Puhetyöläisyys

Jos en pidä varaani, joudun sanamagian valtaan. Nuorempana niin kävi usein. Kuvittelin, että sanat ja ajatukset hallitessaan voi muuttaa maailman, kokemuksen, elämänehdot. Mutta on muutakin ja ehkä jopa etenkin muuta.

En halua kirjoittaa, ettei sanoilla olisi mitään valtaa. Ei, siitäkään ei ole kyse. Kyse on vain siitä, että aivan kaikkea ei voi muuttaa sanoilla. (Tai a-sanoilla, huono läppä, mutta on jo torstai ja teki mieli kirjoittaa näin, koska näen sitäkin välillä, että joku uskoo, että kun hallitsee tämän ja tämän asennon, jotain olennaista maailmassa muuttuu. Minun hullut lonkkaniveleni onneksi auttavat suhtatumaan tähän: olen istunut lootusasennossa kai siitä lähtien kun olen oppinut ylipäänsä istumaan. Äitini ja siskoni pääsevät myös ilman mitään harjoittelua tai ponnistusta tähän asentoon ja voin vakuuttaa, ettemme taatusti ole valaistuneita tästä helppoudesta huolimatta.)

On hyvä, että opin sanskriittia vasta siinä vaiheessa, kun olen menettänyt sanamagiaa. Kun sanotaan, että sanskriitti on pyhä kieli, mietin, missä mielessä mikään kieli voi olla muuta kuin pyhä. (Miten itse asiassa mikään voi olla muuta kuin pyhää, sitäkin mietin välillä. Jopa rumat muoviklöntit, joita kutsumme tavaroiksi ja jotka kertyvät valtameriin - haluan joustattaa ajatuksiani tällä tavalla.) Nouseehan kieli kehosta ja kokemuksesta, maailmayhteydestä. Haluaisin kirjoittaa, että kieli on tarkennettu parahdus, itku, nauru, huokaus. Kirjoitan sen ja se näyttää ihan urpolta. Jätän sen silti tähän, koska on tärkeää kirjata asiat niin kuin ne haluaa kirjata - jotainhan sen halun takana on, jokin, mikä haluaa muovautua hitaasti.

Kun luemme kurssilla kahta alkukieleltään sanskriitiksi kirjoitetun oppaan suomennosta rinnakkain, yksi kurssilaisista huomauttaa ääneen, mikä ero käännöksillä on. Toinen jotenkin töksähtelee, toinen soljuu. Esimerkiksi irti päästäminen vs. hellittäminen. Miten erilainen kuva näistä piirtyykään! Jos puhutaan, että päästää irti huolestaan, kuulostaa se helposti siltä, että samoin tein viskaa avaimetkin kaivoon ja tyhjentää googlekalenterin kaikki merkinnät. Kun taas hellittäminen: se on vain pakonomaisesta kouristuksesta irti päästämistä, ei täyttä toiseen suuntaan kiiruhtamista. Taidamme kaikki ihastua sanaan "hellittää". Epäilen, että se tuo mieleen hellimisen ja hellittelemisen ja hellyyden, jonkinlaisen armollisen suhtautumisen kohti itsepäisesti kuohuvaa halua takertua kouristuksenomaisesti asioihin ja niiden hallitsemiseen.

Tyypillistä - väännetään neljä päivää joogafilosofiaa, ja se, mikä jää mieleen, on ero suomennoksissa ja sen nostattama kysymys sanamagiasta, konnotaatioista. Mutta toisaalta, ehkä tämä on tarpeen. Olen ennen kaikkea puhetyöläinen. Muistanko käyttää sanaa "hellittää"?

Ne asiat, joita työstetään ryhmäliikunnassa, ovat kuitenkin vaikuttavia. Jokin metafora voi vapauttaa, toinen tukahduttaa. Haluaisin löytää sen tavan, jolla voin olla parhaiten avuksi. Tuntuu hankalalta olla niin ymmärtämätön, ettei tiedä laisinkaan, mikä se tapa voisi olla. Etenen hengitys ja sana kerrallaan ja välillä pysähdyn kuin seinään: mitä ihmettä oikein sanoin ääneen?

