Luonnollista, tottakai

Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran tätä kuuluisaa TEDtalkia. Siinä toki puhutaan stereotypioista ja ihmisryhmästä, johon ne kohdistuvat. Mutta on toisenkinlainen vaarallinen yhden tarinan ansa. Siinä oloudutaan vallitsevaan tilanteeseen omasta näkökulmasta ja ajatellaan, että juuri näinhän tämän kuuluukin mennä. Kaikki ratkaisut tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. 

Opetan kolmelle eri työnantajalle. Paikat sijaitsevat vierekkäisissä kunnissa ja yhden kunnan alueella minulla on kaksikin työnantajaa. Sijaitsemme alueella, jossa korona on joko kiihtymis- tai leviämisvaiheessa, riippuen kai vähän, keneltä kysytään. (Yhden tarinan kannattajat ehkä hyväksyvät ajatuksen, että hallinto saa päättää, miksi vaihetta kutsutaan. Ja tottahan toki se onkin vain nimi - mutta nimi, joka vaikuttaa toimenpiteisiin, joten tavallaan se ei ole vain nimi. Nimillä ja sanoilla yleisemminkin on maagisia voimia. Niillä saadaan asioita aikaan tai jarrutetaan.) Kun opetan kolmelle työnantajalle, näen kolme aivan erilaista käytäntöä, suhtautumistapaa, toimintapolitiikkaa. En pääse erehtymään kuvittelemaan mitään niistä luonnolliseksi tai loogiseksi. 

Yhdessä paikassa meille esitettiin painava vetoomus loikata lähitunneista etään. Se on sama paikka, jossa on suositeltu painokkaimmin maskia myös asiakkaille. Myös kaikki kevään tunnit suositeltiin samalla siirrettävän etään. Vain desinfioitavia yhteiskäyttövälineitä on saanut käyttää ja ne desinfioitiin syyslähin aikana sekä ennen käyttöä että sen jälkeen. Nyt olemme edässä. Viimeisellä lähiviikolla näin oppilaitoksen oveen teipatun kaupungin epidemologisen yksikön kirjoittaman altistumisilmoituksen. Kysyessäni altistumistiedoista selvisi, että oppilaitos toimii, kuten epidemologinen yksikkö suosittaa, ja kommunikoi altistumisista vain ja juuri sillä tavalla kuin epidemologinen yksikkö ohjeistaa. Itsenäisiä linjauksia ei siis kommunikaation suhteen tehdä, mutta toisaalta otettiin ennakoiva kanta digiloikassa. 

