Nettikatkoksia

Kirjoitukseni harventuvat teknisestä syystä: meidän nettilaitteemme on korjattavana tai mitä sille nyt sitten tapahtuukaan. Viimeksi (noin kuukausi sitten) saimme kokonaan uuden laitteen tilalle. Olen vähän tympiintynyt nettisopimukseeni, joka on kahden vuoden mittainen ja jossa laitteen takkuillessa (mitä tapahtuu ilmeisesti aika usein tai sitten meillä on ollut huonoa tuuria matkassa) ei saa tilalle heti lainalaitetta vaan joutuu olemaan ilman nettiä korjausajan, siinä viikon. Kunhan korjausaikaa kilahtaa kokoon täysi kuukausi, soitan firman asiakaspalveluun ja pyydän mitätöimään seuraavan kuukauden laskun. Maksan palvelusta, en sopimuksesta.

Kesästä ei voi erehtyä. Taivaan olennoista voi. Luulen hetken kaukaista lentokonetta harvinaisen suoraviivaiseksi pääskysristiksi taivaalla. Pääskysiä on nyt taas paljon. Herätessäni avaan silmät ja katson ikkunasta taivaalle ja pääskysiin.

Toisaalta on hyväkin, etten ole voinut kirjoittaa, sillä sen seurauksena olen edistänyt aurinkohattuani ja nyt on enää lierin tekeminen jäljellä. Kovaa pellavalankaa on kiskottava virkkuukoukulla voimallisesti, jotta kudoksesta tulisi tiivis. Illalla sormien koukistajat särkevät ja kahdessa sormessa on iso rakkokin, mutta tervehdin niitä ilolla. Sormitreeniähän tässä tarvitaankin ennen hierojakoulun alkua! Rakotkin laskevat yön aikana, ovat vain kivistäviä tummempia alueita sormien syrjissä siinä missä virkkuukoukun kokomerkintä hiertää silmukoita kiskoessa. (Mikä ajatuskin sekin on, painaa hiertävää kohokuviota koukkuun... eikö varren voisi pitää pyöreänä ja numeron maalata?)

Eilen iski surullisuus heti aamusta, yhtä aikaa ukkosilman kanssa. Itkin uimalan altaassa aurinkolasien takana. Sitten alkoi sataa ja lasit oli nostettava otsalle. Lopulta oli noustava altaasta salamavaaran takia. En osaa tarkalleen sanoa, mitä itkin. Jotenkin vain lipsahdin sellaiseen moodiin, jossa mieleen tulee pelkästään asioiden surullinen puoli. Muistin rysähdyksenä kaikki surulliset asiat ja tunsin itseni kauheaksi ja epäkelvoksi ja en saanut itkua pidettyä. Altaan reunalla seisoi entinen liikunnanopettajani ja ohjeisti kuuroa tyttöä tulkin avulla. En tervehtinyt opettajaa, koska olen kerran ennen tervehtinyt ja sitten joutunut kertomaan, kuka olin, ja sietämään opettajan kiusaantunutta, kysyvää ilmettä, joka ei edellisellä kerralla missään vaiheessa helpottunut tunnistamiseen ja muistamiseen.

Olin vaivihkaisen surumielinen vielä illallakin, vaikka silloin olikin Annalan taimitori, jota olen odottanut pitkään ja hartaasti. Kävelin rauhallisesti alueella ja ostin kiinnostavia perennoja vapaalla valtakirjalla ystävää varten ja itselleni muutaman yrtin palstalle. En kuitenkaan ollut siinä innostuneessa palossa, joka yleensä luonnehtii tunnelmia taimitorilla. Ei itkettänyt, mutta ei innostanutkaan. Ehkä aamu vain poltti jaksamisen loppuun ja suru haalistui epämääräiseksi alakuloksi?

