Hygienia

En oikein osaa pelätä vatsatautia ehkä tarpeeksi. Tilaan epämääräistä kylmää hedelmämehua taas. Eikä minua huolestuta kupittaminenkaan, koska oikeastaan se sujuu paljon hygieenisemmin kuin Suomessa: keitän kupin kahdesti vuorokaudessa, kun Suomessa teen niin vain kuukautisten jälkeen, ja desinfioin täällä kädet ennen sen käsittelyä, kun Suomessa pestä hutkin kädet miten sattuu ja joskus esim. koulun vessassa, joissa ei ollut bideesuihkua, en vain päässyt pesemään käsiä etukäteen mitenkään, joten vain kiskoin kupin ulos, hulautin veret pönttöön, työnsin kupin takaisin ja lohduttauduin sillä, että kaivanhan nenääkin käsiä ensin desinfioimatta, ja että kestäähän sekin limakalvo moiset vierasaineiden ja bakteerien hyökkäykset nurisematta.

Ajamme taksilla katsomaan dhobi ghatia, valtavaa ulkoilmapesulaa. Se on kahdensadan ihmisen kylä, jossa miehet kaikki tekevät pesijän töitä. Mumbain vaatteet puhdistuvat täällä. Ne hulahtavat saippuasammioon, harjattavaksi, huuhteluun, kuivausnaruille. Tänään osa omista vaatteistanikin on matkannut samaiseen kylään pestäväksi. On vaikeaa ymmärtää, miten systeemi toimii. Hotellissa kysytään, monta kappaletta pyykkiä on. Lasken: kahdeksan. Huone kaksisataakaksikymmentäviisi, kahdeksan kappaletta, toistaa poika ja häviää muovikassin kanssa. Kello on kymmenen aamulla. Illaksi vaatteiden pitäisi palata kuivana takaisin. Saapa nähdä, minkälaiset kahdeksan kappaletta saamme. Ainakin sen perusteella, mitä tuijotin Mahalaxmin aseman viereiseltä sillalta, on vaikeaa ymmärtää, miten vaatteet keotetaan tilausten mukaan sitten kun ne ovat kuivuneet... mutta erehdyksiä sattuu kuulemma vain harvoin.

Mahalaxmin viereisellä sillalla tapahtuu muutakin hauskaa ja jännittävää. Pieni tyttö kerjää. Se on surullista, koska hän on selvästi kouluikäinen. Vanhemmat eivät taida osata kuvitella, että tytölle olisi lukutaidosta hyötyä. Eikä hän tietysti ole ainoa kerjäläislapsi, ei suinkaan, mutta hänen kanssaan sattuu jotain hauskaa. Hän nimittäin huomaa kameran sylissäni ja haluaa kuvaan; sen hän kommunikoi osoitellen kameraa ja kasvojaan. Otan kuvan ujosti kuikuilevasta tytöstä, vaihdan näytön näyttämään kuvaa ja näytän kuvan tytölle. Hän sekoaa ilosta aivan totaalisesti ja kieppuu valtavan liikennevirran keskellä hyppelehtien ylös ja alas, hihkuen naurusta. Lapsihan hän vain on... tuntuu hyvältä, että pientä kerjäävää tyttöä voi auttaa edes jotenkin. Rahan antaminen tuskin on järkevä ratkaisu, koska jos tyttö tienaa hyvin kadulla, vanhemmilla on entistä vankemmin intressi pitää hänet siellä kerjäämässä. En tiedä, onko Mumbain kouluissa ilmainen ruokailu; monissa maakunnissa köyhien perheiden tytötkin on saatu houkuteltua kouluun sen avulla.

Kummallisia kohtaamisia muutenkin. Taksit kulkevat maakaasulla, ja maakaasupumpulla huoltarimiehet haluavat poseerata kameralleni. No, kaikin mokomin... jotenkin kuvaan pääseminen tuntuu riemastuttavan monia. Helpompi näin päin kuin että he kauhistuisivat kamerasta!

Huomenna lennämme Goalle; makuujunat olivat täynnä, joten ei auta kuin lentää. Seuraavat kuulumiset sieltä siis!

Saapuminen Intiaan

Mumbai töröää, kilisee ja tarjoaa kymmenen kohteen kolmen tunnin taksiajeluja.

Saavumme keskelle yötä. Odotamme laukkuja suunnilleen tunnin. Sitten jonotamme prepaid-taksia toisen. Ja niin sitten viimein kiidämme kohti eteläkaupunkia. Taksissa on seeprakuvioiset penkit ja sen nimi on cool cab. Aluksi Mumbai voisi olla Ateena tai vaikka Lemesoskin. Mutta sitten alkaa hahmottua toisenlaisia piirteitä: hökkeleitä, kaduilla nukkuvien paljous. Ei, ei tämä voisi sijaita missään lähempänä.

Kummallisimmalta tuntuu, ettei täällä oikein haise miltään. Niin monet Intiassa käyneet toistavat hajusta. Mutta ei tämä ihmeemmin miltään haise. Pakokaasuilta kyllä silloin kun istuu taksissa keskellä liikennettä ja joudutaan seisomaan valoissa ja viereinen ja edellinen taksi kaasuttelevat aikansa kuluksi vaihde tyhjällä ja moottoripyöräukotkin vääntelevät kädensijojaan. Taksin ikkunat ovat melkein aina ikuisesti auki.