Toisessa paikassa viestintä maskeista on ollut vähän sekavampaa: toisaalta niitä on suositeltu mutta toisaalta korostettu ehkä vähän hämmentävissäkin määrin sitä, että niitä ei asikkaiden tarvitse käyttää, jos siltä tuntuu. Tässä paikassa vakitunneillani kaikilla on maski yhtä (ja ainoaa) miesosallistujaa lukuunottamatta. Kun olen sijaistanut sairastuneiden kollegojen tunteja, olen havainnut, ettei muiden tunneilla maskeja käytetä yhtä laajalti. Ehkä siellä maskipuhe ei ole osa opetuspuhetta? Ehkä opettajat eivät ole itse käyttäneet maskia ennen kuin suositus tuli? (Itse käytin kauden alusta saakka viikkokausia ennen kuin oppilaille suositeltiin - silloin olin usein ainoa maskillinen salissa.) Olen myös kuullut tuntilaisiltani, etteivät kaikki liikunnan opettajat käytä maskeja. Riskiryhmäläiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen pitänyt maskia kaiken aikaa ja pitänyt maskiasiaa esillä sinne saakka, että tunneilla alettiin käyttää maskia. Täällä paikassa maskisuositus annettiin hallinnon taholta asiakkaille kuukautta myöhemmin kuin ensimmäisessä paikassa eikä sitä kauheasti perusteltu. Osa yhteiskäyttövälineistä on sellaisia, että niitä ei voi desinfioida. Sitä ei problematisoida millään tavalla. Uskotaan, että ryhmien pienentäminen ja nollavaihtojen väljentäminen tunnit hieman aiemmin lopettamalla riittää hygieniaksi. Täällä olen saanut myös joukon hassuja ohjeita, kuten että asiakkaiden juomapullot pitää salissa asetella turvavälien päähän toisistaan. Ohjeissa on myös ristiriitaa: toisaalta sanotaan, että opettaja saa poistaa tunnilta hengitystieoireisen, toisaalta, että opettajan pitää ohjata yskivää tai aivastelevaa oppilasta ohjaamaan eritteensä kyynärtaipeeseen. Opettajan pitäisi myös ohjeistaa ja valvoa käsien pesu aina ennen ja jälkeen harjoituksen. Luulen, ettei ohjeen kirjoittaja ole tajunnut, että siihen kuluisi tunnista turvavälit säilyttäen siinä kymmenen minuuttia siinä paikassa, jossa kaksi valvottavissa olevaa lavuaaria on salin puolella ja käsien pesun pitää siten tapahtua sinä aikana, kun sali on meille varattu. (Käsiähän pitää saippuoida se kolmekymmentä sekuntia ja sitten huuhtelut ja huolella kuivaamiset päälle.) Kun tähän lisää desinfioitavien yhteiskäyttövälineiden desinfiointiajan turvavälit jälleen säilyttäen sekä nollavaihdon väljennysajan, tunnista onkin kulunut koronatoimenpiteisiin kätevästi liki kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi on käytännön pulmia: kun sanon, että peskäähän kädet ennen ja jälkeen harjoituksen, aikuisoppilaat sanovat "kyllä äiti" ja nauravat (eivätkä pese käsiään). Tämän paikan hyvä puoli on, että epidemia-asiasta kommunikoidaan avoimesti. Saan tietää, moniko opettaja ja oppilas on saanut koronan ja monenko vilkku on vilkutellut (niin että hallinto siitä tietää - kuvittelen kyllä että jokainen ei välttämättä ilmoittaisi tuntilaisena harrastusryhmäänsä vilkun vilkutelleen vaan jäisi vain pois seuraavalta tunnilta). Samoin saan tietää, ettei yhdenkään tartunnan arvella tulleen meidän toiminnastamme. (Se ei ihan hirveästi lohduta, kun tietää, miten iso osa tartunnoista jää mysteeriksi tällä seudulla.) Täällä jatketaan aikuisten harrastetoimintaa normaalisti uusimman tuntiopettajakirjeen mukaan. 

Kolmannessa paikassa ei suositella maskeja liikuntaan. Eikä vain niin, että niitä ei suositella: siellä suositellaan asiakkaille lähetetyssä kirjeessä, että maskia nimenomaan ei käytetä liikuntasuorituksen aikana. Perusteluksi on otettu WHO:n kanta asiasta. Itseäni tämä linjaus hivenen hymyilyttää sikäli kun tiedän, että muissa opetuspaikoissani maskeja suositellaan, seniorinikin niitä käyttävät sujuvasti tunneilla ja etenkin, kun ohjaamani lajit kyseisessä paikassa ovat niin leppoisia, että mittauslaitteeni Oura kuvittelee usein minun ottavan päiväunet "suorituksen" aikana. Miksi ihmeessä joku ei haluaisi suojella itseään ja toisia sellaisessa lajissa, jossa ei edes tule hiki tai hengästys? Täällä suurin osa tunneistani on onneksi nettipohjaisia jo lähtökohtaisesti. Mutta pari intensiiviä pidetään lähinä. Kellään ei ole enää paikallaan maskia, vaikka niitä käytettiinkin sääntöjen mukaisesti pukuhuoneessa, ja kun mainitsen, että muissa opetuspaikoissani niitä käytetään myös joogassa, katseet kiertävät seinänvieriä eikä viestiä haluta kuulla. Toisaalta tämä paikka on varovaisin siinä mielessä, että mitään yhteiskäyttövälineitä ei sallita lainkaan - ei edes niitä, jotka voisi helposti desinfioida. Lattiaan on teipattu merkit matoille, jotta kahden metrin turvavälit hahmotetaan. Paikassa on myös ilmavin ja tilavin sali, jossa ei koskaan tule samanlaista pöppöröistä oloa kuin muutamassa muussa opetuspaikassani - pöppöröö saattaa kertoa toki lisääntyneen hiilidioksidin (ja siten huonon ilmanvaihdon) lisäksi tai sijaan myös vaikkapa homeongelmasta tms. Sitä, tapahtuuko paikassa altistuksia tai tartuntoja, emme saa edes opettajat kuulla. Tätä perustellaan sillä, ettei oppilaitos käsittele salassa pidettävää tietoa, jota (yksilöidyt) terveystiedot tietenkin ovat. Jos kuitenkin joku haluaa varoittaa anonyymisti ryhmäläisiään sairastumisestaan, tieto on välitettävä suoraan oppilaitoksen johdolle, joka päättää yhdessä viestinnän kautta, kommunikoidaanko asiaa eteenpäin. (Tämä perustelu tuntuu tietysti vähän kummalliselta, kun tietää, että toisaalla meille kerrotaan altistumisista koontikirjeellä säännöllisesti ja toisaalla on ollut altistumisista tiedottavat epidemologisen yksikön laput koko rakennuksen ulko-ovessa jopa ohikulkijoidenkin nähtävinä.) (Mutta virkamiehenä työskennelleenä tiedän, millaisia lait ovat: niitä tulkitaan. Yksittäinen virkamies tulkitsee virkavastuussa lakia, ehkä tiimin tuki taustalla, ehkä ei.) 