Kun puhun tästä kurssilla, kurssin vetäjä kuulee sanani toisin kuin olen ne mielessäni jäsentänyt - koska en tarkenna, mikä sävy tähän kysymykseen ja ihmetykseen liittyy. Kurssin vetäjä viittaa myöhemmässä keskustelussa todistukseeni ja sanoo, että välillä sitä häikäistyy, kun tajuaa, että on sanonut jotain, mitä ei ole tiennyt olevansa sanomassa, ja se sanottu onkin ollut niin viisasta. En muista koskaan häkeltyneeni sanomani viisaudesta. Pikemminkin päinvastoin. Luimistan tulkinnalle sisäisesti ja ajattelen, että elämme tavallaan eri maailmoissa. Ja että ehkä noinkin voisi ajatella, jos ajattelisi enemmänkin olevansa välikappale jossain suuremmassa - mihin tavallaan uskon, se on yksi mahdollinen tapa tarkastella elämää ja tekoja - ja ehkä vielä enemmän, jos luottaisi siihen, että sanamagia ei ylety niin pitkälle.

Pidän maailmaa ja elämää sillä tavalla monimutkaisena, että minun on vaikeaa kuvitella mitään lyhyttä fraasia viisautta ilmentäväksi. Tarvitaan tusina toisaaltointia, jotta kuva alkaa edes etäisesti muistuttaa sitä ambivalenssia, jota hengitän ja liikutan. Ehkä haluaisin hellittää tässä kohdin?

On jotenkin hurjaa, miten puheesta, sanasta, ajatuksesta niin kaukaista sfääriä kuin kehossa elämistä ja kokemista koetetaan ohjailla puhein, sanoin, mielikuvin. Yksi opettajistani puhuu sanallisesta ohjauksesta luotsaamisena tai opastamisena. Ajattelen jäistä saaristoa, luotsivenettä, majakoita, jäänmurtajia. Ehkä koetan ottaa mahdottoman tehtävän: luotsivene ei ole jäänmurtaja, ja sitä kuitenkin haluaisin sen olevan. Haluaisin antaa lisää tilaa liikkua, koska siltä uusi osuva metafora tuntuu omassa kehossani: äkkiä on vaihtoehtoisia reittejä, uutta tilaa hengittää ja elää.

Tänään on taas kaksi myöhäisillan ohjausta. Tuntuu oudolta, että minä, joka pelkäsin minkään ääneen sanomista, olen edennyt puolivahingossa puhetyöläiseksi. Lakkaanko joskus jännittämästä ohjaamista? Jos lakkaan, haluanko silloin taas vaihtaa alaa? Miksi tarvitsen tämän ravistavuuden, riittämättömyyden, uhman, nöyrtymisen? Miksi en tyydy turvalliseen, siihen, minkä voisin kuvitella hallitsevani edes jossain määrin? Onko tämä jokin omituinen hellittämisen muoto?

Oma napa ja sen ympäristö

Vatsakipu määrää olemista jokseenkin totalitaristisin ottein. Vessasta ei tee mieli etääntyä.

Illalla matkaamme syömään Faunin entisten työkavereiden kanssa. Istumme hienossa ravintolassa, joka on tehty junavaunun elkein. Eletään kaksikymmenlukua, hattuhyllyillä nököttää punottuja matkapakaaseja ja silinterihattuja. Onneksi vatsa käyttäytyy juuri tuon hetken. Voin maistella ja jutella. Pariskunta on mukava, kilttejä ihmisiä, jotka ovat eläneet pari vuotta Suomessa ja siten varmasti ymmärtävät aika hyvin monet ihmettelyn aiheemme. Mölykysymykseen he toteavat intialaisten vain pitävän kovista äänistä. Se tuntuu hämmentävältä, mutta kenties sitten tosiaan on niin, etteivät he koe bussien musiikin huutavan kivun puolelle. He vaikuttavat hämmentyneiltä ja ilahtuneilta kuullessaan, mitä kaikkea olemme täällä tehneet: matkustaneet työmatkalaisten junissa ilman paikkalippuja, yöpyneet halpahotelleissa, syöneet ja vältelleet mealseja, pyöräilleet kaatopaikalle ja suututtaneet sen nautahallitsijat. Ja he nauravat kuullessaan, millaisia fanittajajoukkoja olemme keränneet maailmanperintökohteissa.