Alle vuorokausi ja olemme olleet jo vaikka minkämoisen taksin kyydissä. Emme mainostetuilla ajeluilla, mutta muuten. Liikenteestä en suostu sanomaan muuta kuin että se on livetörmäilyautoilua. Tosin törmäilyautoissakin on paremmat turvalaitteet. Mutta samalla tavalla monta kaistaa rinnakkain kaartaa risteyksen yli torvia töröttäen ja jokseenkin ajolinjauksista välittämättä. Ja moottoriajoneuvojen välissä puikkelehtii muutama satunnainen työmatkapyöräilijä flipflopit polkimia painellen, kangaslasti tarakalla tai pään päällä. Busseista ei oikein saa selkoa. Ei kyllä aina takseistakaan.

Löydämme ekokauppaan, ostan kaksi luomu- ja reilun kaupan tunikaa ja yhdet churidarit. Ostamme myös mandariineilta näyttäviä intialaisia appelsiineja, sapotilloja ja amloja. (Nämä ovat siis kaikki hedelmiä.) Maistamme bhel puria ja methi tikkiä ja tofu masalaa. Parasta on silti hauska mintunmakuinen riisipannukakku, joka tehdään kahden banaaninlehden väliin, vähän kuin meikäläinen lepuska. Olen luvannut itselleni olla riskeeraamatta mitään ruoan suhteen hierontakurssin alkuun saakka, mutta mitä vielä. Äkkiä kuulen itseni tilaavan vastapuristetun, chilillä ja suolalla maustetun guavamehun. Onhan kurssin alkuun sentään vielä viikko... viikko aikaa toipua, jos maha tekee tenän.

Tuntuu kummalliselta ja pyörryttävältä olla täällä. Luen koneessa Alain de Bottonin kirjaa The Art of Travel. Hän kirjoittaa matkustamisen pettymyksistä ja toteaa niiden kai johtuvan enimmäkseen siitä, miten kapeita ja yksipuolisia kuvitelmamme ovat. No, en ole erityisemmin uskaltanut kuvitella Intiaa mitenkään, joten se ennakko-oletuksista. Ainoa, mitä olen pelännyt, ovat ne hajut. Joita ei ole toistaiseksi kohdattu.

Ehkä olen matkustanut jo niin monesti, että tiedän varsin hyvin, miten usein loistaviksi kehutut arkkitehtuurimonoliitit näyttävät tylsiltä talolaatikoilta ja miten pitkästyttäväksi rantaelämä saattaa äityä. Mitä siis täällä teen? Mikä tämän tarkoitus on? Mistä sain päähäni haluavani lähteä tänne?

Mutta se ei vaikuta oikealta muotoilulta. En tiedä, olenko erityisemmin halunnut lähteä Intiaan. Pikemminkin olen jostain saanut varmuuden siitä, että päädyn tänne ennemmin tai myöhemmin. Se sama varmuus saa aikaan kummalla tavalla sen, että siinä missä normaalisti rauhallinen Fauni säikähtelee tuon tuosta kadottaneensa milloin minkäkin, katselen liikennettä tyynen rauhallisesti ja luovin töröävien autojen, pärähtävien moottoripyörien ja kilisevien polkupyörien välistä toiselle puolen vilkasliikeistä tietä lehmänrauhallisena. Poissa on matkaamiseen normaalisti liittyvä kuumeisuus. Tiesin pääseväni tänne, ja nyt olen täällä.

Niin paljon tuttua. Banyanviikunat, läpöjaloin pyöräily. Ruoassa on kerrankin sopivasti mausteita ja jos joku ruoka sattuu olemaan mitättömän makuinen, tulista pikkelsiä piisaa. En jaksa edes hermostua joka puolelta töytäilevistä kauppamiehistä, jotka koettavat kiskoa milloin minnekin kojuun tai taksiretkelle. Jotenkinhan heidän on elantonsa ansaittava, ja turisteja on uskomattoman vähän. Tai siis, varmasti meitä on jonkun verran, tuleehan meitä kentälle koneellisia päivässä. Mutta kun kaupungissa on miljoonia asukkaita, sinne hukkuu turisti poikineen.

Joskus hukkumisessa on surkuhupaisia piirteitä. Teehuoneessa eksyn ensin naistenvessan sisään, sitten vessojen yhteiseen eteiseen, ja kun lopulta pöllähdän siistiin kahvilatilaan, mielessäni kummittelee edelleen kuva työntekijöiden suihkun karuudesta. Ja toisaalla, laitakaupungilla, katson sisään muurinaukosta: kas, kojuja ja käytettyjä vaatteita, haa, tiesinhän minä, että niitä on jossain kaupan! Mennäänkö torille, kysyn Faunilta. Hän suostuu. Mutta se onkin hökkelikortteli, ja ne käytetyt vaatteet ihmisten pyykkinaruilla... käännymme nopeasti takaisin häiritsemästä kotirauhaa. "Siinähän luki että private property ja sakonuhka", huomauttaa Fauni. Mutta kun minä ajattelin olevani asiakas, ja että sehän oli tarkoitettu ulkopuolisille, siis jollekin ihan muulle...

Kello on puoli seitsemän illalla, ulkona alkaa jo hämärtää. Tämä kaikki hyörinä tekee jotenkin kovin mietteliääksi ja hiljaiseksi ja rauhalliseksi. Vielä toinen päivä Mumbaita, sitten lennämme etelämmäs.

