyt kauhistuttaa minut liikkumattomaksi. Olen myös jotenkin kauhuissani siitä, että jäsennän kysymyksen tällä tavalla. Toivon olevani väärässä, jankutan että minun täytyy olla väärässä. Koetan sekoittaa palat päässäni ja järjestää ne uudelleen. Mutta ne sanat ja niiden äänensävy vaivaavat minua, ne palaavat etualalle yhä.

Haluaisin juosta pakoon. Siitä ei ole mitään hyötyä.

Oksat maljakossa seisovat jäykkinä, odottaen lehtien puhkeamista. Niillä on nyt yhteys veteen, ne on pelastettu hetkeksi. Hengittelen syvään, silitän eläimiä ja katselen oksia. On raskasta huomata, että itsestä ei vain löydy voimia auttaa eikä tukea ihmistä, jota haluaisi auttaa ja tukea jonkin universaalin vastuuntunnon nojalla. Tai vain siksi, että on itse hankalissa tiloissa saanut apua ja haluaisi laittaa hyvän kiertämään. Tuntuu kauhealta tajuta, että tavoitteemme ja maailmamme ovat niin erilaiset, että ymmärrykseni yksinkertaisesti loppuu kesken.

En tiedä, mikä olisi oikea tapa toimia, en todellakaan tiedä. Odottaa ratkaisua, näin alkajaisiksi. Odottaa, että jokin suunnitelma muodostuu. Ainakaan hötkyilystä ei ole mitään hyötyä. Odottaa, hautoa, antaa ajalle vapaat kädet. Luotan siihen, että jokin näkemys muodostuu. Kunhan annan aikaa. Harkinta-ajan itselleen suominen on kai tärkeintä elämässä. Tai ainakin minusta tuntuu, että päätöksistäni kaikkein huurupäisimmät on tehty sillä lailla äkkihutikassa, kiireen tunnussa. Toki niistäkin oppii, mutten erityisesti tahtoisi koostaa elämää, joka on täynnä kiireen keskellä tehtyjä väliaikaisratkaisuja. Siksi inhoan puhelintakin: olisi vastattava heti, päätettävä heti. En ole usein riittävän valmistautunut kuulemiini asioihin, mikä on harmillista, koska haluaisin tehdä päätökset rauhassa, huolellisesti punniten. Mutta no, kai valmistautumattomuuden tunne on aika yleinen myös muilla. Ainakaan en tahtoisi sanoa mitään sellaista, joka saa toisen tuntemaan itsensä valmistautumattomaksi vastaamista ajatellen.

En yksinkertaisesti tajua, miten jostakusta elämä voi tuntua tylsältä. Minusta se on niin täynnä ärsykkeitä, ratkaisua vaativia pulmia ja aivopähkinöitä, että välillä hengästyttää, kuten nyt.

Istun ja katselen oksia maljakossa ikään kuin niissä olisi vastaus. Tavallaan onkin: asiat etenevät omalla painollaan. Ei minun tarvitse onnistua ratkaisemaan tätä nyt. Eikä hyvyyteni tai huonouteni ihmisenä ja ystävänä ratkea vain tästä yhdestä teosta tai tekemättä jättämisestä, tästä yhdestä suhteesta edes. Mutta se ei tietenkään estä halua olla täydellinen, ymmärtää mitä hyvänsä ja hyväksyä kaikki avosylin tuosta noin vain. Tietysti ristiriita on täysin itsessäni: en halua toisaalta myöskään hyväksyä avosylin tuosta noin vain ihan kaikkea. En halua hyväksyä huolimatonta suhtautumista kärsimykseen, esimerkiksi. En halua hyväksyä sitä, että suuret ratkaisut tehdään harkitsematta kaikkien asianosaisten etua. On asenteita, jotka hätkähdyttävät minua ja synnyttävät minussa halun ottaa etäisyyttä. Ei auta kuin repiä tätä rupea tarpeeksi kauan, jotta se lakkaa kutkuttamasta. Ei auta kuin päättää, tai pikemminkin: antaa päätöksen muotoutua, haluanko hyväksyä kaiken avosylin vai haluanko vetää rajan johonkin. Ei minun hyväksymiseni tai järkyttymiseni kosketa ketään muuta samalla tavalla, mutta minua se koskettaa. Se ulottuu syvälle minuuden luihin ja ytimiin: Millainen ihminen haluaisin olla? Mikä olisi hyveellinen tapa toimia tässä? Mitä ystävyys tarkoittaa? Ja - millaisen ihmisen teen itsestäni näillä valinnoilla? Millaisia ihmisiä teen toisista ympärilläni näillä valinnoilla?

