Hammasta purren vaikka läpi hybrisvuoristoratojen & kolme hiuspesua päivässä

Toisiksiviimeinen päivä. Vapaapäivä, ikään kuin asioiden järjestämiseksi. Kuljen ostoskeskuksen läpi ja tunnen itseni hemmotelluksi. Kampaamossa, jossa olen hieronut syksyn mittaan, on ajateltu minun tarvitsevan pientä joululahjaa ja omaa hemmottelua. En tiennyt siitä etukäteen. Tulin sinne toimittamaan aivan muuta, ja äkkiä minulle lyötiin käteen kaunis joulukortti, joka oli samalla lahjakortti. Päähieronta ja hoitonaamio. "Haluaisitko tulla heti?" Mietin puoli sekuntia, mietin sitä miten seison aamulla suihkussa, on pimeää ja kylmää mutta suihku höyryää ja selvittää hengitysteitä ja ajattelen Mumbaita ja sitten kuivaan hiukset pipon alle ja hyvästelen aviomiehen liikennevaloissa ja juoksen kaarevaa kujaa - nii-in, täälläkin on kaareva kuja, kun vähän ehti etsiä, kuljen mieluummin näitä kehiä kuin suoria - pitkin kampaamoon, se on mennyt, hiukset ovat ihan puhtaat, illalla olen värjäämässä ne, mutta mikä ettei, kuulostaahan se houkuttelevalta, totta kai nyt heti käy.

Hiuksista tulee uudet. En kyllä usko, että se liittyy naamioon, ennemminkin siihen, että ne föönataan suortuva suortuvalta kiiltäviksi ja vähän kaartuviksikin, ilmavasti päänahasta irrallaan leijuviksi. Katselen kuvaani hetken hämmästyneenä ja vedän sitten pipon pääihanuuden päälle ja tarvon kylmävihman läpi ja käyn useammassakin paikassa vain toteamassa, että torjunta-aine, jolla vaatteet olisi hyvä käsitellä malaria-alueella, on loppu. Oikaisen kauppakeskuksen kautta kotiin. Tai ei se oikaisua ole, mutta lämpäisyä.

Kesken tuota epätodellista leijumista kipu vihlaisee. Pysähdyn, emmin. Kävelen pari askelta varovasti, kipu vihlaisee uudestaan ja sitten se kouraisee minut sisäänsä. Koetan pitää vatsaa ryhdikkäänä ja vapauttaa pakaran ja nelikulmaisen lannelihaksen kaikesta työstään, mutta kipu on ja pysyy. Iloinen kävelyrytmi ja hymyileminen katkeaa. - Myöhemmin sanon Faunille, etten oikeastaan tiedä, voiko kivusta puhua tuntoaistimuksena, koska tunteminen tarkoittaa yleensä jotakin paljon hienoviritteisempää, tunnustelevampaa. En tiedä, sanoisinko sitäkään kuulemiseksi, mikä saa nostamaan kädet korville ja kirkumaan tärykalvojen kivun lävistäessä.

Lyhyt matka, joka kotiin piti olla, tuntuu ikuisuuden pitkältä. Niljainen lumi vaanii kaikkialla. Autot töytäilevät liikenneympyrään. Jaksanko käydä kaupassa? Luultavasti tämä on vain noidannuoli, muistutan itseäni. Noidannuolen käypä hoito: Särkylääke, ehkä lihasrelaksantti, normaalielämän jatkaminen niin pitkälti kuin mahdollista. Ei makuutusta. Ostan kirsikkatomaatteja. Muutaman suippopaprikan. Myöhemmin illalla unohdan laittaa suippopaprikan wokkiin. Tai oikeastaan ohjeistaa Faunia laittamaan sen, koska siinä vaiheessa makaan vatsallani keittiön lattialla.

Kotona lysähdän suuren maton päälle heti haettuani kipulääkkeen. Koetan tasoittaa hengitystä kunhan ensin annan itkun tulla ja huuhtoa mennessään kaiken älyttömän huolen siitä, etten pääsekään matkaan. (Entäs sitten? Saisihan lipun siirrettyä.) Olen niin pettynyt myös siihen, miten epäzeniläisesti suhtaudun tämmöiseen vastoinkäymiseen. Ja sitten sisuunnun. Hengitän, ojentelen, kurkottelen, liikutan. Liike on lääke. Ja annan itselleni luvan huutaa. Käytän tuota lupaa useat kerrat, kun kivun koura ottaa tavallista tukevamman otteen ristiluun seudusta. Lohduttaudun sillä, ettei minulle voi tapahtua näin mitään pahaa. Liikun ja huudan. Särkylääke alkaa tehota, mutta olen äkisti aivan väsynyt mieleltäni ja möngin sänkyyn nukkumaan. Oloa ei paranna lainkaan se, että pakkaamisesta ja vaatekaappien uudelle tulijalle raivaamisesta hermostunut harmaa kolli on kussut yhteen vaatekasoistani. Enkä pysty istumaan lainkaan, en halua ajatella lentokonetta. Nukahdan selälleni piikkimaton päälle levitettyäni ensin hiuksiin henna-sennamöllön ja kurottuani koko komeuden suojaksi muovisen hedelmäpussin ja sen päälle villaisen pitsihuivin pitämään lämpöä.

