Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhyy byhyy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhyy byhyy. Näytä kaikki tekstit

torstai 17. marraskuuta 2011

Väsymyksen tummanharmaa

Tentti on yhdeksästä kahteentoista. Kummaan, jäsentelen suttupaperille, tunnen, etteivät voimani riitä, että älyni pettää ja en usko yhteenkään saamaani tulokseen. Itkettää. On eri asia laskea asioita harjoituksiin, trallalla, niillä ei sillä lailla ole väliä. (Onko tälläkään väliä? Ei, paitsi että istun tässä ja yritän tuijottaa muistiinpiirrettyjä operaatioitani ja ymmärtää, ovatko ne okei.) Tehtävät tehty, jee, let's go. Nyt katson kaikkia vakavammin. Ja kun katson vakavasti, kuilut haukottuvat auki. Se, minkä ajattelen tietäväni itsestäänselvästi ja rutiinilla, kyseenalaistuu.

Joten istun taulukoineni ja operaatioineni ja katselen sotkuista käsialaa ja numeroita ja johtopäätöksiä ja äkkiä olen tyhjä ja itkuinen. Keho takkuilee edelleen hengästyneenä toissapäiväisen säikähdyksen kanssa, kun kuvittelin hetken koko lukujärjestelmän romahtavan itseltäni, paljastuvan tuplastandardiseksi samalla tavalla kuin ihmiset voivat paljastua. Sen jälkimainingit ovat kaikessa, äkillisissä elohiirissä, pakaran kramppaamisessa, kirjattujen sanojen ja symbolien äkillisessä vieraudessa.

Mutta pystyn toimimaan ahdistukseni kanssa. Tehtävä kerrallaan, ja jos jokin jää epäselväksi, siihen voi palata. En ole pintatasolla kovinkaan hermostuneen oloinen ja joissain kohdin hyväntuulinenkin, mutta jokin nimetön, sanallistamaton hätä pyörteilee sen kaiken alla. Miten hauraalta näyttävät kynät. Ja laskin vuodelta 1988. Ja kädet, jotka siirtävät paperia niin että voi kopioida havaintomatriisista rivin kerrallaan.

Jos tämä olisi tavallinen tentti, voisin purkaa kaiken epävarmuuteni berserkin lailla kirjoittamiseen. Niin, berserkkaamista minun kirjoittamiseni varmasti kaikista eniten lienee. Se, ettei tarvitse palata.

Jos ehtisin aina tarkastaa kaiken kirjoitetun tällä huolellisuudella, päätyisin ehkä aivan vastaavaan neuroottisuuteen. (Ajattelen gradua vuosien takaa: luin sitä tänä iltana. En päätynyt sen kanssa sellaiseen, mutta tunsin kyllä, miten koin ymmärtäväni hetki hetkeltä hauraammin ja oikukkaammin sitä, mitä niin halusin ymmärtää.) Jos ajattelisin olevan oikea tapa kirjoittaa tai edes minulle oikea tapa kirjoittaa, en varmasti saisi sanaakaan paperille. Tai ehkä toisinaan: "Hei, menin sinne ja sinne, voitko käyttää koiran ulkona heti kun tulet".

Halu ymmärtää... halu kysyä lisää... halu asettaa epäilyksen kohteeksi tai hypätä rohkean tulkinnan matkaan... joskus niiden kanssa on vaikeaa elää.

Saan viimein tenttipaperin viimeisteltyä kun suurin osa on jo lähtenyt tentistä. Itkettää edelleen, vaikken oikein keksi, mitä enää muovaisin paremmin. Juoksen mäen päälle, livahdan luokkaan ja takariviin, koetan neuloa säärystintä ja kuunnella, imeytyä kuultuun. Kuunneltuani kävelen puolijuoksua kotiin ja alan kirjoittaa ja silmäillä vanhaa gradua ja kirjoittaa lisää. Itkettää edelleen, ajatus pykii. Tajuan olleeni syömättä yli puoli vuorokautta. Se, ja kaikki epävarmuus päälle.

