Arvaamaton, ainutkertainen

Äkisti joku on puhaltanut Helsingin kadut melkein tyhjiksi. Rautatieaseman läpi kulkee aivan muutama ihminen. Talot näyttävät edelleen olevan valmiit nostamaan ankkurinsa mutta huohottavat paikoillaan. Olen myöhästynyt junasta, johon minun piti ehtiä. Seuraavastakin. Mutta tajuan, että ehdin silti juuri ja juuri pitämään tuntini, jos juoksen.

Juoksen. Uimatarvikkeita täyteen sullottu reppu pomppii selässä, kumisaappaat hölskyvät kaksista villasukista huolimatta. (Sain ne puoleen hintaan Myyrmäen Tokmannin loppuunmyynnistä joten päätin olla välittämättä niiden hieman suuresta koosta.) Rei pa has ti, as kel ker ral laan ja sisäänhengitys ja sit ten taas sään nös tel len u los, jottai pallea ala krampata. Pipo luisuu kohti silmiä, kädet viuhtovat kyljissä.

Ehdin ja avaan studion. Koska kaikki pinnat on pesty järeämmillä aineilla, on normaalikattaus tekemättä. Ongin hyllyköstä maton ja toivon edellisen käyttäjän desinfioineen sen ohjeiden mukaan. Ei auta kuin luottaa.

Opetuksen aikana en ajattele kuin opetusta. Niin on kai aina ollut ja tulee aina olemaan, paitsi sen kerran kun olin juuri oksentanut bussiin ja kovassa kuumeessa - tosin kuumeesta tietysti tiesin vasta jälkikäteen, kotiin päästyäni. Luulin vain että paleli, ja sitten oksensin. Koska oksensin vartin ennen tunnin alkua, en saanut hälytettyä sijaista. Kuurasin itseni puhtaaksi ja pidin tunnin tuijottaen peilistä valkeaa kiekkoa, joka kai oli kasvot. Siitä on kauan. Ja nyt olen kunnossa. Ei ole mitään minua, ei kysymyksiä, ei ärtymystä hallituksen saamattomuudesta, joka palkitsee jahkailusta ja rankaisee suoraselkäisyydestä pandemiatilanteessa. On hengitys, kehon asennot. Saan melkein purra käteni poikki etten mene koskettaen avustamaan: tämä kohta, tuo tajunta tähän. Sävähdän ja katson kättäni kuin se olisi helvetin lonkero. Selviän stiplaamatta. Nauramme, kun desinfoimme matot. Nähdään, nähdään.

Tuntien välissä on hyppy, hyppytunneiksi niitä sanottiin koulussa, lomaksi hevosen suussa. Ei niin paljon, että kannattaisi mennä kotiin eikä niin vähän että kannattaisi vain nukkua tai muuta vastaavaa. Sidon hiukset pipon sisään, menen ulkosalle juoksemaan turkoosia. Aurinko siristyttää silmiä ja huomaan toivovani, ettei altaasta tarvitsisi koskaan nousta. En osaa ottaa kantaa, paheksua ketään. Tuntuu, että kaikkia ymmärtäessä kadottaa hahmonsa - taas kerran. Mutta kun minusta kaikkien kannat ovat tavallaan ymmärrettäviä. Jopa niiden kannat, jotka eivät välitä. En osaa olla välittämättä, mutta ymmärrän, järjellä, että ihmisiä on maailmassa liikaa. Ettei muutama Homo sapiens ole kovinkaan korvaamaton. Ja myös, että kuolema on aina lähellä, vaikka ihmiset eivät sitä mielellään ajattelisikaan.  Tiedän olevani itsekin artefakti, joka ei olisi tässä ilman antibiootteja. En ole edelleenkään saanut tehtyä hoitotestamenttia. Onko siihen aikaa, mietin. Tiedän toiveideni järkyttävän lähipiiriä mutta osa minusta ajattelee, että olen nähnyt maailmaa jo riittävän pitkään.

Turkoosissa on vaikeaa tuntea kuin onnea ja iloa. Tai ehkä olen onnellinen ja iloinen vaikka selkä kipeytyi viikonlopun koulutuksessa niin että eilen ähkin tuskaisena ja hoidin sitä jäillä ja sähköllä. Ehkä tämä jatkuu. Ehkä tämä paikka saa olla auki. Voi, toivon sitä niin kovasti. Haluan juosta joka päivä turkoosia.

Ja sitten kello tulee neljän, on edettävä saunaan ja pesulle, kuivattava hiukset ja pukeuduttava, opetettava vielä illan tunnit. Kaikki tunneille tulijat puhuvat samaa: he eivät ala mitään, jos nämä loppuvat, he tarvitsevat juuri tätä. Koetan ehdottaa varovasti, että psyyke on muovautuvampi kuin uskommekaan, että se on vahvempi kuin saattaisi aavistaa. (Minulle tietysti tämä siirtymä on helppo: olen elänyt vain työtä -karanteenissa jo elokuun alusta saakka.) (Eikä työ lopu vaikka palkkatyö loppuisi. Ajattelen tekeväni nytkin työtä lyönti lyönniltä: kirjoita, muista.) (Ja unohdan että minäkin ajattelin turkoosissa että haluan sitä, joka päivä. - En sentään ajattele tarvitsevani. Olen menettänyt elämässä niin paljon niin tärkeitä asioita että ennakko-oletukseni on, että lopulta tarpeita on kovin vähän vaikka haluja riittää täältä kuuntakaiseen.) En henno sanoa, että olisin itse mieluiten kotona, että minua vaivaa se, että tällaista ei-välttämätöntä toimintaa edelleen järjestetään. Ounastelen, että sille laitetaan kohta piste, ja pidän sitä hyvänä asiana. En halua olla osa ketjua, jonka päätepisteessä on tilanne, jossa päätetään, kuka jätetään tehohoitamatta kuolemaan. Ja sitten toisaalta: se on juuri asia, jonka olen ajatellut kirjata hoitotestamenttiin: Minulle ei tehohoitoa, kiitos. Olen valmis lähtemään. Useimmat eivät ole. Minä olen. Siksi muut pitää minusta priorisoida edelleni.

Kummallinen maailma. Opetan taas siinä junassa, johon astun aina muiden tuijottaessa, kun avaan suuni. Se on karmivaa. Itsetietoisuus enimmäkseen vain pilkahtelee, vetäisee välillä happea kadotakseen jälleen pinnan alle. Itsetietoisuuden hetkenä tajuan, miten kummallista on, että puhun. Mihin unohtui halu jäädä näkymättömäksi, halu vaieta, vetäytyä piiloon? Ehkä en vieläkään ymmärrä, etten enää tee niin kaiken aikaa. Välillä kyllä, mutta työssä en. Ehkä työminä on valeminä, ajattelen, ja kadotan taas langan, katoan tuntisuunnitelmaan.