Hammasta purren vaikka läpi hybrisvuoristoratojen & kolme hiuspesua päivässä

Toisiksiviimeinen päivä. Vapaapäivä, ikään kuin asioiden järjestämiseksi. Kuljen ostoskeskuksen läpi ja tunnen itseni hemmotelluksi. Kampaamossa, jossa olen hieronut syksyn mittaan, on ajateltu minun tarvitsevan pientä joululahjaa ja omaa hemmottelua. En tiennyt siitä etukäteen. Tulin sinne toimittamaan aivan muuta, ja äkkiä minulle lyötiin käteen kaunis joulukortti, joka oli samalla lahjakortti. Päähieronta ja hoitonaamio. "Haluaisitko tulla heti?" Mietin puoli sekuntia, mietin sitä miten seison aamulla suihkussa, on pimeää ja kylmää mutta suihku höyryää ja selvittää hengitysteitä ja ajattelen Mumbaita ja sitten kuivaan hiukset pipon alle ja hyvästelen aviomiehen liikennevaloissa ja juoksen kaarevaa kujaa - nii-in, täälläkin on kaareva kuja, kun vähän ehti etsiä, kuljen mieluummin näitä kehiä kuin suoria - pitkin kampaamoon, se on mennyt, hiukset ovat ihan puhtaat, illalla olen värjäämässä ne, mutta mikä ettei, kuulostaahan se houkuttelevalta, totta kai nyt heti käy.

Hiuksista tulee uudet. En kyllä usko, että se liittyy naamioon, ennemminkin siihen, että ne föönataan suortuva suortuvalta kiiltäviksi ja vähän kaartuviksikin, ilmavasti päänahasta irrallaan leijuviksi. Katselen kuvaani hetken hämmästyneenä ja vedän sitten pipon pääihanuuden päälle ja tarvon kylmävihman läpi ja käyn useammassakin paikassa vain toteamassa, että torjunta-aine, jolla vaatteet olisi hyvä käsitellä malaria-alueella, on loppu. Oikaisen kauppakeskuksen kautta kotiin. Tai ei se oikaisua ole, mutta lämpäisyä.

Kesken tuota epätodellista leijumista kipu vihlaisee. Pysähdyn, emmin. Kävelen pari askelta varovasti, kipu vihlaisee uudestaan ja sitten se kouraisee minut sisäänsä. Koetan pitää vatsaa ryhdikkäänä ja vapauttaa pakaran ja nelikulmaisen lannelihaksen kaikesta työstään, mutta kipu on ja pysyy. Iloinen kävelyrytmi ja hymyileminen katkeaa. - Myöhemmin sanon Faunille, etten oikeastaan tiedä, voiko kivusta puhua tuntoaistimuksena, koska tunteminen tarkoittaa yleensä jotakin paljon hienoviritteisempää, tunnustelevampaa. En tiedä, sanoisinko sitäkään kuulemiseksi, mikä saa nostamaan kädet korville ja kirkumaan tärykalvojen kivun lävistäessä.

Lyhyt matka, joka kotiin piti olla, tuntuu ikuisuuden pitkältä. Niljainen lumi vaanii kaikkialla. Autot töytäilevät liikenneympyrään. Jaksanko käydä kaupassa? Luultavasti tämä on vain noidannuoli, muistutan itseäni. Noidannuolen käypä hoito: Särkylääke, ehkä lihasrelaksantti, normaalielämän jatkaminen niin pitkälti kuin mahdollista. Ei makuutusta. Ostan kirsikkatomaatteja. Muutaman suippopaprikan. Myöhemmin illalla unohdan laittaa suippopaprikan wokkiin. Tai oikeastaan ohjeistaa Faunia laittamaan sen, koska siinä vaiheessa makaan vatsallani keittiön lattialla.

Kotona lysähdän suuren maton päälle heti haettuani kipulääkkeen. Koetan tasoittaa hengitystä kunhan ensin annan itkun tulla ja huuhtoa mennessään kaiken älyttömän huolen siitä, etten pääsekään matkaan. (Entäs sitten? Saisihan lipun siirrettyä.) Olen niin pettynyt myös siihen, miten epäzeniläisesti suhtaudun tämmöiseen vastoinkäymiseen. Ja sitten sisuunnun. Hengitän, ojentelen, kurkottelen, liikutan. Liike on lääke. Ja annan itselleni luvan huutaa. Käytän tuota lupaa useat kerrat, kun kivun koura ottaa tavallista tukevamman otteen ristiluun seudusta. Lohduttaudun sillä, ettei minulle voi tapahtua näin mitään pahaa. Liikun ja huudan. Särkylääke alkaa tehota, mutta olen äkisti aivan väsynyt mieleltäni ja möngin sänkyyn nukkumaan. Oloa ei paranna lainkaan se, että pakkaamisesta ja vaatekaappien uudelle tulijalle raivaamisesta hermostunut harmaa kolli on kussut yhteen vaatekasoistani. Enkä pysty istumaan lainkaan, en halua ajatella lentokonetta. Nukahdan selälleni piikkimaton päälle levitettyäni ensin hiuksiin henna-sennamöllön ja kurottuani koko komeuden suojaksi muovisen hedelmäpussin ja sen päälle villaisen pitsihuivin pitämään lämpöä.