Tänään tuntuu ihan toisenlaiselta. Millä lailla? Sitä on vaikeaa yksilöidä. Ei ainakaan itketä lainkaan. Siitä onkin itse asiassa aikaa, kun olen viimeksi ollut sillä lailla itkettynyt kuin eilen. Ehkä se kaikki liittyy ihastusasian hautaamiseen, en ole sitä itkenyt tietoisella tasolla, joten ehkä suru tuolla tavalla sitten etsii purkautumistiensä? Oli kyseessä mikä seikka tai olotila hyvänsä, tänään on tosiaan toinen olo. Jotenkin päättäväinen ja toiveikas. On vain liikaa ohjelmaa. Koko ajan on mentävä jonnekin, kunhan kirjoittamasta pääsen. Olisi niin paljon hoidettavaa, se tuntuu ahdistavalta. Eikös tämän pitänyt olla se kesä, jonka lepään ja vapailen?

Onneksi huomenna näen kollegattaren ja vien tälle haalimani perennat (mehitähtiä, maatiaissyysleimua, valkoista tuoksuorvokkia, liuskasalkoruusua ja muuta ihanaa). Kollegatar elää samantyyppisessä myllerryksen tilassa kuin minäkin, ja hän ymmärtää kauhean hyvin, miltä tällainen elämäntilanne tuntuu. Tavallaan odotan tosi paljon koulun alkamista ensi syksynä, koska sitten kun koulu alkaa, minulla ei taatusti ole ollenkaan paukkuja pohtia sitä, onko parisuhde sittenkään kellekään tai ainakaan minulle sopiva elämäntapa, miten voisin äkkiä asua yhteisössä alpakoiden kanssa ja niin edelleen. Kuten yksi tiiviin uusopiskelun aloittanut ystävä sanoi taannoin, elämässä ei vain silloin ole aikaa millekään ihmissuhdesotkuille tai niiden ajattelemiselle. Ehkä ei ole aikaa epämääräiselle itkeskelyllekään, ja se kuulostaa aika mahtavalta. Toisaalta päivittäinen kouluilu kuulostaa hieman pelottavalta. Olen viimeksi tehnyt jotain tuollaista lukiossa ollessani, ja siitä on sentään aika tavalla aikaa jo. Lukiossa en ollut erityisen onnellinen tai tyytyväinen tai ihmissuhdemäreksimätön. Mutta ehkä se kuvaa enemmän murrosiän ja hormonituotannon alun myllerrystä kuin lukio-olosuhdetta. Toivottavasti...

Haluaisin vaikuttaa kokonaiselta ja määrätietoiselta samalla tavalla kuin muutama ystävä, jotka eilen näin taimitorilla. Vaikka ehkä kyse on vain sisäpuolen ja ulkopuolen välisestä jännitteestä: ulkopäin kaikki näyttävät aina niin määrätietoisilta ja kunnollisilta ja selkeärajaisilta, kun taas ajatukset, toiveet ja kiinnostuksenkohteet kimpoilevat, hajoavat ja hahmottuvat aika kaoottisesti, ja kun tuota omaa sisätilaansa tarkastelee samalla katseella kuin toisia, ei voi kuin voihkaista epätoivosta: siinä ei näy sellaista yksittäisen ihmisen valpasta hahmoa kuin toivoisi. Tai ei, se on liian ankara arvio. Joskus kyllä näkyy, joskus on täysin hereillä ja suuntautunut ja naulinnut koko huomionsa tiettyyn asiaan, koko keho kihisee sitä kohti, mutta useimmiten ei... useimmiten jostakin pilkahtaa kysymyksiä, päänpudistuksia, ärtymyksen säie, hiven kauhua, tunne itsehallinnan menettämisestä.