Viimeisten tuntilaisten hävittyä siivoan studiota, ruiskin desinfiointisuihketta ja hyvästelen tilaa mielessäni. Kuka tietää, olenko täällä perjantaina vai ei? Arvelen, että ei, mutta en odottanut tämänkään päivän opetusten toteutuvan, joten arvioni voi olla ihan typerä.

Kävelen liki aution kaupungin halki kotiin. Tajuan unohtaneeni laturin taas studioon. Käyn ostamasta Tigeristä uuden - kukaties huomenna kaikki on jo toisin, ja puhelinpiuhan takana on netti. Ei silti, että internet olisi mikään tarve. Olen elänyt valtaosan elämästäni aivan onnellisena ja tyytyväisenä ilman internetiä. Nyt osaisin vielä paremmin - koska tiedän jo niin paljon enemmän kuin silloin.

Aleksanterinkadulla kuljen puhelinliikkeen ohi, tai onko se nykyään tv-kanavaliike, en enää pysy perässä. Samassa kiinteistössä taisi olla aikanaan vakuutusyhtiö, jossa kävimme jakamassa vakuutuksemme Kissan kanssa erotessamme. Muistan vieläkin, miten vakuutusvirkailija kommentoi, ettei kuulosta oikein reilulta teidän ero. Vaikka olihan se: me vain molemmat palasimme sille tasolle, jolla olimme ennen liittoa. Ei minulla ole kalliita asioita, asuntoja, sen sellaisia, en ole ollut sellaisista kiinnostunut. Olen ollut kiinnostuneempi kasveista. Ihan yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että ero ei ollut reilu, koska päätin omavaltaisesti, mitkä kasvit vein mukanani. Ja myöhemmin, Lohen. Liikehuoneisto on nykyään tosiaan puhelinliikkeen, jolla olin töissä kauppakeskus Jumbossa, ja jonka työasua - valtavat asentajanhaalarit - puoliksi häpesin ja puoliksi rakastin, koska olihan se aika suloista kompastua omiin lahkeisiinsa ja miltei kadota haalarin sisään. Liikehuoneiston valossa seisoskelee seitsemän myyjää, kaikilla suipeakärkiset kengät, sellaisen ei-jalanmuotoiset. Kaksi heistä pelaa isolta näytöltä jotain peliä. Asiakkaita ei ole.

Pidän tästä tilasta, tilanteesta. Pidän siitä, että kaikki tuntuu oudolta. Että liikun taas maailmassa, joka muuttuu niin nopeasti, että tavallinen opetuspaikalta junalle käveleminen tuntuu kuin kiipeäisi Vekkulan portaita: pienestä askelmasta tulee jättiharppaus, kun ajoittaa oikein. Pidän siitä, etten tiedä, menenkö töihin ylihuomenna. Tai milloin töitä edes on. Tai nostavatko talot ankkurinsa ja lähteväkö liikkeelle niin että katujen sijaan on vain asfalttimeri. Pidän siitä, että kaikki on auki. Koska olen aina auki, olen kerrankin synkassa maailman kanssa. Ja olen koko ikäni oikeastaan odottanut, että jotain tällaista tapahtuu. Olen lukenut paljon vanhoja kirjoja: niissä tapahtuu tällaisia asioita. Ja olen lukenut skenaarioita: niissäkin tapahtuu tällaisia asioita. Oikeastaan tämä tuntuu paljon todellisemmalta kuin se maailma, jossa ihmiset nillittävät siitä, ettei heitä vakinaisteta. En ole oikein ikinä ymmärtänyt sitä maailmaa, sen merkitystä, enkä ole osannut varmaankaan olla riittävän myötätuntoinen ystäviä kohtaan näissä kysymyksissä, joiden merkitystä en ole tajunnut. (Viiden kuukauden työsopimus valtionhallinnossa tuntui liki elinkautiselta tuomiolta vaikka tietysti olin sielläkin, lusimassa, onnellinen - sellainen tajuntani kai vain on: liikutun ihmisistä, rakastun paikkoihin, kudon omat verkkoni, minne menen.) Tuntuu, että koko kasvatukseni, etiikkani, kaikki, on luotu tällaista tilaa varten: kala vedessä, lintu pilvien välissä, töistä kotiin kulkeva keski-ikäinen Aleksanterinkadulla.

Junassa kotiin onnistun lisäämään viimein bittitulvaan oman päivemmällä kuvatun videoni, jossa heilutetaan varpaita ja kävellään silmät kiinni eessuntaas samalla miinuslaskien. Kotona huomaan, että jotain on tapahtunut. Valmiuslaki ollaan laittamassa voimaan.

Tästä eteenpäin arvaamattomuus hälvenee. Ainutkertaisuutta ei sentään olla riistämässä.

Soitan Vompsulle ulkomaille. Tule kotiin, sanon. Kyllä sinä tänne pääset, kotimaahan. Tulet vaan, tiedän miten yksin olet ja voi mennä pitkäänkin ennenkuin nähdään. Mutta Vompsu on toisenlainen - hän ajattelee työsopimustaan, vaikka sielläkin kaikki on kiinni ja valmiustilassa ja hän haluaisi olla täällä, sitähän hän on kaiken aikaa hokenut, että pitäisi keksiä keino, miten päästä tänne. Ei ole suositeltu matkustamista, hän sanoo. Mutta kiitos tarjouksesta. Se tuntuu jännittävän neutraalilta - en pety, en hämmästy, en mitään muuta kuin otan tämän eron vastaan, totean. Minua ei haittaisi jos Vompsu olisi täällä mutta ei sekään haittaa, jos hän ei ole.

Huomenna on tehtävä se hiivatan hoitotestamentti. Ja joku - heitän universumille pallon - voisi tehdä nettiversion loistavasta Pandemia-pelistä. Ainoa peli, josta ole pitänyt: relevantti teema, yhteistyö jossa joko kaikki voittavat tai kukaan ei voita (minusta se on parempi mallinnus maailmasta kuin se, että joku voittaa ja muut häviävät), ja, kuten ystävä sanoi, "kylläpä sun silmät tuikkivat ilosta kun sait saastuttaa kaupunkeja" - minusta oli aina pelatessa yhtä jännittävää, miten arvaamattomasti virus lähti loikkimaan maailmaa pitkin ja teki mieli hyppiä ja iloita, kun epidemiat räjähtivät käsiin. Samoin toki tosin, kun saimme nitistettyä jonkun taudin. Iloitsin, kun nitistimme pandemian, ja iloitsin ihmiskunnan tuhosta ajatellen sammakoita ja sademetsiä. Koronaviruskarttoja katsellessani olen ajatellut mitäpä muuta kuin niitä kaupunkeja pelilaudalla. Helsinkiä siinä pelissä ei ole. Ei turkoosia, ei puhelinliikkeen ilman asiakkaita pelaavia myyjiä, ei junaa kohti kotia. 