Sillä en ole kuten syreeninoksat, tietyssä mielessä en. Voin valita, taittaako tämän vai tuon oksan tai ostaako mieluummin maljakollisen tulppaaneita. Vaikka vastaus muotoutuukin minussa, haluan tarpeeksi monta vastausta ensin, tarpeeksi monta skenaariota, joista voin huolellisesti niitä vertailtuani valita. Minun on valittava, kysymys on tässä, minä olen tässä, ja haluaisin valita viisaasti.

Kunpa ymmärtäisin paremmin.

Lojuisuus

Päivinä viimeisinä olen laskeutunut kummaan tilaan. Herään jotenkin uupuneena, rauhallisena. Ihan kuin joku olisi vähän ilmannut minua. Luen käännöstä viimeisen kerran. Alle puolitoista viikkoa aikaa, sitten siitä ei enää tarvitse murehtia. Olen samaan aikaan aika tyytyväinen ja levoton. Olen tehnyt jotakin, josta olin haaveillut, mutta jonka haaveen olin lytännyt epärealistisena haihatteluna. Olen toki monista kohdista epävarma, ja siksi levoton, mutta en oikein osaa olla tyytymätön, saamani mahdollisuus tekee niin kiitolliseksi, ja vaikka kaikki menisikin ihan persiilleen, olen kuitenkin kokeillut jotakin tällaista todella pelottavaa ja intellektuaalisen kuuloista. En osaa arvioida lainkaan, käännänkö ihan tuhohuonosti vai ihan ookoo. Mitään sen enempää en osaa odottaa, koska tämä on ensimmäinen käännökseni ja uskoni älyllisiin kykyihini, ahkeruuteeni ja ymmärrettävyyteeni ei ole edelleenkään palautunut gradun jäljiltä, ties palaako ikinä.

Vaikka ei sekään ihan turha keikaus ollut - sainpahan ainakin häpeästä itkuun purskahtaessani kuulla selvästi vanhempieni suusta, että heistä minulle tekee hyvää epäonnistua, koska elämäni on ollut aina liian helppoa hyvine kouluarvosanoineen ja mielenkiintoisine harrastuksineen. Missähän maailmassa he oikein elävät? Entä vaikeuteni ystävystyä ja oppia luottamaan ihmisiin? Minusta kuulosti ihan siltä kuin he olisivat halunneet sanoa, että heistä olisi parasta, että epäonnistun aivan kaikessa. (Paitsi rahan tahkoamisessa ja kyynärpäätaktiikassa, joissa kieltäydyn edelleen onnistumasta, koska ne osaa kiinnostua niistä.) Olen edelleen kumman kaukaisella ja lievällä tavalla vihainen noista sanoista ja asenteesta niiden takana, mutta kaipa unohdan tämänkin teeman vielä joku päivä. (Luulisi, että oman lapsen helppous ja ilo ilahduttaisivat eivätkä närästäisi, vaikka lapsi sitten olisikin hankala ja omatahtoinen ja muutenkin kummallinen eli erilainen kuin vanhemmat olivat kuvitelleet.) En ollut kuvitellut kenenkään ajattelevan toisesta ihmisestä niin, ja sitten kuulin sen omien vanhempieni suusta. Ei ihme, ettei suhteemme ole routakuoppia vailla. Tiedän, että monella tasolla he ovat iloisia, jos minäkin olen, ja koettavat kuunnella ja olla avuliaita ja tukea minua ja siskoa, mutta sen kaiken takana, kuten niin monissa muissakin heidän ihmissuhteissaan, on silti aina läsnä tämmöinen kumma näyttämisen halu ja toisten alaspäin tuuppiminen, jota en ole voinut kai ikinä sietää kovin hyvin ja joka kerta toisensa nousee esiin keskusteluissamme ja tekee minut kamalan surulliseksi.

