Tirlirlei

Hassua, miten nopeasti mieli kääntyy. Ketterä mieli, kehun sitä. Uneliaisuus väistyy muutama päivä läpikotaisin torkkumisen jälkeen.

Hupsu tiedeuutinen käsittelee rakastumisen nopeutta. Niin, mielet liikahtelevat tosiaan ketterästi. Ystävä kommentoi linkkiä ja kysyy, tarkoitetaanko tuossa rakastumisella nivuskutkutusta vai haavetta vierekkäisistä hautapaikoista. Ajatus vierekkäisistä hautapaikoista kuulostaa itsestäni ensin hupsulta ja kuvittelen, millaista olisi elää rakkaussuhdetta, jonka jotenkin merkityksellistäisi tällainen haave. En oikein osaa kuvitella sellaista. Sitten tulen vähän surulliseksi, mutta vain vähän, koska onhan minulla tunteen ja asenteen erottelu, ja pidän selvänä, että ilman tuota erottelua elämä säpälöityy kauheaksi myllertäväksi showksi. Tunteet tulkoon vahvoina ja ravistelevina, mutta niiden tyynnyttyä on osattava suhteuttaa ne ympäristöön, koko elämän kokonaisuuteen.

Ei minusta rakkaus ole sillä lailla pyhää etteikö sitäkin kannattaisi suhteuttaa, pistää sitä mittasuhteisiinsa, tarkastella sen seuraamuksia.

Ja jotenkin, jostakin syystä, en osaa eritellä syytä tarkasti, voin kyllä keksiä monia osasyitä, mutta epäilemättä ne jättävät kokonaiskuvasta suuren osan hämäräksi, jotenkin jokin minussa suhtautuu vastahankaisesti ajatukseen, että rakkautta arvotettaisiin sen kestävyyden takia. Tarkoitan: käytännön kestävyyden, asiaintilojen sietämisen takia. Sillä kyllähän rakkaus tavallaan kestää silloinkin kun ihmiset eroavat. Tai ainakin minun rakkauteni tapaavat kestää. Tiedän, ettei elämästä tämän ja tämän ihmisen kanssa tullut sellaista, että kumpikaan meistä olisi halunnut kestää sitä enää hetkeäkään pidempään tai että tajusimme, että tuo hetki on hyvin pian lähellä, tai että toinen meistä tajusi niin ja toinen myöntyi uskomaan sen. Ei se muuta miksikään niitä tunteita, niitä tapahtumia, joita välillämme oli - ja on. Ei side niihin ihmisiin katkea sen takia, ettei toista näe kuin vuosien välein tai ettei toinen vastaa kirjeeseen tai että rakastuu johonkuhun toiseen.

Onkohan minusta mikään niin pyhää, ettei sitä kannattaisi suhteuttaa elämän kokonaisuuteen? Eipä kai. (Tietysti suhteuttamisessa on aukkokohtia, sitä on helppo irvailla ja osoittaa sen puutteellisuus, likinäköisyys ja hätiköityys. Silti huomaan pitäväni sitä parempana kuin tunteeseen takertumista, sen väkivalloin pitkittämistä.)

Niin että ne hautapaikat vierekkäin ovat jääneet minulta aina kuvittelematta. Pisimmässä suhteessani tähän saakka, yhdeksän ja puoli vuotta, uskalsin sanoa toiselle juuri ja juuri, että tällä hetkellä kuvittelen, että haluaisin elää kanssasi elämän loppuun saakka, mutta kuka tahansa kuulee, ettei romantikkoa tyydytettäisi tällaisella illuusiottomalla kuvauksella asiaintilasta. Mutta niin silloin kuvittelin, ja olin hyvin tietoinen kuvitelmien hauraudesta. Ehkä on niin, ettei minun elämässäni ole koskaan ollut mitään niin kovaa, uskottavaa ja kiinteää, että pystyisin - tai olisin silloin pystynyt, silloin näet suhtauduin rakastamisen mahdollisuuksiin paljon löyhemmin ja luottavaisemmin kuin nyt - muodostamaan oikeasti uskomuksen, tai oikeastaan, hahmottamaan muodostavani uskomuksen halusta elää jonkun kanssa loppuun saakka sen sijaan että hahmotan muodostavani kuvitelman.

Nykyään lisäisin lauseeseen niin paljon ehtoja, että kuulija varmasti pitkästyisi. Ehkä asian voisi kuitenkin sanoa lyhyemminkin: että rakastaa tässä ja nyt. Siinä kaikki. Sen on riitettävä. Jumalat suokoon, etten koskaan törmää rakastumishetkellä kehenkään, joka on enemmän hautapaikkatyyppiä. Siitä voisi tulla tosi rumaa jälkeä. Etenkin kun suhteeni tyypillisesti tuntuvat kestävän vuosia, eivät kuukausia tai viikkoja. Sellaisessa hautapaikkatyyppisempi rakastuja kenties siinä vaiheessa olisi tuudittautunut kuvittelemaan, että höpinäni siitä, miten nyt minusta tuntuu ikään kuin siltä kuin voisimme aina elää näin, tarkoittaisikin sitä, että tuo nyt jotenkin venyttäytyy, kertautuu. Että sen jatkuminen olisi taattu riippumatta siitä, miten tunnelma suhteessa muuttuu. (Jos jostakin voi olla varma, niin siitä muutoksesta.)

Näistä asioista ihmiset puhuvat joskus, kun heitä hieroo. Tai kun heidän kanssaan vesijuoksee tai istuu kahvilassa tai kävelee valoisia katuja ja on kevät ja kimmeltävä tuskapöly lentää... Aika usein näissä monologeissa, jotka harvemmin kääntyvät vastavuoroisiksi, sivulta kun on aika vaikeaa sanoa mitään, edes mitään lohduttavaa, kipu vihlaisee liian paljaana läpi. Se kuultaa selvästi läpi siinä, miten toisenlainen rakkauskäsitys tuomitaan epäkypsäksi. Joskus, jos toinen tuntuu valmiilta kuulemaan, mitä saattaisin sanoa, sanonkin jotakin siitä, miten en itse osaa olla varma siitä, onko jokin reaktio nyt varsinaisesti kypsempi kuin toinen. En osaa itse sillä lailla hahmottaa kypsänä hautakivien ajattelemista enkä niiden ajattelemisen vastustamista. Kai ne ovat vain tulosta erilaisista elämistä, erilaisista käsityksistä siitä, miten ihmiset elävät elämäänsä, ehkä myös kannasta siihen, kannattaako ajatella, että on jokin tapa, jolla pitäisi elää elämäänsä.

Menen siihen keskusteluun jotenkin vastahankaisesti, koska en ajattele, että kenenkään pitäisi ajatella niin kuin ajattelen. Tai että kenenkään pitäisi ajatella jotenkin toisin. Ylipäänsä, koko pitäminen... no, tiedät varsin hyvin, mitä siitä ajattelen. Ettei pitäisi ajatella, että pitäisi! Huvittavuuden huippu. Mutta huomaan kyllä sen, että minusta ihmisten pitäisi vältellä ajattelemattomuuden ja epäkypsyyden tuomioiden ja leimojen langettelemista. Huokaus. Hihitystä.

Äh, koko asia on sellainen sotku, ettei siihen mieluusti työntäisi pitkää sirovartista älyn lusikkaa, joka on oikeastaan tarkoitettu jäätelöannosten vaivihkaiseen herkuttelemiseen, ei spagettioksennuksen hämmentämiseen. Helskatan odotukset. Mikä ihmeen oikeus minulla on odottaa ihmisten kuuntelevan itseään ja pysäyttävän itsensä talviteloille mietiskelemään siinä vaiheessa kun he hoksaavat osoittavansa sormella aina toisaalle. Niin kuin pysäyttelen nyt itseäni. Jarrutan, pyörin kehässä, puren nilkkojani. Miksi tuommoinen odotus kiusaa ajatteluani? Sanon sille hei-heit. Syytelkööt toiset miten tahtovat. Leimatkoot ja muriskoot ja puriskoot.

Yksi asia on kuitenkin varma ja selkeä. Minua huvittaa ajatus, jossa rakastumiseen sisältyy vierekkäisten hautapaikkojen kuvitelma. Miksi ihmeessä? Miten se lohduttaisi? Ehkä olen katsellut liikaa vanhempieni torailua, toistuvaa epätoivoa ja sen kaiken vastapainona ylpeyttä siitä, että he ovat säilyneet yhdessä ja tukeneet toisiaan. Ehkä olen tuntenut liian selvästi kehossani tiettyjen suhdekuvioideni vaatimat kieltäymykset, huonosti tehdyt sanattomat suhdesopimukset, etääntynyt tunteesta, että yhdessäolossa sinänsä olisi jotakin iloitsemisen arvoista, jos enimmäkseen joutuu nieleksimään hevoskuureittain kiukkua, välinpitämättömyyttä, molemman osapuolen osaamattomuutta sopia käytännön asioista. Vähältä piti, etten yhdessä vaiheessa käynyt katkeraksi. Huomasin sen juhlissa, kun ystävä valitti, siitä on monta vuotta jo, miten vaikeaa on löytää pysyvää kumppania. Vastasin siihen luettelemalla, mihin kaikkiin myönnytyksiin hänen ei tarvitse suostua, koska hän ei koeta pitää suhdetta edes jotenkin hengissä. Hätkähdin kuunnellessani sanoja, jotka tulvivat suustani. "Mutta teillähän on kaikki hyvin?" kysyi ystävä. "No tietysti", sanoin topakasti, mutta olin jo ehtinyt säikähtää sitä katkeruutta, jonka olin lakaissut sisääni piiloon vain odottamaan tällaista purkautumistietä.

En enää haluaisi joutua kuuntelemaan itseäni puhumassa niin. Mieluummin kuuntelen sitä, miten epävarma ja päättämätön saatan olla. Miten kiintyvä, onnellinen, väsynyt, virkku, kepeästi asiainlaidasta toiseen kiepsahtava. Vaikka epäkypsäkin. Kyllä minä mieluummin taidan leimaantua epäkypsäksi kuin marttyyriksi. (Vaikka vähän pelkään, että jos minut leimattaisiin oikein tarmokkaasti ja perustellusti epäkypsäksi, osaisin sommitella siitä marttyyriutta jollain kierolla silmänkääntötempulla, jos en muuten niin sitten vaikka siksi, että voisin raivostua siitä itselleni pari sekuntia myöhemmin, asetelman tajutessani.) Vaikka en oikeastaan oikein osaa hahmottaa epäkypsyyttä - niin usein se tuntuu jotenkin liittyvän ajatukseen, että olisi yksi ainoa oikea kypsyys, ja sitä taas en oikein osaa ostaa, koska minusta vaikuttaa siltä, että on monia varsin viisaita tapoja elää ja tehdä ratkaisuja, ja että tärkeintä kai on, että on jotensakin sinut oman tapansa kanssa ja ei raivostu ihan mielettömästi toisille niiden omista tavoista ja että se, mikä sopii yhdelle, ei tosiaan istu toisen pirtaan. Että epäkypsä tarkoittaakin eri tavalla elävä tai eri tavalla asiat hahmottava, tai vielä karmeampana, eri tavalla asiat hahmottaa tahtova.

Mistä palaan takaisin tähän hemmetin raivostuttavaan ajatukseen, että ihmisten pitäisi vältellä termiä epäkypsä muista kuin itsestään puhuessaan. Ehkä he tahtovat käyttää käsitteitä epämääräisesti tai hahmottavat sellaisen määräisyyden tai tahtovat hahmottaa sellaisen määräisyyden, jota minä taas en tahdo hahmottaa. Huooh. Entäs sitten? Eipä kai sen kummempaa kuin että ihminen, joka puhuu näin, saa minut vetäytymään piirun taaksepäin, koska hän tuntuu tahtovan itseltään ja itselleen niin erilaisia asioita, että menee taas hyvän aikaa, että houkutun saman piirun verran eteenpäin, lähentymään ja tutustumaan. Tietynlaiset tavat ajatella saavat minut surumieliseksi, ei se sen kummemmalta vaikuta. Ja mieluiten oleskelen niiden kanssa, joiden kanssa surumieli ei paina minua yhä lituskaislatuskaisemmaksi, yhä mietteliäämmäksi, yhä vaitonaisemmaksi. En tarkoita, että nämä ihmiset olisivat pahoja tai väärässä. Ei; minä en vain voi hyvin heidän lähettyvillään. En osaa voida hyvin heidän lähellään. En silloinkaan, kun he pitävät minua viisaana ja kypsänä ja joitain muita epäkypsinä. Koko akseli minua huolestuttaa paljon enemmän kuin oma tai jonkun itselleni tärkeän ihmisen sijoittuminen sille.

No, ehkä nyt voisin antaa tämän asian olla rauhassa.

Joka tapauksessa, ystävä kommentoi pian, että rakastuessaanhan sitä automaattisesti haluaa jakaa aivan kaiken toisen kanssa. Mihin minun oli vastattava, ettei oma rakastumiseni kyllä synnytä mitään automaattista halua jakaa kaikki toisen kanssa. Päinvastoin, usein syntyy täysi paniikki siitä, että olen tulossa hulluksi jollakin tavalla. Erotan selkeästi ziljoonia syitä sille, miksi arki toisen kanssa muuttuisi aika nopsasti sellaiseksi, jollaista en tahdo, niin lääpälläni kuin saatankin olla. Käyn itseni kanssa vakavia keskusteluja siitä, mistä kaikesta olen halukas joustamaan ja mistä taas en suostu luopumaan tuumankaan vertaa. Joku on vain valitettavasti tosjauttanut pääni tykinkuulalla paskaksi ja romahdan keskellä katastrofia valon nopeudella selkä edellä kohti maanpintaa. Ja olen siitä onnellinen samalla kun pelkään enemmän kuin muuten ikinä. Pelkään siitä, että saatan luopua asioista, joista tiedän järkeväksi pitää kiinni.

Ystävä kirjoittaa, että taas nähtiin, miksi parinmuodostus on niin hankalaa, kun rakastuminen aiheuttaa eri ihmisissä niin erilaisia reaktioita. Eikä vain rakastuminen, voisi todeta. Ei vain rakastuminen. Veronkierto. Kerjääminen kadulla. Puhe hiilineutraalista yhteiskunnasta. Superfoodit. Jonkun kolmannen epäkypsäksi sanominen. Vieraalle ihmiselle huutaminen äkkiarvaamatta. Työtarjous. Massaeroaminen kirkosta. Vaikka mikä.

Ihmeellistä, että ylipäänsä saamme kommunikoitua asioita niidenkin kanssa, joiden kanssa ei tule lojuttua päivittäin matolla tai istuttua keittiönpöydän ääressä, jolloin vääjäämättä on hahmottuva, että tätä toistakin järkyttää, heitättää, raivostuttaa, ilahduttaa, mutta että nuo reaktiot syntyvät sellaisissa paikoissa, joihin niitä ei itse kuunaan arvaisi sijoittaa, jos olisi pakko arvata, ja onneksi ei ole pakko, koska vähitellen voi oppia, hahmotella, huomata toisen hyvyyden ja järkevyyden kohdissa, joita aluksi säikähti jollakin tavalla. Hyväksyä, että se nyt vain on hänen tapansa hoitaa osaansa maailmassa.

Ai, mieleni on kevyt ja huoleton, eikö se muka hahmotu tekstistä? On se! Vain silloin kun se leijuu, kieppuu, tanssii, jaksan tarttua tuollaisiin ärsyttäviin ärsyyntymyksiin. Vain silloin asioita ratkeilee. Ilo palaa, tanssii saksanpolskaa, vaikken saakaan tehtyä tänään sitä mitä piti. Olisi pitänyt. No, samantekevää.

Tasaantumista odotellessa

Hämmentävää, miten hankalasti keho osaakaan asettua. Ei sitä tunnu kiinnostavan tippaakaan uuteen asuntoon asettuminen. Ensin en osaa nukahtaa, tai pysyä unessa, mikä ilta mitenkin päin, sitten näen painajaisia. Unissa koetan palata entiseen asuntoon. Unissa jokin on vialla, yhdessä unista minulla on suojaamattomat kuukautiset ja valkoiset housut ja siitä huomautetaan jatkuvasti metrossa kaupassa töissä koulussa (missä ihmeen koulussa?) ja vastaan vaan, että vähät minä siitä ja vedän valkoisten housujen päälle vielä yhdet ohuet valkoiset housut ja kuvittelen, että veri ei värjää niitä. Ja matka mäen huipulle valoon kestää ja polveilee ja laukku on täynnä valkoisia housuja. Loputtomiin.

Ei tunnu mitenkään kummalliselta, että näen tuollaisia eriteunia, koska kommuunissa asuminen virittää tutkimaan saastaisuusfantasioita aivan uudesta näkökulmasta. En ole aiemmin asunut aikuisiällä sellaisen ihmisen kanssa, jolla olisi missään kohtia omiani tiukemmat käsitykset liasta, puhtaudesta, lian ja puhtauden erillään pitämisestä. Miehet, joiden kanssa olen asunut, eivät ole liiemmin piitanneet tuollaisista seikoista. Tai ainakaan he eivät ole piitanneet niistä niin paljon, että niistä olisi tullut mitään keskusteluun nousevaa. Jossain vaiheessa paskaisuus on alkanut ärsyttää toista ja hän on siivonnut. Nyt kun viisi aikuista ihmistä ja muutama eläin koettaa asettua jakamaan asunnon, on rajankäyntiä tietysti paljon enemmän.