Yhteisön merkityksestä

Tuo Brown on totisesti aarreaitta. Tai siis: paljon tuttua - joskin myös paljon vierasta, mutta paketoituna niin suureen hyväksyntään ja armoon, että sitä pystyy tarkastelemaan hätääntymättä. Sellainen on harvinainen olosuhde!

Nyt ymmärrän, miksi ihmiset haluavat mennä katsomaan häntä livenä. Minulle kyllä varmaan riittävät kirjat - oletan, että liveihminen on joka tapauksessa eri kuin ajatuksensa samalla tavalla kuin vastaanotetut meemit ovat eri asia kuin se, mitä kirjoittaja tarkoitti. Ainakin kohdallani on näin. Silloin kun muutama ihminen pyysi tavata minut, vuosia sitten, kirjoitusteni takia, olin jotenkin hyvin hämmentynyt: eivätkö he tajunneet, ettei minussa ole mitään - erityistä, aitoa, tietoa, viisautta, rakkautta, mitään ihmeellistä? Ei kyllä ajatuksissanikaan ole - sikäli kun ne edes ovat ajatuksiani. Kunhan yhdistelen eri tahoilta poimittuja ideoita vähän kuten Hume ehdotti mielen tekevän. Joskus tuloksena voi olla TV-silppuri, joskus ihonkuorimaveitsi, joskus jotakin liki toimivaa, hetken ikiliikkujalta vaikuttava ajatussikermä, joka kuitenkin jo pian väsähtää.

Minusta jokainen tapaamani ihminen oli tietysti paljon viisaamman ja kokonaisemman oloinen kuin itse olin: näin heidät yhtenä kappaleena. Ehkä se jo synnyttää illuusion, että toiset ovat kokonaisia. Omaa takaraivoaan ja leukaansa ei voi nähdä. Kaulaansa. Peiliä ei lasketa, kuvia ja videoita ei lasketa. Niistä katselee vastaan vain sen kokoinen kauhu, ettei sille ole sanoja. Riippumatta siitä, mitä tekee, joten on turha tehdä muuta kuin todeta kauhunsa ja antaa sen jauhaa omaa rataansa.

Takaisin Browniin - hän toteaa ohimennen, että on huomannut monen haastateltavansa uudistaneen aiemman institutionaalisemman uskonsa myöhemmin henkisyydellä (johon voi siis liittyä myös institutionaalinen tausta). Ja äkkiä tajuan jotain olennaista, jotain, mitä olen kovasti kysellyt itseltäni: miksi ihmeessä hakeudun joogapiireihin, jotka tarjoamansa hyväksynnän ja hyvän olon lisäksi aiheuttavat välillä myös suunnatonta epämukavuutta, kysymyksiä ja tieteellisemmästä taustasta tulevalle jotenkin ehkä vähän nolonkin ryhmäidentifikaation. En edes sivua kulttimaisempia piirteitä - en ole ikinä uskaltautunut jotenkin antautuneemmalle, totisemmalle, tosissaan olevammalle salille; en ole myöskään koskaan käynyt pujassa tai kirtanissa, jotka olen mieltänyt jotenkin pelottaviksi - vaikka kuinka pidänkin rituaaleista ja etenkin yhdessä laulamisesta. Varmaankin tuo haluttomuus samota syvemmälle joogan metsiin on nimenomaan pelkoa siitä, että jos minut haluttaisiin ahmaista luineni päivineni, se kävisi todennäköisesti ennen kuin huomaankaan - siitä huolimatta, että päivätietoisuuden tasolla pidän itseäni aika manipulaatiovastaisena. Miksi näin? Koska tiedän, että kun minulle puhutaan tyyliin: "Nyt sinusta tuntuu tältä ja tältä", vastareaktio nostaa heti keskisormensa, ping: eipäs muuten tunnu, älä sinä tule kertomaan mulle, miltä musta muka tuntuu! Ja kun vastareaktio nousee, en ole samalla tavalla johdateltavissa vaan pysyn pitkään epäluuloisena ja joudun tekemään paljon töitä sen kanssa, että ei tuo ihminen halua minulle pahaa, hän haluaa auttaa minua rentoutumaan ja luottamaan, mutta hän ei vain oikeasti tiedä, miten se tehdään. Luultavasti minut kyllä jätettäisiin rauhaan kultissakin: ehkä suljettaisiin ulos, mutta tuskin hyväksikäytettäisiin. Naisilla ympärilläni on usein hyväksikäyttöhistoria, minulla ei. Tämä on yksi syistä, joiden takia ehkä epäilen, olenko tosiaan nainen lainkaan. Voi olla, että tämä on jäänne siitä, miten tulin initioiduksi seksuaalisuuteen: löysin seksuaalirikoksen uhrin ja jotenkin rakensin sellaiset vallitukset, jotka tuntuvat toitottavan täältä kuuntakaiseen, etten ole lähestyttävissä. (Usein ne tuntuvat toitottavan tätä sanomaa myös niille, joiden jokin puoli minussa olisi toivonut uskaltavan lähestyä.)

Asiahan on niin, että lapsena uskoin Jumalaan. Hyvin erikoisella tavalla, mikä ei ole mikään ihme vanhempieni uskomukset huomioon ottaen, mutta kuitenkin: vankkumatta, omistautuneesti. Usko oli tärkeimpiä asioita elämässäni. Ehkä vain syöminen ajoi sen edelle. (Olen aina ollut perso mauille ja ruoan tunnulle suussa.)

Sitten kävin kärsimättömäksi ja kun Jumala ei ottanut antamaani taivaallisen merkin deadlineani tosissaan, hylkäsin koko uskon. (Minusta tämä on jotenkin aivan mahtavan hullunkurista: on minulla ollut otsaa, asettaa nyt deadline Jumalalle!)

Silti pyhyyden tuntu ei koskaan jättänyt minua. Se odottaa monissa paikoissa ja tilanteissa, etenkin niissä, jossa ei ole toisia ihmisiä läsnä. Mutta joskus kohtaa myös yhteisön, joka jollakin tavalla virittää pyhyyden. Näin kävi esimerkiksi jouduttuani äidin patistamana rippikouluun: isomummo oli syvän uskonnollinen eikä häntä saanut loukata. Purnasin vastaan, koska arvelin, että minulle vittuiltaisiin koko leiri putkeen, mutta mikään ei auttanut, ja niin sitten oli pakko mennä. Rippileiri oli itsessään pelottava, koska sinne oli tullut monia jo ennestään uskovaisia nuoria, jotka olivat jotenkin pelottavan hyviä, ja sen lisäksi moni kääntyi leirin aikana. Pelkäsin jotenkin kananlihalla, käykö minullekin noin. Ja olin jotenkin surullinen ja vähän ulkopuolinen mutta ennen kaikkea helpottunut, kun ei käynyt. Koska siellä minua ei kiusattu - se taisi olla ensimmäinen paikka ikinä, jossa olin ikäisteni kanssa joukolla eikä kukaan puhunut pahaa selän takana, sorautellut ärriä alkaessani puhua, tehnyt ivanaamoja, nimitellyt vammaiseksi tai sulkenut ulos - halusin lisää, vaikken uskonutkaan Jumalaan. Siellä saatoin olla kuten kotona - iloinen, nokkela, kujeellinen, huoleton. Aivan sellaista olemisen tuntua en muista ikinä muista elämänpiireistä kuin kotoa, uskonnollisesta yhteisöstä, parisuhteista, ryhmäliikunnasta ja joogapiireistä.