No, ehkä koetan purkaa tätä heidän kanssaan vielä joskus. Heillä on eräs suunnitelma, jonka päämotiivi on rahan hankkiminen, mutta mehukkaana sivumotiivina erään heistä epämieluisan ja kadehditun sukulaisen nolaaminen ja tälle pitkän nenän näyttäminen. He nautiskelevat tällä toisen epäonnistumisen mahdollisuudella sillä kiihtymyksellä, etten tiedä, osaanko pitää siitä suuni kiinni. Viisainta se kyllä epäilemättä olisi, koska olen jo kauan sitten luopunut toivosta, että tämä heidän perussävelensä mihinkään muuttuisi. (Joskus ajattelen, että kaikki kirjoittamiseni on kirjoittamista sellaisille vanhemmille, jotka eivät suuttuisi niin helposti eivätkä käskisi minua elämään "maassa maan tavalla". Minusta tuntuu, että elän yhtä penteleen kulttuurishokkia koko elämäni - itse asiassa tämä tuli heti mieleen, kun luin Mikon kommentin Hurinan kommenttiboksista. Ei sillä lailla, että olisin jotenkin parempi kuin muut, olen välillä aivan karsea tapaus, mutta sillä lailla, että en osaa olla kaipaamatta muuttumista ystävällisemmäksi, empaattisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi, en osaa olla kaipaamatta sellaista elämistä ikään kuin maailma olisi oikeudenmukainen jo, enkä osaa kuvitella sen mitenkään muuten muuttuvankaan reilummaksi ja oikeudenmukaisemmaksi.)

Itse en osaa sillä lailla toivoa kenellekään epäonnistumisia. En osaa kuvitella psyykkistä rakennetta, joka olisi niin vahva, että vakavat epäonnistumiset jotenkin jalostaisivat sitä. Enemmän ne näyttävät siittävän katkeruutta, kaunaa ja kostonhimoa. Vaikka voi toki olla, että olen väärässä. Pieniä vastoinkäymisiä tulee joka tapauksessa eteen, ja kaiken kanssa oppii tietysti elämään ja se voi olla hyväksikin empatian kannalta, mutta toisille epäonnistumisten toivominen tuntuu jotenkin epäreilulta. En ole tavannut kovinkaan monta ihmistä, jotka elättelisivät sellaista kaikkivoipaisuusfantasiaa, että heitä pitäisi hieman kopistella. En muista itse asiassa tavanneeni yhtäkään sellaista ihmistä. Nekin, jotka vaikuttavat pinnalta toivottoman itsekeskeisiltä ja itseriittoisilta, paljastuvat paremmin tutustuttaessa yleensä monesta asiasta pahoillaan oleviksi, epävarmoiksi, suuttuneiksi ja surullisiksi siitä, etteivät kykene hahmottamaan toisten toimintaa. Eipä heitä taitaisi kopauttelu tehdä iloisemmaksi, onnellisemmaksi ja tyytyväisemmäksi... Ennemminkin tarvitaan kivaa yhdessä tekemistä ja hyvät itsen käyttöohjeet, jotka heille voi ojentaa kanssakäymisen ohjenuoraksi.