Sitten illallinen loppuu, koska heille lauantai ja sunnuntai eivät ole vapaapäiviä vaan opiskelua aamusta iltakuuteen saakka; viikonpäivät he paiskivat töitä kahdeksasta kahdeksaan. Miten he jaksavat? Jotenkin he jaksavat. Ja he ovat vielä tässä kontekstissa etuoikeutettuja, puhuvat kotikielenään englantia, nostavat suurta palkkaa, kouluttautuvat lisää saadakseen vielä mielenkiintoisemman työnkuvan.

Matkaamme hotellille riksalla, jonka kuljettaja koettaa nukkua ohjauspyörän päällä parin minuutin valoissa. Kojelautaan on kiinnitetty arabiankielinen rukous, josta voi päätellä kuskin uskonkunnan. Kello on miltei kymmenen ja kuski epäilemättä ajanut vuoroa aamukuudesta tai -seitsemästä lähtien, napannut vain välillä seisten kahvit ja sapuskat.

Täällä ei voi ajatella, että intialaiset olisivat laiskoja tai saamattomia. Sitä ainakaan he eivät ole. Joka aamu muurahaispesä alkaa kuhista. Ja se kuhisee yöhön saakka. Siinä välissä ei näe juurikaan haukottelua, istuskelua eikä nautiskelua. Kerjäläiset saattavat kyllä istuskella, ja luonnonpuistoihin on paennut joitain nuoria pariskuntia töiden jälkeen. Usein puistotkin avataan vain tietyiksi ajoiksi, kuten kuudesta kahdeksaan aamulla ja viidestä seitsemään illalla. En ole vielä saanut selville - ja ravintolassa unohdan tietysti kysyä tästä - onko aukioloajan lyhyys enemmän sidottu paikalliseen tapaan heittää roskat minne sattuu ja siihen, että muu aika tarvitaan puiston puhtaanapitoon, vai kenties siihen, ettei puisto korruptoisi kenenkään työhinkuja.

Kun katsoo paikallista ahkeruutta, yrittelijäisyyttä ja toisaalta huono-osaisuutta, tuntuu sydäntäsärkevältä lukea lehdestä, että harmaa talous ja lahjukset vuotavat kansantuotetta ulkomaiden yksityisille tileille suhteessa 1:1,6 viralliseen kansantalouden volyymiin verrattuna. Se on aimo kimpale, miltei kaksi kolmasosaa siitä rahasta, joka lasketaan virallisen talouden piiriin.

Lahjontaan suhtaudutaan täällä kyllä vakavasti puheissa. Miltei jokaisessa sanomalehdessä on juttuja lahjonnanvastaisista komiteoista. Mutta samalla se, mitä kuulemme ja luemme toisaalta, puhuu omaa kieltään: monia maksuja ei edes mielletä lahjuksiksi, vaikka ne selkeästi lahjuksilta ulkopuolisen silmiin vaikuttavatkin. Esimerkiksi Goalla uuden auton ostaja tuikkaa auton paperit poliisiasemalla rekisteröidessään tietyn summan poliisivirkamiehen taskuun, jotta autonrengas ei salaperäisesti tulisi viillellyksi. Summan määränpääkin tiedetään: poliisi maksaa sillä takaisin velkaa, jonka on joutunut ottamaan voidakseen maksaa taas toiselle siitä, että sai virkansa, osa rahasta menee isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle ja siitä isommalle pampulle... poliisivoimien korkealla olevat komentajat kuulemani mukaan muun muassa rahoittavat Bollywood-elokuvia. Se, miten heillä siihen on rahaa, jää mysteeriksi heidän varsinaista palkkaansa vilkaisten. Mutta kukaan ei kysele mitään. Korruptiosta puhutaan ja se tuomitaan. Ja jos virkamiehen taskuun sujauttaa liian pienen summan, voi saada syytteen lahjonnasta. Kätevää, eikö? Parempi siis pistää vähän reilumpi siivu.