Herättyäni liikutan taas itseäni varovasti. Pelottavinta kivussa on sen voima. Särkylääkkeen läpikin se näyttäytyy sen tuntuisena, että on vaikeaa jäsentää se joksikin harmittomaksi mutta kiusalliseksi. Mutta en pelkää: jos alaselässä olisi oikeasti jotain isosti pielessä, en pystyisi kävelemään varpaillaan ja kannoillani, eikä siinä ole nyt mitään vaikeutta. Kiukkuiseksi kipu kyllä tekee. Miksi juuri nyt? Tyhmä tyttö! Miksi ei juuri nyt? Ihan hyvä kohta oppia, miten hybriksestä romahdetaan ja miten hauras on keho. Hah, hauras vai? Kyllä tämä kipu aika väkevältä vaikuttaa eikä keho siitä näytä menevän yhtään sen toimintakyvyttömämmäksi kunhan antaa peloille luvan tulla, antaa turhautumisen purkautua huutona, antaa kehon nukahtaa ja herätä sitten uudestaan.

Fauni tulee kotiin enkä pysty olemaan itkemättä. Hupsua, miten sitä pitää saada sanoa jollekulle ääneen, että entä jos tämä vaan paheneekin eikä ala mennä ohi. Ja sitten itkeä. Ja sitten on heti helpompi olla, ja voi itsekin todeta hihaan niistäen, että okei-okei, tiedän, mitä näille jutuille tehdään. Varovaista liikuttamista. Ja sitten makaankin jo kyljelläni lattialla ja juoksen vaaterissa tyyny lantion alla. Siitä ristiselkä tykkää! Sinne leviää melkein lämmin olo. Fauni tekee vihreää currya, sitä syödessä pahin tokkuraisuus ja surhuisuus väistyy. Lopuksi vielä lämmitän saunan ja menen sinne makaamaan kuuttiasennossa, vähän peppua sivulta toiselle heilutellen. Heilutan lohikäärmeen häntää, kunnes alaselkä lakkaa tuntumasta turralta ja viileältä ja möhkälemäiseltä ja alkaa sykkiä verenkierron rytmiä ja keinua vapaammin.

Hiuspohjan pesu kolmatta kertaa päivässä tuntuu kyllä vähän liioitellulta. Nahkaparka.

Ja niin nukahdan toiveikkaana.

Ei selkä edelleenkään hyvältä tunnu, mutta tänään se on särkylääkkeiden tuolla puolen lähinnä epämukava ja silloin tällöin vihloskeleva, ei samanlainen täysstoppi kuin eilen. Istun töissä, koetan pitää alaselkää tuolillakin liikkeessä, aktiivisena. Hurjaa, mikä päivä eilen oli. En saanut pakattua, vaikka piti. Fauni ei ole löytänyt toista matkareppuamme. Haa. Mitähän tästä oikein tulee... mutta nyt alan olla varma siitä, että pääsen matkaan. Hitto vie, tämä menee ohi. Lisää juoksemista kyljellään, työmatkat jalan, selälle ei anneta nyt vaihtoehtoa. Tarpeen tullen voin vaikka lentokoneessa sanoa, että nyt minua sattuu liikaa istua ja on päästävä makuulleen. Kyllä kaikki jotenkin järjestyy. Hihittelen jo etukäteen ajatukselle, että Wienissä vaihdon aikana laskeudun kyljelleni ja alan juosta sutkuttaa. Kutsuttaisikohan turvamiehet?

Jo Kreikan-lennollakin pyllypalloni oli saada turvatarkastuksen kuohumistilaan. Ja se vielä sijaitsi Vompu-kullan käsimatkatavaroissa. Pakaasi ajettiin yhä uudelleen läpivalaisun läpi, Turvamies näytti tuota triggerpisteiden pehmittämiseen käyttämääni koiran raakakumista palloa Vompulle ja kysyi, että mikäs tämä on, mihin Vompu: "It's a ball." Jälkeenpäin ohjeistin, että olisihan hän aina voinut todeta sen olevan "for my wife's ass" ja eiköhän kysely olisi siihen loppunut... (Jostain syystä muuten näyttää siltä, ettei huumorini tämäntyylinen kukoistus useinkaan pyyhkäise Veloenan yli. Kumma juttu.)

Oijoi. Liian jännittävää.

... laukussa pillerirasioita vaan ...

Kasaan muovimatolle viimeisten päivien kasaa ja matkakasoja. Yksi kasa käsittää vaatteet, joita käytän ennen matkaa. Toisessa on matkapäivän vaatteet, lentovaatteet. Kolmannessa on matkalaukkuun menevää kamaa, neljännessä käsimatkatavara-asiaa. Suurimman yksittäisen luokan matkalle mukaan tulevasta roinasta muodostaa valtava arsenaali erilaisia terveyden ylläpitoon tähtääviä tuotteita: kuukautiskupittelukamat putsausliinoineen, vedenkeittimineen jne., käsidesit, haavasprayt, hyttysmyrkyt, särky- ja ripulilääkkeet, malarianestolääkkeet, niiden jälkivaikutusta nitistämään hiivalääkkeet, laastarit, rakkolaastarit, ihoteippi, useamman ruumiinaukon maitohappobakteerikapselit, pinsetit, sakset. Pitäisiköhän vessapaperikin laskea tähän? Sitä on tosin vain kaksi rullaa. Se riittäköön aluksi.

Intian naisten asustetyyliin sopivia housuja on kahdet ja ja paitoja kaksi, samoin epämääräisiä tunikoja kaksi. Sillä pärjää, tuumaan, koska jo Mumbaissa on kaksi kauppaa, jotka vaikuttavat vaihtoehtoja eettisemmiltä: Mother Earthin luomukauppa, jossa myydään luomupuuvillasta tehtyjä sekä länsimaisen että paikallisen tyylisiä vaatteita, sekä väkivaltaisista liitoista paenneiden slumminaisten vaatetusosuuskunta. Eiköhän niistä löydy muutamat salwar kameezit, ja sitten voikin lakata stressaamasta vaateasioista loppumatkan ajaksi. Ei oikein tee mieli ostostella uusia vaatteita, vaikka ne kauniita ovatkin. Tuotanto ei nimittäin vaikuta kovinkaan kauniilta.