Herättyäni liikutan taas itseäni varovasti. Pelottavinta kivussa on sen voima. Särkylääkkeen läpikin se näyttäytyy sen tuntuisena, että on vaikeaa jäsentää se joksikin harmittomaksi mutta kiusalliseksi. Mutta en pelkää: jos alaselässä olisi oikeasti jotain isosti pielessä, en pystyisi kävelemään varpaillaan ja kannoillani, eikä siinä ole nyt mitään vaikeutta. Kiukkuiseksi kipu kyllä tekee. Miksi juuri nyt? Tyhmä tyttö! Miksi ei juuri nyt? Ihan hyvä kohta oppia, miten hybriksestä romahdetaan ja miten hauras on keho. Hah, hauras vai? Kyllä tämä kipu aika väkevältä vaikuttaa eikä keho siitä näytä menevän yhtään sen toimintakyvyttömämmäksi kunhan antaa peloille luvan tulla, antaa turhautumisen purkautua huutona, antaa kehon nukahtaa ja herätä sitten uudestaan.

Fauni tulee kotiin enkä pysty olemaan itkemättä. Hupsua, miten sitä pitää saada sanoa jollekulle ääneen, että entä jos tämä vaan paheneekin eikä ala mennä ohi. Ja sitten itkeä. Ja sitten on heti helpompi olla, ja voi itsekin todeta hihaan niistäen, että okei-okei, tiedän, mitä näille jutuille tehdään. Varovaista liikuttamista. Ja sitten makaankin jo kyljelläni lattialla ja juoksen vaaterissa tyyny lantion alla. Siitä ristiselkä tykkää! Sinne leviää melkein lämmin olo. Fauni tekee vihreää currya, sitä syödessä pahin tokkuraisuus ja surhuisuus väistyy. Lopuksi vielä lämmitän saunan ja menen sinne makaamaan kuuttiasennossa, vähän peppua sivulta toiselle heilutellen. Heilutan lohikäärmeen häntää, kunnes alaselkä lakkaa tuntumasta turralta ja viileältä ja möhkälemäiseltä ja alkaa sykkiä verenkierron rytmiä ja keinua vapaammin.

Hiuspohjan pesu kolmatta kertaa päivässä tuntuu kyllä vähän liioitellulta. Nahkaparka.

Ja niin nukahdan toiveikkaana.

Ei selkä edelleenkään hyvältä tunnu, mutta tänään se on särkylääkkeiden tuolla puolen lähinnä epämukava ja silloin tällöin vihloskeleva, ei samanlainen täysstoppi kuin eilen. Istun töissä, koetan pitää alaselkää tuolillakin liikkeessä, aktiivisena. Hurjaa, mikä päivä eilen oli. En saanut pakattua, vaikka piti. Fauni ei ole löytänyt toista matkareppuamme. Haa. Mitähän tästä oikein tulee... mutta nyt alan olla varma siitä, että pääsen matkaan. Hitto vie, tämä menee ohi. Lisää juoksemista kyljellään, työmatkat jalan, selälle ei anneta nyt vaihtoehtoa. Tarpeen tullen voin vaikka lentokoneessa sanoa, että nyt minua sattuu liikaa istua ja on päästävä makuulleen. Kyllä kaikki jotenkin järjestyy. Hihittelen jo etukäteen ajatukselle, että Wienissä vaihdon aikana laskeudun kyljelleni ja alan juosta sutkuttaa. Kutsuttaisikohan turvamiehet?

Jo Kreikan-lennollakin pyllypalloni oli saada turvatarkastuksen kuohumistilaan. Ja se vielä sijaitsi Vompu-kullan käsimatkatavaroissa. Pakaasi ajettiin yhä uudelleen läpivalaisun läpi, Turvamies näytti tuota triggerpisteiden pehmittämiseen käyttämääni koiran raakakumista palloa Vompulle ja kysyi, että mikäs tämä on, mihin Vompu: "It's a ball." Jälkeenpäin ohjeistin, että olisihan hän aina voinut todeta sen olevan "for my wife's ass" ja eiköhän kysely olisi siihen loppunut... (Jostain syystä muuten näyttää siltä, ettei huumorini tämäntyylinen kukoistus useinkaan pyyhkäise Veloenan yli. Kumma juttu.)

Oijoi. Liian jännittävää.