Näin sitten rahaa vuotaa poispäin perusterveydenhuollosta, koulutuksesta ja tuloerojen tasaamisesta. Vaikka englanti on yksi virallisista kielistä, taksikuskit osaavat täällä Bangaloren kansainvälisessä kaupungissakin usein vain numerot englanniksi, ja nekin usein vain peräkkäin luettelemalla, niin että kolmekymmentäkuusi on three six ja sataviisi one zero five.

Tekisi mieli silittää taksikuskia, joka sammuu tuolla tavalla ratin päälle kahden minuutin liikennevalounille koettamatta kupata meitä ulkomaalaisia, jotka emme ymmärrä paikallisesta menosta juuri mitään.

Lahjuksista täällä puhuttaessa olen tunnistavinani puheen sävyn, samoin niistä kirjoitettaessa. Se sävy muistuttaa kovasti sitä sävyä, joka värittää puhetta alkoholin haitoista Suomessa. Suomessa kauhistellaan juhannushukkujia, kadulle sammumista, alkoholin kytkeytymistä perheväkivaltaan ja muihin mielenterveysongelmiin. Silti on sosiaalisesti hyväksyttyä vetää perseet ja törttöillä kännissä. Se on huimasti sosiaalisesti hyväksytympää kuin useimmissa muissa maissa. Aika monessa maassa jo kerrankin kunnon perseiden vetäminen tarkoittaisi alkoholiongelmauteluita. Suomessa pitää juoda itsensä terveyshaittojen, parisuhdeongelmien ja työttömyysuhkan piiriin, jotta tulee luokiteltua ongelmaiseksi. Silti on vaikeaa olla ajattelematta, miten moni juhannushukkunut tai väkivaltaa kännissä käyttänyt on ollut alkoholin viihdekäyttäjä. Ja miten normaalia meistä on vähän hihitellä sille, että on tullut otettua liikaa. Itse asiassa, jos joku huomauttelee tuttavilleen terveyshaitoista, alkoholin aiheuttamista haasteista ihmissuhteille jne., hän todennäköisesti saa osakseen sosiaalista paheksuntaa. Ei minulla ole ongelmaa, ei juuri minun juomiseni eikä minun juomisenhyväksymiseni voi olla osana juhannushukkuneiden, hajoavien perheiden ja päihdeongelmaisten yhteiskuntaa. Hieman samantyyppistä sävyä olen erottavinani kuunnellessani täkäläistä puhetta lahjuksista ja korruptiosta. Enkä nyt tarkoita, että paheksuisin erityisesti kumpaakaan sävyä, pistänpähän vain merkille. Samaa sävyä saatan itsekin käyttää ja sitten hämmästyä sitä. Ei minulla ole mitään selkeää suhdetta alkoholiin ja pidän monia siihen liittyviä piirteitä vastenmielisinä, mutten oikein osaa selkeästi paheksuakaan koko asiaa.

Saatan olla väärässä tässä, mutta siinä on jotakin hyvin tuttua: tietty anteeksipyytävyys, tietty äkäisyys, tietty huvittuneisuus... näin elämä vaan täällä järjestetään. (Ja olen kuullut yhden tylytyksenkin: jos ei miellytä tämä systeemi, miksi sitten tulit tänne.)

Tänään olen viettänyt koko päivän hotellihuoneessa vatsan tahdon mukaisesti. Heräsin hyväntuulisena ja vatsakin tuntui aika mukavalta, mutta kun söin aamiaiseksi vähän weetabixiä ja soijamaitoa (jotka ovat tuontitavaraa, löytyivät gourmetpuodista ja maksoivat saman verran kuin kolme ateriaa ravintolassa; mutta mitäpä sitä ei tekisi lepytelläkseen rasvasta äitynyttä vatsaa), alkoivat puukoniskumaiset kivut taas vasemman kylkikaaren alla. Vatsa haluaa edelleen pysytellä ylhäisessä tyhjyydessään, joten olen luovinut päivän läpi kamomillateetä juoden. Nyt illalla söin uskaliaasti melonin ja kivut pahenivat taas. Olisin enemmän huolissani jos vatsani ei olisi samanlainen joskus kotimaassakin: tämä on syy, miksi syön kotosalla säännöllisesti pieniä, kuitupitoisia ja vähärasvaisia aterioita. Täällä niitä on välillä ollut vaikeaa hankkia ja näemmä vatsa on päässyt varsinaiseen raivotarmoodiin.