Koska opetan kolmessa näin eri tavalla koronaturvallisuutta hakevassa paikassa, en ymmärrettävästä syystä voi pitää yhdenkään tahon toimintatapaa luonnollisena. En pysty kuvittelemaan, että näinhän tämä menee, koska näin tämän on mentävä. Tiedän, millä muillakin tavoilla toimitaan. Kussakin paikassa on hyviä puolia ja huonoja puolia. Tämä on ollut pelastukseni koko työaikani: Olen freelancerina nähnyt jos minkälaisia tapoja järjestää asiat. Olen oppinut ottamaan asioista itse selvää sen sijaan että luottaisin siihen, mitä minulle kerrotaan, etenkään juhlapuhemaisissa törähdyksissä. (Ja kyllä, lägään kaiken aikaa - opin koko ajan uutta - ne ovat kolikon kaksi puolta.)

Minua kohdellaan kaikissa paikoissa reilusti. Saisin kaikista paikoista ilmaisia maskeja laatikkokaupalla sekä lainavisiirin opetukseen. En ole koskenut näihin ilmaisiin tai lainavehkeisiin vaan olen hommannut paremman tason suojaimet itse - ehkä koska asia on huolettanut itseäni jo paljon aiemmin kuin hallintoa, ja tehtyäni itse pohjatyöt en pidä kirurgisia maskeja lainkaan ihanteellisena source control-toimenpiteenä liikuntaan enkä toisaalta usko visiirin estävän tarpeeksi aerosolileviämistä, jota moni maailmalla pitää ensisijaisena superspreading -leviämistapana.

Tämä on kummallinen syksy. Sama moniäänisyys päässäni jatkuu. Sama moniäänisyys, joka keväällä syntyi siitä, että tarkasteli maskien hyödyistä kirjotettua maailmalla, tiedeyhteisössä ja sitten toisaalta meidän hallinnossamme. Ja kun luen ihmisten mielipiteitä, hätkähdän välillä siihen tosiseikkaan, miten moni on ostanut sen tarinan, ettei koronaa kannata yrittää tukahduttaa - koska pääministeriämme lainaten, mitä hyötyä siitä olisi. (Ehkä hän ajattelee tukahdutuksen lockdownina, jota eivät seuraa mitkään rajoitteet? Mutta eihän sellaista kantaa ole kannattanut kai kukaan muu kuin muutaman maan hybridistrategia... mukaanlukien oman maamme hybridistrategia, jonka taustalla ovat täysin vanhentuneet arviot taudista, jonka kanssa koetetaan "tasapainoilla". Tukahdutimme vahingossa ja heitimme tulokset roskikseen, noin pelkistäen. Kuinka tehokas voisikaan olla tukahdutus, joka tehdään etukenossa ja suunnitellusti, ei vahingossa? Ja jota motivoisi tieto siitä, että sen tuloksia ei heti hassata?) On harmillista, jos ihmisten ajattelua hallitsee haastamaton ajatus, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa korona vastaan. Miten tällaisen ihmisen kanssa puhutaan? Miten häntä motivoidaan käyttäytymisenä muuttamiseen? Häntä voi ohjeistaa toki tarkastelemaan tilannetta muualla, mutta ilmeisesti niin kauan kuin tarkasteltava maa ei ole yksi euromaista, se ei ole sopiva vertailukohde. On luonnollista, että täällä toimitaan näin. Tämä on järkevä tapa toimia täällä. Tälle ei ole vaihtoehtoa. Jos joku esittää vaihtoehdon, voi pohtia, mikä häntä vaivaa. 

