Ei mitään uutta, edelleenkään.

Hauska juttu, kun on pitkään aikuiskasvatuksessa miettinyt ekspansiivista oppimista, emansipatorista kasvatusnäkulmaa ja asiantuntijuuden kehitystä jonkin itselle merkityksellisen toiminnan harjoittamisen näkökulmasta, ja sitten lukee Patanjalin joogasutria ja huomaa Patanjalin terävästi - ja sangen tutun kuuloisesti - asettavan joogan harjoittamiselle kaksi kriteeriä: sinnikkään ponnistelemisen ja haluihin takertumattomuuden. Måns Broo kirjoittaa kommentaarissaan: "Jos jooginen polkumme olisi pelkkää ponnistelua ja harjoitusta, me joko turhautuisimme omiin epäonnistumisiimme ja hylkäisimme koko joogan tai sitten meistä tulisi sietämättömän omahyväisiä. Jos taas kehittäisimme vain takertumattomuutta, joogastamme saattaisi tulla pelkkää laiskuutta tai hällä väliä -asennetta."

Kaikkein hauskinta tietysti on, että juuri näitä prosesseja tietysti kuvaan myös gradussa, joskin korkeakoulututkinnon suorittamisen kontekstissa - takertumattomuutta ja sinnikästä ponnistelua, ja mitä sitten tapahtuu, jos on molemmat tai vain ponnistelu tai vain takertumattomuus. Hahahaha, ei mitään uutta auringon alla! Akateeminen tai jooginen harjoittaminen, ei siinä niin isoa eroa todellakaan ole!

Tai no - joistakuista on. Eilen hämmästyin, kun kurssilla jotenkin hyvin varmaan äänensävyyn esitettiin, ettei kokemuksen tutkiminen voi vielä olla tutkimista, että vasta representaatioita voi tutkia. Olen tästä tietysti eri mieltä, mutten jaksa aina räkyttää vastaan. Kaipa akatemiassa on jotenkin oikeutettava sitä sen tapaa tehdä tutkimista. Mutta kyllä kokemusta voi tutkia. Hyvinkin systemaattisesti. On taiteilijoita, jotka käyttävät koko elämänsä siihen, ja somaattisuuden tutkijoita, jotka tekevät samoin, ja ainakin minusta on väheksyvää väittää, ettei se olisi systemaattista tai kommunikatiivista tms. Ei se tieteellistä tutkimusta ehkä ole, mutta entä sitten? Ei tiede ole ainoa elämänalue tai instituutio, jossa ihmiset tutkivat asioita.

Muutoinhan tiedettä ei olisi koskaan voinut syntyä vähittäisen kiteytymisen ja systematisoitumisen, sopimisen, avulla. Ei se taivaasta tipahtanut. Ja tuntuu hauskalta lukea vanhoja tekstejä ja huomata, että ilman tuollaista instituutiotakin on ollut ihmisiä, jotka ovat pohtineet, koetelleet, tehneet toisin, tarkkailleet, palanneet sinnikkäästi kysymyksiinsä. Jotka eivät ole lakanneet tekemästä niin, vaikka toisten mielestä heidän näin tekemisensä on saattanut olla täysin hyödytöntä puuhastelua. 

Triviaalien todistusten hinku ja fyysinen taidekokemus

Olen jo pidempään leikitellyt ajatuksesta perustaa triviaalien todistusten blogi. Sen pitäisi olla yhteisyritelmä, totta kai. (Olen huono keksimään.) Tässä on ensimmäinen triviaali todistukseni, en nimittäin luota muistin kantavuuteen (enkä ala perustamaan uutta blogia keskiyöllä, vaikka sekä kukkuu että kehittyvä ovatkin luvanneet osallistua bloginpitoon): Kun Freudin teoriat saivat ensi kertaa kirjallisen muotonsa ja levisivät kriitikoiden käsiin, niistä sanottiin aluksi, että kenties moiset perversiot kuvaavat juutalaista psyykeä, mutta että meidän muiden alitajuisia prosesseja ne eivät kyllä kuvaa. (Antisemitismiä on ollut kauan ja monin tavoin.) Nyttemmin meillä on internet, jota kutsutaan joskus ehkä hieman leikkisästi kollektiiviseksi alitajunnaksi. Jonkin uutisen mukaan jopa reilu 40 prosenttia internetin sivuista liittyy jotenkin pornografiaan. Tuskin nämä kaikki ovat juutalaisten tuottamia.

Kävimme tänään taidenäyttelyssä Faunukaisen kanssa. Näyttelyssä pyöri paljon taideporukkaa, kuten toveri Timo, Swendolyne, Pau, Juhana Vähänen, taidemaalareita, kulttuurihörhöjä. Muiden kanssa en oikein osannut jutella (en ole hyvä taidepuheessa ja usein mietin, miten ihmeessä keksin erikoistua estetiikan filosofiaan näistä lähtökohdista käsin), mutta Faunin kanssa juttelin. Hän piti runosta, jota kuuntelimme. Minä en pitänyt siitä. Tai siis, pidin sitä kyllä voimakkaana ja paikoin hyvinkin vaikuttavana, mutta halusin työntää sen oksentaman tunteen ja kuvavyyhden kauemmas enkä kyennyt. Sulattelin vaikutelmiani hiljaisena yli tunnin vaipuen monimutkaisiin ja synkeisiin pohdintoihin elämäntehtävistä ja eri elämien perustarinoiden eroista. Lopulta tulin siihen tulokseen, että olisi parasta, jos voisin samantien ilmoittautua sellaiseen elintenluovutusohjelmaan, jonka kaltaista kuvataan Ishiguron romaanissa Ole luonani ain. Pragmaattisena, ja taannoisen brittialoitteen muistaen, ilmoitin asian alkajaisiksi ääneen haluavani luovuttaa munuaiseni. Fauni-parka järkyttyi. Hänen on vaikeaa ymmärtää sitä, miten vaikeaa on tuntea, että on ookoo olla elossa ja tällainen. Että siinä ei ole mitään lähtökohtaisesti epäillyttävää tai väärää. (Minulla on tuo tunne erehdyksestä läsnä lähes kaiken aikaa mutta enimmäkseen en tee siitä mitään numeroa. Sitten kun joskus puhun siitä, ihmiset tapaavat järkyttyä ja sanoa jotain sen tapaista kuin että ei niin pidä tai saa kokea; olen oppinut vaikenemaan.) Että voi tuntea tuskaa siitä, miten vähän osaa olla hyödyksi. En tiedä, mitä asiasta ajattelisin nyt kun sain taas ruokaa eikä kaikki enää itketä samalla tavalla. Joka tapauksessa koen kummallista iloa siitä, että vaikka maailmassa teurastetaan erään arvion mukaan vuosittain 60 miljardia tuotantoeläintä, en sentään enää tue tuota toimintaa rahallisesti lihan osalta ja nahkankin osalta vain silloin kun edelliset kävelykengät ovat menneet jo aivan tilsiintyneiksi.