En ole mitenkään varma siitä, miten näitä rajoja kannattaisi tutkia. Olen koettanut myöntyä toisten suoralta kädeltä täysin käsittämättömiltä tuntuviin toiveisiin, koska selvästi ne koskevat seikkoja, jotka jotenkin hermostuttavat heitä. Ei minun mielestäni tarvitse ymmärtää, miksi jokin käytäntö tuntuu toisesta saastaiselta, koska ne tuntemukset nyt ovat lähtökohtaisesti aika irrationaalisia. Riittää, että tiedän, että jokin saa toisen kananlihalle, niin ehkä, toivottavasti, kun kaikki menee nappiin, muistan varoa sitä jatkossa.

Eilen tuli ikävä tilanne, kun itse törmäsin omaan ällötykseeni ja pyysin, että koirien lihaklöntit siirrettäisiin koirien lihoille varattuun pakastimeen siitä pakastimesta, jossa on marjoja ja ihmisten ruokaa. Huomasin toisen haluavan minun jotenkin perustella asian. Mutta en osaa perustella sitä pitävästi. Minua se vain ällöttää. Ja ällöttää voimakkaasti, enhän olisi muuten ottanut asiaa lainkaan puheeksi. (Useimmissa kohdin pystyn ajattelemaan, haluan ajatella ja siten ajattelenkin niin, että näin tuntuisi minusta luontevammalta, mutta että ei tämä nyt ole niin ihmeellistä ja voin kyllä ihan hyvin opetella toisenkinlaiseen luontevuuteen.) Voisin ehkä keksiä ällötykselle litanian perusteluita, mutten oikeastaan taida haluta, koska eivät saastaisuuskäsitykset lopulta taida palautua mihinkään erityisen rationaaliseen. Miksi esimerkiksi (unenkin) kuukautisveri on jotakin saastaista, mutta verilettuihin myytävä veri ei? Miksi jossain kaapissa on sopivaa säilyttää lakanaa ja toisessa kaapissa ei? Miksi jokin ruoka-aine nostaa inhoreaktion? Tai miksi hämähäkit saavat jonkun kananlihalle ja kyvyttömäksi toimimaan muuten kuin kirkuen ja husien? (Tai miksi ihmiset haluavat tutkimusten mukaan pestä käsiään valehdeltuaan...)

En sitten meinannut saada yöllä unta, koska ystävä tuli sanomaan lihat siirrettyään, että hänestä tuntuu, että häntä pompotetaan ja että se tuntuu pahalta, enkä osannut vastata siihen oikein muuta kuin että kyllä minustakin on tässä viime päivinä monesti hetken tuntunut siltä, mutta että se kai vain kuuluu yhteiselämiseen, ja että meillä kaikilla on omat näkymättömät rajamme, ja että ne nyt vain kulkevat eri kohdissa. Sanoin myös, että kyllä ne lihat voi siirtää takaisin, jos asia tuntuu ärsyttävältä. (Enhän voi etukäteen tietää, vaikka voimakasta ensiällötystä voisi seurata tottuminen, vaikka tässä kohdin sisäinen tuntemukseni onkin hyvin erilainen kuin muissa järjestelykysymyksissä, jotenkin voimakkaampi, ihon alle porautuva.) Mutta ei hän halunnut.

En oikein tiedä, miten tuon kämppiksen kanssa pitäisi sopia asioista. Meillä on vielä paljon opittavaa toistemme kanssa toimimisesta, hyvin erilainen toimintatyyli. Hän on selvästi tottuneempi ilmaisemaan suoraan, kun jokin tuntuu hänestä pahalta. Itse en mielelläni ilmaise sellaista ennen kuin olen nukkunut yön yli, koska tunteeni ovat kohtuuttomia (ihan kuten muidenkin tunteet laimentamattomina) ja toisaalta niiden jälkeen ja niiden ohjaamana - muttei dominoimana - omaksuttu asenne harvemmin on. (Vaikka minustakin on välillä ensiksi tuntunut, että minua pompotetaan eikä asioissa ole neuvotteluvaraa, niin muistan kyllä välittömästä järkytyksestä toivuttuani, ettei ketään erityisemmin kiinnosta minun pompotteluni vaan että kyseessä on jokin asia, joka hiertää toista jollakin tavalla, jota en oleta sen rationaalisemmaksi kuin omiakaan mieltymyksiäni ja ällötyksiäni; lopulta en yleensä näe mitenkään tarpeelliseksi palata sanallisesti pahastumiseeni, koska toisen toiveissa ei ole ollut mitään väärää, ja säikähdys on ollut lähinnä omaa ylireagointiani, jossa olen kuullut toiveen vaatimuksena. Miksi kuulen sen niin, en tiedä. Mutta kun hahmotan sen uudelleen toiveena, ja toisen rajojen suojelemisen yrityksenä, ärtymys katoaa.) (On varmaan pakko lisätä sulkuihin se, etten oleta mieltymysten ja ällötysten olevan keskustelun ulkopuolella. Mutta oletan muutoksen niissä tapahtuvan hitaasti, asteittain ja vaivihkaan.) Koska ystävä ilmaisi pahastumisensa niin kiihtyneenä, menin aivan lukkoon enkä ollenkaan osannut kysyä tilanteessa järkevästi, miten hän olisi oikeastaan halunnut minun ottavan asian puheeksi, mikä tarkalleen synnytti tunteen pompottamisesta ja niin edelleen. Tähän käytännön keskusteluun täytyy palata kunhan pääsemme kahden, ettei kotielämästä tule helvettiä. En haluaisi pompottaa ketään, mutta toisaalta, jos jokin asia ärsyttää enkä keksi mitään keinoa kiertää tuota ärsytystä muulla tavalla, haluaisin jotenkin saada tuoda sen keskusteluun.

Tavallaan odotan keskustelua innokkaasti, koska juuri tämän kaltaisia oppimistilanteitahan olen kommuunielämältä odottanut. Toisaalta pelkään keskustelua kuin ruttoa, koska pelkään kämppistä ja hänen kärkevyyttään. (Siinä tietysti saattaa olla koko jutun johtolanka: häntä ärsyttää jotenkin pelkoni. No, sitä tärkeämpää, että asia selvitetään.) Hammaslääkärifiilis: haluaa hoidattaa hampaan, mutta pelkää kaikkea siihen hoidattamiseen liittyvää. No, onneksi tiedän, miten kiitollinen olen aina hammaslääkärin nostellessa tuolia yläasentoon kaiken jo ratkettua. Ei kai tämä ole mitään sen kummallisempaa. Mitä oikeastaan voi karmeimmillaan tapahtua? Että toteamme, ettemme vielä osaa oikein tulla toimeen keskenämme? Hullunkuriset pelot. Tai ettemme haluakaan oppia tulemaan toimeen keskenämme kaikkine hulluuksinemme ja puutteinemme? Sekin on kyllä hyvä tiedostaa mahdollisimman nopeasti.

Yöllä tuntuu pahalta koettaa nukahtaa, maata sängyssä ja olla epävarma siitä, miten erilaiset temperamentti- ja neuvottelutyylit oikein saadaan sopimaan yhteen. Koetan uskoa rikkoontumiseen ja korjaamiseen, mutta siihen on aika vaikeaa uskoa sellaisena hetkenä. Mistä ihmeestä nämä vaatimukset tulevat? Että pitäisi osata lukea toisten ajatuksia ja arvata etukäteen, mikä heitä loukkaa? Ei, en halua vaatia itseltäni sellaista. Toivoisin kyllä, etten loukkaisi, mutta en tiedä, tekeekö tuo toive minusta onnettoman. Voi olla. Pitää ehkä vähän pitää sitä silmällä.

Minua hämmentävät yöllä valvoessa ja tätä asiaa päässä ratkoessani ne ihmiset, jotka jotenkin kätevästi määrittelevät itsensä ja omat taipumuksensa, toteavat vain olevansa sellaisia ja pahimmassa tapauksessa olettavat, etteivät siitä koskaan muutu. On minussakin temperamenttipiirteitä, jotka tunnistan, mutta haluan kyllä tehdä niiden kanssa töitä ja muokata niitä toisenlaiseksi, ja välillä olen raivoissani itselleni, kun en osaa oppia nopeammin reagoimaan välittömiin tuntemuksiini toisella tavoin. Ja mietin, että kun ei ole yhtä tyyliä, joka takaisi oikean tavan ratkaista asiat - ei, ei voi olla sellaista, ihmiset ovat liian erilaisia supistuakseen yhteen tyyliin vaivatta ja kipuilematta - niin miten sitten noita tyylejä sovitetaan yhteen. Se joustaa, jolla on siihen voimavaroja? Vai kuinka? Mistä tietää, minne saakka voimavarat riittävät? Vai meneekö se niin, että se joustaa, joka haluaa joustaa jonkin ammoisen minäkäsityksensä takia? Mietin myös töissä silmäilemääni testiä, jossa yhtenä tehtävänä oli miettiä, keitä ihmisiä ihailee ja mitä se kertoo omista arvoista. Koetin miettiä nimittäin testiä pääni puhki ja huomasin, että ihailemiseni tapaavat lopahtaa siinä vaiheessa kun saan tietää ihmisestä lisää: eivät kenenkään teot ole ihailtavia alusta loppuun saakka. Kaikissa tuntuu olevan karmeita määriä kohtuuttomutta, jopa Gandhissa. Ei se sitä tarkoittaisi, ettenkö kunnioittaisi monia ihmisiä ja pitäisi vielä useammista, ainakin hetkittäin. Tai etteikö minulla voisi olla paloiteltuja esikuvia (tyyliin ihailla Gandhin toiveikkuutta tai ihailla sitä, miten tarkasti vaikkapa joku tanssija tuntee kehonsa). Mutta en ole vielä kuullut yhdestäkään ihmisolennosta, jonka jokin teko ei saisi minua pudistelemaan päätäni harmistuneena ja myötätuntoisesti: jaa, vai tällä tavalla, no, sellaista se on.

Pahin kärki unettomuudesta tuntuu taittuneen, vaikka vieläkin arki takkuaa ja selkää ja harteita särkee kaiken aikaa ja pää raahautuu mukana painavana kuolleena murikkana. Tunnistan tämän taittumisen: se sattuu siihen hetkeen, kun äkkään, ettei minun tarvitse ratkaista unettomuutta tässä ja nyt, heti paikalla. Voin odottaa ja katsoa ja antaa tahdon muotoutua.

Silmäilen yksi päivä Wallace Stevensin käännösrunoja ja hymyilen sanoille "elämme leirissä". Siltä se tosiaan vähän tuntuu, kun ei ole ovea, joka taakse voisi mennä, on vain ohut liila verho. Ei ole mitenkään kummallista, etten osaa vielä nukkua tällaisessa järjestelyssä. Kaikkea hetkessä sopeutumista minäkin nyt menen odottamaan, huooh. Mieleen tulevat lapsuuden leirit, joissa niissäkin uni jäi muutamaan tuntiin yössä. Alan ymmärtää paremmin äidin puheita omasta tilasta ja sen tarpeesta. Minulle ei tunnu olevan tärkeä oma tila, johon ei kumppanikaan pääsisi (ainakaan vielä en ole tarvinnut semmoista), mutta muuten huomaan reagoivani levottomuudella siihen, jos liian lähellä on ihmisiä, joiden kanssa en makaa. Jos minulla ei ole keinoa ilmaista heille, että tässä kohdin haluan jo hämärän ja rauhan. On vaikeaa hyväksyä, että itsellä on sellaisia toiveita, ne tuntuvat jotenkin kohtuuttomilta, mutta ne alkavat muotoutua yhä selkeämmin. Ehkä niiden mukana muotoutuu myös keinovalikoima, kunhan haluan niin. Entä mistä johtuu se, että kun jonkun kanssa makaa, hänestä tulee niin osa itseä, ettei hänen läsnäolostaan ja tekemisistään osaa sillä lailla ärtyä? Johtuuko se ihan oksitosiiniassosiaatiosta?

Niin paljon opittavaa.

Viileä sydän

Lueskelen Thaimaasta kertovaa kirjaa. Koetan päättää, lähdenkö ensi jouluna hakemaan hierontaan lisää vaikutteita Thaimaasta vai Intiasta päin. Jompi kumpi, mutta kumpi? Ei auta kuin perehtyä asiaan.

Kirjassa on mielenkiintoinen kohta, jossa kuvataan viileää sydäntä ja sen arvostamisen perusteita:

Jos purskahdat nauruun keiton kaatuessa päällesi, thaimaalaiset arvostavat sinua ja sanovat tällä länsimaalaisella olevan viileän sydämen (jai jen). Ilmaus tarkoittaa, ettei ihminen koskaan menetä sisäistä tasapainoaan ja pysyy aina rauhallisena, tapahtuipa mitä tahansa. ... Raivostuessaan ihminen menettää kasvonsa, mikä on Thaimaassa vakava asia.

Buddhalaisuus puhuu rauhallisuuden ja sopusoinnun puolesta, mutta asenteeseen on myös vanhempi, pelottavampi selitys: kiukku ärsyttää henkiä ja saa ne levittämään epäsopua ja huonoa onnea, ei pelkästään kiukustuvalle vaan myös muille lähellä oleville. Niinpä kaikille on tärkeää, ettei kukaan menetä malttiaan ja samalla kasvojaan.

Kuinka tuttua! Tunnistan hyvin tuon levottomuuden, eikä se minulle pulpahda esiin vain toisen kiukustuessa tilanteessa, vaan jopa silloin, kun joku puhuu "kiukun purkamisesta". Pari päivää sitten kävin tällaisen keskustelun. Tapasin ensimmäistä kertaa erään ihmisen, ja meille tuli ihan sattumalta puheeksi asiakaspalvelutöiden ehkä haastavin puoli: toisten itseen suuntaamien kiukunpurkausten tyylikäs vastaanottaminen. Tavallaan kiukustuminen tuntuu paljon oikeutetummalta ja helpommin vastaan otettavalta, jos on oikeasti töppäillyt työssään, mutta aika usein asiakaspalvelutöissä ei ole näin. Joku toisaalla on räätälöinyt säännöt ja itse ei voi kuin toimia ohjeiden mukaan, kenties jälkeenpäin antaa ylöspäin palautetta, että näihin asioihin on oltu tyytymättömiä, tai kehottaa kiukkuista asiakasta jättämään kirjallista palautetta. (Suosin jälkimmäistä, koska voihan olla, että saan usein sekavasta purkauksesta jotenkin väärän käsityksen siitä, mikä tarkalleen asiakasta pännii.) Puhuimme juuri näistä hankalista tilanteista, joissa ei voi itse kuin pahoitella sitä, ettei systeemi nyt tue lainkaan tämän asiakkaan tarpeita ja ettei tilanteelle ole siinä kohdin oikeastaan paljon mitään tehtävissä.

"Kyllä minä välillä sanon pahasti takaisinkin", sanoi silloin tuo toinen. "Ai", äännähdin. "Kyllä se on ihan hyväksi vaan, itseäkin aina harmittaa jälkikäteen, kun tulee sanottua suorat sanat jollekulle silloin kun on itse asiakkaana." Katselin häntä miettien kuumeisesti, mitähän tähän voisi sanoa. "Siis kyllähän se kiukku on purettava!" hän julisti. Tässä vaiheessa olin jo niin hämmentynyt, etten osannut kuin hymyillä arasti. Ei, jos tapaan jonkun ensimmäistä kertaa elämässäni, ei minusta selvästikään ole heti sanomaan hänelle jämäkästi, että itse asiassa kiukku ei taida olla mitään semmoista, jonka voisi purkaa. Ettei aggression tuulettaminen monien tutkimusten mukaan mitenkään, no, vähennä seuraavan suuttumuksen esiin nousemisen todennäköisyyttä vaan taitaa itse asiassa vahvistaa tuota käyttäytymismallia. (Vaikka muistan kyllä lukeneeni sellaistakin, että kiroileminen oikeasti tyynnyttää. Mutta kiroileminen ei tunnukaan kehenkään suuntautuvalta aggressiolta, ehkä ei aggressiolta muutenkaan... se on enemmän epätoivoista, ainakin minulla.)

Yritin siinä tilanteessa keksiä aivan hurjasti jotakin mukavaa sanottavaa, jotakin, mistä tuo ihminen voisi tyyntyä ymmärrettäväksi. Petyin itseeni, koska en keksinyt. Sain sanottua jotain sen tyyppistä, että aika jännä tapa ajatella noista asioista ja että en minä vaan osaa suuttua kellekään asiakaspalvelijalle, kun olen niin usein ollut itse vastaavissa töissä. "Ei siinä mitään osaamista ole", toinen letkautti takaisin. Olin hiljaisesti eri mieltä ja kohautin vain harteitani. Me nyt olemme niin erilaisia, ei sille kai vain voi mitään... ja siihen se tilanne raukeni.