Ja totta kai ymmärrän, että luonnollisen menettämisessä on riskinsä. Tunnen joka ikinen päivä, joka ikinen facebookin avauskerta nihkauksen erilaisten todellisuuksien välissä. Ei ole helppoa mennä ainokaisena junaan maskin kanssa, ei ole helppoa toistaa toistamistaan, että mutta eikö tämän strategian taustalla ollutkin laumasuoja-ajatus, hyvä, no, mitä on käytännössä muutettu nyt kun siitä sanouduttiin irti. Kuten Vompsu sanoi: jos epäilee valtionsa hoitaneen asian parhaalla mahdollisella tavalla, osa ihmisistä näkee foliohattuna, ja kun sitä foliohattuepäilyä kohtaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa itsekin miettiä, että olenko foliohattu ja vaan ihan sekaisin.

Luonnollisen menettäminen ei toisin sanoen tunnu mukavalta. 

Toisaalta, kuten Dewey kirjoíttaa, ihminen tapaa ajatella vasta umpikujaan kosahdettuaan. Niin kauan kuin hommat vain sujuvat, ei ole tarvetta pysähtyä, tarkistaa lähtökohtiaan. Mikään homma ei ole sujunut ainakaan omassa maailmassani sitten maaliskuun. Ja se aktivoi ajattelemaan. 

Reflective thinking is always more or less troublesome because it involves overcoming the inertia that inclines one to accept suggestions at their face value; it involves willingness to endure a condition of mental unrest and disturbance. Reflective thinking, in short, means judgment suspended during further inquiry; and suspense is likely to be somewhat painful.

En osaa sanoa, ottaisinko mieluummin tilanteen, jossa ajelehdin onnellisesti elämän virroissa vai tilanteen, joka pakottaa minut oikeasti miettimään, mistä tämä kaikki oikein kertoo ja olenko arvioinut väärin vastuualueeni aiemmin, kun olen luottanut enemmän toimintapolitiikoihin. Onneksi ei tarvitse valita. Mutta sen tiedän, mitä ottaisin mieluummin: ottaisin mieluummin tilanteen, jossa ihmisten terveyttä ja henkeä suojeltaisiin pontevammin. Olisin ihan mieluusti siinä uskossa, että minut, tuntilaiseni ja läheiseni koetetaan tosissaan turvata. Ettei minun tarvitse itse lukea vieraiden oppialojen tekstejä osatakseni suojautua ja suojata. Ettei minun tarvitsisisi harmitella sitä, etten ottanut kamerallani kuvaa altistusilmoituksesta oppilaitoksen ovessa - koska kun menin katsomaan altistumiset-sivulta, sitä ei vielä ollutkaan siellä. Ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni foliohatuksi silloin kun koetan sanoa, että okei, sinulla on tämä yksi tarina, mutta entä jos se tarinana johtaakin harhaan ja lamaannuttaa juuri siinä kohdin, jossa jälkiviisaana joutuisi toteamaan, että tuossa olisin halunnut ymmärtää ja osata toimia paremmin. 

Mukavuus ja perustunnekategorioita

Koska koin keskiviikkona niin suurta epämukavuutta isoissa juhlissa, helpotuin eilen kovasti. Pienissä juhlissa oli nimittäin varsin mukavaa. Ihmiset vaikuttivat sympaattisilta, keskusteluissa sivuttiin mielenkiintoisia kysymyksiä (tarvitaanko toimivaan tiedeyhteisöön askeesin ihannetta vai riittääkö jo lahjomattomuus, koiraeläinten ymmärrys ja paikallistuntemus, kommunikaation tasot puheen ja selvästi erotettavien ja helposti sanallistettavien eleiden ulkopuolella), enkä juonut kuin vettä isosta olutlasista. Hämmentävää, miten paljon helpompaa on innostua, ihastua ja syttyä selvinpäin. Minun kohdallani se vain menee niin päin. Ainakin tällä viikolla...