Keskustelimme eilen Vompsun kanssa mielenkiintoisesta seikasta, itsensä uhriksi kokemisesta. Huomasin, että niin surkea ja itkuinen kuin olinkin, minua ei oikein saa sellaisenakaan tungettua uhrin rooliin vaan kamppailen vastaan hurjasti. En halua jäsentää itseäni miksikään uhriksi, se ainakin selvisi. Ja kun koetin sovitella tuollaista roolia hypoteettisesti ylleni, ihan vain kokeillakseni, mikä siinä tökkisi (koska Vompsun oli vaikeaa ymmärtää, miksi uhrin rooli oli minusta ikävämpi kuin pahiksen tai ainakin ikäviin asioihin osallisen ja niiden hiljaisen hyväksyjän rooli), luontaantyötävyydeksi paljastui se karmea avuttomuuden tunne. En haluaisi rohkaista sellaista itsessäni, en todellakaan. Ja ehkä siksi kavahdan uhrin rooliin astumista. Siitäkin huolimatta, että on asioita, joissa vaikutusmahdollisuuteni ovat varsin vähäiset, kuten nyt vaikka meidän nettikapineemme toimimattomuus.

Hmm, kuulostaakin kyllä vähän hassulta, että olisi netittömyyden uhri.

Pipollinen

En enää osaa kunnolla kuvitella, millaista olisi elää ilman pipoa. Pidän usein kesälläkin pipoa tai huivia, koska en jaksa värkätä hiuksia enkä olla alinomaa pesemässä niitä. Lisäksi pipo tai huivi päässä tuntuu kauhean mukavalta, koska esimerkiksi korviin ei tuule ja pää tuntuu lämpimältä. (Nenäni on jääkylmä aina paitsi sellaisella helteellä, jossa muut suomalaiset tuskastuvat, tai sitten pipoa käyttäessä.)

Useimmiten en edes muista, ettei näin ole ollut aina. Lapsena rakastin pipoja, koska pipo tuntuu hyvältä, mutta nuoruusaikana kieltäydyin pipoista täysin. Saatoin välillä käyttää hattua, mutta enimmäkseen sinnittelin pakkasessakin paljain päin. Kuvittelin, että kehoni karaistuisi ja sisuni kasvaisi, ja hämmästelin heitä, jotka eivät tunteneet vetoa luostarimaiseen elämäntyyliin eivätkä kolmikymmentäluvun kylmiin kylpyihin. Riitelin asiasta melkein päivittäin isän kanssa. Isä halveksui sitä, miten turhamainen ja suuruudenhullu olin asiassa (vaikka se kai kuuluukin nuoruuteen ja kokemattomuuteen, se suhteellisuudentajuttomuus) ja itse taas halveksuin isää siitä, että hän halusi mennä aikaisin nukkumaan ja hiipparoi kotona jo iltakahdeksan aikaan pipo päässä, villasukat jalassa ja yömekko päällä. (Suurimpia häpeänaiheitani oli tuolloin se, mitä muut sanoisivat, jos tietäisivät, että isä preferoi mukavuussyistä väljää kolttua miehekkään pyjaman sijaan. Nykyään minua kiinnostaisi tietää, käyttävätkö miehet oikeasti pyjamia koskaan? Minusta tuntuu, että kaikki miehet nukkuvat teepaidoissa ja boksereissa tai pitkissä kalsongeissa.)

Huvittavimpia puolia nuoruuden miettimisessä on se, miten ehdoton ja johdonmukaisuudesta piittaamaton saatoin olla. Vaikka itse karaisin itseäni kahlaamalla huhtikuusta marraskuuhun meressä ja kieltäytymällä käyttämästä pipoa, kauhistelin ystävän hevihenkistä poikaystävää, joka kieltäytyi käyttämästä käsineitä, se kun ei ollut "heavy rock spiritin" mukaista. Ehkä ongelma oli perustelun heavy rock spirit, en ole ikinä pitänyt raskaasta musiikista vaikka koetinkin opetella pitämään siitä, pitiväthän kaikki ystäväni siitä. Kuuntelin tuntikausia Pearl Jamia ja Stone Temple Pilotsia ja Guns'n'Rosesia ja Soundgardenia ja kävin joillakin keikoillakin ja koin totaalista ulkopuolisuutta, kun en vain saanut musiikista mitään vastakaikua, toisin kuin keinuvasta bossa novasta ja iloisesta etnisestä musiikista. Ehkä heavy ei vain sovi luonteeseeni. Silloin en vielä kyennyt hyväksymään sitä, ettei jokin sopinut minulle. Koetin tunkea itseni pitämään siitä, tästä ja tuosta, kunnes kyllästyin. Ja koko sen ajan, kun koetin pakottaa itseni pitämään asioista, joista en pitänyt, olin aika onneton ja kipuilin niiden ihmisten kanssa, joiden tuntui olevan luontevaa pitää noista seikoista.