Olen tietysti lukenut tuhottomasti epäonnistumisten voitoiksi kääntämisestä ja miettinyt paljon sitä, olenko jotenkin itse vahvistunut, karkaistunut tai hioutunut niissä vaikeissa kokemuksissa, joita olen joutunut läpielämään. (Ja jotka eivät ole tarkalleen ottaen kenenkään syytä kuten ei kai mikään tässä maailmassa; syy-seuraussuhteet ovat tavattoman monimutkaisia.) Mitä muuta elämänkokemus on kuin monenlaisten asioiden läpielämistä ja tutkimista ja kasaantumista? Ehkä jonkinlaista itsetuntemusta (kuten että ei ole mitään kovin kiinteää minää paitsi menneisyys-minä, joka meni jo) ja maailmantuntemusta kertyy vähitellen?

Mutta ei se tunnu miltään itsestäänselvyydeltä. Jos ihminen ei pysy tarkkaavaisena, jos hänessä ei ole vahvana itsetietoisuutta, itsevalvontaa ja itsetutkiskelua, jos hän ei koeta purkaa automatisoituneita luontumuksiaan (ja purkutyö alkaa kai luontevimmin siten, että niitä tarkastellaan avoimin mielin ja arvottamatta, vasta sitten tulee häpeä tai nauru tai molemmat, tai suru tai säikähdys tai ärtymys omasta mahdottomuudesta ja kenties halu muuttaa asioiden juoksua; mutta siihen menee aikaa, liian pitkä aika, jotta toiset pysyisivät lainkaan kärryillä siitä, mitä tapahtuu), hän voi kai ainakin teoriassa toistaa virheet tuhansia ja tuhansia kertoja. Vain se, mikä huomataan ja tunnetaan, voi tulla muutoksen kohteeksi, kirjoittaa monikin psykologi, filosofi ja kehoteknikko. Syy olla kiitollinen ärsyttävästä havainnosta. Syy olla kiitollinen siitä, että havaitsee olevansa virheellinen, rikkinäinen ja outo, ja kovin toisenlainen kuin haluaisi... koska voisi olla myös niin, ettei sitä vain havaitsisi.

Olen miettinyt tuota epäonnistumismahdollisuutta paljon viime päivien aikana. On aivan mahdollista, että käännös on ihan karmean huono, vaikka toki osaankin rukata lauserakenteen kivaksi. Mutta olen jotenkin kumman rauhallinen, koska tiedän tosissani yrittäneeni. Ja tiedän, ettei kukaan voi olla kaikkien alojen asiantuntija. Tai edes oman työnsä, noin alkumetreillä... Sittenpähän nähdään, mitä tapahtuu, saanko uuden kirjan käännettäväksi vai keksinkö jotakin aivan muuta. Joka tapauksessa palkkiolla voin maksaa loppuvuoden yrittäjän ennakkoverot ja kirjanpitäjän palkkiot ja yrittäjäneläkkeen ja silti vielä melkein puolet jää käteen. Kaikki loppuvuoden työt ovat sitten pelkkää plussaa. Vaikka en ole pihi, olen siinä mielessä tarkka raha-asioista, että maksan mieluusti kuluja vähän ennenaikaisesti, jottei sitten myöhemmin tarvitse huolehtia siitä, riittävätkö rahat siihen tai tähän. (Siksi pidän esimerkiksi pienestä asunnosta - jos maksaisin kaksi kertaa enemmän vuokraa, en ehkä voisi käydä aina vesijuoksemassa tai ostaa Ditty Bopsin uusinta levyä heti sen nähdessäni.)

En ymmärrä, miten voin olla näin rauhallinen, vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi itkeskellä ja hyperventiloida epäonnistumisen mahdollisuutta ajatellessanikin. No, ehkä olen oppinut jotakin ja seestynyt. Tai ehkä on vielä liian vaikeaa arvioida sellaista. En vain näytä osaavan nyt pelätä.