Uh, matkustamisessa on jotakin rasittavaa, ainakin näin etukäteen. Toisaalta taas asiat alkavat ratketa kuin itsestään, kun on lähdössä toisaalle. Ehkä ensi loppukeväästä voin hieroa sellaisessa paikassa, joka kuulostaa jokseenkin unelmatyöyhteisöltä. Ja Vompsu, joka on tuntunut tarvitsevan aina vain lisää ja lisää etäisyyttä ja omaa aikaa, päästää äkisti minut takaisin lähelleen. Ja kaikki tämä tapahtuu muutama päivä ennen kuin lähden... juuri kun olen kerennyt ajatella ohimennen, että voi tätä elämää, kun ei ole mitään alustaviakaan kaavoja siitä, mitä tapahtuu, kun palaan. Lentoliput Brasiliaankin on ostettu. No. Muuttuiko mikään silti? Mikään ei tietysti ole varmaa.

Eihän mikään koskaan taida olla varmaa.

Mutta jotenkin tuntuu levollisemmalta!

Toisaalta on varmaa ainakin se, että pakaasini näyttää toiselta kuin ystävän pakaasi hänen matkatessaan; hän ei varustautunut millään lääkkeillä lähtiessään ja suunnitteli kaiken vasta paikan päällä. Tavallaan niin varmaan nytkin käy, mutta tykkään kyllä perehtyä, lukea paljon ja sitten tunnistaa asioita sen sijaan että vain pällistelisin ymmärtämättömänä. Ja pakko minun on lukeakin, koska Fauni taas ei kauheasti halua perehtyä. Hän ei esimerkiksi tykkää etukäteen katsella kuvia paikoista, etteivät ne vaikuttaisi itse kokemukseen paikan päällä. Minä unohdan niin nopeasti ja tehokkaasti, ettei minun tarvitse kauheasti huolehtia mistään tuommoisesta. Ja joka tapauksessa ympäristökokemus on itselleni aina niin erilainen, sisäänsäsulkeva, ettei mikään kuva voi kuin vihjata sellaisen mahdollisuudesta.

Luen yhdestä ashramista, jonne halusin, mutten luettuani enää tiedä, haluanko sittenkään. Siellä on ilmeisesti kova rahastusmeininki ja isolompakkoisille seuraajille on luvattu ihmeparantumisia. En halua ehkä kuitenkaan kantaa rahojani sellaiseen bisnekseen. Mieluummin vaikka käy joissain pienissä kylissä tai muuta vastaavaa, istuu ja mietiskelee vain itsekseen. Tiedän tarvitsevani sillointällöittäistä tukea ja uusia virikkeitä hengitys- ja rentoutusharjoituksissa, mutten ehkä kuitenkaan etsi tukea niin kiihkeästi, että rupeaisin vastineeksi tukemaan mitään sellaista, mihin liittyy kultin piirteitä. Ei siksi, että pitäisin kovinkaan mahdollisena omaa hurahtamistani. Mutta maailmassa on niin monia, joiden hurahtamisedellytykset ovat oikein mainiot.

Kun tarkastelen kriittisesti kasojani, en voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että ainoa asia, johon näyn olevan hurahtamassa Intian suhteen, on haluttomuus kuolla kivuliaaseen hiivaripuliin. Ehkä kun tuota kiveä raahaa mukanaan, mikään sairaus ei iske. Toivoa sopii!

Jhumpa Lahiri ja muita huomioita Intiaan-perehtymiskirjallisuudesta

Innostun poimimaan kirjastosta Jhumpa Lahirin novellikokoelman Tämä siunattu koti. Lahiria on kehuttu monestikin ja takakannessa vielä mainostetaan hänen olevan sellainen kirjailija, "että tekee mieli tarttua ensimmäistä vastaantulijaa hihasta ja sanoa: Lue tämä!"

Aika pian kuitenkin huomaan, ettei kirja oikein sovellu toipilaslukemiseksi. (Tietysti voidaan halkoa hiuksia ja sanoa, ettei toipilaiden pidäkään kulkea kaduilla ketään vastaan.) Makaan nimittäin nyt pääosin sängyssä ja kastelen porottavan patterin päälle nostamaani pellavapyyhettä säännöllisin välein kastelukannulla, jotta huoneen ilmankosteus pysyisi korkealla eikä minun tarvitsisi kaiken aikaa yskiä, yskiä, yskiä. En joutunut edes peruuttamaan päivän työtä, koska asiakas sairastui itse ja hoiti peruuttamisen. Niin että äkkiä onkin päivä, jona voi vain levätä ja tarkastella, miten se vaikuttaa toipumiseen.