Mutta kun luen tuota kohtaa thaikulttuurista, se kuulostaa hyvin tutulta. Minullakin on melko animistinen pelko siitä, mitä tapahtuu, jos kiukun päästää mellastamaan, vaikka tiedän, että joskus kiukulla on ollut myönteinenkin vaikutus tilanteiden setviytymiseen. (Mutta enimmäkseen ei.) Minusta on hyvä päästää tyytymättömyys esiin, pitää huoli siitä, ettei se kasva kiukuksi saakka. Huomaan pitäväni arvossa viileää sydäntä, mutta ristineeni sen itse lämminsydämisyydeksi. Kylmiltähän raivokkaat ihmiset tuntuvat, kylmiltä ja kovilta ja loukkaavilta. Ja miten se kylmyys leviää ja mielet pilaantuvat lähellä ja kaukana; jotenkin tunnun jäsentävän, että ilahtuminen ja pahastuminen leviävät ja kertautuvat ja että siksi olisi niin tärkeää koettaa hallita mieltään, ettei päästä kielteisiä tunnelmia sankentumaan. Jännittävää, miten yksi lyhyt keskustelu ja pieni kappale aika pinnallista kirjaa voivat nostaa näkyville jonkin tällaisen asian.

Se kytkeytyy toiseen seikkaan, jota ajattelin muutama päivä sitten. Silloin ajattelin erilaisia kotikasvatuksia. Silloinkin olin keskustellut jonkun kanssa, ja ymmärtänyt rivien välistä, että tuon ihmisen vanhemmat olivat suhtautuneet myönteisesti, kannustavasti ja jopa ylpeästi lapsensa yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin, tyytymättömyyteen poliittiseen tilanteeseen ja niin edelleen. En osaa kuvitella, millaista olisi elää sellaista perhettä, olla oloutettu sellaisiin oletuksiin. Omat vanhempani ovat toki sitä mieltä, että politiikka on mätää eivätkä asiat suju, kuten pitäisi, mutta heidän ratkaisunsa on äänestää ja nurista hiljaa itsekseen. Mikä on se kummallinen pelko, johon onnistuin sohaisemaan osallistumalla sodanvastaiseen mielenosoitukseen teininä? He pelkäsivät äkisti, että jos vilahdan televisiossa vastustamassa sotaa, se voi tarkoittaa heidän bisnestensä kaatumista, sosiaalista paheksuntaa ja niin edelleen. Joskus minusta tuntuu, että vanhempani koettavat pysyä niin näkymättöminä kuin mahdollista. Molemmat tulevat sen ajan mittapuun mukaan täysin vääränlaisista, sopimattomista perheistä ja ovat varmasti kurkkua myöten täynnä väärällä tavalla massasta erottumista. Ehkä piiloutuminen on vastaus siihen? Aika monet myöhäismurrosiän ja alkavan aikuisuuden aikaan paikantuvat kamppailumme koskivatkin juuri tätä: osaanko olla tarpeeksi näkymätön, ja vielä raivokkaammin, haluanko osata tai oppia sellaista näkymättömyyttä (vaikka heistä tuntuisikin, että jos en ala oppia, olemme kaikki tuhoon tuomittuja).

Kun luen thaikulttuurista, huomaan samanlaista tai ainakin hyvin samankaltaista näkymättömyyden vaatimusta siinäkin. Se saa näkyä, että asiat ovat hyvin ja mieli hallinnassa, mutta muu... no, siitä vaiettakoon. Ikävistä asioista ei puhuta ja jos pettyy tai tulee loukatuksi, senkin on paras vain antaa valahtaa itsen päältä pois ja hymyillä.

Muutama viikko takaperin äiti luonnehti itseään: "Minähän en sure enkä itke. Minä ennemmin kannan sen kehossa ja sairastun." Se tuntui jotenkin surulliselta, vaikka en oikeastaan tiedä, onko minulla mitään syytä olettaa, että tämä olisi sen sureksittavampi asenne kuin sekään, että pillastuu kaikesta pienestä, masentuu ja ahdistuu herkästi. Tai tulee monesta seikasta hieman surulliseksi ja mietteliääksi tällaisella haalealla tavalla kuin itse teen. (Ehkä jonkinlainen keskitie voisi olla hyvä... tosin jos ajattelee hupsun mekaanisesti, että rasitusta on joka tapauksessa x määrä, niin tarkoittaisiko se sitten, että mieli ja keho molemmat reistaavat jonkin verran ottaessaan tuota rasitusta vastaan?) Sanoin äidille, että tuota sanotaan somatisoinniksi. Äiti tiesi sen jo valmiiksi.

Kun luen kirjaa, minusta alkaa tuntua yhä enemmän siltä, että Thaimaassa ainakin voisi tuntua tietyllä tavalla kotoisalta. Se tarkoittaa: tietyllä tutulla tavalla ahdistavalta. Koska sydämeni ei ole koskaan ollut ihan niin viileä kuin sen olisi haluttu olevan. Vaikkei se usein kuumukaan kiukusta, se saattaa kyllä hyvin auliisti kertoa voivansa pahoin silloin tällöin. En osaa arvioida, kuinka ahdistavaa minusta tarkalleen olisi oleskella ympäristössä, jossa ei saisi olla rehellinen, jottei sijoittuisi alemmaksi hierarkiassa:

Kertomalla vaikeasta lapsuudesta, sydänsuruista tai rahahuolista turisti tekee itselleen karhunpalveluksen, koska silloin thaimaalaiset pitävät häntä heikkona ihmisenä. Kuulostaa kovalta, mutta Thaimaa perustuu käsitteille pieni ja suuri. Ihmisen kaikki teot arvostellaan, koska hänet yritetään sijoittaa hierarkiaan. Thaimaalainen ei kerro tappioistaan vaan mieluummin liioittelee kaiken sujuvan hyvin. ... Ongelmat piilotetaan, joten piilota sinäkin omasi. Unohda vaatimattomuutesi ja kerro, miten varakas, suosittu ja menestynyt olet!

Älä missään tapauksessa itke julkisesti - se on todellinen heikkouden merkki. Thaimaalaiset sanovat: 'Itke sisäpuolella mutta älä ulkopuolella.'

Jotenkin karmivaa, ainakin silloin jos itkettää, vaikka muut kuinka hymyilisivät ja konfliktit pysyisivät koloissaan. (Ei niin usein käy, mutta joskus harvoin kyllä. Vaikka ihmeellisen pitkälle kasvojen naamioiminen iloisiksi kantaa. Ehkä se pettää vain masentuessa tai tilapäisessä kriisissä, kuten juuri erottua tai kun jalka on murtunut?) Huomaan, miten yhä voimakkaammin ajattelen, että sosiaalisten sääntöjen muotoilussa pitäisi huomioida heikoin mahdollinen tilanne ja mieliala, jotta sääntöjä voisi kutsua inhimillisiksi. Miten vaikeaa.

Toisaalta, jos on valmis maksamaan rehellisyydestä ja tunneavoimuudesta sen hinnan, että tulee leimatuksi "pieneksi", niin tuntuuko se pahalta? Kuinka pahalta tuntuisi tietää, että oma tunneilmaisu ja oman asenteen kuvaaminen, oman ulkopuolisuuden kuvaaminen, levittäisi ympäristöön pahaa levottomuutta, ärtymystä ja surua? (Jotenkin tuntuu siltä, että olen tavoittanut yhden peruspeloista bloggaamisenkin suhteen, minkä tahansa ääneen sanomisen suhteen, minkä tahansa tahtomisen suhteen... toisten vahingoittamisen pelon. Miten hirvittävän kokoinen ja muotoinen se onkaan.)

Elämäntavoitteet ja lyhyin tie helvettiin

Tein taannoin toisaalle listan elämäntavoitteista tällä hetkellä ja hämmennyin sen saamasta palautteesta. Ihmiset pitivät listasta! Hassua, koska olen aina niin epävarma kaiken tämmöisen suhteen ja teen kovasti työtä sen eteen, että saan ajatella näin ja asennoitua näin (tuntea tietysti saan näin, tunteet ovat pilviä, asenne sadetakki; tunteille en voi lyhyellä tähtäimellä mitään, mutta kyllä jo viikon valmistumisella paljon - tulee mieleen: kunpa voisin pilvillekin jotakin viikon valmistumisella, mutta ei, en sittenkään halua sellaista vastuuta, vastuuta auringonpistoksista ja kuivuudesta tai toisaalta tulvista).

Kopsaan listani tähän, koska on lauantai ja olen laiska ja ehkä tämä on jollekulle vielä uutta.

"Jokaisella meillä on joitain tavoitteita elämänsä ja tulevaisuuden suhteen. Joten tee pieni lista (20 kpl) elämäntavoitteita ja kerro ystävillesi, mitä haluat saavuttaa/tehdä ennen kuin kuolo korjaa."

1. Tahdon tehdä töitä vain juuri sen verran, että jaksan iloita työstä, tehdä sen huolella ja rakastaen.

2. Haluan oppia kommunikoimaan toisille selkeämmin ja pelottomammin, mitä missäkin tilanteessa haluan, ja myös sen, kun en oikein tiedä, missä mennään ja mitä haluaisin ja mitä haluaisin haluta.

3. Pyrkimyksenäni on levittää ympärilleni ilon, sallivuuden ja armollisuuden ilmapiiriä, jossa jokainen saa olla omalla tavallaan kummallinen, viallinen, jääräpäinen ja hankalakin, koska lopulta olemme hassuja pikku muurahaisia villisti avaruuden lakea vierivällä kivipallolla, eivätkä minimaaliset epätäydellisyytemme ole niin vakavia juttuja.

4. Tahdon oppia elämään sillä lailla, että useampana yönä on helpompi nukahtaa turvalliseen oloon.

5. Tahdon muistaa ehkä tärkeimmän tämän vuoden koulusta oppimani läksyn: miten arvokasta on vapaus päättää omasta ajankäytöstään!

6. Haluan jaksaa edelleenkin miettiä tuon tuosta, mikä on oikeasti tärkeää ja mikä oikeasti tekee minut onnelliseksi ja muistaa, että kaikkea ei voi saada, ja että siitä, mille on kääntänyt selkänsä itselle tärkeämpien asioiden takia, on turha katkeroitua, jos toisille sitä heidän valintojensa seurauksina siunaantuu.

7. Haluan edelleenkin paiskia töitä tärkeiden läheissuhteiden eteen. Ei aitojen ylittämistä matalimmista kohdista, vaan avointa keskustelua ja tutkiskelua ja yhdessä oppimista, meni syteen tai saveen!

8. Jos vaikka lisäksi oppisin oikeasti rentoutumaan muutenkin kuin ihan lähimpien kanssa... :)

9. Haluaisin jakaa iloa tuottavia oivalluksia, oppia kommunikoimaan niitä innostavasti ja siten tuoda vieraampienkin ihmisten elämään tanssin rytmiä, runojen hiljaisuutta, aamuisen metsän rauhaa ja hyvää oloa toisen kosketettavaksi antautuessa...

10. Haluan lakata säikähtelemästä sitä, miten paljon kunnianhimoisempia useat tuntemani ihmiset ovat. Tai ainakin miten eri lailla. Haluan ymmärtää, että omat vaatimattomat tavoitteeni voivat olla ihan riittävät ja silti niin vaativat, että saapi nähdä, miten niitä osaan toteuttaakaan...

11. Tahdon pitää kiinni siitä, että teen asioita vain sillä tahdilla, että pystyn lähestymään niitä ilon kautta, en uhrautuen tai hammasta purren.

12. Haluaisin myös oppia eroamaan herkkäkorvaisesti, tyylikkäästi ja rakentavasti, niin rakkaus- kuin ystävyyssuhteistakin, sillä eiköhän näitä suksien ristiin menemisiä tai intressiristiriitoja ole luvassa jatkossakin, ja on jotenkin niin raivostuttavaa, että ne listaa henkkoht pettymyksikseen ja epäonnistumisikseen ja sitten hermostuksissaan kuumottaa toista osapuolta tavalla, jota tämä ei ansaitsisi. Kuten konditionaali muotoilussa antaa ymmärtää, mietin vähän, onkohan tää ees mahdollista, mutta yrittää tahdon kuitenkin... Haluan uskoa tällaisessa haaksi hioutumisen mahdolliseksi, vaikka tietysti mieluusti harjoittelisin varsin suppeasti tässä lajissa. ;)

13. Haluan säilyttää lapsenomaisen innostuksen ja kokeilunhalun.

14. Haluan olla takertumatta aiempiin valintoihini vain "Koska se olisi järkevää". Ei se ole! Kyllä sitä saa muuttaa mieltään ja jopa harhailla ja olla eksyksissä! Mitään uutta ja ihmeellistä ei tunnu löytyvän, jos takertuu vanhoihin kaavoihin tietoisella tasolla (ikään kuin esitietoisella tasolla ei takertuisi niihin jo ihan tarpeeksi).

15. Haluan säilyttää yhteyden esikielelliseen elämään ja elottomaan luontoon; metsiin, kallioihin, mereen, pilviin, hirviin, oraviin, lehmiin, kissoihin, koiriin, alpakoihin, lihasten väsymystärinään, huokauksiin ja hihityksiin.

16. Tahdon muistaa sen, että teen toisille ihmisille hyvää vain niin kauan kuin jaksan muistaa, etten oikeastaan tunne heitä lainkaan. Itseänikään. Että vain niin kauan kuin kuuntelen herkin korvin ja sormin ja ilman ennakko-oletuksia, tapahtuu kaikkea hämmentävää, hienoa, uutta, voimauttavaa.

17. Tahdon pysyä pontevana sen suhteen, että kunnioitan toisten tuntoisten olioiden intressejä, enkä koe tätä valintaani kritiikinkään edessä liian kummallisena ja hankalana.

18. Koetan muistaa sen, että ne asiat, jotka ovat toimineet kohdallani, eivät välttämättä toimi toisten kohdalla ja etteivät ne ehkä ole parhaalla mahdollisella tavalla minuakaan muokanneet. Koetan muistaa, että tiedän kauhean vähäsen ja ymmärrän sitäkin vähemmän, ja että ne näkökulmat, jotka itsestäni tuntuvat läpeensä kummallisilta, ovat jonkun toisen luontevaa, ja että voin oppia niistä paljon, vaikken niitä tahtoisikaan omaksua itselleni (ja vaikkei se usein edes olisi mahdollista, niin erilaiset elämänhistoriat ja kaikki).

19. Haluan nauraa päivittäin, hymyillä ja halata, koskettaa ja suukotella. Haluan seurata hetkien pieniä vihjeitä, juosta meren jäätä, tanssia hassuun musiikkiin, ilahtua auringosta ja seurata sitä viltin kanssa puistoon, haluan myöntää myös väsymyksen sumuun, talveen ja kiireeseen, jotta jaksan tehdä niille jotakin.

20. Haluan jaksaa pitää itseni sen verran hyvässä fyysisessä ja psyykkisessä kunnossa, että ylläolevat tavoitteet pysyvät pitkään mahdollisina.

Kohta kymmenen herätti toisella foorumilla paljon keskustelua. Tänään töissä luin lounastauolla lehteä, siinä oli juttu syömishäiriöstä kärsineestä naisesta, joka täräytti suoraan, että lyhyin tie helvettiin on vertailla itseään toisiin. Siinä taitaa olla vinha perä.

Eikä ehkä kauhean kaukana ole toteamus, että lyhyin tie perhehelvettiin on perhesysteemi, jossa perheenjäseniä verrataan toisiinsa ja kysytään, että miksi sinä et voi olla niin rauhallinen/rakentava/huolellinen/kiltti/iloinen kuin tuo toinen. En ole joutunut itse kärsimään tästä lajista kovinkaan paljon, mutta tunnen monia perheitä, joissa tämä käytäntö voi paksusti, ja oma siskoni on saanut kuulla sitä aika paljon vanhemmiltani. Ei ole myöskään mukavaa olla itse se vertauksen järkevä, rakentava ja huolellinen. En halua hahmottaa itseäni sellaisena, koska ei se tunnu mitenkään todelta. (Muistan sen kerran, kun meinaan melkein suuttua kesken mukavan rupattelun, kun hyvä ystävä luonnehtii minua rauhalliseksi ja järkeväksi parisuhdeasioissa. Ei varmasti pidä paikkaansa! En taatusti ole! Enkä halua olla! En halua määrittyä noin! Se, mikä tapahtuu, tapahtuu... onhan minulla tavoitteeni, mutta ne ovat tavoitteita, en minä.) Ei se tunnu edes hyvältä, ryhdistävältä ihanteelta. Ei mistään vertauksesta voi olla sisäiseksi mittapuuksi. Tulee vain sääli ja ikävystys ja taju siitä, että tuon toisen on ehkä ikinä mahdoton päästä lähelleni, kun hänelle on toitotettu tuhannet kerrat, miten paljon etevämpi olen siinä, tässä ja tuossa. Nyt aikuisena olen kyllä koettanut viestiä siskolleni, että hänelle minusta piirretty kuva on monin paikoin virheellinen enkä ole asiasta ollenkaan samaa mieltä kuin vanhempani, jotka ovat alusta saakka pitäneet myönteisenä kasvatuksena sitä, että kehutaan pingottuneen pidättyvää julkisivua ja jätetään mainitsematta sen alla odottavat syvät kuilut, joihin kuitenkin säännöllisesti romahtelen, vaikken ehkä yhtä näyttävästi kuin sisko.