Tuntui vaikealta selittää ystäville - onhan minulla kaiken aikaa ollut muutama hyvä ystävä, muutama uskottu, johon voi luottaa - miksi halusin mennä johonkin uskonnolliseen viikonloppujuttuun, kun en kerran uskonut tippaakaan Jumalaan. On vaikeaa kuvata (ja etenkin silloin, kun vielä häpesin sitä, etten kelvannut moneen joukkoon), miltä tuntuu, kun äkkiä saakin olla se, joka on - useryammankin kuin yhden tai kahden ihmisen joukossa. Luulen, että jos olisin kertonut, millaiseen kohteluun olen tottunut muualla, he olisivat ehkä ymmärtäneet. Mutta vain ehkä: ehkä kokemukseni olisivat olleet liian erilaisia. Voi olla, että he eivät olisi ymmärtäneet. Ja koin liian suureksi riskiksi, että he äkisti ymmärtäisivät, että ihminen, jonka kanssa he viettävät aikaansa, on muiden mielestä niin omituinen, tyhmä ja jollakin tavalla vammainen. Ystävät suhtautuivat epäillen ja heistä uskisjuttu oli, kuinkas muutenkaan, vammaista. (Ei ihme, että ableismin tutkimus totisesti räjäytti pääni kasvatustieteen opinnoissa ja vaikuttaa edelleen paljolti tyyliini opettaa.) Lopulta lakkasin käymästä uskisjutuissa. Jäin kaipaamaan gospelien laulamista ja ystävällistä nuorisopappia, joka koetti kannustaa minua papin uralle ja jolle en kehdannut sanoa, etten usko Jumalaan enää yhtään.

Löysin uuden ihmisten pyhän yhteisöni ryhmäliikunnasta. Siinä, että moni ihminen liikkuu keskittyneesti samaa kuviota jaetussa tilassa, on jotain hyvin rauhoittavaa ja rituaalimaista. Kaikki me erilaisine kehoinemme jakamassa tilan ja tanssin - onko mitään kauniimpaa? Ja tietysti rakastuin samoin tein kappaleisiin, joita tunneilla soitettiin, ja halusin soittaa niitä kotonakin ja ylistää niitä tuttaville: koko lähipiiri isää lukuun ottamatta taisi vihata vanhan jazzin hehkutuksiani - ja isän kanssa oli ihan vain sattumaa, että hänkin piti saman aikakauden kappaleista. Kenkien kantojen ja kärkien koputtelusta tuli turvapaikka, johon vetäydyin pelottavissa tilanteissa, kuten bileissä, joissa olin juonut ja muutkin olivat juoneet. (Minun pitää kirjoittaa alkoholistakin. On niin paljon asioita, jotka voisi olla hyvä sanallistaa. Olen kirjoittanut liian harvoin viime vuosina.) Koska koetin kasvattaa hiuksia, oli hyvä, että sain vaihtoehtoisen turvatoiminnon hiusten suussa imeksimiselle. Hiukset eivät arvosta jatkuvaa sylkikylpyä. Tanssitunnit ja myöhemmin pilates ja feldenkrais olivat muutenkin mukavia: näin naisia mutta he eivät suhtautuneet minuun muuten kuin neutraalin ystävällisesti, tervehtivät ja hymyilivät. Se riitti, se loi turvaa. Sain olla tanssimassa heidän kanssaan. Koulusta en muista tällaista tilannetta, eikä ennen koulua minulla ollut oman ikäisteni yhteisöä. Ihan varmasti tämä oli pyhän yhteisö! Voimaannuin siellä niin kovasti, että aloin hymyillä yhä kirkkaammin ja kirkkaammin kaduilla vastaantulijoille: kaikki on hyvin, maailmassa niin paljon iloa ja pyhyyttä ja yhteyttä, ota tätä aurinko ja helli sitä itsessäsi ja pistä kiertämään! Miten ilahduinkaan - ja ilahdun edelleen, koska hymyilen edelleen - kun joku poimi hymyn ja palautti sen ujosti tai kujeellisesti takaisin!

Parisuhteet ovat tietenkin olleet pyhiä - eivät kai ne muuta voi ollakaan, pituudestaan ja loppumetrien karmivuudestaan riippumatta. On ihmeellistä ja iso etuoikeus saada elää niin lähellä jotakuta toista, saada ymmärrystä ja lohtua ja kosketusta. Mutta tätä ei ehkä tarvitse samalla tavalla avata - luultavasti jokainen parisuhteessa elänyt ymmärtää, mitä tarkoitan.

Ja sitten jooga. Muistan monesti miettineeni, miten opettajani jaksavat olla niin valoisia ja toiveikkaita. Nykyään ymmärrän sen paremmin: koska heillä - meillä - on yhteisö. Ja aika nopeasti tajusin, että aika monella joogayhteisössä on jonkinlainen kokemus yhteisön voimasta ja pyhyydestä. Ja yllättävän monella henkilöllä, joka siinä yhteisössä on jotenkin koskettanut minua rehellisyydellään ja välittömyydellään, on uskonnollinen tausta ripari-isosuuksineen ja seurakunnan kerhoineen. (Jossain vaiheessa nämä vain pulpahtavat puheessa esiin.) Myöhemmin heidän uskonsa on mennyt kriisiin ja he ovat etsineet maailmassa merkitystä, ja sitten yllättäen törmänneet joogaan. Siellä on yllättävän paljon meitä, joilla on useampikin tutkinto - koska eivät tutkinnot anna merkitystä tai yhteisöä. Tiedeyhteisö on ihan loistava monella tavalla ja kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka kuuluvat siihen aktiivisesti. Mutta minulle se ei tarjonnut riittävästi henkilökohtaista tukea, ei sellaista armoa ja lämpöä, jota selvästi etsin. Saman voisin sanoa ympäristöliikkeestä. Kuten kirjoitin, myös joogayhteisössä - sellaisena kuin sen tunnen, ehkä olisi parempi puhua yhteisöistä monikossa - on  runsaasti ristiriitoja, erimielisyyksiä, erilaisia preferenssijärjestyksiä ja arvoja, onhan se ihmisten yhteisö. Mutta sitä kaikkea taustoittaa kuitenkin jostain syystä niin syleilevä lämpö, että siellä tuntuu jotenkin turvallisemmalta luovia huolimatta kaikista uutisista siitä, mitä kulissien takana on tapahtunut suuressa maailmassa. Tiedän, että kun mokaan, saan anteeksi. (Kun, ei jos. On aivan varmaa, että epäonnistun kommunikaatiossa kerran toisensa jälkeen - toivottavasti vähitellen sentään edes vähän eri tavalla.) Saa sanoa ääneen, ettei tiedä.