Lahiri kirjoittaa vetävästi ja pieniin eleisiin ja mielenliikahduksiin huomiota kiinnittäen, mutta miltei kaikkia kirjan henkilöitä painaa kumma, tukahduttava, viipyilevä jähmettyneisyys. Ikään kuin heidän tahtonsa ei välillä pistäisikään heitä tanssimaan saksanpolkkaa. Ja kun he sitten voivat pahoin, he eivät kysy - tai jos kysyvät, kertoja ei siitä mainitse - itseltään, miksi ärtyvät jostakin pienestä asiasta tai miten tämä tilanne voitaisiin ratkaista jonkin aktiivisen intervention avulla tai mitään sellaista. He muistuttavat niin paljon masentunutta, keskenkasvuista itseäni lukion aikana ja yliopiston ensimmäisinä vuosina, että ärryn. Ei se mitään, kyllä sitäkin mielenmaisemaa on hyvä kuvata, mutta laupias taivas sentään, ei koko maailma ole sentään tuossa tilassa! Toipilaskirjaksi opus on ainakin kelvoton, ainakin jos toipilas sattuu olemaan mieltymyksiltään kaltaiseni. Toipilaana sitä nimittäin kaipailee jotakin muuta kuin hienovireistä eksistentiaalisen ahdistuksen ja siihen havahtumisen kuvausta. Havahtumisen, mistä ei seuraa mitään... ei mitään kyseenalaistamista, halua ymmärtää, ponteentumista...

Henkilöhahmot sijaitsevat kaukana toisistaan eivätkä oikein kohtaa. He potevat toisistaan huolta, mutta jotenkin ihastus ja kiinnostus tuntuvat useimmissa kohdin kilpistyvän epämääräiseen syyllisyyteen, häpeään ja inhoon toisen, no, erilaisuutta kohtaan. Tai lakastuvan yksinkertaisesti välimatkan mahtaviin mittoihin.

Lahirin esiin piirtämä maailma tuo mieleen epämääräisesti ne joutavuutta, ikävystymistä ja tavikseutta pohdiskelevat filosofiset teokset, jotka arvostelin viitisen vuotta sitten. Huonoon aikaan niille, koska olin saanut juuri ikävystymisestä tarpeekseni ja kiskaissut siitä hätäjarrusta, josta kiskaisemisesta ei rankaista: olin katkaissut suhteen, jossa olin elänyt liki kymmenen vuotta, aluksi pontevana ja onnellisena mutta vuosi vuodelta yhä pienempään tilaan vapaaehtoisesti sulloutuen ja siihen kaikkeen huudattavasti ikävystyen. Käykö kaikille ihmissuhteille niin? Ei, siis anteeksi: käykö kaikille transferenssisuhteille niin? Suhteille, jotka liukuvat ulos etiikan ja estetiikan kategorioista ja käyvät pakkomielteiksi, vaihtoehdottomiksi, pelastusrenkaiksi...?

Eräs ystäväni ihmetteli taannoin, miksei ole enää hullusti rakastunut vuosikausiin. Hänestä se tuntui menetykseltä. Minusta se kuulosti edistykseltä. Taidamme haluta elämältä erilaisia asioita. En enää tahdo heittäytyä enkä ripustautua.

Lahirin lukeminen fyysisessä tukkotilassa tekee surulliseksi. Katselen töihin lähteviä ja mietin, lakkaanko jokin päivä näkemästä heidät kiinnostavina ja ihmeellisinä ja yllätyksiä sisäänsä kätkevinä. Etäännytän heidät hetkeksi siinä kokemuksessa, mikä tuntuu helpolta lahiroinnin päälle. Tarkastelen heidän kasvojaan kuten maahantuloa valvova virkailija tarkastelisi. Kertaan mielessäni oppiarvot, toisinaan ärsyttäneet piirteet ja ilmi käyneet kyvyttömyydet. Se on kauhea harjoite. En osaa arvioida, kumpi on kamalampaa: se, miten helposti tuollainen tarkastelukulma on otettavissa, vai se, miten kauhealta maailma tuollaisesta tarkastelukulmasta näyttää. Sen kyllä tiedän, etten itse halua tarkastella maailmaa niin: leipääntyneenä, passiivis-aggressiivisena uhrina, joka on pakotettu elämään jollakin tietyllä tavalla, johon ei pysty vaikuttamaan.

Vielä pitkään muiden työhön lähdettyä tunnen kuvotusta harjoitteesta. Se lakkaa vasta kun itken vähän sängyssä istuen, selkää seinään nojaten. Itken sitä, miten toiset sanovat hei hei ja hymyilevät ja lähtevät työhön ja eivät voi tietää, miksi olen niin kummallisen jähmeä. No, ehkä he eivät edes huomaa sitä, mutta joka tapauksessa näkökulmanvaihdosharjoitus on järkyttänyt itseäni. Miten helppoa olisi ottaa tuollainen asenne. Mutta miksi joku sellaisen tahtoisi ottaa? Koska ei tiedä muusta? Koska ei jaksa muuta sillä hetkellä? Koska hän on kieltänyt itseltään sen suunnan, jota tahto rummuttaisi?

En nyt tarkoita, että elämäni olisi kaikin tavoin säkenöivää ja merkitystä notkuvaa. On tihentymiä ja väljiä kohtia. Mutta usein väljätkin kohdat tapaavat olla tätä nykyä jollakin tavalla valoisia. Esimerkiksi tiskikonetta lastatessa ja purkaessa saatan kuunnella kilahduksia, keskittyä niihin ja lantion asentoon kyykistyessä. Siinä ei ole mitään vihaista tai ikävystynyttä, ennemminkin rauhallista, kuuntelevaa vastaanottavuutta. Ja tietysti aina välillä minua kiusaa jokin asia, joskus olen aivan riivattukin, mutta ne kaikki kiusaavat asiat tuntuvat siltä, että minusta itsestäni löytyvät kyllä ratkaisut piinan katkaisemiseen tai ainakin tarmoa kävellä sinne, mistä ratkaisua voisi alkaa etsiä.