On väsymyksiä, joille ei ole nimeä ja jotka katoavat vasta kun saa ruokaa ja voi oikaista selän lauteille. Ja jäljelle jää vain kasa kysymyksiä ja lauteista haihtuvat hikijäljet, niin nopeasti haihtuvat. Mistä se kaikki itkuisuus? Pelko, ettei enää tunnista yhtään symbolia tai että niillä ei pysty kommunikoimaan, yksinäisen huimaus?

torstai 23. heinäkuuta 2009

Muistokirjoitus (byhyy)

Jotta blogi ei menisi ihan mahdottomaksi ystävyyden ja kesän hehkutteluksi ja siinä karehtimiseksi (mikä olisi helppoa ja luontevaa), tartun hassuun ideaan, joka esitettiin eilen matkalla Lauran keikalta kohti kotia. Siinä ideana oli, että jokainen väsää itsestään muistokirjoituksen blogiinsa. Siis semmoisen hautajaispuheen.

Voi kyllä olla, ettei kukaan muu jaksa oikeasti tarttua tähän ideaan, mutta olkoon sitten niin. Ja voi tietysti olla, että olen käsittänyt ajatuksenkin ihan omalla tavallani, se ei mitenkään yllättäisi. Aion kuitenkin kirjoittaa nyt muistopuheen, jossa koetan esittää paheeni hyveinä. (Oikeasti en varsinaisesti usko omiin paheisiini Pahoina vaan ajattelen enemmän, että on vastapyrkimyksiä niille pyrkimyksille, joiden toteutumattomuus kulloinkin hiertää itseäni. Ja että hiertäminen voi loppua siihenkin, että alan nauraa koko jutulle sen sijaan että takertuisin pyrkimykseeni tehdä juuri tietyllä tapaa.)

Muistokirjoitus (byhyy)

Olemme kokoontuneet tänne muistamaan Veloena-parkaa, jonka elämä päättyi niin traagisesti tavalla, josta olemme kaikki jo kuulleet. Hänen elämänsä päättyi juuri kun hänestä tuntui sen olevan alkamassa, vetäisemässä syvään henkeä ja ponnistamassa uudelle tasolle, kaikista perinteisistä systeemeistä huolimatta abstraktilta yhä kehollisemmalle tasolle, ikuisuuksiin tähyilemisestä yhä tarkemmin hetkelliseen suuntautuvalle tasolle. Kuten kaikki tiedämme, Veloena rakasti toisia kehoja ja kärsi suurista vaikeuksista pitää näppinsä ja muut ruuminosansa niistä irti. Ja siksi hän rakasti kaukoaistejaan, vaikka pitikin tiukasti kiinni siitä, että niissä on kyse vain korvikkeesta, mitä maailmassa elämiseen tulee.

Ja että korvikkeeseen on useasti tyytyminen, jottei muuttuisi olennoksi, johon voidaan soveltaa J. K. Ihalaisen sanoja "pyörremyrsky jolla on naisen nimi mutta noita-akan luonne". Kuten jo Fellinin Casanova-elokuva osoittaa, ei meitä hyviäkään ihmisiä muisteta filosofiastamme ja keksinnöistämme, vaan siitä, kenen kanssa olemme maanneet. Voi, tätä inhimillisen sfäärin pöyristyttävää tapainturmelusta, olisi Veloena todennut. Ettäkö se olisi oikeasti kiinnostavampaa! (Ehkä juuri sitoutuminen lähiaistillisuuteen sai hänet hämmästelemään ad infinitum intoa tarkkailla toisia ja näiden välisiä viritteitä, eli jotakin, joka ei ole omalla iholla tai sen alla, paitsi silloin kun hän kuvitteli itsensä siksi Lassieksi, joka on ainoa, joka tilanteessa saattoi tulla auttamaan ja pelastamaan - samalla tavalla kuin muutkin koirat, eli näykkimällä, päälle uimalla ja räkyttämällä, häiriten toisten omin päin pelastautumista.)