Jäin torstain darraparanoiastressimöykyssä miettimään, miten tärkeää oikeastaan on jäsentää oman elämänsä perustunne- tai perusolotiloja ja niiden tyypillisiä ilmenemisolosuhteita. Ei siksi, että voisi pitäytyä mukavuudessa, vaan siksi, että jaksaisi paremmin ymmärtää silloin tällöin iskeviä paniikkeja, suruja ja niin edelleen. (En usko välttelytaktiikkaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että kun stressiä on jo ennestään riittävästi, voi olla ihan hyvä vähän höllätä tahtia ja olla tunkematta itseään oletettavasti hankaliin tilanteisiin, silloin kun tuskin kuitenkaan oppii selviytymään noista tilanteista, puhumattakaan siitä, että äkkäisi voivansa pitää niistä, viihtyä niissä...)

Niinpä tänään teen kirjoittamisen sijaan vain lyhyen kartaston:

Iloinen olo: liikunta ja liikunnan jälkeen, ystävien tapaaminen, eläimet, hymyt, metsä, kevät, kesä, sienestäminen ja marjastaminen ja yrttien kerääminen

Surullinen olo: välinpitämättömyys, tapaturmat, tunne ettei voi vaikuttaa asioihin, ilmastonmuutos, sukupuuttoaalto, kolmannen maailman ongelmat, oman muuttumisen hitaus, oma suuttumus (ei aina mutta usein)

Ulkopuolinen olo: suuret joukot, työelämässä eteenpäinsuuntautuneisuus, hyvätyyppiyden korostaminen, namedropping, perfektionismi, baarit

Joukkoon kuuluva olo: hiljaisuus, mietiskelevyys, armollisuus, huumori, virheiden ja hupsuuksien näyttäminen, asioista rakentavasti keskusteleminen, halaaminen, ihokosketus

Paranoidi ja toivoton olo: krapula (etenkin yksin krapuloidessa), joskus myös humalatila, eroaminen, ystävyyssuhteen katkeaminen tai sen uhka, liika kahvi tai tee (yli kuppi per päivä)

Ärsyyntynyt olo: fyysinen kipu, kilpailuasetelman korostuminen, yhdessä tekemisen hitaus, liika kahvi tai tee

Vihainen olo: fyysiseen koskemattomuuteen luvatta kajoaminen, viheltely kadulla, toisten (tuntoisten olentojen) törkeästi kohteleminen

Vetäytyvä olo: isot joukot, tunne että vahingoittaa toisia omalla surullisuudellaan

Hämmentynyt olo: rahakeskeisyys, vihana ilmenevät ennakkoluulot, rähjäyskulttuuri, perfektionistinen suhtautuminen kehoon ja kehollisuuteen, kun oma keho nousee tarkastelun kohteeksi jonkun toisen toimesta

Pelokas olo: perhe, lapsiperheet, epäonnistuminen tosissaan yrittämisen jälkeen, hymyilemättömät ihmiset, isot joukot, viinilasillista voimakkaampi humalatila, tunneilmaisun ekshibitionismina pitäminen, fyysinen kipu

Turvallinen olo: halaaminen, hymy, seksuaalisuus, sauna, lämpö, auringonpaiste, helle, meri, ulkonilma, metsä, eläimet, selvinpäin tai lasi viiniä, tavoitteiden selkeys, vaikeidenkin tunteiden näyttäminen niistä puhuen, asioiden selvittäminen piiloon lakaisemisen sijaan, hierominen ja hierotuksi tuleminen

Pysähtynyt olo: sotku, jonkun toisen tekemä aikataulu, ihmissuhteet joissa aito kiinnostus ja ihmetys on kuollut, samassa asunnossa yli 5 v., samoissa työtehtävissä yli pari vuotta, "olen tällainen ja tälläinen" ja "olen saavuttanut nämä asiat" (vs. mitä haluan, minne suuntaudun, tavoitteeni ja pyrkimykseni), makean syöminen ja siitä seuraava öllötys, tietämättömyys tavoitteista ja ihanteista

Kierroksista

Tänään illalla kello yhdeksäntoista. Tai jo aiemmin, viittätoista vaille kuusi.