Sen sijaan huomaan kyllä olevani jotenkin uupunut. Suon itselleni luvan lojua ystävältä koeajalla olevalla tempur-patjalla, jonka kuvittelisin ostavamme, ellei nyt jotakin aivan kummaa ilmaannu. Kuuntelen musiikkia, jonka lainasin kirjastosta. En oikeastaan osaa tykästyä mihinkään muuhun kuin Sarah Vaughanin levyyn. Kuuntelen myös sitä Ditty Bopsia, jonka ostin iTunesista. Ihan loistavaa, että levyjä voi nykyään ostaa edullisesti eikä niiden mukana tule aivan turhia materiahärpäkkeitä - kuuntelen musiikin joka tapauksessa koneelta, ja joutuisin ensin tilaamaan levyn ulkomailta tai etsimään sitä levykaupoista ja sitten kopsaamaan levyn koneelle. Nyt voin vain imaista levyn ja kuunnella sitä. Hämmentävää.

Yksi lojuisuuden piirteistä on, etten oikein osaa sanoa mistään mitään. Tai kirjoittaa. Voi olla, etten saa kirjoitettua pariin päivään. Se on kyllä aika huvittavaa, kun ottaa huomioon, miten vähän ponnistuksia blogin pitäminen vaatii... mutta tuntuu, että sydämeni on toisaalla, tuossa kirjassa, sen ajatuksissa, surutyössä kun niistä pitää päästää irti, ja lievässä haikeudessa, koska tiedän, miten helposti unohdan. En haluaisi unohtaa tätä kirjaa. Se on ehdottomasti viisain kirja, jonka kanssa olen ollut työtekemisissä.

Unohdan sen. Elämä kulkee eteenpäin. Olen samalla tavalla kaihoisa ja rauhallinen kuin hyvinä jaksoina. Eivät ne jatku ikuisuutta.

Sitä paitsi en mitään halua niin kovasti kuin työntää tuon tekstin käsistäni. Olen hengittänyt sitä nyt jo kohta neljä kuukautta. Olen utelias sen suhteen, mitä siitä jää mieleen, mitä muistan puolen vuoden kuluttua. Ja haluan levätä kokonaisen päivän, kävellä kiireettömästi poudassa, haluan kevään.

Pisteeseen saakka

Melkein ehdin unohtaa, miltä stressi, todella kova stressi, tuntuu. Näkee tuskallisen teräväpiirteisesti, mutta kapeammin. Ei kuule, kun toinen puhuu huolistaan, sanoo vain mmmh ja ajattelee illan neuvottelua, illan neuvottelua, illan neuvottelua. Repii itsensä siitä irti, pakottautuu kuuntelemaan. Ei pysty syömään.

Aamulla pyörittelen leivänpalasta, yhtä pientä palasta, käsissäni kuin se olisi jotakin vaarallista tai tuntematonta alkuainetta. Tällaista... materiaa. Siitä murustuu sänkyyn. Saan ehkä puolet suuhun ja nielaistua, mutta leipä pyrkii välittömästi takaisin ylös. Vatsani ei ole sitä mieltä, että se kerkiäisi huoliltaan sulattaa ruokaa. Rauhoittavaan yrttiteehen se sentään suostuu. En ole oikein saanut syötyä siitä saakka, kun kuulin uutisen. Nälkä ei vain tule, ja jos koetan pakottautua, iskee kuvotus. Mitä kehoni kuvittelee? Että sen pitää pystyä pakenemaan tai taistelemaan, että verta ei riitä vatsan toimintoihin?

Uneen putoan kuin kaivoon ehkä juuri sen takia, että uupumus alkaa iskeä kaiken tämän ruokahaluttomuuden seurauksena. En tunne väsymystä illalla, mutta kun käyn makaamaan Vompsun määräämänä, katoan.