Vertailumetodista olen saanut jo lapseni tarpeekseni, vaikkei minua olekaan kovasti verrattu muihin perheenjäseniin, ei ainakaan moittivasti. Minua nimittäin verrattiin hyvin ahkerasti ja melko syyllistävään sävyyn reippaampiin lapsiin, ikätovereihini. Niihin, jotka menivät suuna päänä, tykkäsivät esiintyä ja hurmata aikuiset. Sen sijaan, että olisivat jääneet nyhjäämään arkoina ja luimukorvaisina ja silmännurkat pakoteitä paikantaen. On aika vaikeaa muodostaa itsestään sellaista kuvaa, jossa ei näyttäisi tuolta: Pälyilevä eläin, joka jää vatvomaan kynnyksille, luimuilemaan ja empimään. Joka lähestyy enintään kehissä, vähä kerrassaan, koko ajan valmiina säpsähtämään karkuun. Ja silti tiedän, ettei se voi olla koko kuva. Mutta on aika vaikeaa saada hallintaan ja ympäripuhuttua ääni, joka toistaa automaattikelauksella: ei kukaan tule sinua hakemaan, itse pitää mennä ja tehdä ja saada aikaan, ei kukaan tule auttamaan, on oltava reipas, pää vaan pystyyn ja menoksi, mitä siinä vielä vatvot, tuo on ihan naurettavaa arkailua, rohkea rokan syö, ja niin edelleen.

On jotenkin kuvottavaa, että ajatukset uskaltavat sanoa noin itselle, kun eivät ne muihin koskaan kohdistu noin, vaan paikantavat toisten ujouden ja jännityksen ja pitävät sitä sympaattisena, osoituksena jonkin sortin hengenheimolaisuudesta. (Vaikken tietysti toisillekaan osaa sanoa mitään auttavaa, avaavaa tai järkevää, yleensä.) En pidä tuosta äänestä, en sen sävystä. En pidä siitä, miten sen sanat vain lisäävät vaikeutta lähestyä toisia, etenkin niitä pelottavia, niitä jotka vaikuttavat siltä, etteivät ne ole ikinä hahmottaneet itseään pieneksi säikyksi olennoksi, jonkinlaiseksi käveleväksi mytyksi, joka vinkaisee kauhusta, kun se huomataan ja siihen luodaan tutkiva, neutraali silmäys. Tiedän, että useimmat kokevat jotakin tuon kaltaista ainakin joissain tilanteissa ja seurueissa, ja vaikka eivät kokisikaan - entä sitten? Eivät he välttämättä suhtaudu halveksien lähestymishitauteeni ja epäröinteihini. Ei niihin ehkä suhtaudu halveksuvasti kuin muutama ihminen tässä maailmassa. Heitä kenkuttavat ne mahdollisuudet, jotka menetän tuolla lailla käyttäytymällä. (Empatian ja toisten kautta elämisen ero tulee ilmi tismalleen tässä kohdin. Ja kun joku koettaa elää kauttani, koen aika epämiellyttävän tuntemuksen, että joku koettaa riistää minulta jotakin tärkeää ja arvokasta - tuon elämän omaehtoisuuden, omalakisuuden; merkityskamppailun aiheeksi tulee yllättäen se, mistä oikeastaan vain minulla voisi olla sanani sanottavana. Onko mikään ihme, että minun täytyy kirjoittaa kirjoittamistani, että olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan ja että en pysty uskomaan, että lopulta muuta kuin ohihuutaisin kaikella kirjoituksellani, ohihuutaisin niistä, jotka eivät halua hyväksyä kokemukseni tällaisuutta. Sillä eivätkö juuri he sano myös, ettei näin pidä ajatella eikä kirjoittaa? Joskus tuntuu aika raskaalta, kun se, mikä on itselle hyvin tärkeää ja tuntuu joskus melkein yksin pitävän kiinni elämänjanossa, on sellaista, mitä omat vanhemmat eivät osaa hyväksyä, eivät ainakaan kaikissa moodeissaan. Toisaalta, mikä minä olen heiltä penäämään hyväksyntää - hitto vie, en itse hyväksy sitä, etteivät he hyväksy kirjoittamistani ja sitä, että saatan olla tuskainen toisinaan. Ehkä olisi vain hyvä lakata suremasta tätä kaikkea, mutten oikein tiedä, miten sen sureminen lopetetaan. Välillä kyllä naurankin kaikelle tälle, on tässä hullunkurisetkin puolensa. Joskus olen vihainen tästä. Joskus olen vain huudattavan kyllästynyt. Ei kai sillä ole niin paljon väliä.)

Kunpa aina voisi muistaa, miten neutraaleissa joukoissa sitä enimmäkseen kuljeskelee. Suurinta osaa ihmisistä ei voisi vähempää ärsyttää minussa ne mahdollisuudet, jotka menetän tällä lailla käyttäytymällä. Ehkä he ovat jopa tyytyväisiä siitä, että ujouteni ja toisenlaisten kiinnostuksenkohteideni myötä nuo mahdollisuudet ovat esteettömämmin (jos kyseessä on niukka resurssi) toisten tavoiteltavissa, niiden, jotka kokevat ne omiksi mahdollisuuksikseen ja nauttivat niiden toteuttamisesta.

Joskus saatan hämmentyä, kun tajuan toimivani reippaasti. Tai kun huomaan, että joku ihminen onkin fyysisesti minua lyhyempi. (Miellän heidätkin muistissani paljon itseäni suurempina.) Nämä ovat jotenkin neutraaleja toteamuksia, lievästi huvittavia. Ajattelin niitä tänään töihin kävellessäni. Tutut liikkeenikkunat, talsittu matka, toistuva lauantaipäivä. Ajattelin sitäkin, miten en osaa surra sitä, etten koskaan mielestäni näytä kauniilta tai mukavalta, harvemmin mukiinmenevältäkään. Toiset saattavat säikähtää sitä ja surra. Itseni on vain tyydyttävä siihen, etten kiinnity liikaa tuollaisiin mittapuihin ja että muistan, etteivät omat arvioni ole niin intersubjektiivisesti päteviä. Se riittäköön, että on joku, joka pitää minua viehättävänä. Niin viehättävänä, että saan hihittää ja telmiä ja kirmata syliin, kaikkea sitä, mitä kaipasin niin paljon enemmän joskus kauan sitten. Se on luotettavampaa kuin oma hahmotukseni asiasta, mitä ulkoisiin seikkoihin tulee. Mitä naiselta vaikuttamiseen tulee. Pidän kyllä itseäni ihan onnistuneena eläimenä ja pidän siitä, miltä kehoni tuntuu sisältäkäsin, sen liikahduksista, sekä tahdonalaisista että unenrajaisista, reflekseistäkin, siitä miten lihakset panevat hanttiin, jos niitä lähestyy turhan kovakouraisesti venyttäen, miten ne alkavat treblata. En vain oikein usko, että voisin äkisti alkaa pitää itseäni pintatasoa tarkastellen kauniina tai miellyttävän näköisenä. (Enimmäkseen en toki yritäkään kovasti tällä saralla, koen ne ponnistelut jotenkin elämänvastaisina, en halua olla syömättä enkä ajaa itseäni treeni- tai meikkiputkeen.) Ehkä itsensä kauniina hahmottaminen on vähän liikaa vaadittu, kun ottaa perhetaustani huomioon. Alitan standardit niin että paukkuu. En jaksa meikata aina juhliinkaan, saati roskista viedessä, enkä ole ikinä edes harkinnut kauneusleikkausta. Enkä oikein osaa jutella näistä asioista äidin ja siskon kanssa, he ovat valinneet ponnistelun ja minä luovuttamisen. Enkä jaksa oikein enää surra tätä, tällä lailla elämäni vain on sujunut. Ehkä minun pitäisi tuntea itseni jotenkin lannistuneeksi ja raukkamaiseksi, kun en enää yritä vakuuttua mistään tällaisesta. Mutta en jaksa. Minusta tuntuu ihan hyvältä praktiselta päätökseltä sulkea silmäni omilta arvioiltani näissä asioissa. En ole selvästikään kovin asiantunteva tässä kysymyksessä.

Ajattelen tänään äitiä, kun kävelen töihin. Hänen ahdistustaan. Omia ristiriitaisia tunteitani häntä kohtaan. Ottamaani välimatkaa. Vanhempieni halua tulkita jokainen vastaamatta jäänyt puhelinsoitto yrityksekseni tavoitella heitä, vaikka puhelimen muistista he voisivat havaita, että soittaja on kyllä ollut joku muu. Sitä kaikkea, mistä olen kiitollinen ja mistä pidän. Ja kaikkea, mistä olen ärtynyt, vihainen, surullinen, lannistunut. Sitä miten haluaisin joskus vain huutaa suoraa huutoa ilman sanoja, päästää sen kaiken pois itsestäni, vieräyttää sen siihen hillitysti sisustettuun olohuoneeseen, ja samanaikaista haluttomuuttani tehdä niin, koska olen toki yrittänyt ja jollakin kummalla tavalla tunnen edelleen vastuuta siitä, etten saisi sillä lailla järkyttää, koska ei se ole sopivaa ja eivät he siitä toivu niin notkeasti kuin soisin heidän toipuvan. Ajattelen uudestaan sitä, miksi äidin on helpompaa viettää aikaa töissä kuin kotona, miksi hän välttelee kotia. Miten sen kaiken täytyy hänestä tuntua valtavalta ponnistukselta, suoritukselta, pusertamiselta. Miten jokainen sotkuinen sohvankulma huutaa, kirkuu epäonnistumista, samoin meidän lasten luonteenpiirteet, miten se kaikki säpälöityy eteenpäin siihen, että voin maata täysin rauhallisena keskellä sekasotkua omassa kodissani, mutta en kestä sitä, että tulee vieraita, koska he voivat ahdistua sotkemisestani yhtä paljon, vai voivatko, kuka sen tietää, ei, ei se oikeastaan voi tarkemmin ajatellen mennä niin, mutta me ihmiset, me vain mieluummin ajattelemme toisiamme eriöitämme siistivinä, oikovaatteisina, tahrattomina ja korkeintaan tahdonalaisesti joltakin haisevina. Miksi? Mikä siinä muussa uhkaa?

Tiedän itse siistineeni ahkerimmin silloin kun olin psyykkisesti siinä pisteessä, että hiukset lähtivät suihkussa tukkoina ja harkitsin tosissani, pitäisikö minun mennä lääkäriin, jos he vaikka siellä jotenkin - no, en oikein osannut muotoilla, millaista interventiota olisin tarkalleen kaivannut, joten en sitten mennyt. Mutta sinä talvena siistin ja koetin löytää siitä järjestyksen romahtaneen tilalle. Ja koetin olla reipas ja rohkea ja kaikkea muuta tuollaista, jonka koen hyvin vieraaksi muuten.

Sinä talvena kuvittelin myös purkaneeni pääni kuin kuulakärkikynän, kuvittelin vieterit ja putket ja ruuvautuvat ulkokappaleet ja taskuklipsin ja painonapin siihen kaikki erilleen, valoon, ja tunsin hämmennystä, miten tämän kaiken voisi pystyä kokoamaan. (Lapsena sain isältä kokonaisen kassillisen kuulakärkikyniä, joihin oli painettu väärin kaksi tekstiä päällekkäin. Purin kynät enkä osannut koota niitä. Ajattelin, että seuraavasta opin. Viimeisiä en kai purkanut, välillä otin kyniä muihin leikkeihin. Kun piirsin sukkahousuihin muurahaisia, sain kovasti toruja. Isä karjui, miten voin olla niin idiootti, äiti suuttui isälle nimittelemisestä, tunsin itseni syypääksi heidän eroonsa, jota ei koskaan tapahtunut.) Että ihminen voi olla väärässä... kuvitella purkaneensa kynä osiinsa. Ikään kuin osia ei voisi vielä edelleen pieniä. Tai menettää ylipäänsä halua koota kynä. Tai pää.

Tiedän äidinkin pelkäävän, että hänet vain viedään lupaa kysymättä. Se pelko näkyy harvoin, mutta on ilmestyessään aika vahva. Ja hänkin haluaa karata, kun pelkää, kyydittää itse itsensä pakoon riitasoinnuilta. Hän ei koskaan karannut, tai en ainakaan muista, vaikka puhui monta kertaa erimuotoisista pakenemisista: milloin junalla, laivalla, lentokoneella, milloin junan alle tai hyiseen mereen, minne vain pois helvetistä meidän kanssamme.

Tänään mietin sitäkin, kävellessä, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa, joka on matkalla tuota lyhyintä tietä helvettiin. Jos sellaisen kanssa taittaa matkaa, eikö itsekin matkusta helvettiä päin? Voiko voida hyvin, jos vieressä toinen parpattaa kaiken aikaa vertaavia lauseita? Eipä kai. Ei, vaikka toinen vertaisi vain itseään eikä koskaan kysyisi minulta, mikset sinä voi sitä ja tätä kun tuokin kerran voi.

Sekin tuli mieleen, mitä tarkoittaa elää sellaisen kanssa kuin minä, sellaisen joka kyselee koko ajan ja ihmettelee, ja taistelee jatkuvasti itsessään ankaruutta vastaan nauramalla päin sen ankaruuden naamaa ja välillä vaanimalla sitä siellä, missä ankaruus heittäytyy varomattomaksi eikä siten piilottaudu yhtä tarkasti kuin toisaalla. Ja että onko kaikilla tosiaan vaikeaa omilla tavoillaan ja kuinka vähän me ymmärrämme niiden toisten vaikeuksista, tai ainakin minä ymmärrän kauhean vähän, tunnen tänäänkin tyhmäksi itseni, kun olen kolmenkymmenenviiden ja alan vasta nyt hahmottaa, että ehkä se seikka, että äidille koti on niin helvetillinen paikka, jotakin karmivaa ja paettavaa, ei olekaan minun syytäni tai siskon, ja olenhan minä tätä aiemminkin miettinyt joskus, mutta miten sen aina unohtaa, uudestaan ja uudestaan, ja sitten löytää sen ja hämmentyy, miten on mahdollista, että sillä lailla harhautuu muualle ja tuntee pelkät kaiut itsessään, eikä osaa sanoa niille, että lopettakaa, tässä on muutenkin tekemistä. Eikä silti ole tyhmää muistaa uudestaan, oivaltaa uudestaan, hyvähän se vain on.

Ja se on niin kovin vaikea muistaa. Että tämä riittää, tämä hitaus.

Ilmapiirin tönimisestä tiettyyn suuntaan

Yksi niistä kummallisista vastuista, joita huomaan toistuvasti haluavani ottaa, on vastuu ilmapiiristä. En nyt tarkoita tunnelman keventämistä joillakin hassuilla nopeilla jutuilla - en halua vähätellä sitä ja sen tärkeyttä, se on vaikea laji ja pyrin siihenkin melko usein - vaan oikeastaan jotakin paljon syvempää ja hitaampaa. Osittain kyse on siitä, etten halua elää ilmapiirissä, joka on omiaan tukemaan ihmisten häpeällistymisprosesseja. Useimmissa piireissä, joissa liikun, esiintyy hyvin marginaalisesti mitään oikeaa, aktiivista toisten häpeällistämistä. (En enää ole niin tyhmä, että jäisin mätänemään sellaiseen ilmapiiriin. Sentään joitain tärkeyksiä sitä oppii, kun vanhemmaksi elää...) Sen sijaan niissä monesti esiintyy sen sortin vaikenemista kaikesta kummallisesta, oudosta, pelottavasta ja vaikeasta, että kun itse toimii jotenkin kummallisesti (kuten minä toimin eilen koulussa) ja on muutenkin vaikeaa, häpeällistyminen käy hyvin helposti itseohjautuvana toimintona, ellei pidä varaansa.

Häpeällistymisessä on monia ikäviä puolia. Paitsi että se tekee ulkopuolisen olon ja painaa mielialaa matalaksi, se myös estää syvempää ystävystymistä muiden piirin ihmisten kanssa. Ystävystymiset ovat hyvin hauraita, varovaisia prosesseja. En halua mitään, mikä estää niitä. Niinpä haluan tämän vastuun, vastuun töniä ilmapiiriä varovasti siihen suuntaan, että siinä on helpompi hengittää. En haluaisi, että joku toinen, joka eläisi yhtä vaikeaa päivää, samalla tavalla saisi paniikit ajatuksesta, että joku oudoksuu. (Voi toki olla, että olen vain vähän ylisäikky tietyissä moodeissa, mutta kun en näe toisten päiden sisään, voin aivan hyvin pelata varman päälle, etenkin kun toimiminen niin tuskin haittaa tai vahingoittaakaan ketään.)

Miten sitten voin höllätä ilmapiiriä, tehdä siitä häpeällistymiselle hankalampaa? No, vastaus on minusta hyvin yksinkertainen: voin kertoa, mitä tapahtui, miltä tuntui. Tietysti vasta sitten kun olen siihen valmis. Olin itse valmis itse asiassa jo tänään, mitä tuskin olisin ollut ilman blogien lukemista ja kaikkia tähän blogiin saamiani kommentteja. Ne ovat opettaneet minua huomaamaan, miten monet prosessit, joista olen aiemmin häpeällistynyt, ovat itse asiassa aivan ymmärrettäviä siinä mielessä, ettei niissä ole sillä lailla mitään kamalaa, että niistä pitäisi vaieta viimeiseen saakka. Niinpä puhuin eilisen järkystä kouluretkestä ruokalan pöydässä ja kaikki ottivat sen hyvin, hihitimme yhdessä ihmisen kummalle toisinaan-kalkkunuudelle. Sillä onhan kaikilla välillä näitä päiviä! Ja kun päästin luokkatovereita sillä lailla lähemmäksi, koin äkisti heidän läsnäolonsa itseäni tukevana, mikä on melkoinen ero siihen, mitä eilen koin.