Herään ennen seitsemää kierroksissa. Luulen nähneeni unta, jossa syön hieman raa'an ahomansikan, mutta sitten tajuan, että sen teinkin eilen valveilla. Puen ja harjaan hampaat, otan remmit ja koirat ja biojätepussin ja livahdan ulos. Ulkona tuuli on lempeä, vain hiukan ihokarvoja vastakarvaan painaltava. Luksusta on ulkolenkki ennen aamiaista.

On niin varhaista, ettei kävelijöitä vielä juurikaan ole. Tai siis, on, mutta nukkumassa. Kesämetsä on hiljaisempi kuin kuukausi tai kaksi sitten. Laululinnut ovat pesinnästä uupuneita. Aidalla sentään istuu vanha tuttavani mustarastas ja katselee Nasun tohellusta uteliaana ja ehkä aavistuksen verran varuillaan. Mobutukin jaksaa kävellä reippaana aamuisin, kun kuumuus ei vielä paina sen keuhkoja. Vai mitä kuumuus painaa vanhuksissa? Sydäntä? Ei ainakaan luustoa.

Metsässäkään mieli ei tyynny vaan riehuu ja riehuu raastaen mukaansa yhä tummempia ajatusmassoja. En osaa tulla levolliseksi näin. Päivällä on kuntoiltava ja sitten venyteltävä ja nukuttava, ja ehkä jonkinlainen tasapaino löytyy. Hampaat miltei kalisevat. Illalla on juhlat.

Niin kovasti kun rakastankin juhlia, jännitän niitä kyllä aika ylimitoitetusti. Samalla tavoin kuin matkalle lähtemistä tai tenttiä tai joskus kauan sitten jonkun kivan ihmisen näkemistä ihan pienellä seurueella. Enää en jännitä ystävien näkemistä sillä tavalla, mutta näin monta kerralla, se tuntuu miltei liialta. Olen innoissani, ja stressistä väsynyt.

Vaikeinta on tietysti exän kohtaaminen. Hieman kyllä helpottaa se, etten ole ainut, jolla on sellaisia vaikeuksia. Plaseeratessamme ihmisiä pöydän ääreen etukäteismallinnoksessa soi puhelin, kun ihmiset soittelevat, keiden vieressä tahtoisivat tai eivät tahtoisi istua. Ikään kuin me plaseeraajat emme olisi ihmisiä mekin. Pitkään kielsin itseltäni epämukavuuden ja pelon tavatessani exäni, mutta tunteita ja tuntemuksia on turha kieltää. Ne eivät tottele, ne eivät ole tottelemista varten. Oksettaa, kuristaa, ällöttää. Sellaista se on. Oikeastaan lakkasin teeskentelemästä itselleni kypsästi käyttäytyvää ihmistä tässä asiassa vasta Kissan siskon kuvattua täsmälleen vastaavat oireet kertoessaan, miten näki exänsä kadulla. "Mieluiten ois näkemättä kokonaan", hän sanoo.

Tavallaan olen sitä mieltä, tavallaan en. Olisi mukavinta olla näkemättä, mutta eihän mukavuus ole mikään perusarvo. Ei kai mikään sitä paitsi voi olla opettavaisempaa kuin tavata ihminen, jonka kanssa on joskus asunut, ja joutua hämmästelemään, miten sellainen on ylipäänsä ollut mahdollista, semmoinen asuminen. Kyseessä on kuitenkin ihminen, joka on aivan erilainen, joka pitää aivan erilaisista asioista ja arvostaa aivan erityyppisiä ihmisiä ja toimintaa kuin itse. Ihminen, jolle rakkaus on perverssioita ja atrappeja ja valtapelejä, lisääntymisstrategioita. Puheen tasolla, se tarkoittaa. Hämmästyin eniten, kun lähtiessäni hän itki. Se ei sopinut ollenkaan siihen, mitä hän sanoi. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että kumpikin meistä varmaankin yritti parhaansa suhteessa, mutta alkuasetelma oli kertakaikkisen mahdoton.