Tänään menemme Vompsun kanssa vesijuoksemaan, koska tahtoisin saada sydämen hakkaamaan edes vähän tarmottomammin. Vesijuostessa tuntuu siltä, että voisin painaa kovaa tahtia useita tunteja, mutta sitten äkisti jalat eivät tahdo liikkua lainkaan ja saunassa pyörryttää ja oksettaa kovasti. Istun pukuhuoneessa taas pitkään pää polvien välissä ja tärisen kylmästä ja pahoinvoinnista. Miten tehokkaasti olenkaan unohtanut tämän tilan! Kolme vuotta sitten vesijuoksin juuri näin, nitistääkseni hermostustani. Mitä sitten tapahtui? Lopetin suhteen, stressi laukesi. Tai osa siitä. Sen jälkeen stressasin uutta työtä, juoksin taas sinne saakka, että jälkikäteen oksetti.

Mutta pisteeseen saakka juoksemisella on funktionsa: sen jälkeen, kun horkka ja oksetus katoaa, tulee nälkä, ja tiedän, että minun on saatava kehoni suostumaan ruokaan. (Jos neuvottelen syömättömyyden tilassa, ties mihin ehtoihin suostun, ja ainakaan en vaikuta mistään työstä selviämään kykenevältä, jos kädet tärisevät ja itkettää.) Kotimatkalla melkein itken nälästä ja janosta. Ostan Alepasta mustikkakeittoa, se tuntuu kauhean kylmältä työntyessään vatsalaukkuun. Kotona keitän täysjyväspagettia, teen tomaattikastikkeen. Nälkä katoaa, mutta olo ei tule täydeksi. Mutta ei enää tunnu siltäkään, että voisin hetki mikä hyvänsä kaatua pitkin pituuttani lattialle, sentään. Otan taas leipää käteen, se pyörii kädessä, en saa vietyä sitä suuhun. Lopulta työnnän leivänpalan takaisin pussiin ja huomaan, että käsi tärisee vähän. Kun tuijotan kättä hämmästyneenä, tärinä lakkaa äkisti.

Onneksi neuvottelu on tänä iltana. Kahden tunnin kuluttua!

En ymmärrä, miksi stressi on näin valtava. En tiedä, kauanko tällaista voi jaksaa. Ruokahalun olisi suotavaa palata. En tahdo, että painoni tipahtaa taas parissa viikossa useita kiloja, ja tiedän, että jos en saa syötyä, en saa pian nukuttuakaan. Ehkä. Ei, en tiedä sitä, mutta viimeksi kävi niin. Nytkin saattaa käydä samoin, tai sitten stressi laukeaa, kun asiat on sovittu ja pääsen tarttumaan toimeen. Pahinta on tämä odottaminen, vuorenkokoinen ja vaativa urakka, jota tarkastelee yhtään tietämättä, miltä kiipeäminen tuntuu ja milloin pääsee kiipeämään. Kun asiaan vähänkin perehtyy, on jo paljon viisaampi, ja ainakin voi tehdä jotakin sen edistymisen hyväksi. Odottaminen sen sijaan tekee hulluksi.

Vompsu lähtee juuri täksi viikonlopuksi pois, joten illalla kukaan muu kuin kissat ei makaa vieressäni hengittämässä minua uneen. Neuvottelun jälkeen olisi ystävän keikka, mutta olen niin heikossa kunnossa, että enköhän neuvottelun jälkeen tule vain kotiin nukkumaan (ja ehkä vähän itkemään, jos jännitys laukeaa). Asioita ei helpota lainkaan, että on kuukautiskierron loppupuoli, jolloin olen tavanomaista itkuisempi, epävarmempi ja onnettomampi. (Kirjastosta lainaamani Seksuaalisuus-kirjan mukaan tämä johtuu siitä, että kuukautisten loppuvaiheessa elimistössä vallitsee serotoniinin puute. Sitä voitaisiin hoitaa masennuslääkkeilläkin, mutta en usko, että sellaiseen on tarvetta, riittää että tiedän mielialan muutoksen hormonaaliseksi ja sinänsä vaarattomaksi. Serotoniininpuutos ilmenee usein kyltymättömänä nälkänä. Mutta ei minulla nyt kyllä ole nälkä, kaukana siitä... olisi vaan.) Vompsua itkettää, kun hän lähtee, mutta en osaa oikein vastata siihen muuten kuin surullisesti hymyilemällä ja halaamalla ja sanomalla poissaolevasti, että varmasti kaikki menee ihan hyvin meiltä molemmilta. (Hän menee viikonlopuksi lapsuudenkotiinsa sisarustensa kanssa, joten luvassa on vaikeaa yhdessäoloa.) En vain veny empatiaan, en tällaisessa tilassa. En saa mitään kosketusta siihen, mitä tunnen tai mitä joku toinen tuntee, ennen kuin saan pudottua itkuun oikein kunnolla.

