... ja kohta tien päälle

Yhtenä iltana menemme syömään hierojaporukan kanssa. Fauni pääsee siivellä mukaan, vaikkei osallistukaan kurssille, koska jotkut muutkin haluavat ottaa puolison mukaan. Illastamme bambusta ja lankuista kyhätyssä katoksessa pimeän takana huokuvan meren rannassa. Tähdet ovat yhtä kirkkaat kuin Suomessa oikein terävinä pakkasöinä.

Muut kehuvat ravintolaa etukäteen kovasti. Paikan päällä selviää, että se johtuu ruokalistan suuresta pihvi- ja jälkkärivalikoimasta. Muuten anti on hyvin keskinkertaista rantamajatasoa. Ei sellainen, johon tulisi mentyä uudestaan. Hämmästyn kun huomaan muiden tilaavan pihvejä. Hyvänen aika, Intiassa! Olin jotenkin kuvitellut, että monet lihansyöjätkin täällä ottavat kasvislinjan jo ihan vatsasyistä. Mutta ehkä tuo paikka on sitten turvallinen pihvien kannalta. (Ja riskeeraamisen ymmärrän kyllä oikeastaan varsin mainiosti, koska tilaan itsekin plain summer juicen: soodaveteen on raastettu inkivääriä, puristettu sitruunamehua ja hakattu hienoksi minttua. "Plain" tarkoittaa, ettei siinä ole lisättyä sokeria. Riskialtistahan sekin on, koska aineksia ei ole kuumennettu ja ties millä vesillä inkivääri ja minttu on kasteltu.)

Yhdessä syöminen lähentää ja täsmentää kuvia kurssilaisista. Mitä enemmän syvyyttä hahmot saavat, sitä helpompi heidän edesottamuksiaan on ymmärtää edes pintatasolla. Niin, ja tiedänkö itsekään, miksi olen täällä? Miksi hierominen tuntuu hyvältä idealta? Enpä kai.

Yksi seurueesta kysyy jotain aivan hassunkurista. Mainittuani ohimennen ammatinvaihtoasian yhteydessä filosofian tutkintoni ja ajauduttuani sen myötä keskusteluun tieteenfilosofiasta ja filosofian mielekkyydestä ylipäänsä onnistun jotenkin säikäyttämään tämän ihmisen. Hän kysyy silmät lautasenkokoisina, että onko niin, että kuuntelen ihmisiä myös heidän filsofiaansa luotaavalla korvalla kaikkialla, minne menen. No, onhan se vähän niinkin, vastaan. Kyllä niin käy aika usein. Eikö se ole kauheaa, hän sitten kysyy. Ai miten niin, kysyn takaisin. No kun ihmiset varmasti kuulostavat sinusta kauhean epärationaalisilta ja tyhmiltä, hän vastaa. Ihailen hänen rohkeuttaan sanoa tuollainen pelko ääneen. En yleensä muista, että joku voisi reagoida ja ajatella noinkin, mutta varmasti niin välillä saattaa käydä. Vastaan mahdollisimman keveään ja hilpeään sävyyn, että ei se nyt ihan noin mene. Koska en ole vielä oikeastaan tavannut ketään, joka olisi aina ja kaikkialla hyvin rationaalinen ja viisas. Ja että vaikka tavallaan pidänkin ihan mielekkäänä tutkiskella ajatuksia ja niiden kaoottista polveilua ja jopa vähän koettaa järjestellä niitä keskenään sopusointuisemmiksi, niin en tosiaan usko, että se lopulta olisi mahdollista säilytettävänä tilana. Sehän on vähän kuin siivoamista. Lisää sotkua syntyy kaiken aikaa. Ja mitä tyhmyyteen tulee, huomaan kyllä omien asenteideni hönttiyden yleensä sen verran pistävinä, etten ainakaan voi ajatella, että olisin huomattavasti viisaampi kuin toiset. Tietysti kaikki tämä tutkailu auttaa hahmottamaan eroavaisuuksia eri ajattelutyylien välillä, mutta enimmäkseen kai koen kauhua siitä, miten vähän onnistun ymmärtämään toisia, enkä suinkaan siitä, miten epäsystemaattisia he ovat. Asian puheeksi ottanut ihminen näyttää vähän hämmentyneeltä mutta myös helpottuneelta.