Tämä olento nelisti elämänsä läpi hevosenjaloin ja hiuksissa omituisesti paikoitettuja lettejä ja takkuja eikä oikein osannut jäsentää itseään ihmiseksi tai muuksikaan sielulliseksi olennoksi, vaikka huomasikin itkeskelevänsä, tanssivansa ja kuplivansa iloa niin luonnon, taiteen kuin hyvän seurankin ääressä. Hän rakasti maailmaa siinä määrin, ettei olisi usein malttanut nukkua lainkaan. Ja unet olivat hankalia, koska ne vuosivat päiviin ja värittivät ne satumaisella hehkulla ja tuntuivat usein todellisemmilta kuin se maailma, jossa ystäviä ja itseä saattoi sitoa kahdeksasta neljään -työ, väsymys ja pelko kelpaamattomuudesta.

Oih ja voih kuinka urheasti hän kamppailikaan raivatakseen itselleen tilaa ja aikaa, jonka voisi jakaa ystävien kanssa! Kuinka kovasti hän etsikään keinoa luovia kausaalisuhteiden verkossa mahdollisimman pehmeästi ja kevein kantamuksin. Se on hieman kuin koettaisi kävellä kymmenen senttiä ilmassa silkalla ryhdin venyttämisellä ja askelluksen pehmentämisellä. Ja kuinka kovasti hän koetti valaa itseensä varmuutta siitä, että on hyvääeläimyyttä jakaa onnellisuuden ideoita, suosia ystävyyttä ja laumaantumista itsepäisesti enemmän kuin mitään sisäänpäin käpertyvää parisuhde- tai perhemallia, osoittaa rakastamistaan pienin teoin kuten kirjoittamalla tai leipomalla tai kutsumalla ihmisiä kotiinsa tai kävelemään metsiin.

Ei hän ikinä saavuttanut varmuutta siitä, että tämä olisi oikea tapa, ja matkan varrella hän ehti huomata senkin, että ihmiset, joilla oli kovin erilaiset pyrkimykset ja pyyteet, saattoivat vahingoittua tässä hänen hyväätarkoittavassa kouhotuksessaan. Mutta ehkä tätä vaivihkaista pyrkimystä punoa elämään merkitystä konkreettisin teoin voidaan silti sanoa kutsumukseksi. Hetken terältä vierähtävää ideaa, sen hyväksi toteamista, tahdon lujittamista idean taakse, muulimaista eteenpäin puskemista ja toisten mukaan kutsumista. Voi, miten hän rakastikaan teitä! Olkoonkin että hänellä oli useimmista muutama kritiikin murunenkin, usein tyyliin "en voi ymmärtää miksi hän niin haluaa tehdä". Mutta eihän hän itseäänkään ja omia halujaan yleensä ymmärtänyt, tunsi ne vain sisältäkäsin ja oli välillä aika ymmällä niiden kanssa. Itselleen hän sentään osasi suuttua, kaikille teistä edes ei. Ehkä se kertoo jotakin siitä, että kaikesta lassiemaisuudestaan huolimatta hän silti jäsensi kaikesta vastakkaisesta todistusaineistosta huolimatta vastuualueensa ytimeksi itsensä ponnahduttamisen iloon ja läsnäoloon, jakamiseen ja empatiaan.

Niin, nyt hän sitten on kadonnut. Sillä tavallako kuin hän ajatteli katoavansa, sitä me emme tiedä. Mutta hän ei erityisemmin pelännyt etukäteen ja koetti elää kuin kaikki hyvä olisi saavutettavissa jo tässä ja nyt, maan päällä, ja lauleskeli mielessään usein Divine Comedyn säkeitä:
Tonight we fly
Over the mountains
The beach and the sea
Over the friends that we've known
And those that we now know
And those who we've yet to meet

And when we die
Oh, will we be
That disappointed
Or sad
If heaven doesn't exist
What will we have missed
This life is the best we've ever had

Olkaa tyytyväisiä, että hän katosi paristamme kesällä, sillä talven taitteessa muistokirjoitus olisi saattanut olla sävyiltään synkeämpi.

Imelää ja siirappista, eikö vain? Ah, mutta imelyydessä on tietty totuuden siemen. Alan melkein ikävöidä itseäni ja surra kuolemaani tätä kirjoittaessani, kun äkisti havahdun siihen, että hetkinen, olenkin hengissä edelleen.