Haluaisin soittaa äidille uudesta työstä, mutta tiedän, että jos yritän soittaa, en pysty kuin itkemään. Minua se auttaisi, mutta äidille koettelemus voisi olla turhan rankka, hän huolestuu sellaisesta aina niin kovin. Tietysti voisin kävellä hänen töihinsäkin tai ajaa bussilla vanhempieni luokse yöksi, mutta pelkään, että säikäyttäisin heidät perinpohjaisesti tällaisena sotkuisena itkumyttynä. Eihän mitään pahaa ole edes tapahtunut, vaan olen saamassa työn, jota olen toivonut! Eikä siinä ole mitään järkeä! Mutta näin vain tapahtuu, siinä on oma huvittava logiikkansa.

Jotenkin metatasolla kaiken tämän syömättömyyden ja omituisen vireystilan yläpuolella tunnelma on kevyt, hallittavissa, koska tunteet ovat loitontuneet jonnekin omaan akvaarioonsa surisemaan. Muistan syömishäiriöistä lukemani tekstin, jossa esitettiin, että syömättömyys on itse asiassa varsin tehokas tapa kontrolloida tunteiden voimakkuutta. Ilmeisesti kehoni tietää sen ja ottaa tämän keinon käyttöön lupaa tiedustelematta. Kuvotus ja uupumus seisovat tavallaan kaiken muun edessä tai laulavat omaa säveltään niin lujaa, ettei mitään muuta oikein tahdo kuulla. Jos mielestäni ei olekaan siksi ratsastajaksi, joka narraa hevosen esteelle ennen kuin tämä kerkiää ajatella, ettei taatusti pysty loikkaamaan esteen yli, kehosta näyttää olevan. Se järjestää muuta ajateltavaa.

Tai ehkä ajateltava on väärä sana. En erityisesti ajattele mitään eikä minusta oikein tunnukaan miltään. On kuin ajelehtisin kilometrejä kehon yläpuolella, seuraisin lasin takaa sen väsähtämistä ja äkillistä ruoan ihmettelyä. Aivan kuin se olisi unohtanut, mitä ruoan kanssa kuuluu tehdä, miten ruokaan reagoidaan.

Paitsi silloin kun sen juoksee altassa pisteeseen saakka. Se ei tunnu mukavalta, mutta sitten saan sentään syötyä vähän.

En tiedä, ehkä minun pitäisi luottaa kehoon enemmän, hyväksyä se, ettei se nyt vain tahdo syödä. Mutta perheeni syömishäiriöhistorialla en oikein tohdi asennoitua niin, koska olen havainnut, etteivät kehot aina toimi kovin järkevästi ja että jotkut asiat olisi parempi käsitellä kuin etäännyttää ne nälän taakse. Minä en ainakaan tahdo sairaalaan tilanteen pitkityttyä enkä siis aio antaa tilanteen pitkittyä. Mielummin vähän horkkaa ja pahoinvointia, jos se pakottaa nälän esiin. Tavallaan on onnellinen sattuma, että Vompsu lähtee juuri nyt pois, sillä olen surkeaa seuraa vaeltaessani eestaas lasittunein silmin, kädet epäluotettavina, kyvyttömänä tajuamaan vitsejä ja tunteita.

