Fantasmat

Kummallista kyllä, sairastumista tuntuu tarvitsevan toisinaan. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin että jossain elämäntilanteessa tarvitsee eroamiskokemuksen. Tarkoitan: tavallaanhan sairastuminen vaikkapa flunssaan on ikään kuin kehon päätös. Taudinaiheuttajien kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä. Ihmiset yskivät bussissa, junissa, kauppajonoissa, hierontapöydällä. Pitkän aikaa heidän väleistään puikkelehtii koskemattomana, keho nipistää siististi sisäänsä pujahtaneet vieraseliöt hiljaisiksi. Ja sitten äkkiä, juuri kun alkaa tuntua henkistä väsymystä, ja nimenomaan henkistä, minulla se useimmiten tuntuu menevän näin, keho tarttuu sille heitettyyn virukseen ja päättää olla paketoimatta sitä. Tai ehkä se ei vain jaksa. Ehkä sitä kyllästyttää elää maailmassa, jossa pöydät ovat kiinteitä keskikokoisia objekteja, joiden ei odoteta laukkaavan koskaan leppää saarekkeina kasvaville jättömaille. Jos jättömaita nyt enää löytyykään, etenkään merenrannalta ja pääkaupungin läheisyydestä.

Useimpia flunssiintumisiani yhdistää edellisten viikkojen mielikuvien köyhtyminen. Ne muuttuvat hieman sellaisiksi kuin olen ymmärtänyt aikuisilta odotettavan: realistisia kuvia lattian luuttuamisesta, työn hakemisesta, arjen pyörittämisestä. (Eräs ystäväni inhoaa sanaparia arjen pyörittäminen. Se tuntuu perustellulta. Moinen haltuunottokielikuva ansaitsee pieksämistä.) Unet lakkaavat. Tai jos ne edelleen vellovatkin öisin, ne eivät suostu muistumaan aamuisin.

Mietin toki tätä kirjoittaessani, miten moni haluaisi jäsentää tämän huomion sanoin: Stressi syö luovuutta ja altistaa tartuntataudeille. Mutta en aina tuollaisissa kohdissa koe eläväni erityisen stressaantuneena. (Väittäisin tuntevani stressinkin; tai ainakin jonkin tilan, jota kutsun sillä nimellä. Tuota tilaa luonnehtii ärtyisyys, paineen tunne ja vaikeus nukahtaa, ensin silmitön ruokahalu ja myöhemmin ruokaan liittyvä ällötys.) Mieluummin kirjoitan, että aistin maailman köyhemmin. En halua kirjoittaa "illuusiottomampana" koska eikö illuusio, joka ylläpitää elinvoimaa ja -iloa, voisi olla aika vankasti osa todellisuutta paatuneimmankin unen ja valveen dikotomoitsijan ajatuksissa.

Tuntuu, että ennen sairastumista näkökulma kapenee. Se keskittyy "oleellisiin" asioihin. Siihen, mikä on helppoa välittää.

Esiin purskahtava paha olo taas tuo takaisin fantasmat ja maailman välittömien kontaktien ja esineiden järjestelyn tuolla puolen. Äkkiä taivaan ilmamassat saavat painavuutensa takaisin, tähtien kylmässä valossa siintää merkityksen läpitunkevuus, puut tanssivat lumituulta ja haalivat salaa silmukohtiin sokeritihentymää, ja on täysin mahdollista uskoa maailmaan, jossa kellotettuna kolme minuuttia kestänyt läpi lietemaan juokseminen punaisen koiran kanssa kauan kauan sitten alta eloukkospilvien jatkuu edelleen, taustoittaa jokaista elettäni ja halukkuuttani tarttua hihnaan ja pantaan aamuisin kun muut vielä nukkuvat. Hiljaisuudessa sammalet vihertävät, kuusten kyyneloksat tuijottavat maata, linnun pulputus kierii yläoksilta hopeisena juomuna... nokkoset nousevat, niiden muurahaishappoa sisältävät miniatyyriampullit sojottavat kirkkaaseen. Unissa jalkateräni vaihtuvat kavioiksi ja pysyvät sellaisina halki joidenkin päivien, etenkin juurien yli lipsahdellessa. Ja jos leikkaankin otsatukan, hius kieltäytyy jäämästä tuohon tilaan, villiys tunkee ihosta maailmaan.

Miten on mahdollista, että sairastuminen tuo tähän ulottuvuuteen takaisin, pudottaa suomut silmien sivuilta? Mutta niin käy.