Meinaan kirjoittaa, että tuntuu hieman hullunkuriselta samastua enemmän tuotantoeläimiin kuin taideinstituutioon, mutta eihän se oikeastaan ole lainkaan hullunkurista. Tai kummallista.

No kyllä minä sen ymmärrän, mikset sinä pidä siitä runosta, sanoo Fauni siinä vaiheessa kun olen saanut selvitettyä, miten munuaisenluovutusajatus liittyy kuultuun runoon. Hän ei koe sitä sillä lailla. Eivätkä kokeneet nekään naiset, jotka vessan edessä juttelivat, että niin niin, aihe oli toki raskas, mutta itse runo keveä ja taiturimainen, täydellinen.

Joskus minusta tuntuu, että minulta puuttuu jokin suomusto tai panssari tai yksinkertaisesti normaali happovaippa ihosta, kun jotkut asiat, joita näen tai kuulen tai tunnen, tällä tavalla voivat saada minut niin äärirajoille, että äkisti päätänkin olla sietämättä enää hetkeäkään kokemustani. Jotenkin se liittyy kokemusten läpitunkevuuteen ja voimakkuuteen. En osaa pitää niitä käsivarrenmitan päässä. (Niin kuin en oikein toisia ihmisiäkään osaa pitää kaukana, paitsi vahingossa, ujouttani tai tökeröyttäni.)

Ei se tietenkään ole mikään pitäisi.

Mutta olisi kätevää olla teflonimpi useissa tilanteissa. Tavoittaa niistä sama leikkisyys kuin triviaaleista todistuksista.

Juhlista ja juhlimisesta

Kirjastoon on laskeutunut joulukuusi. Sen tuuheilla oksilla killuvat samat pornonpunaiset, aavistuksen kiiltävät muoviomenat kuin ennenkin. Lippuköynnös ja valot saavat sen näyttämään jotenkin merelliseltä samaan tapaan kuin ranta-altaisiin tai kaupunkien joenpenkereisiin kiinnitetyt kahvilalaivat. Ei niin, että se purjehtisi tiehensä perävana kukkien vaan niin, että se huokuu taakse jääneitä seikkailuja ja siten tyydyttää mainiosti maakrapujen ailahtelevaista romantiikan kaipuuta.

Näen kuusen jo ovelta ja ilahdun. Muutenkin nyt tuntuu hyvältä. Ei vain tenttien hetkeksi taukoamisen takia, ehkä. Luulen, että tässä on muutakin. Esimerkiksi eilisissä skypejoululauluissa tuntui kauhean hauskalta, vaikka välillä pintaan häivähtikin moodi, jossa murisen ja luimuilen. On niin vaikeaa yrittää virittyä yli kymmeneen ihmiseen samaan aikaan, että pakostikin väsyy. Haluaisin kääntää virittymistaajuuden pois päältä, mutten oikein hahmota, miten niin voi tehdä. Onneksi asia ei enää ahdista entiseen malliin ja olen luvannut itselleni, että saan tuntea ja kokea näin. (Voisi ajatella, että lupaus on turha, kun kuitenkin näyn kokevan niin, mutta ehei, se ei ole turha. Juuri siksi, että kumminkin näin käy tuon tuosta, on järkevää antaa siihen lupa, ettei tarvitse meta-ahdistua; olen aika hyvä meta-ahdistumaan enkä tahdo antaa sille yhtään siimaa: se on paljon halvaannuttavampaa kuin pieni äriseminen ja virittymismahdottomuusahdistus.)

Töihin kävellessä pohdin laiskan lauantaiaamuisesti, miten hassuja otuksia ihmiset ovat. En tulisi ehkä toimeen itseni kanssa, jos en koettaisi nauraa itselleni ja hulluuksilleni tuon tuosta. Muista nyt puhumattakaan - pelkäisin heitä tajuttomasti, ellen hahmottaisi sympaattisia, hymyillyttäviä piirteitä. (Joku tässä totesi minulle syksyllä, etten erityisemmin suhtaudu kunnioittavasti toisiin ihmisiin, ja se on totta, jos kunnioituksella tarkoitetaan ylöspäin katsomista - katson kyllä samalta tasolta, mutta se voi tuntua rankalta, jos on tottunut varaamaan itselleen oikeuden tulla ylöspäin katsotuksi tai katsotuksi samalta tasolta niin, ettei samalla hihitellä yksityiskohdille. Totta vie ihmisellä on oikeus hahmottaa kunnioitus niinkin, ettei siihen saa sisältyä hihitystä. Minun kunnioitukseni ei vain satu olemaan sellaista, ei edes niitä kohtaan, joita minun on tavattoman vaikeaa olla katsomatta ylöspäin - taistelen sitä vastaan, koska minusta tuntuu kurjalta, jos joku suhtautuu itseeni sillä tavalla, siitä tulee todella vaivautunut olo. Ymmärrän kyllä olevani hankala-kala tämän takia. Toisaalta en enää usko, että helppoja ihmisiä onkaan. On vain paremmin ja huonommin yhteen sopivia temperamentteja ja elämänasenteita ja vuorovaikutusluontumuksia eikä siitä ehkä kannata kipristellä sen enempää. Ja jos jostakusta pitää kovasti, vaikka sen ihmisen elämänasenteessa tai suhtautumistavassa jokin mättäisi omien kykyjen ja luontumusten näkökulmasta, aikaa myöten oppii luovimaan aika taitavasti hankalilta tuntuvien piirteiden suhteen ja siinä vaiheessa ne lakkaavat tuntumasta vaivalloisilta. Kunpa vain kärsivällisyyttä piisaisi!) Tällä erää naureskelen sille, miten innokas olen pitämään juhlia, puuhaamaan juhla-asioita (kuten nyt leipomaan piparkakkukerrostalon juhliin) ja innostamaan muita pitämään juhlia, vaikka sitten usein käykin niin, etten ole erityisesti loistovireessä juhlissa, kun kuitenkin pidän eniten kahdenkesken tai ainakin riittävän pienellä porukalla nuhjaamisesta. Ainakin talvisin.