Jännää, en ollut aiemmin tajunnut tätä. Tiesin kyllä, että monella oli jonkinlaista uskonnollista taustaa, mutta en tiennyt, että se ikään kuin muuttaa muotoaan. Ei ole kauhean ihmeellistä, että jos kokee jonkin asian tukeneen itseään, sitä hakee elämäänsä myöhemminkin. Brown kirjoittaa hengellisyydestä sekä häpeästä ja sen sietokyvystä näin:

... toisille naisille hengellisyys/ usko/ uskonto on häpeän lähde, kun taas toisille se on sietokyvyn lähde. ... havaitsin merkittäviä malleja ja teemoja siinä, kuinka naiset kokivat uskon ja hengellisyyden. Esimerkiksi naiset, jotka kuvailivat häpeäänsä, käyttivät enemmän sanoja kirkko ja uskonto. Toisaalta naiset, jotka kuvailivat sietokykyä, käyttivät enemmän termejä usko, hengellisyys ja vakaumukset. ... Suhde, joka naisilla on Jumalaan, korkeimpaan voimaan tai hengelliseen maailmaan, on usein se, joka toimii sietokyvyn lähteenä. Sietokyvyn ydin hengellisessä mielessä muodostuu ihmissuhteista, hengellisestä ilmapiiristä ja uskosta. Monille naisille hengellinen yhteys on olennainen häpeänsietokyvyssä. Itse asiassa yli puolet naisista, jtoka olivat kokeneet lapsena syvää häpeää uskontoon liittyen, kehittivät häpeänsietokykyä kulkemalla uusia hengellisiä polkuja. ... Toinen esiin noussut malli liittyy uskomukseen, että uskossa on kyse parhaiden puoliemme kehittämisestä ja että häpeä loitontaa meitä tästä pyrkimyksestä. 

En tiedä, miten paljon muut kokevat, että heillä on yhteisö. En itse usko edelleenkään mihinkään yliluonnolliseen, mutta uskon hyvään pyrkimiseen, hitaaseen itsen hereille ravisteluun ja ennen kaikkea yhteisöön.

Nyt on lopetettava: loppupäivä työtä.

Täällä on edelleen hävityksen kauhistus flunssan jäljiltä, likaiset astiat haisevat ja niin edelleen. Mutta kun on mietittävä, on mietittävä. Konkretia kyllä odottaa, siitä olen kohtuullisen varma. Kun palaan, astiat ovat juuri siinä, mihin ne jätin. 

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen

Aloitin taas julkisilla paikoilla itkemisen.

Näemmä se liittyy elämässäni paitsi ero- myös työttömyyskausiin jotenkin saumatta. (Jostain syystä nämä kaudet myös tuntuvat liittyvän yhteen mutta se voi olla sattumanvaraistakin.)

Ollaan menossa metsään näkemään rusakot ja oravat ja siilit ja koivut ja läheinen kysyy, että miten mieluiten asuisit, jos ei olisi taloudellisia reunaehtoja, ja alkaa bussissa selkä menosuuntaan paikalla itkeä, koska ei sitä maailmaa ilman taloudellisia reunaehtoja vain ole. Että voisi noin vain valita jotain. Että saisi vuokralle (tai voisi ostaa) ihan millaisen paikan keksii tahtoa. Hemmetti, jos ei näytä nousevan koko aikuisikänään edes kuukaudeksi tai pariksi köyhyysrajan tuolle puolen, mitä tekee unelmilla toisenlaisesta todellisuudesta? Enimmäkseen olen valintoihini tyytyväinen ja pidän monella tavalla arjestani, mutta piru vie, en kyllä rupea yhtään kuuntelemaan tuollaista unelmointia maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja - se on vaan niin kaukana tästä tilanteesta, jossa kaupassa jätän ostamatta useimmat haluamani hedelmät, koska taloudelliset reunaehdot. Onneksi nyt on jo villivihannesta kaikkialla ja pakkasessakin vielä monta pussia mustikkaa! Läppärikin - työosuuskunnan sekin, ei minun - on halvinta mallia, teipattu haljenneista kohdista pakkausteipillä ja m-kirjaimesta on puuttunut näppäin ainakin kaksi vuotta. Taloudelliset reunaehdot tulevat jopa uniin jatkuvasti, sen verran kaikkivoipina ne maailmaani aitaavat.

Ja ihanat vieraat ihmiset aurinkoisena päivänä koettavat katsella ikkunoista ulos ja antaa itkulle yksityisen tilan, jos nyt sellaista voi HSL:n bussissa luoda.

Kun saan lopetettua viimein hiljaisen vollottamisen ja silmien hihoilla pyyhkimisen, sanon, että haluan sellaisen asujaimen, johon ei mene liikaa rahaa. Kun kerran tulopuolta ei pysty yrityksistä huolimatta näemmä manipuloimaan, vaikka kuinka kouluttautuisi ja koettaisi markkinoida osaamistaan, niin ei auta kuin hallinnoida menopuolta tiukoin ottein. (Tiukat otteet = priorisointi; matkustan mieluummin kuin asun porhosti.) Se maailmasta ilman taloudellisia reunaehtoja. On toki sanomattakin selvää, että monen mielestä elän kuin maailmassani ei olisi noita taloudellisia reunaehtoja. Kolmen kuukauden matka tropiikkiin, esimerkiksi.

Mutta on tällä maailmalla varsin täsmälliset taloudelliset reunaehdot. Niiltä on vain välillä ummistettava silmänsä hetkeksi, kuten loman tarpeen tiedostavana matkaa varatessaan tai päättäessään kouluttautua vielä johonkin. On nimittäin niin, että jos olisin jäänyt odottamaan sitä varmaa tilannetta tai merkkiä joltakulta toiselta, odottaisin edelleen (ja ehkä loppuelämäni). Eikä minulla ole mitään akuuttia hätää. Tällaisella tiellä taloudelliset reunaehdot vain todella muuttuvat niin konkreettisiksi, että koko ajatus minkä hyvänsä tilanteen kuvittelemisesta ilman niiden samantien punnitsemista kuulostaa yhtä absurdilta kuin ajatus tilanteen kuvittelemisesta vaikkapa ilman käsitteitä.

