Jhumpa Lahiri ja muita huomioita Intiaan-perehtymiskirjallisuudesta

Innostun poimimaan kirjastosta Jhumpa Lahirin novellikokoelman Tämä siunattu koti. Lahiria on kehuttu monestikin ja takakannessa vielä mainostetaan hänen olevan sellainen kirjailija, "että tekee mieli tarttua ensimmäistä vastaantulijaa hihasta ja sanoa: Lue tämä!"

Aika pian kuitenkin huomaan, ettei kirja oikein sovellu toipilaslukemiseksi. (Tietysti voidaan halkoa hiuksia ja sanoa, ettei toipilaiden pidäkään kulkea kaduilla ketään vastaan.) Makaan nimittäin nyt pääosin sängyssä ja kastelen porottavan patterin päälle nostamaani pellavapyyhettä säännöllisin välein kastelukannulla, jotta huoneen ilmankosteus pysyisi korkealla eikä minun tarvitsisi kaiken aikaa yskiä, yskiä, yskiä. En joutunut edes peruuttamaan päivän työtä, koska asiakas sairastui itse ja hoiti peruuttamisen. Niin että äkkiä onkin päivä, jona voi vain levätä ja tarkastella, miten se vaikuttaa toipumiseen.

Lahiri kirjoittaa vetävästi ja pieniin eleisiin ja mielenliikahduksiin huomiota kiinnittäen, mutta miltei kaikkia kirjan henkilöitä painaa kumma, tukahduttava, viipyilevä jähmettyneisyys. Ikään kuin heidän tahtonsa ei välillä pistäisikään heitä tanssimaan saksanpolkkaa. Ja kun he sitten voivat pahoin, he eivät kysy - tai jos kysyvät, kertoja ei siitä mainitse - itseltään, miksi ärtyvät jostakin pienestä asiasta tai miten tämä tilanne voitaisiin ratkaista jonkin aktiivisen intervention avulla tai mitään sellaista. He muistuttavat niin paljon masentunutta, keskenkasvuista itseäni lukion aikana ja yliopiston ensimmäisinä vuosina, että ärryn. Ei se mitään, kyllä sitäkin mielenmaisemaa on hyvä kuvata, mutta laupias taivas sentään, ei koko maailma ole sentään tuossa tilassa! Toipilaskirjaksi opus on ainakin kelvoton, ainakin jos toipilas sattuu olemaan mieltymyksiltään kaltaiseni. Toipilaana sitä nimittäin kaipailee jotakin muuta kuin hienovireistä eksistentiaalisen ahdistuksen ja siihen havahtumisen kuvausta. Havahtumisen, mistä ei seuraa mitään... ei mitään kyseenalaistamista, halua ymmärtää, ponteentumista...

Henkilöhahmot sijaitsevat kaukana toisistaan eivätkä oikein kohtaa. He potevat toisistaan huolta, mutta jotenkin ihastus ja kiinnostus tuntuvat useimmissa kohdin kilpistyvän epämääräiseen syyllisyyteen, häpeään ja inhoon toisen, no, erilaisuutta kohtaan. Tai lakastuvan yksinkertaisesti välimatkan mahtaviin mittoihin.

Lahirin esiin piirtämä maailma tuo mieleen epämääräisesti ne joutavuutta, ikävystymistä ja tavikseutta pohdiskelevat filosofiset teokset, jotka arvostelin viitisen vuotta sitten. Huonoon aikaan niille, koska olin saanut juuri ikävystymisestä tarpeekseni ja kiskaissut siitä hätäjarrusta, josta kiskaisemisesta ei rankaista: olin katkaissut suhteen, jossa olin elänyt liki kymmenen vuotta, aluksi pontevana ja onnellisena mutta vuosi vuodelta yhä pienempään tilaan vapaaehtoisesti sulloutuen ja siihen kaikkeen huudattavasti ikävystyen. Käykö kaikille ihmissuhteille niin? Ei, siis anteeksi: käykö kaikille transferenssisuhteille niin? Suhteille, jotka liukuvat ulos etiikan ja estetiikan kategorioista ja käyvät pakkomielteiksi, vaihtoehdottomiksi, pelastusrenkaiksi...?

Eräs ystäväni ihmetteli taannoin, miksei ole enää hullusti rakastunut vuosikausiin. Hänestä se tuntui menetykseltä. Minusta se kuulosti edistykseltä. Taidamme haluta elämältä erilaisia asioita. En enää tahdo heittäytyä enkä ripustautua.