Ei se mitään: ei tässä muuta olekaan kuin aikaa odottaa ja sillä välin tutkia, miten vatsakivun kanssa voi neuvotella. Olen lukenut lisää Pema Chödrönia ja pitänyt lukemastani (vaikkakin eiliset kysymykset tietysti pulputtavat omia aikojaan) ja katsellut netistä Vompsun lataamia Lohen kuvia. (Että kissaa voikin ikävöidä niin paljon. Ja kotisänkyä!) Olen tarkkaillut, miten huomioni siirtyilee tekstin ja vatsan välillä ja miten voimakasta pettymystä koen hetkittäin ja miten se sitten taas katoaa äkisti ja vänkäämättä. Hetkittäin fyysinen kipu ja syömättömyyden aiheuttama voimattomuus kutsuvat esiin kaikkea muutakin alakuloista, pelokasta kamaa, riittämättömyyden tunteita, niitä vasten tulvahtavia itseävahvistavia huomioita ja sitten pelkoa siitä, miten hakoteillä sitä voikaan olla sen suhteen, missä kohdin itsensä soisi kehittyvän, ja sitten epäuskoista puhinaa sen suhteen, että miten niin kehittyvän, että voisiko semmoista muka päättää.

Luen myös wikitravelin sivun Bangaloresta ja hämmennyn, miten olemme taas tehneet jonkun mielestä väärin, kun olemme pyöristäneet summat ylöspäin niissä riksoissa, jotka ovat toimineet rehellisesti, käyttäneet mittaria eivätkä ole koettaneet laskuttaa moninkertaisia summia. Mutta miten muuten voi kiittää jonkun kontekstissaan harvinaislaatuista rehellisyyttä, kun yhteistä kieltä on vain yksittäisten numeroiden verran? Jotenkin sitä tekisi mieli kiittää, etenkin kun huomaa selvästi, miten hankalaa perheen elättämisen täytyy olla vähän huijaamatta tällaisessa isossa kaupungissa, jossa asumisen hinnat kiipivät yhä ylemmäs ja jossa on aivan liikaa riksakuskeja (kuten kaikkialla Intiassa tuntuu olevan; välillä kuskit ovat tapelleet siitä, kenen välineeseen astumme).

Mutta enimmäkseen olen maannut linkkuveitsenä sängyllä. Polttavat ankeriaat ovat pyörähdelleet ja muljahdelleet ylävatsassa ja olen koettanut muistaa hengittää pohjaan asti kivuista huolimatta.

Siteeraan taas Chödrönia lopuksi; tämä kohta vastaa joihinkin kysymyksiini muttei tietenkään kaikkiin. (Olisi tylsää, jos kysymykset loppuisivat kesken kaiken.)

We can rightly say that thinning of the ozone layer is a scientific fact; it's not simply an opinion. But if the way we work with trying not to further harm the ozone layer is to solidify our opinion against those we feel are at fault, then nothing ever changes; negativity begets negativity. ... The key is to realize the difference between opinion and clear-seeing intelligence. Intelligence is like seeing thoughts as thinking, not having opinions about whether those thoughts are right or wrong. In the context of social action, we can see that what a government or corporation or individual is doing is clearly causing rivers to be polluted or people and animals to be harmed. We can take photographs of it; we can document it. We can see the suffering is real. That is because of our intelligence and because we don't let ourselves be swept away by opinions of good and evil or hope and fear.

It's up to us to sort out what is opinion and what is fact; then we can see intelligently. The more clearly we can see, the more powerful our speech and actions will be. The less our speech and action are clouded by opinion, the more they will communicate, not only to the people who are polluting the rivers, but also to those who are going to put pressure on the people who are polluting the rivers.

Just as Buddha taught, it's important to see suffering as suffering. We are not talking about ignoring or keeping quiet.