Mutta kyse ei ehkä, näin jälkikäteen itkua ajatellen, ole vain absurdiudesta vaan jostain syvemmästä. Kysymyksessä on myös jotain loukkavaa: Harjoitus ikään kuin vihjaa, että ihmisellä voisi olla toisista elämänvalinnoista irrallisia unelmia, että elämää voisi koostaa kuin palapeliä, jonka palat voi valita toisistaan riippumatta. En tiedä, voiko jonkun elämässä tehdä niin, mutta omassa elämässäni oikeastaan kaikki muu tuntuu versovan niistä keskeisistä periaatteista, joiden kohdalla en suostu joustamaan ja jotka siten arvotan tärkeämmiksi kuin periferiaa koskevat unelmat. Niistä kiinni pitäminen myös tuo elämään tietynlaisen materiaalisen muodon. (Huomaan haluavani kirjoittaa tähän väliin, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis, mutta se kuulostaa sen verran sarkastiselta, että laitan sen vain sulkuihin. Miksei samantien olla kiltti itseään kohtaan? Harjoittele, harjoittele...) Välillä olen luopua periaatteista ja lipsahtaa luovimaan materian järjestämisen suosittujen meemien perusteella, mutta onneksi ympärilläni on kaiken aikaa ollut ihmisiä, jotka ovat tässä vaiheessa kysyneet, että mikä juttu tämä on. Että tuotako sinä haluat. Ja silloin olen joutunut miettimään, mitä haluan. Hyvin harvoin haluan tietyn materian muodon - parisuhdemuodon, asumismuodon, työmuodon. Sen sijaan haluan yleensä asiaa hetken pohdittuani sittenkin jotain periaatteellisemmalla tasolla. Silloin joudun usein sanomaan tiukan ein materiamuodon haihatukselle.

Ehkä juuri tämän takia vaikka jotkut unelmakartatkin - joita iso osa tuttavistani tuntuu harrastavan (en kyllä kuollaksenikaan aio kirjoittaa tähän, mikä osa, mutta luoja paratkoon, miten moni kokee ne hyödyllisinä, vaikka kuvat leikataankin näemmä miltei aina naistenlehdistä, joiden en itse tosiaan halua antaa kuvittaa unelmiani) - tuntuvat itsestäni kovin kummallisilta työkaluilta. Sillä eikö oleellinen elämään mieltä tuova aines ole jossain paljon, paljon syvemmällä, jossain pyhässä ja raivokkaassa, jossain, mikä ei koskaan voi olla kenenkään omaa ja mitä ei suostuisi myymään unelma-asunnosta, unelma-auringonlaskuista, unelmasohvista, unelmajoogapöksyistä, ei edes unelmarakastajasta tai unelmaportugalinpodengosta? Ja eikö tuo oleellinen, niin outoa kuin se onkin, sijoitu aina taloudellisten reunaehtojen ulkopuolelle, jollain tapaa ivaa niitä (niin konkreettisia kuin ne ovatkin) ja sanele niiden paikantumisen tiettyyn elämään - toki yhdessä sattuman ja tiettyjen ajallis-paikallisten polkuriippuvuuksien kanssa - : rakkaus, vapaus, terveyden priorisoiminen, oksien läpi siivilöityvä polkuvalo, vahingoittamasta kieltäytyminen, reiluudesta kiinni pitäminen silloinkin kun se hieman kopsauttaa omaa taloudellista tilannetta tai egoa, oppiminen, biodiversiteetin loukkaamattomuus?

(Karmistus, miten platonistiselta tämä alkaa kuulostaa. Ehkä on oikeus ja kohtuus, etten työllisty. Mitähän soopaa olen onnistunut tursottamaan saatekirjeisiinkin? Naurattaa.)

En saa oikeastaan muovattua noita periaatteita kovinkaan selvästi mutta kyllä ne muistuttavat silti enemmän periaatteita kuin unelmia. Mistä tulee mieleen, että ehkä teen ensi viikolla periaatekartan. Kunhan ensin saisin täysinäisen aanelosen to do -listan selvitettyä.

En tiedä, mitä julkisella paikalla itkemisestä kannattaisi päätellä. Ehkä ei mitään paitsi että itketti ja etten erityisemmin enää jaksa hävetä sitä, että välillä on aika vaikeaa olla. Etenkin nyt kun meillä on tällainen hallitus ja sattuu itse olemaan työtön työnhakija. Kuluuko yhtään päivää, etten mieti sitä, voidaanko esimerkiksi se, että joskus sain bloggaamisesta rahaa, valjastaa todisteeksi siitä, että tämän blogin kirjoittaminen (toki keltään siihen rahaa saamatta) on yritystoimintaa ja työttömyysraha on siten lakkautettava. Kaikki järki toki sanoo, että kuka tahansa tämän lukeva ymmärtää, ettei tällaisesta makseta rahaa. Mutta viimeaikaisia Kelan ja TE-keskuksen linjauksia seuranneena en ole aivan varma siitä, kuinka järjellisiä päätökset siellä aina ovat.

Aika pelottava maailma. Ei ihme, että vähän välillä itkettää. 

Aikuisuudesta

Hah, pelkään vääriä asioita, kerta toisensa jälkeen. Koska se, mitä osaan ennakoida, on jo etukäteen pureksittava paloiksi, joihin voi tutustua rauhassa ja valmistautua. Ja itse tilanteessa voi sitten heilutella tuntosarviaan ja ilahtua ailahdellen, että joo, no niin, nyt iskee ujous, ääh, punastun, eikä siinä tunnu olevan mitään ihmeellistä. Plus että osaa vyöttäytyä oikeanlaisiin korvakoruihin eikä unohda niitä tyystin. (Siitä voi tulla alastomuuden tuntoja stressaavassa tilanteessa vaikken yleensä käytäkään korvakoruja.)

Jännitin eilen valtavasti. Niskaani ilmestyi kovia lihassäikeitä, tietyt lihakset vetäisivät itsensä täysin emotionaaliseen juntturaan. Niskarusetin vasen syrjä, oikean puolen splenius capitis. Ei se sen vaarallisempaa. Käytän kai vain kallon ja kaularangan liikuttamiseen lihaksia jotenkin eri tavalla stressissä. Myös pienet rintalihakset väsyivät. Mitähän nekin olivat tekevinään? Seurasin jännitysten kasvamista kävellessäni kohti kokoontumispaikkaa.

Kokoontumispaikalla notkui paljon sakkia. Tuutoreilla, paitsi omallani - hänet tunnistin heti, koska merkkasin hänet facebookissa kaveriksi - oli haalarit. Tuutorryhmä paljastui täysin meistä hieman vanhemmista naisista kootuksi. Kaikki muut taisivat sanoa: "Oi että ihanaa/helpottavaa että täällä on muitakin aikuisia." Jotkut sanoivat sen useampaankin kertaan ilahtuneen näköisinä. En kysynyt, mitä he tarkoittivat aikuisuudella. Minusta muidenkin ryhmien fuksit näyttivät aikuisilta.