Lahirin lukeminen fyysisessä tukkotilassa tekee surulliseksi. Katselen töihin lähteviä ja mietin, lakkaanko jokin päivä näkemästä heidät kiinnostavina ja ihmeellisinä ja yllätyksiä sisäänsä kätkevinä. Etäännytän heidät hetkeksi siinä kokemuksessa, mikä tuntuu helpolta lahiroinnin päälle. Tarkastelen heidän kasvojaan kuten maahantuloa valvova virkailija tarkastelisi. Kertaan mielessäni oppiarvot, toisinaan ärsyttäneet piirteet ja ilmi käyneet kyvyttömyydet. Se on kauhea harjoite. En osaa arvioida, kumpi on kamalampaa: se, miten helposti tuollainen tarkastelukulma on otettavissa, vai se, miten kauhealta maailma tuollaisesta tarkastelukulmasta näyttää. Sen kyllä tiedän, etten itse halua tarkastella maailmaa niin: leipääntyneenä, passiivis-aggressiivisena uhrina, joka on pakotettu elämään jollakin tietyllä tavalla, johon ei pysty vaikuttamaan.

Vielä pitkään muiden työhön lähdettyä tunnen kuvotusta harjoitteesta. Se lakkaa vasta kun itken vähän sängyssä istuen, selkää seinään nojaten. Itken sitä, miten toiset sanovat hei hei ja hymyilevät ja lähtevät työhön ja eivät voi tietää, miksi olen niin kummallisen jähmeä. No, ehkä he eivät edes huomaa sitä, mutta joka tapauksessa näkökulmanvaihdosharjoitus on järkyttänyt itseäni. Miten helppoa olisi ottaa tuollainen asenne. Mutta miksi joku sellaisen tahtoisi ottaa? Koska ei tiedä muusta? Koska ei jaksa muuta sillä hetkellä? Koska hän on kieltänyt itseltään sen suunnan, jota tahto rummuttaisi?

En nyt tarkoita, että elämäni olisi kaikin tavoin säkenöivää ja merkitystä notkuvaa. On tihentymiä ja väljiä kohtia. Mutta usein väljätkin kohdat tapaavat olla tätä nykyä jollakin tavalla valoisia. Esimerkiksi tiskikonetta lastatessa ja purkaessa saatan kuunnella kilahduksia, keskittyä niihin ja lantion asentoon kyykistyessä. Siinä ei ole mitään vihaista tai ikävystynyttä, ennemminkin rauhallista, kuuntelevaa vastaanottavuutta. Ja tietysti aina välillä minua kiusaa jokin asia, joskus olen aivan riivattukin, mutta ne kaikki kiusaavat asiat tuntuvat siltä, että minusta itsestäni löytyvät kyllä ratkaisut piinan katkaisemiseen tai ainakin tarmoa kävellä sinne, mistä ratkaisua voisi alkaa etsiä.

Muistan, millaista on elää elämää, jossa ratkaisut tuntuvat sijaitsevan vain toisten ulottuvilla. Onneksi siitä on kauan. Onneksi minun ei enää tarvitse luuhata siellä. Yksi Intiaan matkustamiseen liittyvä pelottava seikka on tuollaisen sopeutumispakon, marttyrinroolin jne. paljon näkyvämpi läsnäolo sikäläisessä naisen asemassa, ainakin meidän kulttuurimme vinkkelistä tarkasteltuna. Toivottavasti olen väärässä, mutta jotakin sellaista olen erottavinani. Oikeastaan on varmasti erehdys puhua vain naisen asemasta, koska tuntuu, että miehet on pannoitettu ihan yhtä tiukasti. Sikäläinen perhesysteemi yksinkertaisesti vaikuttaa totaalisesti veret seisauttavalta. Samoin neuvot, joita matkaajille jaetaan: ei koskaan kannata paljastaa, jos ei ole naimisissa, eikä kannata kertoa, ettei itse halua lasta, vaan on helpompaa vedota siihen, etteivät jumalat aina vastaa pariskunnan hartaisiin toiveisiin. On ihan selvä, ettei siellä voi kaikista oman elämänsä asioista puhua kuin kelle hyvänsä. Ei voi puhua kolmiosuhteesta. Tai omasta haluttomuudesta hankkia lasta. Tai siitä, miten on akateemisen valkokaulustyön jälkeen opiskellut itselleen likaisemman, alempikastisten työksi mielletyn ammatin.