Aika hyvä asia, koska vielä on monia juhlia tänä kesänä. Ja enimmäkseen kuitenkin en jaksa olla neuroottinen enkä ahdistunut, vaan hölköttelen hilpeästi eteenpäin ja koetan käyttäytyä edes siedettävästi. (Vaikkakin ehkä maijapoppasmaisen omahyväisesti.)

(Yhyy byhyystä on pudonnut yhyy pois. Kieli pelkistyy.)

Koska tämä on meemi, haastanpa nyt ainakin ne, joille konsepti on tuttu: Ihaan, Etsijän, toveri Timon ja Faunin (vaikkapa suullisesti seuraavissa bileissä)... muutkin toki saavat osallistua.

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Varvasräjähdys saa lääkkeet

Kun äiti näkee räjähtäneen varpaani maalausurakan jo loputtua, häntä ei enää pidättele mikään. "Sinä menet NYT lääkäriin." Nurisen, että on sunnuntai, enkä koe kuoleskelevani sitä tahtia, että joutaisin päivystykseen. (Uuh, voin vain kuvitella, millaista porukkaa siellä on sunnuntaina kauniin ja lämpimän kevätlauantain jälkimainingeissa.) "Sinä menet Mehiläiseen, nyt. Minä maksan." Äidille on vaikeaa sanoa vastaan, kun hän saa jotakin päähänsä. Maksoi mitä maksoi, minun jalkani on hoidettava heti kuntoon. Niinpä menen Mehiläiseen yltä päältä maalissa, jonka sävy on nimeltään suureellisesti Palace.

Yhdeksälläkymmenelläneljällä (!) eurolla lääkäri puhkaisee mätäpaiseet ja tiristää mädän ulos ja liimaa laastarin ja kirjoittaa kaksi antibioottireseptiä, sisäisen ja ulkoisen. No, osan rahasta saa sentään takaisin Kelasta. (Ei minulla tietysti mitään kela-korttia ollut mukana.) Puutarhatyöt ja muut mullanmyllerrykset on kielletty pariksi päiväksi, mutta uimassa saa käydä. Paha kyllä meidän pitäisi mennä huomiseksi ja ylihuomiseksi puutarhatalkoisiin ystävän möksälle Pernajaan. Jaa-a, haluan kyllä lähteä enkä tunne itseäni sairaaksi ollenkaan. Ehkä jos en itse sotkuttaisi mullassa, vaan olisin vain päällysmiehenä komentelemassa...? Mutta kun rakastan muokata, käännellä ja tasoitella, miten ihmeessä maltan pysyä sivussa? Hemmetin koipi!

Äh, pitää odottaa, että Vompsu tulee töistä kotiin, niin päästään neuvottelemaan ja pähkäilemään asiaa.

Sinänsä kyllä ihan hyväkin, että tähän väliin syön antibioottikuurin, josko se vaikka hieman hillitsisi elämänvoimaani. Yleensähän kuuri väsyttää. Se voisi nyt olla ihan hyväksikin... josko vaikka pikarauhoittuisin. Vähän kyllä epäillyttää, voiko sellaista tapahtua. Ehkä elämässäni on vain tapahtunut taas niin voimallinen jumien avautuminen ja uuteen suuntautuminen, että se pyyhkäisee minut jonnekin tuntemattomaan. Eikä silloin voi rauhoittua, vaikka voikin pysyä hyväntuulisena ja tilanteen tasalla ja koettaa kestää omituisia reaktioitaan. Ei, silloin on valpas. Ehkä levollinen, muttei erityisen tietoinen siitä, missä on, vaikka tietääkin, minne liikkuu.

Au, varvas jyskyttää, puhkottu jalkaparka. Lääkäri sanoo, että jos tällaista tulehdusta ei hoideta ajoissa, seurauksena voi olla tulehduksen leviäminen jalkapöytään ja sitä myöten jalkaruusu. Kuuntelen sitä vähän alistuneena ja korvat luimussa ja mietin, että vai niin, sillä lailla siis kävi ennen antibiootteja, ihmiset saivat jalkaruusun. Se saa minut päättämään, että syön antibiootit ihan kiltisti, vaikka hengitys ja iho sitten tuoksuisivatkin väärältä ja olisin väsynyt viikon tai kaksi.