Panaji

Goa tuntuu aivan erilaiselta kuin Mumbai. Ilman tuntu keuhkoissa ja iholla on paljon raskaampi ja puhtaampi, kostea ja kasvillisuudellinen. Taksi polveilee lentokentältä osavaltion pääkaupunkiin Panajiin maisemissa, jotka tuovat lähinnä lapsuuden kesät Varkaudessa. Samanlaista kosteanrehevää rantalehtoa sielläkin oli, samanlainen vanhoilla autoilla ikkunat auki hurjastelun ilmapiiri. Siellä on täytynyt olla vähemmän ihmisiä, mutta - yhtä kaikki, mielleyhtymä palaa kiinni. Toisilla naisilla on sari, toisilla narutoppi ja sortsit. En osaa arvioida, heijastaako asujen erilaisuus uskontoa - täällä on lähinnä hinduja ja kristittyjä.

Hotellihuone on suuri, hämyisä ja vetoisa. Sen pinta-ala on ainakin viisi, kuusi kertaa suurempi kuin Mumbain huoneen. Mutta sängyissä ei ole peittoa, on pelkät lakanat. Ilmeisesti ei ole ajateltu kenenkään palelevan. Saan melko pian sitkeän vilustusyskän, joka hellittää vain päivän kuumimpina tunteina. Ja niin kuin olen uskaltanut toivoa olevani edes tänä syntymäpäivänä muuta kuin flunssassa - turha toivo, näemmä. (En ymmärrä, miten joku voi haluta ilmastoituun huoneeseen. Minulle viuhuva kattotuuletinkin on liikaa. Fauni lojuu alasti sängyllä ja hikoilee ja minulla on päällä villapaita ja palelen.)

Panajissa on hyvä kävellä. Liikenne on joissain kohdin hieman pelottava, muttei mitään Mumbaihin verrattuna. Löydämme torin ja sieltä kyselemällä ruohonvihreää akryylilankaa; nyt voin kutoa itselleni pipon! Näemmä tarvitsen sen täälläkin paikallisessa talvessa. Palelen yhtä paljon kuin alkuasukkaat.

Tutustumme yhteen paikalliseen setään. Girish juoksee peräämme kysyen, mitä kieltä oikein puhumme. Hän keräilee postimerkkejä ja kolikoita; voisimmeko kenties harkita lähettävämme niitä hänelle sitten kun olemme palanneet kotiin? Suostumme ilomielin. Vastineeksi hän haluaa toimia hieman oppaanamme, suositella hyviä temppelikohteita. Sovimme tapaamisen illallisen jälkeen puistoon. (Puistossa raikaavat todella kovaa amerikkalaiset joululaulut.) Girish juoksee paikalle viime minuutilla, ja sitten istumme alan ja puhumme paljon. Selviää, että hänellä ei oikein enää ole muuta perhettä Goalla kuin isä vanhainkodissa. Siitä pitää maksaa, koska julkinen terveydenhuoltosysteemi ei oikeasti pidä kenestäkään huolta. Kuulemma homma on mennyt huonommaksi vuosi vuodelta. Rahalla saa kyllä kaikkea, mutta köyhän on paha löytää edes peruspalveluita. Girish tietää ihmeen paljon eurooppalaisista terveydenhuollon järjestelmistä, ja pian selviää hänen aina tienneen, että hän tulee matkustamaan Eurooppaan. "Mutta niin, nyt olen neljänkymmenenseitsemän ja edelleen köyhä enkä tiedä, tuleeko se tapahtumaan... mutta siltä minusta on aina tuntunut aivan pienestä pitäen." Ja tuon varmuuden saattamana hän on imenyt sisäänsä kaiken käsiinsä saaman informaation eurooppalaisuudesta ja Euroopan maista. Ei ole kovin paljon, mitä voisimme kertoa hänelle lisää.

Paitsi tietysti omista elämistämme kotosalla. Paljonko tienaamme, miten asumme ja niin edelleen. Mutta puhumme me tärkeämmistäkin asioista: masennuksesta, rakastamisen vaikeudesta.

"En tiedä, mitä jumalilla on suunnitelmissaan minua varten", sanoo neutraaliin sävyyn Girish, jolta naimaikä hurahti ohi masennuksen takia ja joka ei enää oikein tiedä, uskoako omaan varmuuteensa Eurooppaan pääsemisestä. (Hän tiesi about kaikki lentoreitit hintoineen Eurooppaan.)

Se tuntuu hurjalta toteamukselta. Ajatus, että kaikki olisi jumalien käsissä tai mielissä. Vaikka toisaalta, eipä kai se niin kovasti eroa omasta tunnustani, että oikeastaan isot päätökset tulevat aina vähän puun takaa, tahto vain manifestoituu ja sen mukaan tanssii useimmiten (ja silloin kun ei tanssi, potee siitä tyytymättömyyttä turhan pitkään ja usein suhtautuu sen ajan vähän nihkeästi niihin jotka uskaltavat seurata tahtoaan), että sattuma vaikuttaa enemmän kuin valinnat.