Kai yksi olennaisia asioita tällaisia menettelyn onnistumiseksi on se, että osaa erottaa tunteen ja asenteen toisistaan. Ja hyväksyy sen, että tunne tapahtuu kuten tapahtuu. Se tulee juuri sellaisenaan. Se on oikeutettu ja oikea. Mutta sitten kun se höllentyy, tilanne muuttuu. Vaikka tunne olisi ollut kuinka oikea, se ei välttämättä ole oivallinen asenteen ottamisen ja toimeen ryhtymisen ohjenuora. Tarkoitan tätä: vaikka tunsin eilen juuri kuten tunsin, ja tunsin uhkaavana ajatuksen, että joku näki, kuinka pyörähdin koulussa ja säntäsin pakoon, enkä tuolla hetkellä mitenkään voinut kestää ajatusta, että kukaan näistä ihmisistä saisi tietää moisesta karmivasta nolosta kalkkunuudesta, sinnikkyyden puutteesta ja kontrollin täydestä romahtamisesta, vaikka se ajatus ja tuntemus oli sillä hetkellä ehdoton totuus ja oikea tulkinta tilastani, en voi antaa tuon tunteen, tuon painostavan uhkan ja pelon katsotuksi ja nähdyksi joutumisesta antaa ottaa elämästäni valtaa. Sillä millaista ilmapiiriä tukisin, jos koettaisin säilyttää kasvot? Enkö silloin tukisi juuri sellaista ilmapiiriä, jossa kasvot noin lähtökohtaisesti säilytetään? Eikö ole täysin mahdollista kuvitella tilanne, jossa kaikki koettaisivat säilyttää kasvojaan ja sitten jokaisen repsahduksiin ja hysterioihin liittyisi vahva häpeällistyminen? Lisään vielä: täysin turha häpeällistyminen, koska ei kukaan paheksuisi tapahtunutta, jos se tulisi julki. Hiljaisuus ja kasvojen säilyttäminen ja pidättyvyys vain saattaa sivutuotteenaan synnyttää pakkopaitamaisen ahdistavuuden ja kasata esteitä mahdollisien ystävyyksien tielle. Eikä se ole kenenkään syy, en halua puhua vastuusta sillä lailla, ulkopuolelta painettuna. Ulkopuolelta pakotettu vastuu tuntuu tällaisessa arassa asiassa väkivaltaiselta, vähintään yhtä karmivalta kuin vahingossa syntynyt ahdistava kasvojen säilyttämisen pakko.

Ylipäänsä, en kannata pakottamista enkä pitäisi-lauseita. Ehkä vastuukin on väärä sana. En vain juuri nyt keksi sen parempaa. Tai ehkä sittenkin.

Ehkä voisin kirjoittaa tästä mahdollisuutena. Sillä mahdollisuushan se on: mahdollisuus toimia sellaisen ilmapiirin eteen, jossa haluaa viettää aikaansa. Minusta siihen on mukavaa tarttua, ja voimaannun käsinkosketeltavasti tuon mahdollisuuden hyödyntämisestä.

Suru, raivo, nauru - levollisuus

Tänään vuorovaikutuksen tunnilla koulussa (ihan totta, minulla on sen niminen oppiaine - hassu elämä!) tehdään harjoite, jossa toiset koettavat arvata tunnetilan tai mielialan, jonka on saanut salaisella lapulla opettajalta. Ensiksi tunnen vähän kyvyttömyyttä, sillä tilani on suru, ja minua on moitittu kuitenkin joitakin kertoja ihmiseksi, joka ei ymmärrä surun merkitystä tai tärkeyttä tai joka ei osaa surra. (Olen tästä eri mieltä, mutta moitteet ovat jättäneet näemmä pysyvän jäljen, epävarmuuden siitä, josko kuitenkin olen vain hyvin väärässä tässä asiassa, itseäänhän on aika jäävi arvioimaan.)

Harjoite tuntuu vaikealta, kun toiset elehtivät tunnetilojaan. Miten erottaa esimerkiksi eletasolla pettymys ja ylimielisyys? Ja onko niissä pohjimmiltaan kyse jostakin aika samankaltaisesta, tulee mieleen tuosta vaikeudesta. Mutta yllättäen suru onkin helppo. Tarvitsee vain kävellä eteen, kääntää toisille selkä yhden piruetin ajaksi ja sitten laskeutua pyörähdyksestä muistikuvaan, tuntumaan talvesta, jolloin oli niin väsynyt ja sekaisin ja epäröi koko ajan, että heräisi painajaisesta, mutta se painajainen olikin nimeltään valve. Joku huutaa heti suru, ja toinen tilittää, että sydäntä kylmää. Ja mitä tein? En tiedä, paitsi että olin siinä talvessa sen hetken, ennen kuin oikea tunnenimike herätti virnistykseen ja takaisin istuimelle luovimiseen.

En muista, näytinkö sinä talvena surua monellekaan. Enimmäkseen kai näytin, miten ponnistan iloon. Toisten seura on aina auttanut minua siinä. Hulvaton, holtiton, päättäväinen, toiveikas - toisia vasten on helppoa luoda melkein mikä hyvänsä tila, sellainen itse, jota kohden haluaa ponnistella. Suru kyllä piti puolensa. Se tuli hyökyaaltona iltaisin aamuisin, unen ja valveen rajalla, venytyksessä maatessa, vihlaisuina kun jotkut seisoivat lumisateessa ja suutelivat ja oma maailma oli neliskanttisia korkeita taloja ja tuulisia katukuiluja niiden välillä, kaikki niin väljiä, ettei niistä ole koskettamaan, silittämään. Ehkä sekin on turvallista, ettei tarvitse näyttää surua, toiset eivät voi silloin sanoa vääriä sanoja, joista voisi loukkaantua, jos on lukossa tilassaan.

Viime aikoina suru on pysytellyt kauempana. Mutta näemmä saan sen esiin heti kun vain annan sille luvan puskea pintaan, tai ei, ei se ole pinta, kun annan sen luvan valloittaa ryhdin ja hengityksen. Mutta miten kummallista sekin, miten nopeasti nousen harjoitteesta takaisin hieman ylävireiseen levollisuuteen. Kai se on harjoituksen tulosta.

Viime päivinä olen oikeastaan surua enemmän tuntenut silloin tällöin raivoa. Se on jonkinlaista raivoa siitä, ettei oikeuenmukaisen maailman hypoteesi vain sovi yhteen todellisuuden kanssa. Raivostun, kun ajattelen sitä, miten pitkään tässä yhteiskunnassa joku saattaa joutua elämään ilman hyväksyvää seksuaalista koskettamista (totta helvetissä tälle olisi tehtävä jotakin, mutta ei asia kyllä syyttelemällä tai ketään fasistisen pahaksi leimaamalla ratkea mihinkään suuntaan) tai miten koulusta saadussa paperissa lukee, ettei vaikeita ongelmia olekaan, että on vain huonoja ratkaisuyrityksiä, koska hemmetti soikoon, eikö muka vaikkapa muukalaisviha tai sukupuuttoaalto tai ihmisväestön kestämätön kasvutahti ole vaikea ongelma... aargh. En osaa sanoa, onko raivo yhteydessä siihen rooliin, johon olen solahtanut nyt tässä koulussa ensimmäistä kertaa elämässäni: että hölisen ääneen kun siltä tuntuu ja arvelen, että sanomani voisi hyödyttää muitakin ryhmäläisiä. Ehkä olenkin aiemmin ollut surullinen ja latuskainen kouluissa ja kouluaikoina, koska en ole uskaltanut sanoa minua kaihertavia huomautuksia ääneen ja sitten olen inhonnut omaa näkymättömyyttäni (joskin kyllä myös arvostanut sen tuomaa neutraalia imagoa)? Kuka tietää. Joka tapauksessa uusi tilanne näyttää nostaneen minusta esiin jotakin vähäsen pontevampaa ja vihaisempaa kerrostumaa. Onneksi se ei suuntaudu kehenkään yksittäiseen tyyppiin vaan ainoastaan siihen, miten vaikeita pulmat ovat ja miten vähän jaksan itsekään tehdä töitä niiden ratkaisemiseksi.

Ja sitten: On myös hilpeyttä. Se on jotenkin päässyt taas vauhtiin, slapstick sen kuin kiihtyy, kaikki kokemani tuntuu myös aika veikeältä ja hassunkuriselta.

Nyt kun elämä on kiireistä, levollista läsnäoloa on paljon vähemmän. Ärsykkeitä hyökkää tajuntaan sitä vauhtia, että niihin vastaa pienin liikahduksin monta tuntia päivässä. Tuntuu hurjalta istua koulussa toisten ihmisten kanssa - meitä on ryhmässä neljätoista ja opettajat siihen vielä päälle! - kahdeksan tuntia päivässä, viisi päivää viikossa, kun on tottunut istumaan yksin kotona tekemässä tekstityötä ja näkemään päivittäin enintään aviomiehensä (ja pelkäämään, että pimahtaa siitä mökkihöperöitymisen määrästä). Mutta kun on hetken hiljaisuus, laskeudun aika hyvin hengittelemään. Nyt uskallan jo ottaa omaakin tilaa, tänäänkin söin lounaan kalliolla istuen, yksin, uskalsin päästää tietoisesta ponnistuksesta ryhmääntyä ja totutella ryhmäolemiseen. Tiedän jo, että voin palata takaisin, vaikka söisinkin ulkosalla ja yksin. Tuntuu hyvältä istua sillä lailla kalliolla ja katsella puita ja pilviä, ojentua hetkeksi pitkälleen. Se on vain niin paljon, no, levollisempaa kuin istua sohvilla ja naureskella yhdessä. Äkkiä on aikaa vain hengittää hetki, ja voi huomata, miten pienet pelot ja raivostukset purjehtivat tiehensä. Ja kun palaa, on ryhmää paljon lähempänä kuin olisi ikinä voinut olla, jos heidän kanssaan olisi istunut kaiken ruokatuntia.

Vähitellen on haettava tasapainoa, tai voiko sitä kutsua tasapainoksi, kai voi, kutsutaanhan sitäkin tasapainoksi, että joku seisoo laudan päällä alaraajat koukistettuina ja laudan ja sen alisen aallon vietettä myötäillen, syöksyy eteenpäin kohti rantaa, kesän rantaa, puikahtaen yhä uudelleen harjalle ja sen alle.

Kynnyksillä

Näen unta, jossa tanssimme piirissä punaisiksi maalattuina ja alasti, kädet yhdessä ja ylös nostettuina, ja yö on sininen ja rytmi nostelee polvia tehokkaammin kuin marionettinarut, jotka koettavat kiskoa kutakin meistä omaan suuntaansa, pois toistemme luota. Unta ei ole erityisen vaikeaa tulkita, kun tietää - unohtumattomasti - että tämä on puolen vuoden lomani viimeinen päivä.

Edessä on paluu koulunpenkille, sellaiselle viisi päivää viikossa ja kahdeksasta neljään -penkille, ensimmäistä kertaa sitten alkuvuoden 1993. Onhan tuosta jo aikaa. Ei ihme, että vähän hirvittää, etenkin kun muistaa, miten lukioni meni: olin enimmäkseen niin ahdistunut, etten pystynyt menemään kouluun. Saatoin lähteä liikkeelle bussilla hyvin aikein, mutta sitten sain paniikit Ruoholahden kohdalla ja jäin pois ja kävelin ympäriinsä Punavuoressa, jossa kukaan tuttu eikä kukaan opettaja asunut, tai sitten en pystynytkään painamaan nappia koulun kohdalla vaan juurruin kuusivitosen penkkiin ja ajoin sillä päättärille ja kävelin metsässä tuntikausia ennen kuin sain itseni siihen tilaan, että pystyin menemään kirjastoon lukemaan asioita, joista olin kiinnostunut. Vaikka tiedän, etten ole enää se sama tyttö monessakaan suhteessa ja että neuroottisuuteni on haihtunut jonnekin - minne? - niin silti ajatus koulukoulusta tuntuu tärskäyttävän pelottavalta.

Onneksi minulla on tunteen ja asenteen erottelumahdollisuus ja onneksi olen päättänyt, etten tahdo pelkojeni kahlitsemaa tai rajoittamaa elämää. Pelot ovat sitä varten, että niitä voi tutkia ja työstää. Ja jos jotakin niistä tiedän, niin ainakin sen, että niiden luonnehtimat skenaariot siitä, miten asiat menisivät, jos tekisin näin ja näin, eivät ole vielä ikinä pitäneet paikkaansa. Ihmiset, tilanteet ja jopa ideologiat ovat aika lailla armollisempia kuin pelkojen maalailuissa.

Aivan kuin koulun alkamisessa ei olisi tarpeeksi uusien asioiden kynnyksellä, elämäni etsii muutenkin uusia, yllättäviä uomia. Olen tässä blogissakin kirjoittanut monesti (tosin harventuvalla tahdilla, koska elämäni on ollut niin intensiivistä, että on ollut vaikeaa löytää aikaa istahtaa takamukselleen ja kirjoittaa, saati sitten lukea valmiiksi talven varalle anatomiaa ja fysiologiaa) siitä, miten olen lähentynyt moneen ihmiseen. Lähentynyt, laumaantunut. Yhden ihmisen kanssa olen hitsautunut jo siinä määrin likeiseksi, että aiemmat käsitykseni parisuhteista ja niiden rakenteesta ovat vakavassa myllerryksessä. Aiemmin olin ajatellut, että jos parisuhteessa alkaa rakentaa hellää, seksuaalisestikin virittynyttä kiintymystä johonkuhun toiseenkin, se on merkki siitä, että varsinaisessa suhteessa asiat ovat todella vakavasti pielessä. Nyt tänä keväänä minulla oli kuitenkin höpsö ihastukseni, joka sai minut huolestumaan, koska ei suhteessa Vompsuun ole erityisen suuria kurttuja. Joitakin ongelmia tietysti on, mutta niin varmasti kaikissa suhteissa on: ongelmia eli haasteita eli kehittämiskohtia. Ja perusfiilis kuitenkin on, että elän varsin tyytyväisenä juuri tämän ihmisen kanssa. Nyt sitten on käynyt niin, että olen kiintynyt ja virittynyt yhteen ystäväänikin siinä määrin, että käytännössä minulla on kai samaan aikaan kaksi suhdetta. Tai jotain, en oikein ole varma, miten hyvin sanat kuvaavat näitä asioita, ja suhde nyt voi tarkoittaa melkein mitä hyvänsä. Ehkä olisi parempi puhua vain hellyydestä ja uteliaisuudesta ja estottomasta koskettamisesta. Koska olen, kuka olen, ja toimintaperiaatteisiini kuuluu avoimuus (enkä taatusti pystyisi pitämään tuollaisia ydinpommitason tajunnanräjähdyksiä sisälläni piilossa enkä halua pitää, oivalluksethan on tehty jaettaviksi), kaikki osapuolet tietävät tarkasti, missä mennään. Yllättäen kaikki ovat tilanteen kanssa myös sinut. Tai ainakin siltä tuntuu nyt. Vaikka kaikilla on omat mielialan hetkelliset dippauksensa, pelkonsa ja huolensa, ainakaan toistaiseksi pelot ja huolet eivät ole saaneet asenteistamme valtaa. Tuntisin itseni epäilemättä suureksi roistoksi, elleivät kummatkin hellyyden kohteeni sanoisi aika jämäkästi, ettei tällaisessa toiminnassa ole mitään erityisen roistomaista. Ja ellen olisi lukenut Etsijän minulle lähettämää kirjaa, jossa kerrotaan, että tällaisissa tilanteissa kahteen eri suhteeseen tukipistejalkansa asettanut nainen on yleensä se, joka repeää pahimmin kappaleiksi, kun pahoja fiiliksiä alkaa nousta. Tosin kirjassa puhutaan tilanteesta, jossa avoimuus ei vallitse. Toivon kovasti, etten myöhemmin repeäisi kappaleiksi. Se jää nähtäväksi. Ainakin kieltäydyn pelkäämästä sellaista siinä määrin, että juoksisin pää paperipussiin piilotettuna pakoon hirvityksestä vinkuen. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että on turvallisinta, jos juuri minä meistä kolmesta repeän kappaleiksi. Minulla taitaa olla vankin kokemus säpälöitymisestä ja itsen uudelleen kokoon kursimisesta. Suhtaudun luottavaisesti siihen, että paikkaannun kyllä. Minulla on lupani erehtyä, arvioida tilanteita huonosti ja tehdä fataaleja ratkaisuja. Kunhan opin jotakin.

Kummallista kyllä, tuntuu siltä, että sen sijaan, että tämä uusi läheisyys jonkun toisen kanssa loukkaisi suhdetta Vompsuun tai saisi hänet onnettomaksi, levottomaksi ja alistuvaksi, se jämäköittääkin häntä ja on valanut häneen rutkasti uutta toivoa. Laupias taivas, en ymmärrä näitä mekanismeja, mutta erotan kyllä, miten paljon voimakkaammin Vompsu ottaa nyt vastuuta omista tunnetiloistaan ja miten paljon vähemmän neuroottisesti hän suhtautuu siihen, jos olen hetkellisesti alakuloinen. Ja se on muutos parempaan suuntaan, poispäin lapsenomaisesta takertumisesta toiseen ja tämän elämäntapaan, mielialaan ja mielipiteisiin. Eteneekö muutos, alkaako sen vauhti kasvaa, etäännymmekö? Sitä ei voi tietää, mutta voimme yrittää vaikuttaa näihin asioihin, voimme puhua niistä ja tutkia niitä, käännellä niitä.