Haluaisin melkein lisätä, etten missään vaiheessa ole halunnut opiskella hirviömäisyyttä tai tuomitsevuutta. Tai leimaamista. Niissä nimittäin riittää ihan kotitarpeiksi poisoppimistehtäviä!

Keskustelut porautuvat syvälle. Puhumme siitä, miksemme halua lapsia tai haluaisimme heitä, miten eroaminen muuttaa ihmistä, miten paljon antoisampaa on lopulta antaa kuin vastaanottaa hierontaa. Ja että onko hierominen siis itsekästä. (Tässä vaiheessa kiitän mielessäni Frans de Waalin lukemista; hän on kaikista selvimmin kirkastanut ainakin itselleni sen, että jos toisten tunnesäätelemistä ja huomioonottamista kutsuttaisiinkin itsekkyydeksi, voidaan ainakin sanoa painavasti, että itsekkyyksien välillä on eroa - onhan se erilaista itsekkyyttä, jossa toista tallotaan ja hyväksikäytetään sumeilematta jonkin oman vaikkapa materialistisen päämäärän eteen, verrattuna siihen itsekkyyteen, jossa toisen omat tavoitteet otetaan huomioon ja niitä pyritään järkevissä määrin jopa täyttämään, koska sellaisesta tulee itselle hyvä fiilis. Ensimmäisessä tapauksessa itse hyötyy ja toinen kärsii, toisessa molemmat hyötyvät.)

Ne keskustelut, joita käymme kurssin tauoilla ja ravintolaillallisella, ovat usein niin mielenkiintoisia, etten malta paljonkaan puhua. Pari kertaa minulta onkin kysytty, että enhän ole pitkästynyt, kun en sano mitään. Tuntuu hieman siltä, että tietyissä ympäristöissä ja keskustelunormeissa elämänsä oleilleet ihmiset eivät osaa erottaa tarkkaavaista kuuntelemista ja pitkästyneisyyttä. (Tai sitten he erottavat ne kyllä, mutta heidän säännöissään tarkkaavaiselta kuuntelijaltakin on huomaavaista aina välillä kysyä tuosta.) Kansainvälisessä ryhmässä huomaa selvästi, miten erilailla hiljaisuus koetaan. Ja kuinka joillain - en osaa sanoa, onko kyse ihmisen vai hänen ryhmänsä tyylistä - hetkenkin hiljaisuus on ahdettava täyteen vaikka täysin hupsua höpötystä. Ikään kuin nuo keskustelun mietteliäät aukot voisivat vahingoittaa osallistujia. Ja sitten toisaalta, miten toisen on vaikeaa päästä sanomaan sitä, mitä hän haluaisi, koska hiljaisuudet jäävät aina liian lyhyiksi ja fokus siirtyy toisaalle toisen koettaessa hädissään täyttää hiljaisuusaukot. En ole erityisemmin ahdistunut siitä, miten hiljaisuuteni koetaan. Jossain vaiheessa haluni kuunnella seuruetta ja tarkkailla sen käytäntöjä näkyy muuttuneen omissa arvioissani kielteisestä, muutettavasta taipumuksesta joksikin, joka vain ilmenee ja saakin ilmetä.