Muistan, millaista on elää elämää, jossa ratkaisut tuntuvat sijaitsevan vain toisten ulottuvilla. Onneksi siitä on kauan. Onneksi minun ei enää tarvitse luuhata siellä. Yksi Intiaan matkustamiseen liittyvä pelottava seikka on tuollaisen sopeutumispakon, marttyrinroolin jne. paljon näkyvämpi läsnäolo sikäläisessä naisen asemassa, ainakin meidän kulttuurimme vinkkelistä tarkasteltuna. Toivottavasti olen väärässä, mutta jotakin sellaista olen erottavinani. Oikeastaan on varmasti erehdys puhua vain naisen asemasta, koska tuntuu, että miehet on pannoitettu ihan yhtä tiukasti. Sikäläinen perhesysteemi yksinkertaisesti vaikuttaa totaalisesti veret seisauttavalta. Samoin neuvot, joita matkaajille jaetaan: ei koskaan kannata paljastaa, jos ei ole naimisissa, eikä kannata kertoa, ettei itse halua lasta, vaan on helpompaa vedota siihen, etteivät jumalat aina vastaa pariskunnan hartaisiin toiveisiin. On ihan selvä, ettei siellä voi kaikista oman elämänsä asioista puhua kuin kelle hyvänsä. Ei voi puhua kolmiosuhteesta. Tai omasta haluttomuudesta hankkia lasta. Tai siitä, miten on akateemisen valkokaulustyön jälkeen opiskellut itselleen likaisemman, alempikastisten työksi mielletyn ammatin.

Tällaiset neuvot saavat vähän surulliseksi. En osaa olla miettimättä, miten sitten voin muka kohdata ketään tasavertaisesti ja tutustua, jos en paikallisen etiketin mukaan saisi oikeastaan kertoa elämästäni muuta kuin valeita. Pelkään sitäkin, etten ehkä jaksa moista kulissinpitoa vaan sanoa töksäytän asiat silloin kun arvelen lennossa, ettei niiden paljastumisesta nyt mitään älytöntä käytännön harmiakaan tule. Minulle ainakin on tehnyt vain hyvää, että ihmiset ovat kertoneet rehellisesti kummista ratkaisuistaan. Se on vähentänyt normaaliin sulloutumisen painettani (joka taitaa tosin ollut aina melko minimalistinen, mutta silti uskomattoman ahdistava aina päätään nostaessaan). Joskus olen hämmentynyt kovasti kuulemastani ja minun on ollut hetken hieman vaikeaa suhtautua asioistaan rehellisesti kertoneeseen, mutta kun olen saanut hieman aikaa pureksia kuulemaani, olen poikkeuksetta tuntenut kiitollisutta siitä, että olen päässyt kurkistamaan taas erilaiseen vaihtoehtoon jäsentää onnellisuutta ja tyytyväisyyttä.

Mihin tuollaisin neuvoin tähdätään? Siihenkö, ettei kukaan kiusaantuisi hetkeksi? Tai siihen, ettei kukaan ällöttyisi omista valinnoista, halveksisi niitä, tms? Eikö se kuitenkin ole sen toisen ihmisen vastuualuetta, ei minun?

Eri asia on tietysti se, jos tuollaiset asiat eivät tule lainkaan puheeksi. Mutta ainakin niissä Intia-oppaissa, joita olen tankannut syksyn aikana, korostetaan miten ensikohtaamisellakin kysymykset palkan suuruudesta, lapsenhankintasuunnitelmista jne. ovat siellä kohteliaita kysymyksiä eivätkä tunnu sikäläisistä lainkaan tunkeilevilta. Niihin ei vain saisi vastata väärällä tavalla! (Itse asiassa tästä kaikesta tulee jotenkin mieleen sukukokous isänpuoleisessa suvussa.)

Toisaalta ainakin Intiasta kertovassa kaunokirjallisuudessa kukoistavat mitä omituisimmat sattumukset ja tempaukset. Kiran Desain tai Salman Rushdien kuvaama Intia esimerkiksi näyttää ihan erilaiselta! Raj Kamal Jha on silti äänistä se, joista olen pitänyt tähän mennessä eniten. Se on kummallista, koska hän kuvaa lopulta samantyyppistä hienovireistä kokemusta kuin Lahirikin. Ääni on vain aivan toisenlainen, sävy samoin. Ehkä se johtuu siitä, ettei Jhan henkilöissä ole samalla lailla pitkästymistä ja ärtymystä näkyvissä. He ovat paljaammin eksyksissä.