On vaikeaa saada kiinni, millä tasolla juhlat kohentavat mielialaa. Ehkä niihin liittyy jokin hullunkurinen toive hyödyttää yhteisöä, maksaa sille takaisin sitä kaikkea, mitä kokee muilta saaneensa. (Minusta tuntuu, että olen kauhean velkainen tällä lailla - olen oppinut ja saanut niin paljon, että huimaa ajatellakin, ja ihan selvää, että kuolen aikanaan velkaisena.) Eikä itsellä lopulta ole ihan hirveästi keinoja tehdä hyvää. Voin tietysti yrittää käyttäytyä kiltisti läheisiä kohtaan, mutta olen siinä jokseenkin toivoton, koska unohdan tuon tuosta, miten tunkeilevalta uteliaisuuteni saattaa tuntua. (Huvittuneisuudesta nyt puhumattakaan. Tai siitä, miten saatan ärähtää aika karkein termein.) Ja sitten voin koettaa työlläni jotenkin edistää hyvinä pitämiäni asioita, mutta hittolainen, sekin on aika kiven takana. Ja se määrä, jonka saa hyvää aikaiseksi esimerkiksi sujuvoittamalla jonkin hyödyllisen opuksen tekstiä, tuntuu kovin vaatimattomalta. Ehkä joku soljuvan kielen avulla muistaa hieman paremmin lukemansa, mutta ei paljon ole. Hmm, olenkohan jotenkin liian vaativainen nyt? Mutta tuntuu siltä, että haluaisin tehdä kauheasti hyvää, enkä oikein keksi keinoja siihen! Se tuntuu ärsyttävältä.

Mutta juhlia sentään osaan järjestää, ja silloin tunnen kai enemmän kuin ikinä muulloin voivani konkreettisesti antaa toisille jotakin oleellista. Siitäkin huolimatta, että koen itse saaneeni aika vähän mitään erityisen oleellista juuri juhlissa. No, ehkä sentään välillisesti: juhlissa sitä monesti tutustuu ihmisiin, joista myöhemmin tulee tärkeitä ja joilta sitten oppii tärkeitä ajatuskuvioita ja äkisti oivaltaa, miten toisinkin maailman voi nähdä. (Tietysti tähänkin liittyy pieni hierre: vaikka toisen näkökulman oppii silloin tällöin tajuamaan detaljien tasolla ja melkein luonnikkaasti vaistoamaankin, jää jotakin aina puuttumaan - toisen asenteessa ja mielialassa on aina tietty omintakeisuus, pääsemättömyys, tai ehkä se vaikuttaa minussakin, se omanlajisuutensa, joka ei salli täysin luiskahtaa toisen kehoon ja tuntemuksiin. En nyt tarkoita, etteikö empatia olisi mahdollista jopa siinä määrin, että antaa toisten tuskan vallata oman mielen ja ylikuormittuu siitä - selvästi se on mahdollista ja ilmiötä on tutkittukin paljon - mutta: täydellistä toiseksi luiskahtamista ei silti ole, ja aina jää auki, onko kommunikoitu informaatio silti ymmärretty toisaalla jollakin tavalla, jota ei osaisi arvata, ja onko itse lopultakaan hahmottanut oikein, miltä tämä toisen kuvaama ilmiö tuntuu kurkunpäässä, kaulalla, rintanikamien asennossa, tekeekö se nälän vai kuvotuksen vai kumisevantyhjän olon vai voitokkaan huimauskeveyden vai samanlaisen tarmokkaan keveyden poljennon kuin vanhan jazzin kuunteleminen. - Voin ehkä avustaa toista tämän lukoissa ja päinvastoin, mutta lukko on aina avattava itse, koska kukaan muu ei voi tuntea sitä sisältäkäsin. Kukaan ei voi ajatella, tuntea ja oivaltaa puolestani. Puolestasi.)

Jollain tavalla pidän ehkä juhlista siksikin, että niissä tapahtumisen tuntu on vahvasti läsnä: arvaamattomuus, muutos, keikahtaminen.

Vaikka se väsyttää ja kuluttaa, huomaan pitäväni siitä enemmän kuin seisovasta vedestä, muuttumattomuuden tunnusta, jota kuitenkin epäilen, koettelen ja jota vasten itse tunnun kovin sopimattomalta, häilähtäväiseltä ja osaamattomalta (jo haluamisen tasollakin). Muuttumiseen, tapahtumiseen, väärin arvaamiseen voi sentään uskoa. Sen voi arvata ja ennustaa. Se jotenkin sallii vapaammin nauramisen.

Ja sitä tarvitsen. Naurua. Ylettömissä määrin.

Onneksi minulla on mm. itseni, jolle nauraa kenenkään siitä ahdistumatta. (Tai jos joku siitä haluaa ahdistua, se on kyllä hänen vastuullaan.)

Helpotuksen tulvahdus

Välillä töitä paiskiessa tulee mietittyä, onko omista väkerryksistä, kuten kirjan lopun hakemistoista, koskaan kellekään apua. Hakemistojen kanssa olen aiemminkin ounastellut, että ne lisäävät kirjan käytettävyyttä huikeasti, mutta nyt vasta saan kokea voimallisen helpotuksen ja kiitollisuuden tulvahduksen hakemiston löytäessäni.

Kirjassa, jota suomennan, viitataan välillä Heideggeriin, jonka filosofia ei kuulu edes etäisesti osaamisalueeseeni, vaikka toki olenkin lukenut monta teosta, joissa pragmatisteja verrataan Heideggeriin ja joissa Heideggerin näkemyksiä sovelletaan ympäristöestetiikkaan. Aina kuitenkin toinen heppuli (kai se S. Albert Kivisen laulujen toinen heppuli on juuri Heidegger?) on jäänyt minulle vähän arvoitukselliseksi kielen pintatasoon kiinnittyneisyydessään; huomaan toki itsekin leikkiväni sanoilla, mutta minusta tuntuu, että enimmäkseen se leikki hämärtää eikä suinkaa avarra näkymiä. Kerta toisensa jälkeen huomaan luottavani tuhannesti sanoja enemmän eleisiin, aisteihin ja tarkkaavaisuuteen sekä vielä nimeämättömään suuntautumiseen. (Vaikka tietysti se solahtaa aika ärsyttävästi nimetyksi heti kun koetan jäsentää kokemustani jollakin tavalla, etenkin jos koetan puhua tai kirjoittaa asiasta. Piirroskin valitsee näkökulman ja tekniikan ja kaksiulotteistettu pysäytyskuva poikkeaa rajusti ilmiöstä koettuna. No, turha tästä on ahdistua, kunhan muistaisi, että kuvaus voisi olla toisenkinlainen. Se ei ole aina helppoa!)