Nuorisokulttuurin rock-vetoisuus on ollut minulle aina ongelma. Oikeastaan en ole pitänyt monestakaan rockkappaleesta enkä myöskään ole kokenut itseäni nuoreksi tai kapinalliseksi kuin aivan hetkittäin, lähinnä silloin kun olen ollut rakastumaisillani johonkuhun ja minusta on tuntunut siltä kuin voisin kävellä talojen lävitse niin halutessani. En ole tainnut kokea sitä tunnetta elämässä kuin ehkä viitisen kertaa eikä se selvästikään rajoitu nuoruuteen, mutta ennemmin olen aina arvellut, että jotakin sellaista ehkä kapinallisemmin elävät nuoret kokevat.

Omat kapinoinnin muotoni kuten kotoa karkaamiset ja seksuaalisekoilut ja hillittömät juomingit nuorempana ovat liittyneet aina vain jäytävään pelkoon ja ahdistukseen ja tunteeseen, että olisi oikeastaan kaikille parempi, jos kuolisin, koska minulla ei ole paikkaa, minne mennä, ja joka tapauksessa minua olisi täysin mahdotonta rakastaa. (En koskaan nuorempana tullut ajatelleeksi, että tuollainen kokemus voisi olla nuorten ulkoisiin vaikutelmiin tuijottamisen, kulutuskeskeisyyden, ehdottomien idealismien ja kapinallisuuden korostamisen ytimessä. Ajattelin, että muilla on jotenkin loistava ja makea olo ja siksi he osaavat aina pukeutua, meikata, puhua ja halveksia toisia sillä tavalla, joka vaikuttaa juuri samalta asenteelta, joka nuorisomuodin mallien asennoista ja eleistä tihkuu.)

Jos olisin viisitoista- tai kaksikymmentävuotiaana saanut tietää, että nykyään hiihtelen kotona villapaidassa, kaulaliinassa, rannelämmittimissä, villasukissa, verkkareissa ja pipossa, ja että en tahdo käydä baareissa kun ne ovat niin iltapainotteisia, olisin varmasti ryöminyt sängyn alle parkumaan kurjaa keski-ikäistä kohtaloani. Mutta pipo päässä on hyvä olla. Nenä ei valu. Sormet tuntuvat lämpimiltä. Korviin ei satu.

Nyt ongelmilta tuntuvat enemmän tilaisuudet, joissa huomaa olevansa ainoa pipopäinen. Suhtaudun kyllä niihin aika rennosti. Sitä paitsi minulla on monta kivaa pipoa ja voin aina muistuttaa itseäni siitä, miten kurjalta tuntuu olla sisätiloissa ilman pipoa, pää alttiina vedoille ja säryille. Lisäksi on ihan selvää, että koska en osaa laittaa hiuksiani kauniisti kuitenkaan, pipo päässä olen itse asiassa epäilemättä viehättävämpi kuin ilman pipoa. Kummasti arvostukset ovat kääntyneet päälaelleen. Aiemmasta autonomian ja aikuisuuden merkistä, avopäisyydestä, on tullut konformisuuden ja vaivalloisuuden merkki.