Enää puolitoista tuntia. Ajattelen kotiin palaamista neuvottelusta toisena pisteenä tänään. Piste ei saa tulla kesken neuvottelun eikä sitä ennen. Hengitän, sillä voinko tehdä muutakaan, hengittää ja kestää tätä tilaa? Sisään, ulos, sisään, ulos. Muille ihmisille tehdyt esitteet, aikataulut, tavoitteet, tulkinnat... harmaa kissa peiton alla, jalkojeni luona, tietoisuuteen puskeva pissihätä, hämärtyvä huone. Edith Piaf, kaiuttimissa. Sitten Annie Lennox, se kappale, jota joskus soitettiin huoneessa kauan sitten kerta toisensa jälkeen, miksi, miksi, miksi.

Silloin jo ajattelin, miksi jotkut asiat tapahtuivat kuten tapahtuivat, ja äkisti mieleen tulevat Hurinan kasvot sen jälkeen kun kerroin hänelle jokin pimeä iltapäivä kirjastossa, miten ja milloin kaikki tapahtui, ja mitä psykiatri sen jälkeen arvioi, ja Hurinan ilmeen huolestuneisuus ja sanat: "Ei sellaista pitäisi tapahtua kenellekään." Ja oma kiusaantuneisuuteni, koska minusta tapahtumat, jotka kuvasin, eivät useimmiten tunnu yhtään miltään, vaikka ne välillä iskevätkin tietoisuuteen sellaisella voimalla, että säikähdän. Ja huomaan, että nyt kun kehoni on liian levoton syömään ja näkee ja kuulee kaiken uhkaavan terävästi eikä tahdo kiinnittää mihinkään muuhun huomiota, nyt äkkiä muistan terävästi senkin, miltä tuntui mennä syksyllä kouluun muuttuneena. Muut eivät nähneet sitä selvästi, mutta itse tiesin jonkin menneen sijoiltaan. Olin yksin, täysin yksin. (Enkä edelleenkään pysty järkyttymään koulusurmista ja sensellaisista - minulta karisi usko ihmisiin jossain mielessä jo kauan sitten, varhaisteini-iässä, vaikka minua ei silloin vahingoitettukaan vaan vain löysin väkivallan uhrin, ja vaikka tavallaan olenkin saanut paljon luottamustani takaisin ja enimmäkseen kai vaikutan nykyään aika normaalilta ja pidän ihmisistä. Ei minun ole vaikeaa uskoa, että ne samat ihmiset, joista pidän, ystävät ja perheeni ja minä itse jossakin toisessa tilanteessa, toisessa ajassa, toisessa roolissa, jättäisimme näkemättä hädän ja avunpyydöt ja vain noudattaisimme käskyjä ulko- tai sisäpuolelta. Uskon tavanneeni muutaman ihmisen, jotka hätkähtäisivät aika nopeasti vastustamaan vahingoittamista, mutta hekään eivät heti huomaisi, ja hekin tuntisivat tyytyväisyyttä siitä, etteivät olisi vahingoitettavien puolella. Kuten minäkin. Taatusti olen tyytyväinen siitä, etten ole viljabroileri enkä maitokarjan sonnivasikka.)

En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin yksin, yksinäinen ja lohduton kaiken näennäisen etäännytykseni takana. Ja milloin olisin myös halunnut säilyttää tilanteen näin, koska näin saan sentään jähmettyä hengittämään eikä minun tarvitse kokea viiltävää epätoivoa siitä, etten kykene enää, toistaiseksi, stressin laukeamiseen saakka, tunnistamaan toisten ilmeiden ja eleiden pieniä vihjeitä, että toiset ovat muuttuneet kulisseiksi, jotka vain näyttävät ihmisiltä, samalla tavalla kuin itsekin vain näytän ihmiseltä, siellä kaukana, eikä se merkitse mitään.