Tällaiset neuvot saavat vähän surulliseksi. En osaa olla miettimättä, miten sitten voin muka kohdata ketään tasavertaisesti ja tutustua, jos en paikallisen etiketin mukaan saisi oikeastaan kertoa elämästäni muuta kuin valeita. Pelkään sitäkin, etten ehkä jaksa moista kulissinpitoa vaan sanoa töksäytän asiat silloin kun arvelen lennossa, ettei niiden paljastumisesta nyt mitään älytöntä käytännön harmiakaan tule. Minulle ainakin on tehnyt vain hyvää, että ihmiset ovat kertoneet rehellisesti kummista ratkaisuistaan. Se on vähentänyt normaaliin sulloutumisen painettani (joka taitaa tosin ollut aina melko minimalistinen, mutta silti uskomattoman ahdistava aina päätään nostaessaan). Joskus olen hämmentynyt kovasti kuulemastani ja minun on ollut hetken hieman vaikeaa suhtautua asioistaan rehellisesti kertoneeseen, mutta kun olen saanut hieman aikaa pureksia kuulemaani, olen poikkeuksetta tuntenut kiitollisutta siitä, että olen päässyt kurkistamaan taas erilaiseen vaihtoehtoon jäsentää onnellisuutta ja tyytyväisyyttä.

Mihin tuollaisin neuvoin tähdätään? Siihenkö, ettei kukaan kiusaantuisi hetkeksi? Tai siihen, ettei kukaan ällöttyisi omista valinnoista, halveksisi niitä, tms? Eikö se kuitenkin ole sen toisen ihmisen vastuualuetta, ei minun?

Eri asia on tietysti se, jos tuollaiset asiat eivät tule lainkaan puheeksi. Mutta ainakin niissä Intia-oppaissa, joita olen tankannut syksyn aikana, korostetaan miten ensikohtaamisellakin kysymykset palkan suuruudesta, lapsenhankintasuunnitelmista jne. ovat siellä kohteliaita kysymyksiä eivätkä tunnu sikäläisistä lainkaan tunkeilevilta. Niihin ei vain saisi vastata väärällä tavalla! (Itse asiassa tästä kaikesta tulee jotenkin mieleen sukukokous isänpuoleisessa suvussa.)

Toisaalta ainakin Intiasta kertovassa kaunokirjallisuudessa kukoistavat mitä omituisimmat sattumukset ja tempaukset. Kiran Desain tai Salman Rushdien kuvaama Intia esimerkiksi näyttää ihan erilaiselta! Raj Kamal Jha on silti äänistä se, joista olen pitänyt tähän mennessä eniten. Se on kummallista, koska hän kuvaa lopulta samantyyppistä hienovireistä kokemusta kuin Lahirikin. Ääni on vain aivan toisenlainen, sävy samoin. Ehkä se johtuu siitä, ettei Jhan henkilöissä ole samalla lailla pitkästymistä ja ärtymystä näkyvissä. He ovat paljaammin eksyksissä.

Kaikista kummallisin perehdytyskirja, jonka luin, oli laina ystävältä. Hän sanoi, että intialaista chicklittiä lukemalla saa maan keskiluokan elämästä realistisemman kuvan. Niinpä luin Advaita Kalan Almost singlen vain todetakseni, että asennesinkkuus on Intiassa aivan yhtä käsittämätöntä kuin Suomessakin. Kirjan juoni oli karmea, päähenkilö tympeä ja pariutumispakkomielteinen, mutta yhtä kaikki opin läksyni: Intiassa on keskiluokka, jota kiinnostaa enemmän se, onko deitin päivällispöytään ostama viini Sula-merkkistä, kuin esimerkiksi kysymys tuloeroista, jotka kuitenkin siellä ovat aivan eri luokkaa kuin täällä. On kuin lukutaidottomia, alempikastisia ei yksinkertaisesti olisi olemassakaan. Jotenkin se järkyttää. Tietysti voi aivan hyvin olla, ettei täkäläisissäkään sinkkuelämäkirjoissa kuvata ahdistusta kodittomien aseman puolesta tai järkytystä siitä, että on edelleen ihmisiä, joita ei millään tavalla tunnu koskettavan tuotantoeläinten kohtelu. En osaa arvioida tätä, koska en ole lukenut romanttisia naistenkirjoja. Mutta jotenkin se, että koko maailma pyörii pelkän pariutumisen ja oman (välillä hurjan epäeettisesti käyttäytyvän) sisäryhmän komppaamisen ympärillä, tuntuu uskomattoman pitkästyttävältä. (Kas niin, onnistun selvästi minäkin pitkästymään, nimittäin kulttuurin parissa.) Ja hemmetin vaikeasti samastuttavalta. Vähän kuin lukisi - no, suoraan sanottuna, en keksi, minkä elämästä lukeminen olisi yhtä pitkästyttävää. Meinasin kirjoittaa "jäkälien elämästä", mutta jäkäläthän nyt ovat kuitenkin kiinnostavia. Tuo advaitakalavieraus on vierautta, joka ei valitettavasti tunnu tarjoavan mitään ahaa-elämyksiä, yllätyksiä eikä samastumiskohteita. (Ihailen ystäviäni, jotka osaavat lukea Harlekiineja. He totisesti ovat niissä asioissa enemmän zen kuin meikäläinen.)