Hyvänen aika, teen työtä sen ikäisten ihmisten kanssa. Olen ollut sen ikäinen. Silloin ainakin ajattelin itseäni aikuiseksi. (Ja olisin pitänyt itseäni, nyt-itseäni, aika vanhana.)

Teki mieli sanoa: "Älä nyt ainakaan sen varaan laske, että minä olen aikuinen." Mutta hymyilin vain ystävällisesti ja koetin vaikuttaa mutkattomalta ja sydämelliseltä. Mitä en missään nimessä enimmäkseen ole, en etenkään ensimmäistä, ja jälkimmäistäkin vain silloin kun on varaa luksukseen tai oikein kovasti pidän jostakusta.

Tuntosarvet vain viuhtoivat! Ne rekisteröivät puheet "meidän elämäntilanteesta, joka on toisenlainen kuin noilla nuorilla" ja "tehokkaasti eteenpäin vain, ei mitään elämänopiskelua enää" ja tässä vaiheessa huomasin vilkuilevani vähän kaihoisastikin niitä toisia ryhmiä, olkoonkin niissä vaikka kuinka haalarihinkua. Koska äkisti ymmärsin, että pahkinen, nämä asuvat isoissa asunnoissa, joissa on sohvat ja kauniisti rapatut seinät. Monilla on lapsia ja iso aikuisopintotuki. Hassu pieni sananvaihto: "Sinäkin sitten varmaan nostat aikuisopintotukea?" "Ei, en minä. Ei mulla ole koskaan ollut semmoista työpaikkaa. Mä saan ihan lasten opintotukea."

Mutta en panikoinut. Hyvä! Luoja paratkoon, en kyllä oikein kokenut aikuisuuttakaan, mutta salasin sen aika hienosti.

Niin: ja pelkäsin vääriä asioita. Sitä minun olisi ehkä pitänyt osata pelätä, mitä sitten tapahtuu, kun on aika käydä nukkumaan. Koska enhän minä pystynytkään nukahtamaan kaikilta näiltä kierroksilta. Vompsu nukahti heti enkä onnistunut seuraamaan häntä uneen ja Fauni oli seikkailemassa Helsingin yössä. Neljän-viiden aikaan lähetin hänelle tekstiviestin, jossa vinguin pateettisesti, onko hän tulossa joskus kotiin, koska en osaa nukahtaa juuri mitenkään. Ja sitten kun hän tuli, en osannut edelleenkään nukkua vaan halusin käydä vakavaa keskustelua siitä, kykenenkö näillä stressitasoilla asumaan kenenkään tai keidenkään kanssa. Koska - ja tämä saa ajattelemaan, etten ole kovin sydämellinen - kun asetetaan vastakkain alkavat opinnot ja ihmissuhteet, huomaankin äkisti pitäväni opintoja tärkeämpinä. Koska niistä voi saada niin paljon voimaa ja viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että läheissuhteeni ovat muuttuneet kumman häilyviksi sen suhteen, saako niistä voimaa vai tuntuvatko ne tukahduttavilta. (Tietysti tukehtumisen tunne on minun tuntemukseni ja oletan sen johtuvan lähinnä omista kommervenkeistäni, en muiden teoista - he toimivat kuten ennenkin, en vain tunnu enää jaksavan kaikkia niitä asioita.) Olen kyllä vähän hämmästynyt tästä piirteestä, että priorisoin työ/opiskelua ihmissuhteiden edelle. Ei kai pitäisi - sillä enkö kuuntelekin päivät pääksytysten sitä, miten ystävät sanallistavat tarvettaan omaan huoneeseen, omaan vuoteeseen, omaan tilaan, omaan rauhaan, jopa omaan erilliseen asuntoon, jotta he jaksavat tehdä itselleen tärkeää työtä, oli se sitten tutkimista ja oppimista tai jotakin muuta. En ole aiemmin hahmottanut tuollaista oman tilan päättäväistä tarvetta itsessäni, mutta nyt olen jo kolmena viikonloppuna peräkkäin kriiseillyt asiaa, joten ehkä tässä on jotakin perää.

Yritin yöllä selittää asiaa Faunille, mutta se ehkä kuulosti vähän huuruiselta. (Olin kyllä täysin selvin päin, tietysti, tänäänhän on lauantai ja istun töissä, mutta väsynyt ja ylikierroksilla.) Paras sanallistus, jonka sain aikaan, kuului näin: Totta kai perusturvallisuus on ennen kaikkea itsessä. On vain niin, että tietyissä olosuhteissa siihen ei tunnu pääsevän käsiksi.

Minusta tuntuu, että voidakseni kunnolla opiskella ja myös sisäistää opittua minun pitää uudestaan tavoittaa tuo perusturvallisuus, joka joskus on helposti kosketettavissa ja etsittävissä, ja toisinaan, kuten nyt, täysin hukassa. Yritän pitää itseäni kurissa sen suhteen, ettei perusturvanlöytämiskysymykseen tarvitse vastata tänään, unettoman yön jäljiltä. Totta kai haluaisin asian ratkeavan mahdollisimman pian, mutta toistaiseksi olen keksinyt vain huonoja toimintastrategioita ja surheillut sitä, miten en ole aiemmin osannut ennustaa, että opintojen aloittaminen voisi tuoda mukanaan tällaisia vaikeuksia.

Ehkä kyse on pohjimmiltaan samasta ilmiöstä, johon olen kosahtanut aiemminkin stressaavissa elämänvaiheiden murroksissa. Että äkisti ne samat rakenteet, jotka ovat tuntuneet jotenkin tukevan entistä arkea, kaatuilevat päälle kaoottisesti. Ja luultavasti ne kaatuilevat - tai tulkitsen niiden kaatuilevan - siksi etten jaksa kannatella itseäni niin tarmokkaasti kuin tutussa ympäristössä ja toimintakentässä. Puhun samalla tavalla itselleni ja kehotan itseäni kohtuullisuuteen ja järkevyyteen, mutten jaksa ponnistella niihin saakka. Samat asiat, jotka eivät tunnu uhkaavilta vielä kuukautta, kahta aiemmin, muuttuvat hirvittäviksi vuoristoiksi, joita tähyilen synkeänä ja epäluuloisena. Uni riekaloituu ja imee puoleensa painajaisia, joissa maa repeilee ja hissit värisevät kuilujen yläpuolella.