Kosketus maahan, saveen ja eläimiin ja puunrunkoihin, maan tuoksu ja jäiden halkeileminen kevään auringossa palauttaa kuten sairauskin tähän laajempaan yhteyteen, jonka puutetta suurin osa proosasta kirkuu. Menin sinne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset, sosiaalistin tämän eläimen ihmisten yhteiskunnan tavoille. Hyvä, mutta entä sitten? Elämä ilman fantastista ulottuvuutta kuulostaa karmealta. Ja toisaalta, fantastinen ulottuvuus sisältää kauhistuttavan yksinäisyyden, jota laumaeläin itsessä kavahtaa. Sitä on vaikea kommunikoida. Vaikka kuvittelen joskus toisen jakavan hetken kanssani, hengittävän samoja tarinoita, saan yleensä pettyä väärään arviooni tai tuntumaani. Vai hengittikö hän ja sitten unohti? Halusiko hän unohtaa? Jos niin, miksi?

Kuten Vandana Singh kirjoittaa, myyttinen kertomus on ollut ihmisheimoissa suosittu niin pitkälti kuin kirjoitusta on onnistuttu kartoittamaan. Miten se siis voi unohtua niin monilta, niin helposti ja niin usein? Jopa minulta - mutta sitten sairastun. Kehossani on onneksi tuollainen varaventtiili, ylikuumentumissuoja, joka laukeaa herkästi, jos olen unohtaa unet.

Kuinka harmillista että olet kipeänä. Jos sairastelet noin paljon, voi olla vaikeaa pitää asiakkaat yrittäjänä.

Jos kutistun työn yksiköksi, ihmistyötunniksi, asiakkaanikin saattavat kutistua asiakkaiksi. Silloin me molemmat voimme taatusti huonosti ja, haluaisin arvata, sairastumme. Tai oikeammin: sairastamme jo, ja vaadimme parantuaksemme intervention, jona virustartuntakin saattaa onnistua.

Toisinaan koen viiltävää onnea siitä, miten saankin äkisti maata sängyssä päivän. Vaikka hengittäminen kutittaa, kirvelee ja raspaa, toisella tavalla kiinnityn maailmaan laajemmin, syvemmin ja mielenkiintoisemmin kuin edellisinä päivinä. On totta, että on monia asioita, joita en osaa pelätä, vaikka minulle toistetaan tuon tuosta huolta näistä asioista. (Sekin on totta, että vastavuoroisesti pelkään monia seikkoja, joiden toteutumista toiset tarkastelisivat onnenpotkuina.) Tavallaan jokin minussa asettaa suunnan vakaasti. Ehkä siitä voisi puhua arvopohjana, näkemyksenä siitä, että eettinen tarvitsee ohjenuorakseen esteettistä. Tai sitten voisi puhua haluttomuudesta nimetä myyttistä ajattelua ja satuja saduiksi. (Ja halukkuudesta nimetä yksiuloitteiset, monistiset selitysmallit silmälapuiksi.)

Niin, unet palaavat. Unessa selästäni kasvaa oksa, joka kukkii. Kuljen sen kanssa kaupungin halki ja minulta evätään pääsy raitiovaunuun, koska mekko on revennyt halki lantioon saakka oksan kohdalta.

Tunnen kevyttä, ohimenevää surua siitä, että ne uudet ihmiset, joita tapaan, kyselevät työstä ja asiakkaista ja sen sellaisesta eivätkä unista. Tai niistä hetkistä, jotka eivät karise, vaikka tietäisi olleensa niissä yksin, yksinäisemmin ja erillisemmin kuin yhdessäkään unessa, jonka värit ovat kuvaamattomissa. Ystävä suosittelee minulle meediota, mutta en ymmärrä, mitä minun kaltaiseni meediolla tekisi. Minusta kasvaa muutenkin oksia ja näen talojen vain teeskentelevän ankkuroituneensa katujen varsille. Toinen ihminen, johon tutustuin aikaa sitten ja jonka kanssa meillä on aina ollut vaiettu mutta selkeästi molemminpuolinen yhteys, on alkanut henkiparantajaksi. En osaa sanoa siitä mitään, kai hän kokee sen jotenkin tarpeelliseksi tai hyväksi poluksi. Olen yhtä allerginen new agelle kuin ennenkin mutta ehkä ystävä tekee tai kokee sen toisella tavalla. Onhan henkiparantajia ollut ennen new agea. Mistä minä tietäisin, onko se hänen tekemisensä jotain samanlaista ikivanhaa kuin pilvet ja puut ja muta ja lintujen muuttokuviot ja hiusten itsepäinen tunku maailmaan. Tai omat uneni.