Tavallaan tuntuu vähän haikealta tajuta, että on toisiksi viimeinen kurssipäivä. Huomenna annamme näytön ja saamme diplomit. Sitten emme ehkä näe enää koskaan. Tästä kaihosta olen tavoittavinani pari juonnetta: Ensinnäkin sen, etten tunnu jakavan ihmissuhteitani tärkeisiin/pysyviin ja epäolennaisiin/ohimeneviin, kuten moni tuttavanikin tuntuu tekevän. Koska ajattelen kommunikaatiotakin oppimistilanteena, kaikissa tilanteissa tuntuu olevan yhtä arvokkaita mahdollisuuksia. Monet käymistäni tärkeistä keskusteluista on käyty satunnaisen ohikulkijan kanssa. Ne ovat saaneet minut oivaltamaan jotakin, mitä "syvemmät" ihmissuhteet eivät ole onnistuneet kiteyttämään. Joskus tunnistan jonkin kommunikaatiotilanteen tärkeyden vasta vuosia sen tapahtumisen jälkeen. Toiseksi, jostain syystä tuntuu useimmiten harmilliselta, kun jonkun ihmisen kanssa ei pääsekään syventämään tuttavuutta. Siltä tuntuu yleensä silloinkin, kun on jo käynyt selväksi, että kommunikaatioon liittyy monia haasteita ja että erilaisten elämäntyylien takia kommunikaatio uhkaa jäädä hyvin hataraksi.

Toisaalta on helpottavaa, että kurssi loppuu. Olen edelleen aika horjuvassa tilassa ja vetänyt terveyteni kannalta kurssin läpi lähinnä sitkeystestinä. Syön yhtäaikaisesti niin montaa lääkettä, että se vähän kauhistuttaa. Huomenna lääkekuurit loppuvat kuin seinään malarianestolääkitystä lukuunottamatta. Toivon, että minua kaikkialle seuraava voimakas huimaus loppuisi saman tien. Mutta pelkään, että käykin päinvastoin. Että kun allergiseen nuhaan tarkoitetut limakalvoturvotusta vähentävät kapselit loppuvat, pääni on äkisti niin täynnä räkää, etten oikeasti tiedä, mihin suuntaan kaadun. Jo nytkin on tuskaa edes kallistaa tai pyörittää päätä, makuulle menosta nyt puhumattakaan. Maailma heiluu kaiken aikaa kuin olisin laivassa. Jos en tietäisi kärsiväni hiemankin tukkoisena tästä hyvälaatuisesta asentohuimauksesta, olisin todella huolissani. Mutta eiköhän siitä ole kyse. Myös melkein jokaisen syömäni lääkkeen mahdollisena sivuvaikutuksena mainitaan pahoinvointi ja huimaus. Eli ehkä se sitten helpottaa, kun kuurit loppuvat huomenna. Ehkä. Malaronea on syötävä vielä yhdeksän päivää. Sitä olisi viideksitoista päiväksi, mutten tunne mitään halua venyttää kuuria. Joka tapauksessa malarialääkkeet on kirjoitettu Pohjois-Goaa ajatellen eikä lääkäri pitänyt tarpeellisena rouskuttaa niitä enää sitten kun poistumme täältä.

Hotellin internet huvittaa. Kirjoitan tätä muistioon ennen toisiksiviimeisen kurssipäivän alkua. Hotellissa on wi-fi, mutta jostain syystä se toimii vain noin aamukymmenestä yömyöhään. Verkkotarjoajan nimessä on lupaavasti mainittu 24h, mutta se taitaa olla pelkkä mainosslogan. On siin kirjoitettava ensin lappu ja sitten vasta postitettava se.

Morjimissa tulee varmasti eniten ikävä niitä kulkukoiria, joihin olemme ystävystyneet. Lintuja. Ja suurta, mustakasvoista apinaa, joka kerran loikkasi hierontaluokan - joka on siis katettu aitaus ulkosalla - seinän päälle ja laukkasi siinä kuin suuri, notkea vinttikoira valtavan pitkä häntä kauniilla kaarella ja istahti sitten sukimaan häntäänsä ja vilkuilemaan, onko sen läsnäolo huomattu. Todettuaan saaneensa huomiomme se rentoutui, mutta spurttaili aina kun aloimme keskittyä liikaa johonkin muuhun. Sitten se loikkasi aidalta alas ja laukkasi toisaalle. Ihmeellinen, kaunis otus. Mutta pitäisi niitä olla täällä muuallakin. Siten voi hyvillä mielin matkustaa eteenpäin ja olla miltei varma siitä, että kaikkea kiinnostavaa löytyy jatkossakin.