Hygienia

En oikein osaa pelätä vatsatautia ehkä tarpeeksi. Tilaan epämääräistä kylmää hedelmämehua taas. Eikä minua huolestuta kupittaminenkaan, koska oikeastaan se sujuu paljon hygieenisemmin kuin Suomessa: keitän kupin kahdesti vuorokaudessa, kun Suomessa teen niin vain kuukautisten jälkeen, ja desinfioin täällä kädet ennen sen käsittelyä, kun Suomessa pestä hutkin kädet miten sattuu ja joskus esim. koulun vessassa, joissa ei ollut bideesuihkua, en vain päässyt pesemään käsiä etukäteen mitenkään, joten vain kiskoin kupin ulos, hulautin veret pönttöön, työnsin kupin takaisin ja lohduttauduin sillä, että kaivanhan nenääkin käsiä ensin desinfioimatta, ja että kestäähän sekin limakalvo moiset vierasaineiden ja bakteerien hyökkäykset nurisematta.

Ajamme taksilla katsomaan dhobi ghatia, valtavaa ulkoilmapesulaa. Se on kahdensadan ihmisen kylä, jossa miehet kaikki tekevät pesijän töitä. Mumbain vaatteet puhdistuvat täällä. Ne hulahtavat saippuasammioon, harjattavaksi, huuhteluun, kuivausnaruille. Tänään osa omista vaatteistanikin on matkannut samaiseen kylään pestäväksi. On vaikeaa ymmärtää, miten systeemi toimii. Hotellissa kysytään, monta kappaletta pyykkiä on. Lasken: kahdeksan. Huone kaksisataakaksikymmentäviisi, kahdeksan kappaletta, toistaa poika ja häviää muovikassin kanssa. Kello on kymmenen aamulla. Illaksi vaatteiden pitäisi palata kuivana takaisin. Saapa nähdä, minkälaiset kahdeksan kappaletta saamme. Ainakin sen perusteella, mitä tuijotin Mahalaxmin aseman viereiseltä sillalta, on vaikeaa ymmärtää, miten vaatteet keotetaan tilausten mukaan sitten kun ne ovat kuivuneet... mutta erehdyksiä sattuu kuulemma vain harvoin.

Mahalaxmin viereisellä sillalla tapahtuu muutakin hauskaa ja jännittävää. Pieni tyttö kerjää. Se on surullista, koska hän on selvästi kouluikäinen. Vanhemmat eivät taida osata kuvitella, että tytölle olisi lukutaidosta hyötyä. Eikä hän tietysti ole ainoa kerjäläislapsi, ei suinkaan, mutta hänen kanssaan sattuu jotain hauskaa. Hän nimittäin huomaa kameran sylissäni ja haluaa kuvaan; sen hän kommunikoi osoitellen kameraa ja kasvojaan. Otan kuvan ujosti kuikuilevasta tytöstä, vaihdan näytön näyttämään kuvaa ja näytän kuvan tytölle. Hän sekoaa ilosta aivan totaalisesti ja kieppuu valtavan liikennevirran keskellä hyppelehtien ylös ja alas, hihkuen naurusta. Lapsihan hän vain on... tuntuu hyvältä, että pientä kerjäävää tyttöä voi auttaa edes jotenkin. Rahan antaminen tuskin on järkevä ratkaisu, koska jos tyttö tienaa hyvin kadulla, vanhemmilla on entistä vankemmin intressi pitää hänet siellä kerjäämässä. En tiedä, onko Mumbain kouluissa ilmainen ruokailu; monissa maakunnissa köyhien perheiden tytötkin on saatu houkuteltua kouluun sen avulla.

Kummallisia kohtaamisia muutenkin. Taksit kulkevat maakaasulla, ja maakaasupumpulla huoltarimiehet haluavat poseerata kameralleni. No, kaikin mokomin... jotenkin kuvaan pääseminen tuntuu riemastuttavan monia. Helpompi näin päin kuin että he kauhistuisivat kamerasta!

Huomenna lennämme Goalle; makuujunat olivat täynnä, joten ei auta kuin lentää. Seuraavat kuulumiset sieltä siis!