Vompsu on särähtänyt hereille ja kokee äkkiä voimakkaasti toisten naisten läheisyyden ja suuntautuu sitä kohti. Se tuntuu hyvältä, koska minulla on omat pelkoni ihmisten rikkomisesta ja loitsimisesta, enkä halua liikaa valtaa kehenkään toiseen. En halua kiinnittää toista itseeni kuin reppua, koska reppua pitää kantaa. Ja valta turmelee. En halua turmeltua. Pohjimmiltani en halua, että joku haluaa vain minua, vaikka hetkellisesti tietysti sen tajuaminen, että toinen haluaa jotakuta toista, saattaa virittää voimakkaan läheisyyden menettämisen pelon. Pelon, jota en aio häätää mutta jonka tanssitettavaksi en aio myöskään suostua. Tarvitsen tuon pelon läsnäoloa, jotta voin käydä siihen käsiksi ja hieman painia sen kanssa. Tiedänhän kuitenkin, että on myös niin, ettei minusta ole vastaamaan kenenkään toisen kaikkiin impulsseihin kuitenkaan. Olen onnellinen, jos saan olla lähellä haluamiani ihmisiä tietyn aikaa, jos saan jakaa heidän kanssaan maailmaa ja elämää, jos voin auttaa heitä jotenkin vapaammiksi ja onnellisemmiksi, ja jos saan heiltä lahjoja, joita en osaisi mitenkään pyytää tai vaatia: läheisyyttä, liikutusta, ihmetystä, hellyyttä, unihengitystä. Ja jos en suutu toisille siitä, että he haluavat myös muita kuin minua, miksi he kieltäisivät minulta (ainakaan emotionaalisen) läheisyyden? En keksi tähän kysymykseen hyvää vastausta. Ja vaikka joku toinen keksisi ja toimisi sen mukaisesti, niin entä sitten: enkö ole selviytynyt siitäkin, että minulta kielletään emotionaalinen läheisyys? Kyllä vain. Olen selviytynyt siitä. Selviydyn siitäkin. En aio ryhtyä pelkäämään menetyksiä, kangastelemaan niitä etukäteen.

Kaikki tämä äkillinen maailmalle ja sen hellyydelle avautuminen koulun lisäksi, siis... ja jostain on järjestettävä yksityistä aikaa myös uudelle läheisyydelle, joka on sellaisessa naamaanpuhalteluvaiheessa, jossa kelluu ja leijuu ja kikatuttaa ja välillä vuodattaa kyyneliä oikein tietämättä, miksi, silkkaa liikutusta ehkä, kaihoa siitä, etteivät asiat pysy paikallaan. (Miten pöhkö kaihoamisen aihe, sillä jos asiani olisivat pysyneet paikoillaan, olisin kai edelleen juuri hedelmöittynyt munasolu tai jotakin sinnepäin ja kaikki tämä ihmeellinen, kimmeltävä kokemus ja elämä olisi jäänyt elämättä. Ei, rakastan muutosta! Mutta tunnen ristiriitaisesti silloin tällöin ja se huvittaa metatasolla ihan tuhottomasti.) Kaikki on tapahtunut niin äkkiä ja yllättäen, enkä ole osannut kuvitella, että niin voisi käydä. Kaikki on tapahtunut samalla lailla kuin ennenkin merkittävissä suhteissani, että on ystävä, johon luottaa täysin ja jonka kanssa on helppoa olla hyvin avoin ja empaattinen, jonka kanssa on helppoa hössöttää kuin pikkulapsi ja jonka kanssa nauramisesta ei tahdo tulla loppua, ja sitten siitä jotenkin luiskahtaa molemminpuoliseen hämmennykseen kuvion muuttuessa. Ja makaa kyljellään hämärässä huoneessa ja hengittää kasvoihin ja sanoo suoraan, mitä ajattelee, että tärkeintä on ystävyys, kävi miten kävi, ystävyyttä ei saa päästää hapertumaan. Että voi tuntua tosi vaikealtakin paikoittain, mutta että on oltava päättäväinen, sinnikäs, päätettävä pitää ystävyydestä kiinni, ponnistettava siinä iloon, uudestaan ja uudestaan. Ja kun kuvio on havaittu, on helppoa katsoa taaksepäin ja tyrmistyä kaikista niistä merkeistä, jotka on selittänyt pois. Toisen ikävöinti niinä päivinä, kun tätä ei näe, esimerkiksi. Tuntuu hullunkuriselta, miten tarmokkaasti tuollaisen merkin on selittänyt pois jonakin paniikkina asioiden muuttumisesta rajusti juuri nyt. Attribuoinut tuollaiset tunnereaktiot koulun alkamiseen. (Ei ole ensimmäinen kerta, kun teen niin. Fysioterapian pääsykokeissa nelisen vuotta sitten tajusin lähes kymmenen vuoden suhteen olevan lopussa, tajusin äkkiä, ettei se kaikki hermostus ja kumma olo liittynytkään ajatukseen uudesta koulutuksesta, uudesta ammatillisesta suunnasta.)

Tuntuu kuin sisälleni olisi pesinyt parvi kyyhkysiä. Ne lehahtelevat ympärillä, värähtelevät rintakehän sisällä, virittävät hellyyttä ihmisiin ylipäänsä ja sitten erityisesti näihin kahteen, joiden kanssa saan hengittää samaa ilmaa. Nauru ja itku ovat niin herkässä, että ajatus uuden koulun aloittamisesta jämäkkänä ja silmälaput paikallaan tuntuu jotenkin absurdilta. Mutta etenen sekunti kerrallaan, ja ehkä olemiseni huomenna aamulla järjestyy uudella tavalla, asettuu tiettyyn kuvioon suhteessa niihin uusiin kouluihmisiin ja kouluasioihin.

Sekin tuntuu kummalliselta ja vaikealta, ettei voi seurata täysillä sitä tuntua, joka syntyy, kun astuu jonkun kanssa intiimiin. Ei voi vain maata samassa huoneessa tuntikausia ja puhallella ja tutkia lähietäisyydeltä toisen silmäripsiä (ne ovat hurmaavat) ja sitä, miten toisen iiris tarkentaessaan liikahtaa ikään kuin olisi vettä, jota jokin läikäyttää liikkeeseen. Ei voi kulkea kaupungilla käsi kädessä ja sydän laulaen. Olen kerran ennen rakentanut tällä tavalla läheisyyttä, paitsi että silloin en saanut kirjoittaa siitä suoraan, koska toinen oli asiasta niin häpeissään, ja silloin olin mennä kappaleiksi, kun seisoimme pulkkamäen yläpäässä lumisina ja huohottaen ja pulkkanaru kaksikertaisen lapasen sisässä ja katselimme toisiamme ja kysymykseeni kaakaosta keittiössäni vastattiin, että ruokatauko on loppu, pakko palata töihin, tämäkin oli liian riskialtista, koska jokuhan olisi voinut nähdä, ja intän vastaan, ettei pulkkamäen laskemisessa ole mitään epäillyttävää, ei vaikka laskisi sylikkäin, se on pakko niin kun on vain yksi pulkka ja kaksi laskijaa, enkä olisi millään irronnut siitä halauksesta, ja itkin kotona monta tuntia mutten tietysti kertonut siitä toiselle, koska hän ei halunnut, että kiinnyn häneen liikaa, ja minusta tuntui, että se oli puhdas pyyntö, ja tiesin itsekin silloin, ettei siitä suhteesta tulisi koskaan ykkössuhdettani, ettemme me voisi asua keskenämme tai mitään sellaista, liian villipetomaisia molemmat hysteerisimmillämme. Jotenkin se tekee toiveikkaaksi, että olen tuon ihmisen ystävä edelleen, ja vaikka emme enää ole maanneet keskenämme aikoihin, vuosikausiin, meidän ystävyytemme ei ole järkähtänyt mihinkään suuntaan ja yhteys välillämme on rätisevän vahva. Me hyväksymme edelleen toisemme juuri tällaisina, kummallisuuksinemme. Jos olen onnistunut siinä kerran, voin onnistua toistekin, eikö vain? Vaikka eihän se vain minusta riipu, tietenkään.

Tuntuu pahalta, ettei voi vain pistää kaikkea muuta syrjään ja heittäytyä rypemään oloissaan tai oikeastaan jaetussa olossa. Se tuntuu pahalta, vaikka varmasti pidemmällä tähtäimellä se on hyväksi vain. Se on vain niin vieras tapa edetä. Opettelen sen. Toistaiseksi on riitettävä, että voi hymyillä hetken tanssin lomassa tai keskustelussa ja sitten aina välillä karata jonnekin kahden kesken. Julkiset hellyydenosoitukset eivät oikein käy, koska vaikka Vompsu onkin niiden kanssa kognitiivisella tasolla ookoo, niiden näkeminen tuntuu hänestä pahalta. Ymmärrän reaktion täysin, minulla on ollut ihan samanlainen fiilis eksien kanssa. Olen toivonut koko sydämestäni, että he pääsevät minusta yli ja makaavat jonkun toisen kanssa ja löytävät kukkurapäin läheisyyttä ja onnellisuutta, mutta sen näkeminen, miten he suutelevat jotakuta toista tähän täysin uppoutuen, tuntuu uskomattoman pahalta. Se on jotenkin niin konkreettista. En tajua, miksi tuollaisen periaatteessa hyväksytyn seikan näkeminen tai kuuleminen tuntuu niin pahalta, mutta se tuntuu. Kunnes siihen tottuu.

Viime päivät ovat olleet maagisia, kimmeltäviä, uskomattomia. Ja uskon, että ne olisivat tuntuneet sellaisilta, vaikken olisikaan tietyssä hormonaalisessa tilassa ja viiltävän tajuinen kaikesta tilanteeseen liittyvästä epävarmuudesta ja siitä, miten kaikki suojavarustukseni ovat tilanteen suhteen alhaalla. (Pidän tästä epävarmuudesta ja suojattomuudesta. Siinä on jotakin hyvin voimakasta myös. Sillä onhan tavallaan sekin melkoinen statement, että on pystyttämättä vallituksia ja linnoituksia. Vaikka sitä vaihetta kestäisikin vain hetken tai pari.) Olemme matkustaneet yhdessä isommalla joukkiolla toiseen kaupunkiin, istuneet vanhalla mukulakivetyllä pihalla ja juoneet anniskelualueen ulkopuolella pohjia roseeviinitetrasta, käyneet festareilla, jotka voidaan lukea what the fuck, kuunnelleet silmät suurina ja eturivissä keinuen J.K. Ihalaista, tanssineet Aurajoen ylittävällä sillalla rummutuksen tahtiin, nähneet Näkymättömän tytön, kyllästyneet Turun taiteiden yön vaisuun tarjontaan ja alkaneet omin päin tehdä kontakti-improa kauppakeskus Hansan yläkerrassa kaikkien niiden näyteikkunoiden keskellä, lilluneet uima-altaassa kuutamouinneilla keskellä yötä kuunnellen jo toista Iida Umpikujan keikkaa saman illan aikana, samoilleet Ruissalon hienoissa metsissä ja nukkuneet isoina laumaläjinä, kutittaneet toisiamme ja kaulailleet ja jakaneet kaiken valveen, palanneet kaupunkiin päiväunille ja Eufemian tupaantulijaisiin, joissa tanssittiin taas villisti ja makoiltiin suurissa kasoissa. (Jotkut myös keskustelivat, mutta tuntuu siltä, että olen saanut siitä lajista tarpeekseni tältä erää. Haluan kuitenkin enemmän tanssia silloin kun olen monen ihmisen kanssa samassa tilassa, keskustelu on parhaimmillaan kahdenkesken tai enintään kolmistaan.) Liika tanssiminen vaikeuttaa pikkuvarpaani parantumista, mutta ehkä se ei ole kovinkaan vakavaa. Nyt hyvin nukutun yön ja yhden levätyn päivän jälkeen varvas ei tunnu kovin kipeältä, ja huomisesta lähtien tosiaan olen varpaan kannalta turvasäilössä koulussa päivät pitkät.

Näiden ihanien päivien ja öiden tunnelma vahvistuu vain entisestään, kun tiedän, että edessä on pitkä ja systemaattinen ponnistelu yli kaikkien niiden teoreettisten tietojen, käytännön otteiden ja ihmissuhteiden, jotka liittyvät uuteen kouluun. Ponnistelu yli talven, joka vuosi vuodelta tuntuu pimeämmältä ja painavammalta ja jonka aikana ihmiset tuntevat itsensä yksinäisemmiksi ja tarvitsevammiksi samalla kun itsellä on yhä vähemmän puhtia jakaa iloa, annostella sitä ja läikkyä ylitse. Kaikenlaiset hassut pelot vaeltelevat mielessäni kuin pilvet taivaalla, yhtä tavoittamattomina ja höttöisinä, ja suhtaudun niihin samalla kulmankurtistuksella tai uteliaisuudella kuin taivaan pilviin: että menetän kaikki ihmissuhteeni vajotessani luihin ja lihaksiin, että väsymys syö kaiken nautinnon elämästä, että en jaksa enää käydä liikkumassa ja sen seurauksena mieliala laskee alamaihin ja makaan kuralätäköissä, että sitä ja tätä ja tuota. Seuraavaan kesään tuntuu olevan ikuisuus. Mutta jotakin olen jo päättänyt, ja siitä on pidettävä kiinni: keväällä, siinä vaiheessa kun linnut lirisevät kilpaa kevätpurojen kanssa, on mentävä uudelleen laumana Ruissalon lehtoihin, koettava niiden vuokkomeret ja kilpalaulut ja huumaannuttava aurinko, on tunnettava lämpövalon käärmeen hidas tunkeutuminen kehoon, aistien herääminen, on tanssittava noita samoja polkuja, joita nyt kuljemme hivenen surumielisinä, koska tuuli kääntyy siellä ollessamme ja äkisti kesäinen päivä vaihtuu hyytäväksi syksyksi, jota vastaan sonnustaudutaan fleeceen kietoutumalla ja kaulaliinaan vyöttäytyen ja lintujen hiljaisuus toteamalla.

Niin, olemme palanneet kaupunkiin.

Hoidan käytännön asioita, soitan käräjäoikeuteen ja kerron, ettei minusta ole heille mitään iloa seuraavan kymmenen kuukauden aikana. Että olen aikuiskoulutuksessa joka on ihan tämmöinen päiväkoulu josta ei voi oikein olla pois. Minut hyllytetään kymmeneksi kuukaudeksi. Pelkään, että elämälleni käy samoin, nieleskelen kyyneliä puhelimessa. Vaikka tiedän jollakin tasolla, ettei niin käy, totta kai, siltä silti tuntuu. Olen kynnyksellä ja kurkistelen hämärään sisätilaan kesän kirkkaudesta ja huumaavuudesta. Olen muuttumassa, astun virtaan tai aaltoihin, ne hakkaavat kehoa tiettyyn suuntaan, vievät. Kun astun rannalle, kuka olen? Jos ei voi kahta kertaa astua samaan virtaan, ei voi kai kahdesti huuhtoutua saman kesänkään rannoille? Voi tätä kesää! Olen niin kiitollinen ja onnellinen, että itkettää. Ja koetan pitää mielessä, käsittää ja tolkuttaa tolkuttamistani, että tämä kymmenen kuukauden koulu ei niin kauheasti eroa siitä, että ottaisin pari kustannustoimitus- ja käännöskeikkaa, joihin niihinkin menisi aikaa, ja lisäksi, niihin ei liittyisi samaa uusien horisonttien avautumista kuin uuden koulutuksen suorittamiseen, ne eivät avaisi uusia mahdollisuuksia samalla intensiteetillä. Olisin niiden kanssa vähän tyytymätön ja nurisisin ja miettisin, miten kauan elämäni pyörii samaa rataa. Nyt sitä tyytymättömyydenaihetta ei tosiaankaan ole!

Seison kynnyksellä. Luulin sitä jyrkänteeksi, mutta se onkin kynnys. Jos voin astua sisään, pääsen uloskin. Jyrkänne olisi hankalampi: jyrkänteen seinämää ei välttämättä noin vain kiivittäisi ylös äkkipudotuksen jälkeen.

Oikea metafora on äärimmäinen kohtalonkysymys.

Ei ole helppoa, ei

Tämä on tavallaan jatkoa eiliseen kirjoitukseen ja häpeän tunnetilan nimeämiseen ja käsittämiseen.

Ja tavallaan ei - levottomuus on hellittänyt.

Eilen selitin aivan innoissani Vompsulle, miten merkittävältä häpeästä lukeminen oli tuntunut. Olen nimittäin jo pitkään hämmästellyt ihmisiä, jotka puheessaan korostavat häpeäntunnetta ja kertovat siitä tyyliin: "Ei huvittanut mennä sinne kun hävetti niin kovasti." Olin jäsentänyt koko asian kutakuinkin niin, että he katsoivat toimineensa joissain yhteyksissä niin tahdittomasti, että heistä tuntui kiusalliselta näyttäytyä niille, joiden mielen he olivat pahoittaneet. Samalla olin ollut vähän huolissani, olenko itse jotenkin harvinaisen kova luu ja patologinen tapaus, kun en häpeä juuri mitään. Mutta se, mitä ajattelin, olikin tietysti syyllisyys - tuon artikkelin terminologian mukaan.