Advaita Kalan tekstistä paistaa läpi sama kuin monesta muustakin tekstistä: uskomattoman voimakas ja hierarkkinen laatu- ja merkkitietoisuus. Tuntuu kuin paikallinen voimakas hierarkian taju olisi saanut kulutuksen kasvaessa ja monipuolistuessa yhä enemmän pontta. Kankaiden materiaalit, asujen mallien leikkaukset ja niiden suhtautuminen uusimpaan muotiin, se miten länsimaistunut asu on (muttei törpöllä turistitavalla), ovatko korut aitoja vai rihkamaa - se kaikki auttaa määrittämään vastaantulijan statuksen yhtä tarkasti kuin hänen aksenttinsakin kuuleminen. En tiedä, olisinko huomannut tällaista juonnetta, ellen olisi roikkunut IndiaMikessa niin paljon. Siellä tulee monessakin kohtaa esiin se, miten tärkeää hierarkkisessa yhteiskunnassa on tosissaan panna parasta pukeutumisen suhteen. Kysymykset esimerkiksi käytettyjen vaatteiden myymälöistä taitavat kuulostaa paikallisten korvissa aivan kummallisilta. Miksi joku, jolla olisi rahaa ostaa uuttakin - eikä mitä tahansa uutta, vaan designer-uutta - haluaisi ostaa jonkun vanhan käytetyn vaatteen? Käytettyjä vaatteitahan käyttävät lähinnä palvelijat... Ehkä matkan aikana selviää, miten paikallinen reagoi länsimaisiin kirppispreferenssin perusteluihin: ekologinen kestävyys, kankaan miellyttävä valmiiksi pehmeäksi kuluneisuus, allergiaturvallisuus verrattuna uusien tuotteiden väri- ja muihin kemikaalijäämiin, mahdollisuus kuvitella vaatteen tarina ennen sen itselle päätymistä.

Tuntuu hurjalta matkustaa maahan, jossa yksilöiden omaa tahtoa tärkeämpänä pidetään perheen tahtoa. Se muistuttaa niin kovasti niistä kaikista epätoivon parahduksista, joita oma perheeni on kohdallani päästellyt, etten yhtään ihmettele tätä pientä paniikkia ja kivistelyä. Myös hierarkioiden jäykkyys tuntuu jotenkin oudolta. Kuitenkin omat ihanteet ovat tavanneet olla niitä, jotka ovat antaneet kenkää tuollaisille arvomaailmoille. Toisaalta luotan siihen, että jos käyttäytyy ystävällisesti ja kuuntelee toisia, aika paljon voi saada anteeksi jo ihan sen takia, että on joka tapauksessa ulkopuolinen, länsimaista, ja siellä vain matkalla. (Vai voiko? Faunin entinen työkaveri Bangaloresta kirjoittaa blogissaan, ettei ole koskaan tavannut yhtä hyvin erilaisuutta suvaitsevia ihmisiä kuin Suomessa töissä ollessaan. En ehkä oikein osaa kuvitella, miten aikuisten maailmassa voisi vielä olla sellaista paheksuntaa, joka oikeasti tekisi elämästä hurjan pelottavaa. Lasten ja nuorten maailma on sitä tietysti täälläkin täynnä.)

No jopas. Päädyinkin sitten kirjoittamaan tällaisesta. Turhaahan sitä on etukäteen myllertää. Pian - viiden päivän kuluttua - voi oikeasti haistella, katsella, tarkkailla, kuunnella tuota maankolkkaa. Ystävältä tulee tekstiviesti Goalta. Siellä on lämmin, sirkat sirittävät, lehmiä, hyvää ruokaa.

En yhtään epäile, etteikö röhä ja melankolia katoa sillä silmänräpäyksellä kun saa hulmahtaa lentoaseman ilmastoidusta eteisestä Mumbain yöhön.