Varatessani Olemisen ja ajan tunnen vatsanpohjassa uhkaavaa onttoutta. Joudunko termikahlaamaan satoja sivuja, ja löydänkö sittenkään kohtia, jotka soisin löytäväni osatakseni kääntää tunnistettavasti Heideggerin näkemystä käsittelevät kohdat? En tahtoisi, että käännökseen jäisi sellaisia karmeuksia kuin "hän tarttui rivakasti kuolaimista" (mahallaan hevosen kaulan päällä persus satulasta ylhäällä siis; normaali-ihmiset käyttävät ohjia saadakseen kuolaintuntuman hevoseen) tai paljon lievempi, mutta silti pysäyttävä "Unalentäjä" (terroristi Unabomber, luulisin, koska kirja kertoo myös terrorismista, mutta en käy arvailemaan, kuinka moni lukijoista assosioi heti Unabomberiin ja tämän merkitykseen jenkkikulttuurissa, minä ainakin ajattelin ensiksi, että siinä oli painovirhepaholainen rellestämässä, ennen kuin tajusin). Tiedän, etten voi olla kaikkien alojen asiantuntija, mutta toivon saavani tarkistettua mahdollisimman paljon virheitä tiehensä.

Tänään, flunssan kiskaistua pystyasennon pois minusta (toki ulkoilutin koiran kävellen, en ryömien, mutta en vapaaehtoisesti huoju yhtään ylimääräistä), ehdin viimein avata Olemisen ja ajan. Kuin haudanryöstäjä tai levoton sieli käyn siihen käsiksi takaapäin. Ja kyllä! Jumalten kiitos ja ennenaikainen joulun ihme! Hakemisto! Hakemisto! Vieläpä alkukieliset termit suluissa! Loistoa!

Olen niin helpottunut, että taidan käydä päiväunille saman tien.

Lempeydestä

Kehonhuollon tunnit tuovat jotakin erityistä elämääni. En osaa tarkalleen sanallistaa, mistä on kyse. Sen kuitenkin tajuan, että viehätys liittyy epämääräisesti lempeyteen ja sallivuuteen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa liikkua. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla järkevä. Se, mikä on toiselle luontevaa, tuntuu toisesta vastenmieliseltä ja mahdottomalta. Eri päivinä tarvitsee erilaisia asioita. Kaikki kelpaa, koska liike on sellaista kuin on, kulkee niitä ratoja, joita kulkee.

Jos joku känisee, ettei tapahtuva kelpaa hänelle, ongelma on hänen.

Tulen pitkää kiertotietä siihen risteykseen, josta aikoinaan lähdin järkevän ja kriittisen polulle. Tajuan lähinnä paenneeni jotakin tuolla polulla ja tahtoneeni pompottaa itseäni kuin palloa tiettyyn suuntaan tietyssä rytmissä. (Silloin ajattelin, että se on maailman sydänääni.) Nyt kuuntelen ääniä ja lähden toiseen suuntaan.

Palaan tähän risteykseen usein, joskus minut tempaistaan siihen jollakin näennäisen viattomalla kommentilla. En arvosta enää järjellisyyttä enkä käsitettävyyttä entiseen malliin, koska tajuan, etten käsitä itseänikään enkä omia viehtymyksiäni, en käsitä, miksi käyn näillä tunneilla, tiedän vain niiden tekevän hyvää jollakin epämääräisellä tavalla.

Tällä kerralla tanssimme sanomalehtipaperin kanssa. Ensin saalistamme aarteen lasersäteiden ryteikön läpi ryömien, kiipeillen, harppoen, taiteillen. Sitten paperi on käsissä. Sillä saa tehdä, mitä haluaa. (Ajatella, kuin elämällään...) Lähden kokeilemaan erilaisia tapoja manipuloida, käyn lävitse objektisuhdettani, ehkä sen niin voisi sanoa. Mutta on helpompi kuvata tanssiamme (kyllä, paperi on partneri enemmän kuin joku vieras mies tai nainen, jota en kehtaisi katsoa silmiin siinä pelossa, että sitten haluan maata hänen kanssaan kuitenkin ja enimmäkseen sellainen on epäsopivaa, jommallakummalla voi olla suhde, mutta ihmiset ovat niin kauniita tanssiessaan) verbein: leivon, alustan, halaan, vauvaheijaan, pyöritän palloksi, rullaan palloa selän alla, syleilen, suukottelen, nostan kohti kattoa, annan pallon viedä, puran pallon, silitän suoraksi, heitän lentoon, annan laskeutua, tarkastelen laskeutumisen, pöyhin kaarille, kurkistelen kaarien alle. Kaikkien toimieni sekä paperin ominaisuuksien seurauksena lattiapinnan ja paperipinnan väliin on muodostunut hieno kupolitilojen palatsi, johon siivilöityy valo ja jonka lattia toistaa kahta päällekkäistä tekstiä varjoin. Ryömin palatsin ympäri, koetan painaa pään sivun mahdollisimman tarkasti lattiaan ja tuijotan palatsiin yhdellä silmällä. On kuin seisoisin sen mahtavien kupolien alla pienenpienenä. Sitten rutistan palatsin kokoon ja koetan singota sen kohti kattoa. Se tippuu, kierii. Kierin sen perässä, matkin sen liikettä ja asentoa. Nousen ylös, polvistun pallon päälle, sullon pallon litistyneet rippeet sievästi polvien alle piiloon, pyöräytän itseni vauhtiin, paperi luistaa ja kiepun ympäri villisti sen kyydissä, sitten melon käsillä lattiaa eteenpäin paperikelkka polvien alla. Kun pääsen renkaiden luo, nousen seisomaan, pöyhin ystäväni ja työnnän sen renkaaseen. Rengas heijaa eestaas, ja asetun sen kanssa kasvokkain ja heijaan myös. Lähennymme, loittonemme, lähennymme, loittonemme.

(Nykyään taidan ajatella tätä maailman sydänäänenä, jos jotakin, tätä ja puiden verkkaista kasvua, verenkiertoa ja sensellaista, jotakin muuta kuin kuvauksia jostakin ja kuvausten kriteereitä ja rakenteita. Luut eivät liikkuisi ilman lihaksia.)