En kyllä tunne paljon syyllisyyttäkään - se tuntuu vähän turhalta, koska mietin tekemisiäni aika huolellisesti ja olen antanut itselleni luvan myös epäonnistua silloin tällöin. Tietysti tuntuu pahalta, kun huomaa, että saa omalla käyttäytymisellään toisen jotenkin käpertymään sisäänpäin ja voiman pahoin, mutta se on tuntemus siinä hetkessä, ehkä sillä viikollakin, ja työstän tarmokkaasti sitä tuntemusta, joka on itsessäkin fyysistä pahoinvointia muistuttavaa, ja jossakin vaiheessa, kun olen keksinyt vaihtoehtoisia ja parempia etenemisen tapoja seuraaviin vastaavanlaisiin tilanteisiin, paha olo hellittää ja katson polttaneeni syyllisyyteni loppuun. Ei se tietenkään tarkoita, että katsoisin toimineeni kiitettävästi, ei. Mutta ehkä tässä on ripaus realismia: on aika vaikeaa toimia aina ja kaikkialla kiitettävästi, ja vaikka se on ihanteena järkevä, itselle kiukutteleminen tuon ihanteen täyttymättömyydestä tuskin edistää seuraavien tapahtumien sujuvammin luontumista. Kun yksi ystävä kirjoitti minulle tehneensä paljon sellaista, mitä ei voi antaa itselleen anteeksi mitenkään, itkin varmaan vartin. Jotenkin se vain tuntui hänelle tai kelle tahansa kohtuuttoman raskaalta taakalta. Osa itkusta oli kiitollisuudensekaista: kiitollisuutta siitä, että olen saanut annettua itselleni anteeksi nekin jutut, joista en voi mitenkään olla ylpeä ja joille on edelleen vaikeaa nauraa, koska niihin liittyy niin paljon väärinkäsityksiä, pahan mielen aiheuttamista ja ajattelemattomuutta.

No mutta, takaisin häpeään. Tuntui jotenkin hauskalta huomata, että onhan minussa sittenkin häpeää! Se vain ilmenee muulla tavalla kuin eristäytymisenä ja vetäytymisenä, se ilmenee hillittömänä ajatusten laukkaamisena ja oman olemassaolon kyseenalaistamisena. Se ei samalla tavalla näy päällepäin kuin vaisuus ja vetäytyminen tai kuin maaninen toiminnassa kouhottaminen. Toisaalta on ehkä harmikin, ettei se näy päällepäin. Piilotettu häpeä ehkä saa toiset kuvittelemaan, että olen äärettömän paljon vahvemmilla psyykkisesti kuin olenkaan. (Vaikka tietysti olen aika taitava kursimaan itseni kokoon muutamassa tunnissa ja viime vuosina olen oppinut jopa suuttumaan ja pitämään rajoistani kiinni, en kaikkialla, mutta aina välillä, ja se on edistystä, se.)

Kun selitin tätä asiaa Vompsulle, hän kysyi hyvän kysymyksen, joka oikeastaan on tämän kirjoituksen innoittaja. Hän nimittäin kysyi, kuinka yleistä on jakaa arkikielessä häpeän ja syyllisyyden tontit sillä lailla kuin artikkelissa tehdään. Pohdimme sitten yhdessä joitakin ilmaisuja, jotka hämärtävät tuota häpeän nimeämistä. Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" Siinähän koko asia käännetään nurinniskoin, koska häpeä on artikkelissa esitetty primaaritunteena, jonakin sellaisena joka vain iskee. Ei sitä valita. Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja." Ainakin minulle on tunnepuheen sisäänajossa käytetty häpeän yhteydessä tuota eikö sinua yhtään hävetä ja nyt sietäisit hävetä -rakennetta. Koskaan ei ole nimetty häpeäksi sitä kauheaa, painavaa, pelottavaa oloa, että oikeastaan pitäisi olla kuollut, jossain toisaalla, joku aivan toinen. Häpeäksi ei ole nimetty sitäkään, kun on juossut väärän ihmisen luo, tarttunut kädestä ja sitten huomannut, ettei se olekaan oma äiti tai isä, ja on itkenyt ja ollut pois tolaltaan ja tuntenut itsensä totaalisen epäonnistuneeksi. On vain sanottu: "Ei tuollaisesta kannattaisi säikähtää!"

Toinen ilmaisu, joka käsittelee häpeää, on häpäiseminen. Jos en ymmärräkään, miten jokin abstrakti pyhä voitaisiin häpäistä, ymmärrän kyllä, miten joku ihminen häpäistään. Siinä toteutuu artikkelin kuvaus häpeästä primaaritunteena: käyttäydytään sillä lailla, että se, joka häpäistään, joutuu käyttäytymisen seurauksena joko itsen tai toisten taholta torjutuksi lähestymisaikeissaan ja vastavuoroisuustoiveissaan.

Siitä, miten tämä häpäiseminen liittyy kunniakäsitykseen, minulla ei kyllä ole ihmeempiä intuitioita. Ehkä kunnian voisi ajatella asenteena, joka vaatii itselle vastavuoroisuutta sen pelkän toivomisen sijaan? (Toivominen sisältää ymmärryksen siitä, etten voi määrätä toisten ihmisten toimintaa - voin kyllä tuoda ilmi, jos se ei miellytä minua, mutta määrätä en voi. Päätökset ovat toisen ihmisen. Pakottaminen on hyvin vaikeaa ja tuskin tuottaisi kovin pitkäkestoisia tuloksia, todennäköisimmin se vain lietsoisi katkeruutta ja siten ehkä lisäisi tarvetta kostaa niille, jotka kannattavat pakottamista tai ovat olleet myötävaikuttamassa sen lankeamiseen rangaistun kontolle.) Ehkä sen voisi jäsentää näinkin: molemmat myöntävät, että ihmisellä on tietyt rajat ja että niiden tallominen tuottaa pahan olon, mutta kunniassa ajatellaan, että tuosta rajojen ylittämisestä pitää jotenkin rankaista, vähintään pahastumalla, ja toivomisnäkemys taas muistuttaa ennen kaikkea siitä, että kaikkien ihmisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä - jos tämän ihmisen kanssa tilanteet tuntuvat saavan hankalan sävyn eikä setviminenkään auta, on ehkä järkevämpi järjestää ajankäyttönsä siten, ettei turhaan altista itseään tilanteille, joissa omia toiveita ei koskaan tunnuta täyttävän? Hmm, tietysti tätäkin voi joku pitää rangaistuksena, mutta minusta noissa on se ero, että kunniakäsityksessä huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten toinen on menneisyydessä toiminut, ja toivomuskäsityksessä siihen, miten tulevaisuudessa voisi hakeutua tilanteisiin, joissa tuo toive saa myös vastakaikua. Vähän epämääräistä, etenkin kun tuo kunnia-asia on vain hatara konstruktio päässäni. Ehkä joku selventää kommenttiboksissa yhden mahdollisen näkemyksen siitä! Tai vaikka montakin. No, kuten kirjoitin, intuitioni tämän asian suhteen eivät ole kovinkaan selkeät, koska kunnian ajatus jotenkin ällistyttää minua.

Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koettaa miettiä tai kommunikoida jostakin perustuntemuksiin liittyvästä, törmää näihin kirottuihin sanastojen yhteismitattomuuksiin. Tai ehkä se yhteismitattomuus on kaikkialla puheessamme ja teksteissämme, mutta vain näissä kehollisesti ja perinpohjaisesti tunnetuissa seikoissa tuo ero oikein paistaa silmään? Sellaiset lauseet kuin "tietenkään en voi tehdä niin, koska rakastan häntä" tai "sitähän juuri surullisuus on" tai "en voinut mennä kun niin hävetti" jäävät aika usein roikkumaan tyhjän päälle. Sitä jää murustamaan niitä mielessään ja miettimään, että millainen käsitys rakkaudesta tai ystävyydestä tai surusta tai häpeästä toisella on, mitkä kokemukset hän niin nimeää. Usein tajuaa sen, että se, mitä toinen kutsuu tutulla nimellä, on selvästikin eri asia kuin mitä itse kutsuisi tuolla nimellä. Mutta on hyvin vaikeaa arvata, mitä hän täsmälleen tarkoittaa. On ihmisiä, joilta voi kysyä asiasta, jotka eivät loukkaannu. Aika monet hieman loukkaantuvat, tuntevat itsensä uhatuiksi. (Ei se minusta ole kovin vaarallista, mutta kiusallista kyllä, ja jos joku näyttää loukkaantuvan systemaattisesti, saatan käydä aika varovaiseksi ja surulliseksi siitä, että en oikein näytä uskaltautuvan vaatimaan selityksiä ymmärtääkseni, mitä hän noilla puheillaan oikein tarkoittaa. Tulen surulliseksi siitä, ettei ystävyydestämme oikein näytä kehkeytyvän kiinnostavaa. On vaikeaa olla jonkun ystävä, jos ei ymmärrä juurikaan tätä kovasti liikuttavia asioita. Helposti siinä vaiheessa tulee todettua, että on järkevämpää panostaa sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa voi puhua avoimesti. Ikävä juttu, joskus sitä luovuttaa liian helposti. Mutta toisaalta, joskus menee ihan liian pitkälle siinä toisen miellyttämisen yrityksessään ja varpaillaan hiipimisessä.)

Ääh. Kun ajattelee tällaisia heti herättyään, tulee vähän epätoivoinen olo sen suhteen, voivatko ihmiset nyt juuri mitenkään ymmärtää toisiaan määrittelemättä heti kättelyssä käsitteitä. Tunnen itseni aika maanvaivaksi saadessani kiinni tuon ajatuksen. Mutta tuntuu vain niin pahalta, että monet ihmissuhteet menevät päin seiniä sen vuoksi, etteivät ihmiset tajua, mitä toinen tarkoittaa. Ei se mitään, kai, niin kauan kuin on vain surullinen ja vähän lannistunut siitä, ettei ollenkaan ymmärrä, miksi se ihminen noin tekee ja ajattelee. Mutta jos alkaa suuttua toiselle hänen tavastaan jäsentää asiat (ja käsittää väärin sen, miten hän jäsentää perusterminologian, millainen hänen merkitysten avaruutensa on) ja siksi toteaa, että so long, ei enää olla tekemisissä, onhan se aika surullista!

Ei ole helppoa, ei.

Onneksi on kaunis päivä ja yskiminen aavistuksen verran vaatimattomampaa jo... tästä se lähtee. Voi istua ja lukea estetiikkaa ja siemailla yrttiteetä. Kyllähän tämäkin kysymys laimenee, kun siitä kirjoittaa, ajatukset ovat saaneet haluamaansa hierontaa ja varmasti kehittyvät tästä edelleen.

En silti osaa kuvitella, millaista olisi elää maailmassa ilman tietoisuutta keskenään pahaa aavistamatta (tai pahaa aavistaen) rupattelevien ihmisten sanastojen eroista.

Levottomuutta

Sen oppilaitoksen sivulla, jossa kerrotaan koulutuksesta, jonne olen hakenut - ja jonka pääsykoepäiviä ovat ensi maanantai ja tiistai - lukee, että kaikille hakeneille lähetetään postia valinnoista haastatteluun. Hakuaika päättyi maaliskuun lopulla. Mitään postia ei ole kuitenkaan kuulunut, ja pääsykokeeseen on enää viikko aikaa.

Tänään päätin ottaa puhelimella yhteyttä ja kysyä asiasta. Toisinaanhan posti kadottaa kirjeitä (esimerkiksi Vompsun sairaslomaa koskevat dokumentit eivät koskaan olleet päätyneet Kelalle viime syksynä, vaikka itse näin hänen pudottavan Kelan kuoren postilaatikkoon), ja en tahdo uudelleenkouluttautumissuunnitelmieni menevän mönkään jostakin noin tylsästä syystä. Sitä paitsi aloin olla jo aika levoton. Niinpä soitin asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei kuitenkaan tiennyt postituksista mitään ja lupasi ottaa asiasta selvää. Selitin, että kokeeseen on kuitenkin alle viikko, ja että minua oli alkanut huolestuttaa, missä vaiheessa informaatio oli katkennut - oliko oma hakemuskirjeeni tullut perille tai oliko heidän tiedotteensa kadonnut matkalla. Niin, hän lupasi tutkia asian ja laittaa sähköpostia.

Iltapäivällä sähköposti saapuikin. Siinä luki vain "kaikki kirjeet on postitettu kiirastorstaina", ei muuta.

Välissä on neljä postipäivää. Yleensä kirje kyllä kulkee saman kaupungin sisällä neljässä päivässä. Mutta tietysti nyt postitetaan parhaillaan veroilmoituksia, joten ruuhkaakin saattaa olla kovasti. Jotenkin on vaikeaa suhtautua rauhallisesti tuohon vastaukseen, joka on aika epämääräinen. Ja itseensä: tunnen itseni hölmöksi, hössöttäväksi kalkkunaksi. On vaikeaa uskoa, että kaikki menee hyvin ja että kirje tulee varmasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Kuin sattuman oikusta ystävä laittaa minulle pari tuntia viestin tulemisen jälkeen (jossa vaiheessa en enää pystynyt lukemaan estetiikkaa ja valmistautumaan esitelmään, koska pääni surisi kuin ampiaispesä - niinpä virkkasin isoäidin neliöitä valtavalla vimmalla, grr) sähköpostia ja liitetiedostona on mainio häpeästä kertova artikkeli (Eero Rechardt & Pentti Ikonen: Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 3/1994.) Luen artikkelin kiinnostuneena ja äkkiä alan hahmottaa tilannettani aivan uudella tavalla. (Harmillista kyllä, artikkelia ei näy olevan verkossa.) Tosiaan, hössöttävän kalkkunan ololle on olemassa nimikin, ja se on häpeä. Tietysti ihmiset purkavat ja potevat häpeäänsä erilaisilla oloilla, mutta kun tarkemmin ajattelen, hössöttäväkalkkunuus on itselleni aika tyypillinen häpeän ilmiasu, koska en suostu yleensä lamaantumaan täysin, vaan haluan raivata itselleni tilaa ja oikeutta olla kiinnostunut asioista ja ihmisistä, vaikka saisinkin kylmää vettä niskaan. Ja samalla en osaa olla varma siitä, onko tuo oikeus olla elämänjanoinen sittenkään oikein... ei, sen on pakko olla, koska alistuminen ja uhrautuminen vasta karseaa onkin! Mutta on vaikeaa olla kokematta itseään hankalaksi, kun sillä lailla hammasta purren ja itkua edellään työntäen pinnistelee ja väittelee itsensä kanssa tuntikausia vain oikeuttaakseen kaikella järjellä ajatellen ihan normaalien omista oikeuksistaan kiinnipitämisen.

Koetan kuvata tuon tilan. Ensinnäkin, odotan kirjettä, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jo saapua. Mutta se ei ole saapunut. Seuraukset ovat tällaiset: Mietin, kuikahan todennäköistä on, että hakemukseni tai haastattelun kutsukirje tai "valitettavasti sinua ei tärpännyt" -viesti olisi hukkunut matkalla. Tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllistän postia. Voinko edes olla varma siitä, että pistin hakemuksen postiin? Muistan liimanneeni postimerkit, mutta entä sitten? Entä jos olenkin tullut hulluksi ja piilottanut kirjeen jonnekin kaappin tai jotakin? Osa minusta pitää tätä ihan uskottavana tapahtumainkulkuna. Ja toinen osa suhtautuu tähän osaan ilkeästi ja pilkallisesti ja solvaa sitä varhaisemman hulluksi tulemisen pelon esiin kaivamisesta ja muistuttaa siitä tosiseikasta, että kääntämässäni kirjassa oli lause, jonka mukaan romahdus on jo tapahtunut siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa pelätä romahtavansa tai tulevansa hulluksi. En pidä "terveemmän" dialogin puolen ivallisesta sävystä. Haluaisin vähän armollisemman sävyn, mutta olen asiasta sen verran kierroksissa, ettei se tunnu juuri nyt onnistuvan.

Vaikka tunnenkin itseni typeräksi kalkkunaksi, koen silti pontevaa tarvetta selvittää asia. Samalla pidän tarvettani jotenkin naurettavana ja osoituksena omasta kärsimättömyydestäni ja tavoitteisiini kiinnittymisestä tavalla, joka ei ole tervettä. (Osa minusta kyllä on sitä mieltä, että levottomuuteni on ihan tervettä ja olisi paljon huolestuttavampaa, jos suhtautuisin EVVK siihen, että tärkeän päätöksen seurauksena kyhättyyn hakemukseeni ei kuulu vastakaikua.) Tuo itseni naurettavaksi, aggressiivisesti etujani valvovaksi ja sen takia ärsyttäväksi kokeminen saa minut lykkäämään oppilaitokseen soittamista perjantaista maanantaihin, vaikka myönnettäköön kyllä, että perjantaina en paljon saanut puhuttuakaan yskältäni. Mutta se ilo, joka puhelimessa puhuessa laukesi, osoittaa kyllä selvästi, ettei kyse ollut vain yskän takia lykkäämisestä. (Ah, järkeillen sitä melkein hämää itseäänkin.)