Pahinta on, että exän tapaaminen on niin surullista. En osaa lakata välittämästä ihmisistä senkään jälkeen, kun ne ovat liukuneet lähipiiristä kauemmas. Ja sitten surettaa, kun näkee, että toinen on lihonut ja vanhentunut ja elää toisella tavalla kuin niissä unelmissa, joita joskus kertoi. Ehkä se on sitäkin, että näkee niin harvoin. Usein nähtävät ihmiset eivät tunnu muuttuvan, heidän muutoksensa on niin hienovireistä ja hetkittäistä, että siihen sopetuu huomaamatta, mutta ihmiset, jotka näkee vuoden tai kahden välein alkavat helposti säälittää. Alkaa miettiä, meneekö niillä hyvin, mitä ihmettä niille on oikein tapahtunut, kun ne tuommoisia puhuvat.

Luultavasti exä on samalla tavalla huolissaan kurtistellessaan kulmiaan ja näyttäessään äkäiseltä heti minut huomatessaan, vaikka yritämmekin hymyillä ystävällisesti ja käyttäytyä aikuisesti. Hänellä on kaikenlaisia (enimmäkseen täysin lääketieteen nykynäkemysten vastaisia) oletuksia siitä, miten kasvissyöjien elimistö ei kykene tukemaan korkeamman päättelyn prosesseja. Ja hänestä naisten parasta ennen -päiväys ajoittuu siinä kuudennelletoista ikävuodelle joten varmasti tällainen vanha luuska tuntuu hänestä liikuttavan onnettomalta. Vaikka luuskalla onkin itseään nuorempi mies... sekin on tietysti degeneroitunutta hänestä, toisinpäinhän sen kuuluu mennä. Eikä edes lapsia, halleluujaa. Vaan kissoja, joita hän vihaa teoreettisin perustein joskaan ei luullakseni käytännössä. Kyllä, moraalinen tilani on epäilemättä huolestuttava hänen vinkkelistään. Etenkin kun epäilemättä en osaa taaskaan pitää turpaani kiinni tupakanpoltosta. Juu juu, kuulen kyllä ajatuksen. Se määräilee edelleen ymmärtämättä hedonismista pätkääkään ja ikään kuin terveyteni sille kuuluis.

Mutta tavallaan, kuuluu. Pidän exästäni, vaikken ymmärräkään häntä laisinkaan ja vaikka olemme arvokysymyksissä eri mieltä (ehkä sitä lukuunottamatta, että toisen ihmisen tappaminen ei ole hyvä asia - toisaalta en muista, kuka olisi ollut tästä kanssani eri mieltä). Tuntuu vain omalaatuiselta nähdä ihminen, jonka kanssa on joskus jakanut vaikka mitä asioita ja sitten ajatunut erilleen ja kauas. Se on epämääräisellä tavalla huolestuttavaa. Tavallaan, tekisi mieli pyytää anteeksi, mutten keksi oikein, mitä. Ehkä sitä, etten ole sellainen kuin minun piti olla? Että suostuin suhteeseen, joka nykykokemuksen valossa oli alusta lähtien silkkaa mahdottomuutta, ja sitten lopettamalla sen pahoitin hänen mielensä? Etten osaa ollut niin kuin mitään ei olisi ollutkaan?

Onneksi paikalla on seitsemänkymmentä muutakin ihmistä. Ja ruokaa. Täydellä vatsalla ei voi olla huolissaan. Mistä tulikin mieleeni - lienee jo aamiaisaika. Maustamaton soijajugurtti sekaan raastetulla verigreipin hedelmälihalla ja reilulla banaanilla kutsuu.

Otan äidin tällaisia tilanteita varten antamia tyyneyden tippoja. Tänään ei teetä eikä kahvia, ainoastaan kaikkea väsyttävää ja rauhoittavaa, etteivät kierrokset ylly liian suuriksi. Eipä silti, että plasebot tuntuisivat tehoavan. Olen jo etukäteen ihmismassan pauloissa sen verran kovasti, että toivon, että symblifunktion voisi toisinaan aivoista kytkeä pois ja siten säästyä kehotunteellisen ennakoinnin vitsauksilta. Menisi vaan ja olisi ja järkyttyisi vasta paikan päällä sen sijaan, että saapuu pöytään jo valmiiksi loppuunajettuna ja liian väsyneenä suhtautumaan mihinkään huumorilla. Vaikka tietysti odotan iltajuhlaa kovasti.

En ole edelleenkään päättänyt, laitanko mustan mekon vai toisen mustan mekon.