Hetkittäin muistan, kuka olen ihmisenä sisätiloissa, ja silloin saatan kokea pistävää inhoa ja surua samanaikaisesti. Että voi olla niin väärä ja väärin. Mutta sitten sairastun.

Kaikki loksahtaa taas kohdalleen. Muistan, miten paljon muutakin olen. Miten paljon muutakin jokainen täällä on. Enkä nyt tarkoita sielua tai henkeä tai mitään entiteettiä, en tarkoita mitään kaikkea sisätilaihmisyyttä "perustavampaa" tai "todellisempaa", en mitään hämärää "eläimyyttä", en tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin fantasmoja, jotka tulevat kai ei-mistään ja joskus katoavat, joskus jäävät seurakseni tai toisten seuraksi. Tarinoita, kuvia, ääniä, tuoksuja. Kokemusta, jota on kovin vaikeaa selittää. Unelmaa lentämisestä ja sukeltamisesta, unelmaa juoksemisesta ja hyppäämisestä, unelmaa läpinäkyväksi käyvästä torson ja raajojen kokonaisuudesta tuolissa omenapuun alla. Pelkoja, jotka paisuvat ja kolisevat tuolinjalkoja pahemmin märissä unikeittiöissä.

Sitä, minkä kuvittelee vilaukselta näkevänsä silloin kun rakastuu toiseen. Ainutkertaisen universumin niin täynnä detaljeja, ettei siitä tahdo piirtää karttaa.

Luulen, että tuon ja ehkä yksin tuon ulottuuvuuden takia minun on mahdollista pitää itsestäni, pitää itsestäni huolta, jaksaa hyväksyä kehoni kummalliset tempaukset ja sen rasittava paino, sen jankuttavat muistojuoksutukset ja naurettava varautuneisuus joidenkin - useimpien - ihmisten ääressä, mielen pikkumaisuus ja takertuvuus, laiskuus ja pelkuruus.

Vatsakipuisia mietelmiä

Käyn huonoksi matkaseuraksi. Vatsani ryhtyy sotajalalle intialaisen keittiön rasvaisuutta ja kuiduttomuutta vastaaan. Ihmeen pitkään se sietikin tätä, näin jälkikäteen ajatellen. Syön kyllä kuitulisää päivittäin, mutta ei se ole sama kuin syödä kuidut järkevästi ruoan osana. Tai syödä raikkaan makuista ruokaa, jota ei ole kyllästetty öljyllä ruskeanharmaaksi mössöksi.

Fauni-parka saa kipittää yksin syömään sekä apteekkiin ja supermarkettiin etsimään, josko löytyisi jotain, joka rauhoittaisi polttelevaa, tynnyrimäiseksi turvonnutta vatsaani, joka suhtautuu jokaiseen ruoanmuruseenkin toistaiseksi veitsimäisellä kivulla. Koska en ole pystynyt syömään, olen heikko luru. Vettä sentään juon. Sekin sattuu, mutta sitä ei voi jättää tekemättä.

Saavumme Bangaloreen tämmöisissä tunnelmissa. On perjantai ja tarkoituksena oli mennä katsomaan vähän kaupungin baaritarjontaa, täällä kun sitä olisi villisti iltaseitsemästä iltayhteentoista, ja naisiakin käy baareissa eli minua ei tuijotettaisi pihalle. No, mikäpä koskaan myötäilisi ennakkokaavailuita? Haaveilen kamomillateestä drinksun sijaan. Haaveilen ohimenevästi siitä, etten kaiken aikaa tuntisi vatsalaukkuani ja että suuhun ei kohoaisi suolahapon ällöä makua.

Bangaloressa asuva ystävä, jolta tiedustelin menovinkkejä, antoi ainoaksi suositukseksi, että täällä kannattaa nyt nauttia lifestylesta, keikoista ja klubeista, koska täällä niitä on. Ehkä tässä vielä, vatsa harvemmin jaksaa pitkään rutuilla... onneksi!

Junamatka sujuu mitenkuten: luen Pema Chödrönia, jota Hurina on monet kerrat ylistänyt ja jonka kirjan löysin eräästä vaihtodivarista. Järkeähän hän kirjoittaa. Tosin ei kai mitään uutta, lopulta. Naureskelen jollain metatasolla sille, miten istun mahakivussa ja luen kirjasta, ettei epämukavuutta kannata ajatella rangaistuksena eikä mukavuutta palkintona. Toisinaan läsnäolo keskittyy kivun kestämiseen hyvillä mielin.