Sitten otamme etäisyyttä paperiin ja tarkastelemme sitä kaukaa, kuin maailman ääristä voidaksemme tanssia sille tanssin, joka kertoo sille tunteistamme sitä kohtaan. (Jokaisella salissa on oma myttyaarteensa.) Paperille on helppo tanssia, koska teen minkä liikkeen hyvänsä, se heijaa vastaanottavaisena pesässään renkaansilmässä. Tanssin sen pienen maailman, joka syntyy vahingossa, kun jotakuta vuoroin tuuppii, oikoo ja rutistelee, sen ihmeen, kun tajuaa kurkistaa hänen alleen ja näkee kupolien harjanteet sisältäkäsin ja tuntee kyyristyvänsä mysteerin ääreen. Tanssin sen ihmetyksen, joka seuraa, kun tajuaa, miten pieneen tilaan voi ryömiä pelkällä tahdolla, tanssin nuo kaikki kupoliset, kirjainvarjoiset salit, valo putoaa rintaani lampuista kuin auringosta, tätä tilaa ympäröi salin mystinen tila seinään maalattuine nänneineen ja aukipohjaisine pesineen, renkaineen ja patteripölyineen, jostakin syystä suorakulmaiseksi sommiteltu tila, joka sijaitsee kaupungin korttelirakenteen keskellä, se maan muodoilla, se merien ympäröimänä, kupertuen ja kääriytyen avaruuden valtavaan tilaan, aurinkokuntien hitaaseen vaellukseen pimeän halki. Jos otan suunnan renkaasta tai nännistä tai renkaansilmään nostamastani pallosta, kuka ties tanssin suoraan kaukaista aurinkoa kohti.

Musiikki loppuu.

Loppurentoutuksessa makaan selälläni ja kun puhutaan lämpimästä, kihelmöivästä tunteesta, joka kiipeää sormenpäistä kehoon ja levittäytyy tunnustellen, ajattelen tuota tunnustelua sanomalehtipaperisena peittona, jonka takaa tuntemattomat ihmiset, kauan sitten kuolleet tai ei vielä syntyneet, silittävät kehoni rajoja ja saavat minut tajuamaan kosketuksellaan, että kehoni rajat eivät ole piirustuksen mustia ääriviivoja, kuollutta muotoa, vaan osa tätä hengittävää massaa, jolla kuten paperillakin on omat ominaisuutensa, joiden mukaan se taipuu, litistyy, köyristyy ja punkeaa kaarelle, asettuu telineeseen tai syliin tai lattian varaan. Tapa, jolla lehti koskettaa minua, eroaa jokaisen tutun kosketuksesta. Tällainen kosketus syntyy vain harvoin, pudotettaessa kaikki määreet, kun vieras ihminen kohdistaa minuun hetkeksi lempeytensä ja huomionsa, esimerkiksi kymmenen minuuttia hierontapöydällä maatessa. Tuo toinen ei ole kukaan, hän on vain kosketus, hänestä ei säteile minkäänlaista uhkaa, hän ei vaadi mitään eikä edes toivo. Tutun kosketus tuntuu toiselta, siihen sisältyy aina häivähtävä tuntu toiveista, toisen persoonallisuudesta. Se kaikki vähentää omaa loukkaamattomuutta ja pakottaa kohtuullistumaan ja unohtamaan, kuinka vapaasti voi hengittää ja nauraa. Itkeä, liikkua, tuntea salin kieppuvan ympärillään, maailmankaikkeuden laajenevan ja luhistuvan.

Muistan hämmennyksen, kun eräs ystävä johon olin vähällä rakastua (vastentahtoisesti, totta kai, onko mikään kaameampaa kuin rakastuminen silloin kun jo etukäteen ounastelee, ettei käytäntöjen sopimisesta tämän ihmisen kanssa taida tulla mitään) kysyy, mitä oikein haluan hänestä ja suhteestamme. Ettei hän osaa luovia kanssani, koska hän ei tajua, mitä haluan ja haen. Hän ei osaa pelata tätä peliä - mutta ei tämä ole peli, vastaan.

Paperin luona lattiaa ryömiessäni tajuan yhden mahdollisen vastauksen: voi olla, että aikojen kuluessa, halailun ja rutistelun, ilmaan heittämisen ja telineille asettelun, omaa vartaloa vasten suoristamisen ja sen sellaisen jälkeen haluan tanssia kupolikaton alla. Haluan katsoa tätä melkein kuvitteellista, minimaalista tilaa, jota me synnytimme yhdessä, kun meillä ei ollut yhtään halua mihinkään tiettyyn ja kiehnäsimme syvän luottamuksen tilassa tilassa lähentyen ja loitontuen. Haluan olla venyttävä ja rutistava voima, haluan tuoda ilmaa ja valoa ja yllätyksiä, en tahdo toimia kuten pesukoneen hyödyllinen linko, joka kutistaa villavaatteen venyttämistä vastustavaksi huovaksi, jonka lävitse hehku ei näy, tai kuten terävät sakset, joille senhetkinen muoto ei kelpaa vaan joka leikkaa tontturimssun tai lumitähden.

Vai haluanko? En tiedä, mutta niin näytän toimivan, jos saan vapaat kädet, jalat ja mielen, hieman aikaa ja häpeämättömyyttä ja toisen rajattoman luottamuksen. (Onko sitä, muilla kuin sanomalehdellä? Joskus tunnen sen itsessäni, menen kiitollisuudesta ja onnesta veltoksi, enkä näy sen jälkeen unohtavan niitä ihmisiä enkä lakkaavan luottamasta heihin, vaikka etenisimme toisistamme kauas monin tavoin ja vaikka loukkaantuisin heille joistakin yksityiskohdista kommunikaatiossa ja sitten antaisin ne anteeksi.) Vai kutsuuko paperi minusta nuo teot ja tapahtumat, tanssisinko toisin ihmiskehon kanssa? Olenhan itsekin katto, alleni tulee erilaisia tiloja eri asennoissa lattialla. Ehkä unet syntyvät niistä.

Kotiin kulkiessani mietin, mitä tapahtuisi, jos ihmiset alkaisivat tanssia päivän lehden kanssa sen lukemisen sijaan. Ehkä heidänkin pelkonsa hellittäisivät, ehkä hekin tuntisivat taas jalkapohjansa eläviksi. Mutta jotta niin kävisi, heidän kai pitäisi ensin haluta tanssia, ja niin monet eivät halua tanssia tai haluavat tanssia jollakin tietyllä tavalla, jonka mieltävät oikeaksi tekniikaksi. Mikä siinä kaikessa määräämyydettömyydessä, hyödyttömyydessä ja etukäteismuodottomuudessa työntää ihmisiä luotaan, kuin hylkii? Tuntuuko se pelottavalta vai turhalta vai vaativalta? Vai onko se vain täysin kiinnostamatonta? Vai eikö siihen riitä aikaa, koska velvollisuuksiksi määriteltyjä toimintoja kinostuu vuosi toisensa perään yhä lisää?

En osaa vastata, vaikka itsekin monta vuotta ajattelin tällaisia tunteja jotenkin jollekulle toiselle suunnatuiksi. Minusta tuntui monta vuotta, etten ansaitse lempeyttä, että kuri ja valmiit muodot tekevät minulle parempaa kuin lempeys.