Olen vähitellen neuvotellut itselleni luvan mukavaan oloon. Kunhan se ei vie käytäntöihin, jotka vahingoittavat toisia suoraan tai välillisesti (kuten vaikka henkilöautoiluun; minun on kyllä vaikeaa kuvitella, miten se voisi tuntua mukavalta, ajaminen on niin vaivalloista ja kyydissä istuminen tylsää enkä kuitenkaan yleensä raahaa useita nyssäkällisiä tavaroita mukanani, mutta olen nähnyt sellaisen muutoksen tapahtuvan joillekin tuntemilleni ihmisille), tuo lupa tuntuu ihan hyväksyttävältä ja kannatettavalta. Nuorempana juuri tuo "tuntuu hyvältä" ärsytti itseäni ihan sanomattoman paljon: miksi ihmeessä jäädä siihen mikä tuntuu hyvältä sen sijaan, että kouluttaisi itsensä pitämään vaikeista mutta huikeista asioista kuten jääkylmästä vedestä tai nokkosten poltteesta paljailla säärillä? Eihän sellaisessa hyvien olojen kuulostelussa ollut mitään mageeta eikä edistyksellistä.

Nykyään nuoruuden kauhistus tuntuu mustavalkoiselta ja jäykältä ajattelulta. Sillä jos tarkastelen elämääni kriittisesti, on ihan selvää, että minulla on joka tapauksessa paljon vahvempana taipumus (toki elämänalueesta riippuen; joillain alueilla selkeästi vahvempana ja toisilla vain niukasta vahvempana ja joillain alueilla tuskin havaittavana lainkaan) edistää käsityskykyäni ja kokeilla uusia asioita, vaikka se sitten tarkoittaisikin ahdistuksen ja vaikeiden olojen sietämistä ennen kuin totun uuteen käsitteellistämisen ja toimimisen tapaan. Taipumus jumittua tekemään "niin kuin olen aina ennenkin tehnyt" on minussa usein huomattavan heikko ja huomaan usein hämmästeleväni sitä toisissa ihmisissä, jos he sanallistavat perustelunsa jollekin menettelylle näin tai kaiken huipuksi esittävät perustelunaan, että "eivät oikein osaa kuvitella, että voisivat oppia tekemään toisella tavalla". (Vasta aivan viime aikoina olen alkanut hahmottaa, että kenties näin todella on, että heistä tuntuu tältä, että he eivät ole tottuneet ärtymään elämäänsä ja päättämään muutoksesta. Ehkä heiltä puuttuu toiveikkuutta, halua kestää muutokseen liittyviä vaikeuksia ja ponnisteluita tai ehkä he arvelevat, että ympäristö tuomitsisi muutoksen. Minä taas itse tiedän menettäväni toivoni helposti, jos minusta tuntuu, että minut joko pakotetaan jatkamaan kaikkea samaan vanhaan totuttuun malliin tai etten osaa keksiä tilanteelle vaihtoehtoja.) Toki minäkin jumitan joissakin asioissa, mutta siinä vaiheessa, kun huomaan toimivani automaattisesti ja kyseenalaistamatta, käyn yleensä riivaamaan itseäni sen suhteen, että minun pitäisi edes koettaa toimia jotenkin toisinkin, jotta voisin ajatella toimivani siten, kuten todella näen parhaaksi. (Huh, miten pitkä ja monipykäinen lause.)

Kai minulla sitten on voimakas sisäänrakennettu muutospaine ja muutosusko. Vanhempani väittävät, että olen ollut tällainen lapsesta saakka, toki ujouteni rajoissa: jatkuvasti etsimässä uusia tapoja tehdä sama asia eri tavalla, silmittömän utelias ja helposti monotonisiin tehtäviin leipiintyvä. (Olkoonin, että koululaitos opetti minut pinnalta käsin tarkkailtuna melko rauhalliseksi "hauki on kala" -tyyppisten toistoharjoitteiden suhteen. Minulle koululaitos ei opettanut oppimisen iloa, koska minulla oli se jo, olinhan itse opetellut lukemaan ja laskemaan kouluikään mennessä. Sen sijaan se opetti minulle kärsivällisyyttä tylsyyden suhteen. Siitä on keskimäärin tosiaan työelämässä enemmän hyötyä kuin oppimisen ilosta. Parisuhteessa sanoisin kyllä olevan toisin päin. Tai että ainakin parisuhteessa olisi hyväksi olla ongelma- ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa tylsyyden sietämisen keskeisyyden sijaan.)