Pema Chödrönia lukiessa huomaan käyväni hieman kriittiseksi sen suhteen, että jos kerran emme voi mitenkään tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä lopulta hyväksi ja mikä pahaksi, mikä virka kaikella yrityksellä elää ihmisiksi sitten oikein on. Tarkoitan: jos on sama, halaanko ystävää hänet nähdessäni vai alanko ladella päin hänen naamaansa solvauksia, jos tosiaan on niin, etten voi tietää, kumpi näistä on parempi vaihtoehto, mikä oikein ohjaa toimintaa? Totta kai monet asiat, joita on tervehtinyt ilolla ja tarpeellisina, ovat paljastuneet loukuttaviksi. Ja päinvastoin: jotkut seikat, joita on koettanut vältellä ja hylkiä, ovat tapahduttuaan osoittautuneet oikein tarpeellisiksi. Mutta eikö ole myös asioita, joissa meillä on vahva intuitio siitä, mikä on toivottavaa? Mieleeni tulee S. Albert Kivisen esimerkki hyvästä, jonka voimme tuntea: eikö muka ole objektiivisesti hyvä, että kissa saa maata rauhassa auringonläikässä ja kehrätä nautinnollisesti. Kuka voi sanoa, ettei se olisi tavoiteltava tila?

En tunnu voivan sille mitään, että minusta on eri asia takertua hyväksi koettuihin asioihin ja mököttää niiden toteutumattomuudesta kuin tavoitella tiettyjä asioita aktiivisesti elämässään ja aivan järkevästi ajatella, että tietyt käytännöt ovat toisia toivottavampia. Tai ainakaan en voi tällä erää hyväksyä ajatusta, että olisi aivan sama, miten ihmiset toimivat, kohtelevat toisiaan ja muita tuntoisia olentoja ja ekosysteemejä. Olkoonkin ettemme osaa täysin hahmottaa, miten syiden ja seurausten ketjut järjestyvät. Ja että usein olemme turhan pelokkaita ja ahdasmielisiä.

Ehkä se, mistä Pema Chödrön koettaa kirjoittaa, on sama, mitä Dewey kutsuu pyrkimykseksi varmuuteen. Todennäköisesti. Deweyn kohdalla en tainnut hämmentyä samalla tavalla. Ehkä pitäisi palata uudestaan Quest of Certaintyyn ja lukea sitä tästä näkökulmasta.

En nyt halua antaa sitä vaikutelmaa, etten pitäisi Pema Chödrönin ajatuksista. Mutta tämä yksi kysymys on alkanut riivata lukukokemusta. Jos nimittäin on aivan sama, mitä koemme ja miten toimimme, eikä mikään ole enemmän väärin tai oikein tai paremmin tai huonommin, miksi ylipäänsä tavoitella läsnäoloa, herkkyyttä ja rehellisyyttä kokemukselle? Koska se on antoisaa? - Mutta tiedänkö, mikä on antoisaa? Vai onko tausta-ajatuksena, kuten Matka Intiaan -elokuvassa professori Godboli toteaa, että koska on lopputuleman kannalta aivan sama, miten toimii ja mitä tavoittelee (tai jotenkin sinnepäin), voi yhtä hyvin toimia juuri siten kuten tahtoo.

Tahtomisessa on mystistä sävyä. Tai äh, missäpä ei olisi. Tarkoitan, koko tajunta tai kokemus on ilmiönä hyvin hämmentävä. Se vain ilmenee, ja polveilemme siinä, ja samalla tavalla tahto vain marssii esiin kypsyttyään ensin jossain piilossa. Usein voi esittää valistuneita arvauksia siitä, mitä tietyn tahtomisen taustalla on, mutta arvauksiksi ne jäävät. Ainakin yksittäisen ihmisen kohdalla. Tärkeää kai on kuunnella tahtoa silloin kun se ilmenee, koetella sitä hieman mutta perimmältään kuunnella sitä kunnioittaen. Ääh, olenpa sekava tänään. Kirjoitan nyt siis tahtomisesta, joka suuntaa elämää. En siitä, miten joku tahtoo keksipaketin, kamomillateetä tai suoriutua täydellisesti. (Särisen menessäni: eikös sekin muka suuntaa elämää...) Kunpa osaisin ajatella selkeämmin... heh. Toiveita! Mutta se taitaa olla turha toive, etenkään maha kipeänä.