Tämä on yksi niistä kohdista, joissa tuntuu hauskalta ja vapauttavalta huomata olleensa niin väärässä kuin olla voi.

Ystävien haaliminen

Yksi niistä asioista, jotka minun on pitänyt opetella aivan omin päin, on ystävyys ja sen kuviot. Kaikkia kuvioita en suinkaan osaa. Hämmästyn esimerkiksi niitä ihmisiä, jotka edelleen tapaavat vanhoja koulukavereitaan ala-asteen ajoilta tai joilla on tarha-ajalta rakas, vanha ystävä. Sellainen tuntuu rikkaudelta, mutta toisaalta en osaa tuntea erityistä huolta siitä, ettei omalle kohdalleni ole sattunut sellaisia ihmisiä, joihin olisin pitänyt yhteyttä. Ehkä nämä ihmiset ovat oppineet kotoaan, esimerkiksi, että tuttavuuksia kuuluu vaalia?

Yksi suuria huolia äidin ja isän suhteen on heidän ystävättömyytensä. Vaikka olen tarkkaillut vanhempiani pitkään, en edelleenkään oikein pääse käsiksi siihen, mistä siinä oikeastaan on kyse. Siitäkö, etteivät he juo alkoholia? Luulisi, että lapsiperhevaiheessa viimeistään löytyisi aikuisten rientoja, joihin ei liity humaltumista. Vai siihen, että he opiskelivat ammattiin hyvin nuorina ja sitten telkesivät itsensä vähintään kymmenen tunnin työpäiviin? Vai onko sillä enemmän tekemistä sen paheksumisen kanssa, jonka he suuntaavat minusta kauhistuttavan kärkkäästi niihin, joiden elämänarvot ja -tavat ovat toisenlaiset - esimerkiksi yliopistomieheen, joka ajaa vanhalla ja usein kuraisella autolla, tai naiseen, jolla ei ole vakituista virkaa vaan joka tekee keikkoja ja kuvittelee niiden lomassa "olevansa suurikin taiteilija"? Mihin katosivat kaikki lapsuudenystävät, kun he kerran eivät ole onnistuneet sitten lapsuuden tutustumaan kehenkään muuten kuin työn kautta? (Eivätkä työihmisetkään tulleet ystäviksi, ei. Heidän kanssaan vain vertailtiin asunnon ja auton hintatasoa ja ehkä kerran kahdessa vuodessa syötiin yhdessä vaivautuneen ilmapiirin vallitessa. Vähän sillä lailla kuin käy pikkujouluissa jos ei juo viinaa ja muut juovat.)

Minusta tuntuu aina yhtä kummalliselta, kun joku puhuu vanhempiensa ystävistä ja vapaaehtoishommista ja luottamustehtävistä. Nämä vanhemmat vaikuttavat niin paljon lähestyttävämmiltä monessakin mielessä. He tuskin ahdistuisivat siitä, etteivät tunnista aina niitä nimiä, joita lapset mainitsevat: kävin siellä sen ja sen kanssa.

Oikeastaan luulen, että vanhempani tajusivat sen seikan, että minulla on ystäviä enemmänkin kuin yksi tai kaksi (kuten oli kouluajan, jolloin en ollut vielä täysin tajunnut, ettei elämää ole välttämätöntä järjestää sillä lailla kuin vanhemmat sen näyttävät - kiitos seksuaalisuuden, josta ei halunnut hiiskahtaakaan ja jota ei voinut järjestää vanhempien tapaan, koska kukaan ei vaikuttanut vähimmässäkään määrin itsestä kiinnostuneelta, niin että oli pakko keksiä uusia tapoja ystävystyä, olla seurassa ja muuttua joksikin aivan toiseksi) vasta syntymäpäiväjuhlissani, taisin täyttää silloin kaksikymmentäseitsemän tai kaksikymmentäkahdeksan. Jälkeenpäin äiti kysyi hieman järkyttyneen kuuloisena, mistä ihmeestä tunnen oikein ne kaikki ihmiset. Luettelin kanavia: opiskelukaverit, järjestötuttavat eri järjestöistä.

"Entä työkaverit?" kysyi äiti. Mietin tarkasti, mutta yksikään työkaveri ei ollut tullut. Ei sillä, etten olisi kutsunut, mutta usein työkaverin juhliin lähteminen näyttää tuntuvan jotenkin liian intiimiltä puolelta ihmisestä, jonka kanssa on osoitettu istumaan samassa toimipisteessä. Työkaverin juhlissa tapahtuu usein niin, että on ainoa saapunut työkaveri, ja kaikki muut tuntuvat tuntevan toisensa ennalta, ja sen seurauksena tarttuu hermostuneesti boolikauhaan ja salaattiottimiin liian usein illan aikana, tai jos tarjolla on salaatin asemesta vain patonkia ja pahimmassa tapauksissa maitoisia päällisiä, syö kuivana patonkia suuret määrät pitääkseen itsensä siinä vankassa uskossa, että nämä ovat ihan mukavia ihmisiä ja varmasti ajattelevat minua osana bilekarjaa, vaikka itse tunnekin seisovani jossakin kolhivien jäälauttojen keskellä patonkia suussa hymyillen-pureksien. Se, että myöhemmin näistä muista tulee mukavia ja huomaavaisia tyyppejä, joilla on miellyttävät kasvot, on ihan toinen juttu, jota ei siinä tule ajatelleeksi tai jos tuleekin, ei se niin paljon auta. Lisää patonkia suuhun!

Huomaan ystävystymisen vaikeuden yhdellä niistä kehotietoisuuden tunneista, joilla käyn. Tunnilla esitetään kysymyksiä ja on suotavaa jakaa kokemuksiaan muun ryhmän kanssa. Vaikka muiden kommentit tuntuvat itsestäni valtavan kiinnostavilta, ovathan ne kurkistusikkuna kehollisuuteen, joka on toisenlaista kuin omani ja joka silti käsittelee juuri niitä asioita, jotka itseäni kiinnostavat äärettömästi, epämääräisiä pistelyn ja puutumisen ja keventymisen ja rentoutumisen tuntoja, jotakin äärettömän intiimiä ja vaikeasti sanallistettavaa, minusta tuntuu kohtuuttoman pelottavalta sanoa ääneen omia tuntojani. Tajuan jokaisen tavun kohdalla vieväni muiden aikaa. (Tai "muiden kallisarvoista aikaa", kuten koulussa tähdennettiin.) Joudun taistelemaan joka ikisen sanomishalun kohdalla itselleni tilaa vakuuttamalla, että varmasti muitakin kiinnostavat minun tuntemukseni, heillehän ne ovat uusia ja eksoottisia, ja eivät kai he olisi kehotietoisuutta harjoittamassa ja harjoittelemassa, jos aihe tuntuisi heistä tylsältä. Mutta yhtäkaikkisesti aina siellä jotakin sanottuani tunnen vieneeni liikaa tilaa ja aikaa.