Puhelinkeskustelu sujuu hyvin ja henkilö on oikein ystävällinen ja asiallinen. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että kysymykseni ei ole ehkä vain kalkkunaisuutta vaan ihan järkevää, oikeutettua huolta. Ja että se voi kuulostaa vastaanottajasta siltä, että olen tosissani kiinnostunut koulutuksesta, oma-aloitteinen ja reipas, ja sehän taas on vain hyvä asia pääsykokeen kannalta! Toisin sanoen: toiveikkuus viriää.

Mutta sitten tulee uusi romahdus, kun sähköpostitse tullut vastaus on niin epämääräinen. Jotenkin kuvittelin, että puhelimessa sanomastani välittyi se, miten huolissani olen, ja että henkilö nyt olisi ainakin tarkastanut sen, onko hakemukseni tullut perille. Tai että hän olisi kirjannut vaikka, että jos hakemusta ei kuulu ylihuomiseen mennessä, voisin soittaa silloin uudestaan. (Silloin soittaminen tuntuisi paljon tervetulleemmalta ja huoleni oikeutetummalta.)

Ja kun alan hurista uudelleen sitä, onko informaatio kadonnut jossakin kohdassa, ja olenko vain puhelinkeskustelussa liian sekava tai mistä oikein on kyse, häpeä ruoskaisee uudelleen. Se on todella rasittavaa. Äkkiä olen aivan lannistunut ja muistan eilisen puhelinkeskustelun äidin kanssa. Äiti yritti kaikin tavoin vakuuttaa minut siitä, että valitsemani uusi koulutus on aivan paska ja että hän ei voi uskoa, että viihtyisin tai pärjäisin hierojan ammatissa. Hänellä oli myös monta ammattia valmiiksi katsottuna ja hän kertoi niistä ja perusteli, miksi minun oikeastaan pitäisi hakea niihin. Pidin puhelimessa pääni, vaikka välillä minua ärsyttikin ihan tajuttomasti. Mutta hoin itselleni, että tällä kertaa päätän itse. Jos äiti nalkutti ja jäkättikin minut hakemaan yliopistoon "koska kaikki muu olisi tuon älyn tuhlaamista" (ja kuinka he olivat panostaneetkaan siihen raahaamalla jälkikasvuaan teatteriin, taidemuseoihin, vaikka minne, kustantamalla balettitunteja ja pianonsoittoa ja ostamalla kilokaupalla kirjoja ja piirustuspaperia ja hyvälaatuisia vesivärejä ja siveltimiä, ei mitään halpatavaraa, tämä on sijoitus loistavaan tulevaisuuteen, sinä saat niin paljon sitä, mitä me emme koskaan saaneet - ja jo lapsena petin heidät hinkumalla talleille, se kyllä sallittiin, mutta pitkin hampain, ja hampaat pitenivät ainakin kilometrin kun hain taidelukioon ja ilmoitin, että jos pääsen, en pyrikään eläinlääkikseen; eläinlääkärit sentään ansaitsevat aika hyvin, eikö totta; ei ihme, että Innocence on lempielokuviani ja että pidin myös toisesta samasta Wedekindin kirjasta tehdystä elokuvasta, ne kuvaavat loistavasti ja siksi karmaisevasti ehdollista hyväksymistä - ehdollinen hyväksyminen on karmaisevaa), ja jos olinkin yliopistoon ajettuna liian nuori ja tietämätön näistä painostamisen keinoista, nyt kyllä näen sen kaiken läpi ja haluan sellaisen koulutuksen, johon itse haluan mennä, en sellaisen, joka olisi äidistä minulle sopiva. (Siinä puhelimessa tajuan äkisti senkin, miksi olin sanonut ammatinvalintapsykologille aikanaan, kolmisen vuotta sitten, että kaikkein tärkeintä uudessa koulutusurassa on se, että äiti ja silloinen puolisoni hyväksyvät sen. Myöhemmin olen monta kertaa ihmetellyt noita sanoja, jotka jotenkin vain tupsahtivat ulos suustani ja jotka kuullessani tajusin välittömästi, että niihän se tosiaan oli - silloin - mutta nyt kun puhuin äidin kanssa puhelimessa muistin nuo sanat ja ajattelin, että rivien välissä minulla taitaa olla sittenkin aika hyvä kuva siitä, miten äiti reagoi yrityksiini tehdä omia valintoja. Filosofia kelpasi hänelle, koska sehän nyt oli niin teoreettista ja ihailtavaa. Ja monet asiat, joita tiedän hänen vieroksuvan, vain jäävät sanomatta, jos se on mahdollista.)

Kaikkein hulluinta on, että tämä äidin epäluuloisuus uusia suunnitelmiani kohtaan jotenkin tihkuu ja suodattuu kaikkeen asian käsittelyyn, niin kovasti kuin koetankin vain hyväksyä sen, että se on äidin asia, äidin mielipide, hänen tapansa olla minusta ja elämästäni huolissaan. Ymmärrän kyllä kognition tasolla, että äidin tapa reagoida kertoo enemmän äidistä kuin minun suunnitelmieni järkevyydestä. (Hitto, että itkettää, kun koetan kirjoittaa tätä.) Mutta en voi oikein mitään muuta kuin inttää kognitiosta käsin vastaan tunteelle, että jotenkin olen ansainnut sen, ettei kirjettä tule. Että ehkä olen vain kuvitellut kaiken, kuvitellut hakeneeni. Että ehkä olen jotenkin sairaampi kuin tiedän. Ja että se kuuluu läpi jopa puhelimessa, kun tiedustelen pääsykoekutsuista. Että jotenkin kuulostan vain erehtyneeltä, väärään paikkaan soittaneelta. Että olen väärä henkilö, nyt ja kaikkialla. Että huoleni ovat naurettavia, tylsiä ja turhia.

Se on kauhea, lamaannuttava tunne. Se riistää toivon joskikin aikaa.

Ehkäpä se, mitä psykologisessa kirjallisuudessa käsitellään toivottomuutena, voisi niveltyä tiukasti häpeän tunteeseen - kyyristyneeseen asentoon, väkisin esiin pukkaavaan itkuun, punastumiseen, pois kääntymiseen? On pakko sinnitellä uteliaana tässä tuntemuksessa, käännellä ja tutkia sitä. Mitä tarkoittaa se, että vierastin niin kovasti lapsena ja että olen arka uusien ihmisten kanssa vieläkin? Tuo artikkeli, jonka luin, kytkee häpeäntunteen siihen kaikille tuttuun lapsen ujostamiseen ja vierastamiseen. Vierastin etenkin miehiä, itse asiassa pelkäsin heitä kuin ruttoa. Ystävällinen ja hymyilevä kummisetäni ei voinut koskaan saada minua syliin, koska kiljuin täyttä kurkkua ja menin aivan sekaisin pelosta, jos hän vain yritti kaapata minut. (Sanallinen vastusteluni ehdotukseen mennä sedän syliin tulkittiin ilmeisesti kursailuksi, vaikka tarkoitin täsmälleen, mitä sanoin: Ei missään nimessä!) Lakkasin pelkäämästä miehiä oikeastaan vasta toisessa pitkässä seurustelusuhteessani, ensimmäistä avomiestänikin pelkäsin kummalla tavalla, vaikka uskalsinkin asua hänen kanssaan. Vasta edellisessä suhteessani tosiaan rentouduin ja lakkasin kokemasta itseni kauheaksi tyypiksi.

Jotenkin tämä teema ja sen elekieli, mielleyhtymät ja tuntemukset ovat aika toistuva seuralaiseni. Ei kaiken aikaa, mutta kylläkin silloin, kun jotakin menee pieleen. Siinä ei varmasti ole mitään kummallista, ainakin tuossa Duodecimissa ilmestyneessä artikkelissa, jonka ystävä lähetti, esitetään todennäköisesti jokaisella olevan tiettyjä häpeäkokemuksia.

Häpeäminen tuntuu niin typerältä tapahtuessaan, että se lietsoo itsevihaa kerkeästi ja suhraa piiloon toiveikkuuden. Tuntuu vain niin omituiselta ja väärältä tuntea häpeää, kun esimerkiksi on mennyt itse tapaamiseen ja toinen tekee oharit siitä mitään ilmoittamatta. Eihän itse ole se, joka on käyttäytynyt huonosti ja hävettävästi, mutta silti tuntee itsensä jotenkin hävettäväksi - sopimattomaksi, kelvottomaksi, vääräksi. Moni kokee tätä toisen myöhästyessäkin, itse en koe, koska minulla on ollut monia ystäviä, jotka myöhästelevät ja joista tiedän, etteivät he sillä mitenkään koeta ilmaista, etteivät arvosta minua tai etten kelpaa heidän ystäväkseen. (Olen aika monen kanssa käsitellytkin asiaa suoraan, koska en halua myöskään, että he tuntisivat syyllisyyttä siitä, että joudun odottamaan heitä, enkä halua heidän miettivän tuskaisena, loukkaako se minua kovasti; myöhästymisen osaan sentään attribuoida ihmisen kyvyttömyyteen järjestää aikaansa, ohareita en. Hmm, tuosta "loukkaako se minua kovasti" tulee mieleen, että aika usein se, mitä sanomme loukkaantumiseksi, voikin olla häpeää - kokee jotenkin itsensä totaalisen epäonnistuneeksi ja vääräksi, koska vaikka on kuinka koettanut, toinen ei palauta ystävällisiä eleitä.) Mutta artikkelin mukaan juuri tuo on häpeän alkuolemus: omaan ystävälliseen, innokkaaseen eleeseen joko ei vastata tai vastataan nolostuttaen tai pilkallisesti, jotenkin väärällä tavalla kuitenkin.

Olen saanut sitä sorttia elämässäni aika paljon, joten voisin ehkä käydä sille jo vähän immuunimmaksi. Ja ainakin haluaisin olla heijastamatta sitä tilanteisiin, joissa häpeän tunteminen on ihan turhaa, koska totta vie minulla on oikeus pettyäkin. Suuttua. Itkeä.

(Mutta en osaa ajatella, että minulla olisi oikeus jähmettyä ja vetäytyä, sitä en osaa. Se on varmasti pelastanut minut monessakin mielessä, pitänyt sinnikkäänä ja tapahtumissa kiinni silloinkin kun olisin halunnut oikeastaan itkeä tyynyyn kotosalla. Minkä joku on rikkonut, toinen on paikannut.)

Aika paljon auttaa se, että minulla on nyt nimi - häpeä - jota en ole oikein aiemmin osannut käyttää. (Olen selvästi sekoittanut sen syyllisyyteen - tietoisuuteen, että on toiminut tyhmästi. Syyllisyys liittyy artikkelin mukaan tiettyyn tekoon, häpeä koko omaan olemiseen. Niiden sekoittaminen on ilmeisen yleistä.) Minulle on annettu ihan toisia sanoja: naurettava, kärsimätön, hassu. "Älä viitsi olla naurettava" siinä vaiheessa kun on ollut olemukseltaan jo koko häpeäkirjon eleitä säteilevä. "Miten sinä voit olla noin kärsimätön?" siinä vaiheessa kun vuorovaikutus on pettänyt, toivottomuus iskenyt ja on alkanut itkeä. "Oletpa hassu!" siinä vaiheessa kun ollut puolikuollakseen säikähtänyt siitä, että pitäisi äkkiä jäädä jonkun vieraan aikuisen seuraan ja tajunnut, että vanhemmilla ei ole aikaa, heidän elämänsä on vain toisaalla, ja vieras aikuinen on irrottanut takaapäin lukko-otteen isän jalasta ja päivä on käynyt harmaaksi, vatsaansattuvaksi eikä mikään ole oikein osannut nostaa siitä suosta, koska on tiennyt, tiennyt, tiennyt, miten ei-rakastettava on.

Minusta artikkelissa loistavimpia kohtia on, kun tutkijat kirjoittavat, että huumori voi purra häpeään vasta siinä vaiheessa kun ihmisen minäkuva on niin vakiintunut, että hän on tietoinen monista puolistaan. Lapsella ei vielä ole. Totta kai vanhempansa jalkaan tarrautuva lapsi on hassu, mutta hän pelkää myös kuollakseen jäävänsä yksin. Mitä hassua siinä lopulta on? Onko se hassua, että joku pelkää sellaista enemmän kuin joku toinen? (Ne lapset, joiden kaltainen pitäisi olla, "katso nyt kuinka hyvin tuo käyttäytyy, mikset sinäkin". "Minua niin hävetti kun sinä aloit siellä itkeä, ei sinulla ollut mitään syytä pelätä sukulaisia.")

Ei se kaikki enää merkitse tietenkään niin paljon (nyt on huumori jo ja oh boy, minulla on sitä aika synkistäkin asioista ja olisin varmasti ihan ralasina ilman sitä, minusta on hassua jopa se, että välillä pelkään tulevani hulluksi ja häpeän - kas niin, kutsun itseäni silloin kalkkunaksi ja se on hassu kuva, koska tiedän, etten enimmäkseen ole kalkkuna; en usko, että pystyisin kirjoittamaan näistä asioista, jos minulle olisi mahdotonta astua askelta kauemmas ja vähän hymyillä sille hädälle, joka minussa on, jos en tietäisi, ettei se hätä riko minua). Muistojen kaltainen karsea häpeä nousee esiin lähinnä silloin kun keskustelee vanhempien kanssa ja huomaa, miten kovat arvot heillä on, miten tiukka vaatimus kasvojen säilyttämisestä, taloudellisesta menestymisestä ja lähestulkoon tunteettomuudesta. Tai kun jokin tärkeä asia mietityttää. Se jotenkin aktivoi tuon kuvion.

Se tekee asioiden todella haluamisesta vähän pelottavaa. Jotenkin tämänpäiväinen lukeminen auttaa tajuamaan yhden jutun tuohon pelottavuuteen liittyen. Kyse ei ole itse asiassa siitä, että pelkäisin epäonnistuvani jossakin tehtävässä - tiedän kykeneväni työskentelemään ahkerasti, pysymään aika rauhallisena haastavissakin kommunikaatiotilanteissa (joissa ei ole läsnä torjunnan elementtiä) ja aikatauluttavani ja priorisoivani jokseenkin suvereenisti tekemiseni - vaan siitä, että pelkään, että siitä huolimatta en kelpaa. Eihän suorittaminen ole sillä lailla mekaanista, ettei pärstäkerroin vaikuttaisi siihen, kuka kelpuutetaan mihinkin. Eikä minulla ole omasta vetoavuudestani kovinkaan myönteistä kuvaa. Pelkään, että olen väärä ihminen tehtävään vain koska olen minä. Tai että minulle annetut lupaukset voidaan purkaa tuosta noin vain johtuen siitä, että olen minä. Että koko olemukseni ja olemassaoloni, luontumusteni verkko ja kaikki yksittäiset piirteeni ja taipumukseni ovat sellaisia, että niiden perusteella minulle on hyvin helppo kääntää selkä, kiukutella ja kiusata minua. (Koulukiusaamisen jäljet ovat piilossa hyvinä päivinä, mutta annas kun asiat alkavat mennä pieleen. Sieltä se pelko nousee taas: pelko siitä, että toiset kääntävät selän eikä itse edes voi ymmärtää, miksi ne niin tekevät. Etteivät ota mukaan, vaikka rukoilee, että voisi vaikka vain pyörittää hyppynarua ja olla tyysin hyppimättä. Ja se, mitä ensimmäinen avomieheni sanoi: oli ihan oikein, että minua koulukiusattiin, koska olen niin itsepäinen ja omaehtoinen eikä sellaista maailmassa kaivata. En ymmärrä tuota ajatusta. Minusta omaehtoisuuteni ja itsepäisyyteni ei ole sillä lailla toisia vahingoittavaa, että sitä pitäisi alkaa kollektiivisesti kitkeä pois.)

Tällaiset ajatukset tuntuvat kauhean tyhmiltä silloin kun tietää toimineensa itse aivan asiallisesti ja miellyttävästi, huomaavaisesti ja päättäväisestä, järkevästi ja luottavaisesti. Mutta yhtäkaikki ne alkavat piiritanssia, kun toiveikkuus romahtaa ja tuntuu siltä, ettei omaan avunpyyntöön tai ystävälliseen eleeseen tai yhteistyöhakuisuuteen vastata juuri mitenkään. Pahinta on huomata, miten itse tekee pilaa tuosta auliudestaan ja aktiivisuudestaan, että on imaissut itseensä torjujien ja kiusaajien iskostaman äänensävyn, jolla nyt sitten piinaa itseään. Hysteerikko. Et sinä varmaan mitään hakemusta vienytkään. On sinulle ihan oikein, että käy näin. Miksi ihmeessä me haluttaisiin olla sun kanssa.

Kerrassaan hämmentävä tuntemusten verkko!

No, oli miten oli, odotan ylihuomiseen saakka, ja sitten soitan uudelleen, jos kutsua tai hylkäystä ei edelleenkään kuulu. Piru vie, minulla on ihan varmasti oikeus olla kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja tulevaisuudensuunnitelmistani, enkä minä voi vain kääntyä poispäin maailmasta häpeämään innokkuuttani ja sitä, miten paljon pidän erilaisista asioista, ihmisistä, oppimisista ja elämästä yleensä.