Ehkä kokemisen mystinen emergenssi juuri saa tietyt kuppikunnat käsitteellistämään asiat siten, että universumi ohjaa ihmistä. Muistan äkisti keskustelun ensimmäisillä nettideiteilläni - kyselin kiinnostuneesti omien sanojensa mukaan valaistumista aktiivisesti tavoittelevalta deitiltä, miten hänen mielestään ei-egoinen ihminen esimerkiksi pystyy suuntimaan arjessa. Hän ilmoitti tietysti heti kättelyssä, ettei hänen mielipiteensä ole muuta kuin illuusiota mutta että valaistuneet ovat kuvanneet asiaa siten, että universumi nyt vain ohjaa pyhää miestä siten, että hän laittaa suuhunsa leipää kivien sijaan. Tivasin, että eikö tuossa nyt jokin tajunta kuitenkin operoi, ja että eivätkö muka aiemmat kokemukset ole opettaneet leivän ja kiven eroa ja miksi kukaan haluaisi pyyhkiä pois näin hyödyllistä kokemustietoa, ja deitti ilmoitti tuskastuneena, etten ikinä tule valaistumaan, jos haluan ajatella asioita käsitteellisesti. Missä vaiheessa ilmoitin samaan sävyyn, että itse asiassa hänkin käyttää käsitteitä tässä kaiken aikaa. Minkä jälkeen kävimme vanhan tutun sormi ja kuu -metaforan läpi; en kokenut tuijottavani sormea, sen sijaan olin vähän pettynyt siitä, miten huonosti kommunikoitavissa valaistumisasia oli. (Ja aiheutin ison kasan näppylöitä toteamalla hysteerisesti hihittäen, miten siistiä olisi, jos pyhä mies pystyisi oikeasti sulattamaan kivet vatsassaan...) (Vatsa se ei jätä ajatuksia rauhaan, huomaan.)

Ehkä se oli ylireagointia. Olot eivät kommunikoidu helposti. En pysty itsekään kommunikoimaan juuri mitään olennaista kellekään paitsi ehkä ilmein ja elein. Huooh. Mistä siis tulee tahto jäsentää sanoin, edes yrittää välittää jotain olennaista? Luulen sen tulevan siitä, miten paljon koen itse saaneeni toisten sanoista. Sanoista junissa ja kotisängyssä, sanoista keittiönpöydän ääressä veitsi porkkanaa hajamielisesti nyrhien, käsinkirjoitetuista sanoista ja bittisanoista, painetuista sanoista ja lauletuista sanoista.

Pema Chödrön on nettideittiä paljon sympaattisempi siinä, että hän olettaa valaistumisen olevan jo tässä ja nyt. Ettei se ole mitään, mitä pitäisi erityisesti etsiä, tavoitella ja saavuttaa: se on jo tässä. Mutta jotain hänkin etsii ja tavoittelee. Kuten armollisuutta ja kilttiyttä itseä ja toisia kohtaan. Onko se halu vai tarve? Tarvitsemmeko armoa ja kiltteyttä? Niin, ehkä kyse onkin tarpeesta eikä halusta. (Kai tärkeimpiä kohtia aikuistumisessa on havahtuminen siihen seikkaan, etteivät kaikki ihmiset suinkaan suhtaudu armollisesti ja kiltisti. Ja että näiden ihmisten lähellä on vaikeaa voida hyvin.)

Lainaan vielä tämän spagettioksennuksen lopuksi Chödrönia, kiltteydestä:

This letting things fo is sometimes called nonattachment, but not with the cool, remote quality often associated with that word. This nonattachment has more kindness and more intimacy than that. It's actually a desire to know, like the questions of a three-year-old. ... along with clear seeing, there's another important element, and that's kindness. It seems that, without clarity and honesty, we don't progress. We just stay stuck in the same vicious circle. But honesty without kindness makes us feel grim and mean, and pretty soon we start looking like we've been sucking on lemons. We are so caught up in introspection that we lose any contentment or gratitude we might have had. The sense of being irritated by ourselves and our lives and other people's idiosyncrasies becomes overwhelming. That's why there is so much emphasis on kindness. ... Honesty without kindness, humor, and goodheartedness can be just mean. From the very beginning to the very end, pointing to our own hearts to discover what is true isn't just a matter of honesty but also of compassion and respect for what we see.

Nyt kamomillatee ja pudin harat ovat saapuneet. Enkä suostu ajattelemaan vatsan lepyttelyä kivun pakenemisena vaan aktiivisena otteena elämään ja uuteen kaupunkiin ympärillä.