Hmm, ajauduinpa kauas piposta. Ja toisaalta taas en: kyllähän pienet asiat usein saavat valtavia symboliarvoja. Pipo - tuo pieni, lämmittävä lärpäke - voi edustaa pakkovaltaa, autonomiaa, aikuisuutta, lapsuutta, kapinaa tai sen kukistamista, heavy rock spiritin puuttumista, liikaa myönnytystä kehon tarpeille ja viesteille tai kehon viestien tarkkakorvaista kuuntelemista ja kehon viisauden kunnioittamista, mikä elämäntyyli tai näkökulma nyt sitten onkaan tarkastelun lähtökohtana. Kun näen pipon jonkun toisen päässä, en voi kovinkaan luotettavasti arvata, mitä pipo hänelle edustaa. On parasta kysyä, jos tosissani olen kiinnostunut asiasta. (Joskus kysymykseen suhtaudutaan puoliärtyisästi: "No eikö susta tänään muka ole kylmä?" Ehkä pipo tällöin edustaa rationaalisuutta tai arkijärkeä?)

Minun piponi on sovinnollinen ele montaa sellaista asiaa kohtaan, joihin ennen suhtauduin levottomasti ja ärtyisästi. Isää, kehon kuuntelemista, oman kehon haavoittuvuuden myöntämistä ja sen mukaisesti toimimista, sitä seikkaa että enemmistö saattaa olla myös oikeassa, esimerkiksi. Olen jopa kutonut ja virkannut muutaman pipon, mikä on sentään melkoinen myönnytys suuren osan elämäni miesten halveksumia "naisten hommia" kohtaan. (Minä en ole oikein onnistunut halveksumaan kutomisia, koska muistan hyvin tarkasti, miten huono olin koulun käsitöissä ja miten en ikinä oppinut ajattelemaan äidin tavalla, että käsityötaidoilla ei ole mitään väliä maailmassa, jossa kaiken voi kuitenkin ostaa rahalla. Mutta en liiemmin mainostanut tätä puolta käsityöharrasteita halveksiville eksilleni, tunsin vain salaista helpotusta siitä, etteivät he odottaneet minulta mitään naisellisten taitojen taidonnäytteitä lapasten tai vastaavien muodossa.) Etenkin virkkaamisesta tykkään, koska kutomisessa pitää hallinnoida kahta puikkoa ja mahdollisesti karkaavia silmukoita enkä ole erityisen käsistäni kätevä enkä edelleenkään pidä kudetta riittävän kiinnostavana keskittymiskohteena. (Kutominen on minusta edelleen tappavan yksitoikkoista ja tylsää vähän samalla tavalla kuin huonot lukuromaanit, joiden juonenkäänteet on helppo arvata jo ensisivujen perusteella. Uh, karmeus.) Virkkuukoukkuja on sentään vain yksi ja vain yksi silmukka voisi karata. Lisäksi virkkaaminen on paljon plastisempaa muodoiltaan ainakin minun taitotasollani, ja aikuisharrastaminen antaa mahdollisuuden virkata juuri sillä lailla kuin päähän pälkähtää, ilman mitään raivostuttavia ennakkokäsityksiä siitä, mitä (koulussa virkattiin pitsiliina, mitä sellaisella voi edes tehdä?) ja minkänäköistä jälkeä aloituksesta pitäisi syntyä. On juuri sopivan kinkkinen pähkinä järkeillä, miten virkataan pallo tai päärynä, mutta sellaisen kutomiseen tarvitsisin ohjeet, ja silloinhan koko hommasta katoaisi elävä ongelmanratkaisun ulottuvuus ja se tylsistyisi entisestään.

Ja taas ajauduin teilleni pipoista...

Ehkä nyt puen päälle ja lähden lounaalle ystävän kanssa. Ajattelin pitää pipon koko ajan päässä. En tahtoisi sairastua jouluksi, ja oikeaa korvaani vihloo hieman ja kurkkuni on raspi.