Lupaamme lähettää postimerkkejä ja kolikoita, mutta kas, seuraavana aamuna Girish odottaakin hotellimme ovella. Ovimies koettaa hätistää häntä kauemmas ja huutelee, ettei hotellin vieraita saa häiritä, mutta huiskuttelemme ovimiehelle rauhoittavasti ja jätämme hänet puhisemaan taaksemme. Vaihdamme vielä puhelinnumerotkin; Girish haluaa vielä keskustella kanssamme. Tässä vaiheessa olisi kai mahdollista ottaa kaksi erilaista asennetta: kauhistus siitä, että olemme saaneet paikallisen stalkerin, jolla on historiansa mielenhäiriöistä ja joka selvästi haluaa meistä jotakin - osaan kuvitella monen tuttavanikin valitsevan tämän tien ja elämässäni on ollut jaksoja jolloin olisin varmasti itsekin valinnut sen -, tai sitten neutraali, avoin ja odottava asenne, kysymys siitä, mihin ystävystyminen etenee, mitä on luvassa. Kaikessa on tietysti riskinsä, mutta minun on vaikeaa käsittää, millä tavalla ystävystyminen voisi olla vaarallista. Girish ehdottaa, että voisi tulla viettämään kanssamme joulua Morjimiin. Toivotamme hänet tervetulleeksi. Tällaista Intia tarjoaa: ottakaamme se vastaan avoimesti ja uteliaasti.

On hieman hankalampaa suhtautua samalla avoimuudella siihen, ettei ruoka täällä ole kovinkaan mausteista tai maukasta. Jotenkin oletusarvona on ollut, että intialainen ruoka on hyvää ja hieman tulista. No, ei se mikään itsestäänselvyys täällä ole. Ihan hyviä ruokia on saatu, mutta myös paljon epämääräistä mättömuhjua. Osa kokeilluista hedelmistä ei myöskään ole osoittautunut maukkaiksi. Jotenkin trooppisia hedelmiä tulee helposti ajatelleeksi semmoisena valtavana luokkana, jossa kaikki on mukavan makeankirpakkaa. Sinne saakka että ostaa pussillisen chikoita ja pussillisen amloja. Ensimmäinen on vain makea ja toinen vain kirpakka. Kunpa vielä olisi jokin keino sekoittaa ne... mulperinmarjat sen sijaan paljastuivat oikein maukkaiksi.

Kaikkien paikalliset, jotka ovat kysyneet, mikä Intiaan vetää, ovat nauraneet tai kummeksuneet hieman paheksuvan oloisina vastaustamme, jossa ruoalla on keskeinen sija. Se, että matkustamme kasviskeittiöstään kuuluun Udupiin enemmän keittiön kuin temppelin takia, näyttää olevan poliittisesti epäkorrekti vastaus. Siitä viis - totuus se kuitenkin on. Saapa nähdä, osoittuuko udupikeittiö maineensa veroiseksi! Toistaiseksi emme ole vielä syöneet udupipaikoissa, vaan olemme koettaneet säästellä niitä. (Mihin?)

Hieman yllättävältä ja hassulta tuntuu sekin, että monesti mennessä katsomaan jotain paikallista nähtävyyttä, päätyykin itse nähtävyydeksi. Tänään vanhassa Goassa meitä taas kuvattiin ikään kuin salaa ja jotkut uskalikot kysyivät sitäkin, saisiko ottaa semmoisen kuvan, missä poseerataan meidän kanssa.

Tänään viimeinen ilta Panajissa. Huomenna matkaamme Morjimiin, missä vietämmekin aikaa aina uuteen vuoteen saakka. Hierontakurssi rohmaisee aimo annoksen joka päivästäni, joten saa nähdä, kuinka jaksan kuulumistella Veloenaa. Jos nyt yskä ei sitä ennen rohmaise minua täysin. Pientä vatsataudin alkuakin on jo koettu, tai sitten se on vain tuo malarialääke. Kahdeksan prosenttia käyttäjistä saa ripulin, selvitin. Kolme viikkoa ripulia kuulostaa kyllä aika paksulta ohjelmalta, mutta saa nyt nähdä, ehkä vatsa tottuukin lääkkeeseen. (Se siis ronklaa aina 4-5 tuntia lääkkeen nielemisen jälkeen ja tyhjentyy täysin ja sen jälkeen rauhoittuu.)

Kummallista olla täällä, kummallista ja ihanaa, mutta en ymmärrä, miten ihmeessä voin vilustua täälläkin jouluksi ja synttäriksi... :(