Se tuntuu tavallaan hassunkuriselta, koska muutama huonommin tuntemani ihminen on esittänyt, että bloggaaminen tarkoittaisi suurta huomiohakuisuutta ja halua dominoida tilaa ja ajatuksia. Heidän hypoteesinsa tuntuu liian lavealta. Jotenkin tämä kirjoittaminen tuntuu huomaavaiselta tavalta jakaa asioita, koska kenenkään ei ole pakko lukea tekstiä. Avatessani suuni sen sijaan useimmat kai kokevat kohteliaaksi hiljentyä kuuntelemaan, mitä oikein hölisen. Jotenkin näiden välillä tuntuu ammottavan syvä kuilu. Ei minun tee pahaa kirjoittaa pitkästi ja rupattelevasti, mutta jos puhun niin muulle kuin aivan luottoystävälle, on vaikeaa olla kokematta, että olen syyllistynyt hirvittävään epäkohteliaisuuteen, dominoinut keskustelua ja kaiken lisäksi ollut epäilemättä tappavan tylsä ja epäsystemaattinen. Toki kohottelen kulmakarvojani näille tuntemuksilleni enkä ota niitä liian vakavasti, mutta tunnen niin silti. Ja on vaikeaa estää tätä ajatusta, että oikeastaan pitäisi sulkea suunsa, valumasta asenteeksi ja käytökseen.

Eilen törmäämme yhden vanhimmista ja luontevimmista ystävistäni kanssa toiseen vanhaan tuttavaan. Rupattelemme hetken. Tuttava on valmistunut tutkinnonuudistusrytäkässä ja hänen vanhin kissansa, kauneuden ja hyvyyden ja totuuden ideaksi toisinaan tituleerattu, on kuollut. Sitten sanomme hei hei ja liukenemme teillemme.

Siinä kaikessa on jotakin surumielistä. Tuttavat, joista ei koskaan tule ystäviä, heitä on niin paljon. Sitten heidän nimensä unohtaa, elleivät he ole politiikassa, kuten monet entiset tuttavani ovat.

Tavallaan tuntuu hullunkuriselta tarkastella ystäviään systemaattisesti ja huomata, kuinka kaikki oma ujous ja vaikeus mieltää itsensä tutustumisen arvoiseksi on tarkoittanut sitä, että on hakeutunut paikkoihin, joissa voi tehdä jotakin konkreettista. Yksinäisellä on aikaa. Tuota aikaa voi kanavoida opintoihin ja järjestötoimintaan, ja niissä voi tuntea olevansa liikkeellä kunniallisin aikein, koska tekee sitä tai tätä proggista tai ryhmätyötä tai lukee tätä klassikkoa muiden kanssa, kukin vuorollaan esittelee yhden kommentaarin näkökulman klassikkoon. Sillä tavalla tuntee olevansa hyödyksi, ja se on tärkeää, jos on vaikeaa mieltää itseään kiinnostavaksi muuten kuin käytettävyysnäkökulmasta. Siinä sivussa ihmisiin tutustuu, johonkuhun ehkä ystävystyykin.

Ystävyys tuntuu helpottavalta: äkisti on luvallista sanoa asioita myös itsestään olematta itsekäs roisto. Toki ystävyyteen liittyy huolta välittämisen kautta ja usein toisten vastoinkäymiset saattavat tuntua lannistavilta hetken aikaa, mutta silti se on pienempää ja vaarattomampaa kuin pistävä tunne siitä, että haluaisi oikeastaan sanoa jotakin, mutta se ei tunnu oikeutetulta.

En voi olla ajattelematta, miten olisi käynyt, jos olisin toiminut kuten vanhempani toivoivat: jättänyt lukion väliin ja kouluttautunut suoraan ammattiin ja alkanut paiskia rahaa kasaan. Minulla tuskin olisi ystäviä, ainoastaan työkavereita. Ajatuksena se tuntuu pelottavalta.

Joskus leikittelen silläkin ajatuksella, millaisia olisivat tapaamiset vanhojen ystävien, kuten teini-iän ystävien kanssa. Juotaisiinko niissä viiniä vai yrttiteetä? Pelaavatkohan he edelleen poolia ja pyöräilevät niin kovaa, että hengitys dominokaatuu ja paita on märkä perille tullessa ja katsoisivatko he edelleen pyöränketjuja ja toruisivat siitä, etten muista suihkuttaa niitä silikoniöljyllä tai mitä se töhnä nyt sitten olikaan nimeltään, on minulla sitä purkki jossakin, aina sateen jälkeen? Onkohan heillä edelleen samat nimet? Ovatkohan he hengissä kaikista hurjista kokemuksistaan huolimatta? Viiltelevätkö he edelleen käsiään vai ovatko he siirtyneet muihin itsetuhoisuuden muotoihin? Onko heillä edelleen aina kamera mukana? Onkohan se tätänykyä lomo fisheye vai digitaalijärkkäri vai sellainen luottokortinkokoinen pieni pokkari, jossa kuitenkin on zuumi ja makrokuvausmahdollisuus? Syövätköhän he lihaa edelleen?

Mitä ihmettä heidän kanssaan tulisi puhuttua? Muistan virheen yhdelle heistä pitkän hiljaisuuden jälkeen kirjoittaessani. Kirjoitin siitä, kuinka muut tytöt ovat alkaneet naisistua töissä käydessään ja ovat ostaneet toimistovaatteita ja leikanneet hiuksensa ja että itse kamppailen sen kanssa, etten haluaisi. Odotin saavani sivustatukea, mutta hän vastasikin leikanneensa polkkatukan hänkin ja valmistuvansa pian ompelijaksi. Hän kuulosti aavistuksen verran loukkaantuneelta paniikistani. Ehkä ne eivät tosiaan enää pukeudu kuin pojat.

Sitä on vain niin vaikeaa kuvitella.