Muistan lukeneeni jossain kohdin sosiaalipsykologian opintoja läheisten tuesta, joka auttaa juuri tällaisten paikkojen yli ja ohi. Muistan, miten lukiessa kävin aivan kylmäksi ja horteisen hitaaksi ja luin kappaleen uudestaan ja uudestaan ja sanoin pään sisässä ei, ei se noin ole minulla mennyt, ei varmasti. Pienemmissä asioissa toki kyllä, mutta silloin kun talot lähtevät liikkeelle ja yöt muuttuvat pimeämmiksi ja kuin tyhjästä ilmestyy uusi kehikko, johon voi venyttäytyä, sovittautua - ei, en onnistu näkemään noita toisia auttajina, koen vain oman tarvitsevuuteni kohtuuttomuuden ja ongelmallisuuden, vihaan sitä, se on niin epäreilu noita toisia kohtaan, koska paniikissa alan pelätä kaikkea mahdollista (tai ainakin selkeästi vääriä asioita, viisastelee jokin ilkikurinen valveen ääni) enkä enää osaa käyttäytyä kovinkaan aikuisesti ja järkevästi. Sellaisessa tilanteessa tarvitsisin äidin, en läheissuhdetta. Läheissuhteenhan pitäisi olla kahden - voih - aikuisen välinen avoin tutkimuskenttä eikä lapsen ja äidin suhde, jossa toisen tarpeet sanelevat toisen velvollisuudet. Ja kun huomaan, miten sopimattoman tarvitseva olen, haluan paeta näkymättömiin ja kuulumattomiin sinne saakka, että rauhoittuisin. Että pystyisin lähestymään itselleni tärkeitä ihmisiä avoimemmin, kuuntelevammin, rauhallisempana ja iloisempana. Etten pilaa ja romuta ihan kaikkea sekopäisessä tarvitsevuudessani.

Kuten kirjoitin, en ole vielä keksinyt kuin huonoja etenemissuunnitelmia tilanteen rauhoittamiseksi ainakin siksi ajaksi, että kykenen mielestäni taas sellaiseen kommunikaatioon, että osaan hyväksyä sen kohtuulliseksi edes jollakin tapaa. Toistaiseksi paras keksintö on perustaa uusi pienhuone olohuoneen nurkkaan. Se voisi olla esimerkiksi vieraspatja, voisin nukkua siinä yksin, se voisi olla turvapesä, jonne voi möyriä. Patja ei kuulosta kovin dramaattiseltakaan ratkaisulta: se ei maksa mitään ja toisaalta olisin tavoitettavissa entiseen tapaan muutoin kun nukkumaanmeno- ja nukkuma-aikoina. Mutta ehkä unirauha löytyisi taas.

Huvittavaa, miten samaan aikaan voi hakeutua taas korkeakouluopintojen piiriin ja olla näin hukassa ihan perusasioiden kuten unen ja ihmissuhteiden kanssa. Mitenkä muut suhtautuvat tuollaisiin asioihin itsessään? Kun huomaavat, että tarvitsisivat äidin, joka rauhoittaa ja nukuttaa? Kun huomaavat kärsivänsä eroahdistusta? Säikähtävätkö hekin niin noiden tilojen voimakkuutta, että tahtovat vetäytyä ja etsiä uudestaan rauhan itsestään, itsessään? Pelkäävätkö hekin, että nämä paniikit nakertavat salakavalasti suhteen kuin suhteen perustan, ellei niitä oteta vakavasti ja käsittelyyn?

Työvuoroa on jäljellä vielä vähän yli tunti. Se on onnistuttava pysymään hereillä. Siinä tämän hetken tavoite, kovin vastakkainen sille, mikä vallitsi viime yönä ja astuu taas voimaan työn loputtua.

Pieteetistä ja priorisoinnista

Koulussa pitää listata, mitkä ovat omat kolme osaamishuippua tällä erää. Kirjaan ensimmäiseksi - helpottavimmaksi - hoitotilanteen päätöksenteon, priorisoinnin. Olen huomannut, että pysyn aikatauluissa ja koen tehneeni hyvää työtä vain silloin kuin priorisoin niitä kohtia, joiden koen vaativan työstämistä. Olen hidas ja utelias, takerrun seikkoihin, ei siis ole järkevää koettaa myllätä kaikkea mahdollista läpi kerralla.

Oikeastaan vasta jokin hetki sen jälkeen, kun olen kirjoittanut lappuun ja sanonut ääneen tuon kohdan, tajuan, ettei tämä ole mitään uutta. Että pieteetti jossakin kohdin tarkoittaa jostakin toisesta päästämistä. Joskus hankaluuksia on tuottanut se, että näkemykseni alueesta, joka vaatii erityistä huomiota, eroaa jonkun toisen näkemyksestä. Olen saanut palautetta, että olen keskittynyt vääriin asioihin tai vääriin kysymyksiin, epäolennaiseen. (En täällä, aiemmin.) Ja kuitenkin minun on ollut vaikeaa ymmärtää, miksi samat kysymykset olisivat aina olennaisia kaikkien mahdollisten tilanteiden ja pulmien analysoinnissa. Että olisi yhdet universaalisti tärkeät kysymykset, jotka vaativat työstön joka ikisessä aiheessa ja joihin kaikki muu tuntuu joidenkin toisten mielestä palautuvan.

Ehkäpä minun maailmani ei ole sillä tavalla yhtenäinen. Joskus huomaan ajattelevani, että vesijuokseminen, kouluoppiminen, itsetutkiskelu, kehotekniikat, rakastaminen ja siivoaminen ovat tyystin eri universumeissa, erilakisia. Ja että niistä siirtyy elementtejä ja rakenteita toisiinsa vain väljien analogioiden kautta. Ja etteivät nuo analogiat päde ennen kuin ne ohjaavat toimintaani tilanteessa. Silloin ne muuttuvat kausaalisiksi vaikuttajiksi, muokkaavat tilanteen kulkua.

Huomaan koulussa senkin asian, etten jaksa tehdä pieteetillä enää jokaista harjoitetta. Nyt kun meillä on oikeita asiakkaita, vieraita ihmisiä, joita hieromme, kirjalliset työt ovat menettäneet pieteettivaatimustaan. (Tosiaan, en koe, että haluaisin suhtautua johonkin pieteetillä, että erityisesti valitsisin, että tämä on nyt minusta keskeinen asia; ennemminkin tuntuu siltä, että tilanteesta itsestään nousee kiireellisyyden ja ensisijaisuuden järjestys, vaatimus paneutua tähän ja tähän kohtaan.) Muutkin ilmeilevät ja elehtivät uupumusta.

Puolentoista kuukauden sisään on palautettava useita kirjallisia raportteja. Samalla on tehtävä kokopäivätyötä harjoittelupaikassa. Ja toista työtä sen lisäksi, jotta on rahaa maksaa vuokra ja ostaa ruokaa. Tunnen entisiin standardeihin verrattuna laiminlyöväni blogia tällä erää. Mutta en tunne siitä erityistä syyllisyyttä. Sen pieteettivaatimukset eivät vain ole kovin ehdottomia tällä erää.