Vasta ensimmäisellä luokalla ymmärsin, että monet ihmiset pitävät ystäviä jotenkin tärkeänä ja oleellisena asiana. Siihen asti olin viettänyt aikaa kotona mummun kanssa tai mummolassa, eikä siellä ollut ystäviä. Mummu ja isoäiti tekivät omia asioitaan ja minun tehtäväni oli pysytellä poissa tieltä ja auttaa, missä kykenin. Isoäidillä oli ystäviä, mutta äidin puheiden takia kuvittelin sen liittyvän enemmän hänen hävettävään omituisuuteensa kuin mihinkään normaaliin ihmistenväliseen kanssakäymiseen. Eihän mummulla, äidillä ja isällä näyttänyt olevan minkäänlaista tarvetta keskustella kenenkään kanssa, leikkimisestä nyt puhumattakaan. Mummu jopa vaihtoi kadun puolta havaitessaan jonkun puolitutun lähestyvän, ettei olisi tarvinnut joutua juttusille. Vasta myöhemmin oivalsin sen liittyvän hänen häpeäänsä änkyttämisestä. Mummu ei änkytä, jos hän saa aikaa valmistautua tapaamisiin, mutta johonkuhun törmäämisen jälkeen hänen oli vaikeaa muodostaa kokonaista sanaa, saati sitten lausetta.

Niinpä koulussa en aluksi osannut olla erityisen huolissani siitä, että seisoskelin yksin ja katselin kurtturuusujen muuttumista vuodenaikojen edetessä. Toki ilkeät kommentit tuntuivat pahalta, nipistämisistä ja koululaukun maahan potkaisemisesta tai pahemmasta nyt puhumattakaan, mutta en osannut tuntea erityisempää ahdistusta siitä, ettei minua otettu naruhyppelyyn ja sen sellaiseen mukaan. Jos olisin tuntenut pahempaa ahdistusta siitä, etten päässyt ryhmään, voi olla, että minulle olisi käynyt kuten joillekin tuntemilleni ihmisille - että olisin katkeroitunut ja oppinut mieltämään itseni epäkelvoksi, ehkä psykoosiin saakka. Mutta eihän hiljaa yksin odottelussa ollut minulle mitään uutta tai poikkeamaa odotusarvosta. (Ilkeydessä oli, ilkeydessä on edelleen. Sitä minä en tajua ollenkaan. Miksi ihmeessä haluta pahoittaa toisen mieli tietoisesti? Jonkun aivan sivullisen?) Kirjoissa toki lapset nousivat sattumusten kautta kaikkien yhteisiksi sankareiksi, mutta kirjojen maailman epätodellisuutta oli tähdennetty mörköpelon ja nukahtamisvaikeuksieni takia niin monesti, etten oikein osannut uskoa sellaisiin mahdollisuuksiin. Että vain menisi mukaan, joo joo. Aivan yhtä relevanttia kuin pelätä tulevansa imurin nielaisemaksi!

Tuntuu niin kummalliselta elää ja mieltää niin eri tavalla kuin kymmenvuotiaana. Minusta tuntuu, että ystävystymisten myötä ahdistuksen ja harmauden rengas ympärilläni on hälventynyt tuskin havaittavaksi. Joskus ystävien kanssa jutellessa lähes tunnen, kuinka ympärilläni kulkee hiljaisia, pehmeitä hahmoja, jotka tuuppaavat ystävällismielisesti minua toiseen suuntaan, jos horjahtelen heitä vasten. Hahmot vaihtuvat, mutta lauma pysyy, se kulkee johonkin suuntaan vankkumattomana, vaikka yksittäiset hahmot vaihtavatkin paikkaa ja horjahtelevat ja joskus joku tallautuu jalkoihin. (Sitä ei voi olla näkemättä, jos liikkuu ulkosalla. Nainen, joka polttaa tupakkaa ovenpielessä silmä mustana, likaisia sormiaan hitaasti liikutteleva kerjäläinen, jonka lenkkarien välissä lippalakissa kimmeltää vain muutama kolikko, itsemurhia huoneissaan hautovat pojat.) Tämä näkymä ei juurikaan muistuta sitä käsitystä, joka minulla lapsena oli: että ihmiset vierovat toisiaan kuin vääränvarauksiset magneetit, nuljahtavat mieluiten mahdollisimman nopeasti toistensa ohitse ja säilyttävät välimatkan, jonka turvin he sitten työskentelevät kuin robotit ollakseen mahdollisimman paljon yhteiseksi hyödyksi.

Kuinka hidasta onkaan siirtyä kuvasta toiseen. Sitä ajatellessa tuntuu uskomattomalta, miten nopeasti ihmiset liikkuvat taidemuseoissa. Kas tällainen maailma, kas tuollainen. No niin, kello on puoli neljän, teetauon aika, sitten kotiin ja rästityöt ja uutiset. Millainen näyttely oli? No, oli siellä aika kiinnostavia töitä, yhdessä oli hehkuvaa oranssia ja tilassa viipyileviä hahmoja, mutta kun oikein tarkasti katsoi, ne näyttivät melkein liikkuvan kohti, ja sitten oli sellainen hymy, jonka reunoilta kasvot olivat haihtuneet pois, mutta kun suu ei ollut saman muotoinen kuin kenenkään tutun suu, sitä hymyä ei tunnistanut kenenkään hymyksi. Muistatko sinä muka ystäviesi suiden muodot? En, mutta tunnistan ne. Siksi minusta tuntuu joskus käsittämättömältä, kun joitakin tuttaviani sanotaan saman näköisiksi. Eivät he voi olla, koska en koskaan voisi erehtyä heidän välillään, luulla toista toiseksi.

Pyörryttää vähän, ajatus harhailee, koska olen saanut nukuttua vain muutaman tunnin viime yönä. Join aamukahvin, puoli kuppia espressoa pitkästä aikaa, ja tämä on tulos: univaikeudet palasivat.

Valveilla maatessani ajattelin ystäviä pitkästä aikaa yksi kerrallaan, kaikkea sitä määrää informaatiota, tapoja ja eleitä, jotka olen heiltä saanut oppia. Itkin lyhyesti helpotuksesta ja kiitollisuudesta ja sitten nukahdin, mutta kello oli jo paljon ja kissat kävivät aina välillä pimeässä seisomassa patjan vieressä, nuuskuttamassa valvettani. Pimeässä kuulostaa siltä, että niiden tassujen pehmeys muuttuu kavioiksi. Ne laukkaavat eteiseen ja takaisin, eteiseen ja takaisin. Ne ovat alkaneet nukkua takapuolet vastakkain. Toisen pääpää on selvästi liian uhkaava, usein ne antavat litsareita pääpuolesta lähestyttäessä, mutta lämpö ja läheisyys houkuttavat niitäkin lähemmäs toisiaan ja niinpä ne liimaavat läskit takamuksensa vastakkain ja tuijottavat vastasuuntiin lämmöstä nauttien. Mutta niin kauan kuin valvon, ne eivät käy nukkumaan.