Kaikista kummallisin perehdytyskirja, jonka luin, oli laina ystävältä. Hän sanoi, että intialaista chicklittiä lukemalla saa maan keskiluokan elämästä realistisemman kuvan. Niinpä luin Advaita Kalan Almost singlen vain todetakseni, että asennesinkkuus on Intiassa aivan yhtä käsittämätöntä kuin Suomessakin. Kirjan juoni oli karmea, päähenkilö tympeä ja pariutumispakkomielteinen, mutta yhtä kaikki opin läksyni: Intiassa on keskiluokka, jota kiinnostaa enemmän se, onko deitin päivällispöytään ostama viini Sula-merkkistä, kuin esimerkiksi kysymys tuloeroista, jotka kuitenkin siellä ovat aivan eri luokkaa kuin täällä. On kuin lukutaidottomia, alempikastisia ei yksinkertaisesti olisi olemassakaan. Jotenkin se järkyttää. Tietysti voi aivan hyvin olla, ettei täkäläisissäkään sinkkuelämäkirjoissa kuvata ahdistusta kodittomien aseman puolesta tai järkytystä siitä, että on edelleen ihmisiä, joita ei millään tavalla tunnu koskettavan tuotantoeläinten kohtelu. En osaa arvioida tätä, koska en ole lukenut romanttisia naistenkirjoja. Mutta jotenkin se, että koko maailma pyörii pelkän pariutumisen ja oman (välillä hurjan epäeettisesti käyttäytyvän) sisäryhmän komppaamisen ympärillä, tuntuu uskomattoman pitkästyttävältä. (Kas niin, onnistun selvästi minäkin pitkästymään, nimittäin kulttuurin parissa.) Ja hemmetin vaikeasti samastuttavalta. Vähän kuin lukisi - no, suoraan sanottuna, en keksi, minkä elämästä lukeminen olisi yhtä pitkästyttävää. Meinasin kirjoittaa "jäkälien elämästä", mutta jäkäläthän nyt ovat kuitenkin kiinnostavia. Tuo advaitakalavieraus on vierautta, joka ei valitettavasti tunnu tarjoavan mitään ahaa-elämyksiä, yllätyksiä eikä samastumiskohteita. (Ihailen ystäviäni, jotka osaavat lukea Harlekiineja. He totisesti ovat niissä asioissa enemmän zen kuin meikäläinen.)

Advaita Kalan tekstistä paistaa läpi sama kuin monesta muustakin tekstistä: uskomattoman voimakas ja hierarkkinen laatu- ja merkkitietoisuus. Tuntuu kuin paikallinen voimakas hierarkian taju olisi saanut kulutuksen kasvaessa ja monipuolistuessa yhä enemmän pontta. Kankaiden materiaalit, asujen mallien leikkaukset ja niiden suhtautuminen uusimpaan muotiin, se miten länsimaistunut asu on (muttei törpöllä turistitavalla), ovatko korut aitoja vai rihkamaa - se kaikki auttaa määrittämään vastaantulijan statuksen yhtä tarkasti kuin hänen aksenttinsakin kuuleminen. En tiedä, olisinko huomannut tällaista juonnetta, ellen olisi roikkunut IndiaMikessa niin paljon. Siellä tulee monessakin kohtaa esiin se, miten tärkeää hierarkkisessa yhteiskunnassa on tosissaan panna parasta pukeutumisen suhteen. Kysymykset esimerkiksi käytettyjen vaatteiden myymälöistä taitavat kuulostaa paikallisten korvissa aivan kummallisilta. Miksi joku, jolla olisi rahaa ostaa uuttakin - eikä mitä tahansa uutta, vaan designer-uutta - haluaisi ostaa jonkun vanhan käytetyn vaatteen? Käytettyjä vaatteitahan käyttävät lähinnä palvelijat... Ehkä matkan aikana selviää, miten paikallinen reagoi länsimaisiin kirppispreferenssin perusteluihin: ekologinen kestävyys, kankaan miellyttävä valmiiksi pehmeäksi kuluneisuus, allergiaturvallisuus verrattuna uusien tuotteiden väri- ja muihin kemikaalijäämiin, mahdollisuus kuvitella vaatteen tarina ennen sen itselle päätymistä.

Tuntuu hurjalta matkustaa maahan, jossa yksilöiden omaa tahtoa tärkeämpänä pidetään perheen tahtoa. Se muistuttaa niin kovasti niistä kaikista epätoivon parahduksista, joita oma perheeni on kohdallani päästellyt, etten yhtään ihmettele tätä pientä paniikkia ja kivistelyä. Myös hierarkioiden jäykkyys tuntuu jotenkin oudolta. Kuitenkin omat ihanteet ovat tavanneet olla niitä, jotka ovat antaneet kenkää tuollaisille arvomaailmoille. Toisaalta luotan siihen, että jos käyttäytyy ystävällisesti ja kuuntelee toisia, aika paljon voi saada anteeksi jo ihan sen takia, että on joka tapauksessa ulkopuolinen, länsimaista, ja siellä vain matkalla. (Vai voiko? Faunin entinen työkaveri Bangaloresta kirjoittaa blogissaan, ettei ole koskaan tavannut yhtä hyvin erilaisuutta suvaitsevia ihmisiä kuin Suomessa töissä ollessaan. En ehkä oikein osaa kuvitella, miten aikuisten maailmassa voisi vielä olla sellaista paheksuntaa, joka oikeasti tekisi elämästä hurjan pelottavaa. Lasten ja nuorten maailma on sitä tietysti täälläkin täynnä.)

No jopas. Päädyinkin sitten kirjoittamaan tällaisesta. Turhaahan sitä on etukäteen myllertää. Pian - viiden päivän kuluttua - voi oikeasti haistella, katsella, tarkkailla, kuunnella tuota maankolkkaa. Ystävältä tulee tekstiviesti Goalta. Siellä on lämmin, sirkat sirittävät, lehmiä, hyvää ruokaa.

En yhtään epäile, etteikö röhä ja melankolia katoa sillä silmänräpäyksellä kun saa hulmahtaa lentoaseman ilmastoidusta eteisestä Mumbain yöhön.

Nuhnukiitollisuus

Röhä muuttuu köhäksi. Voi olla, etten pääse edes katsomaan kämppiksen libretoimaa kamarioopperaa, kun en pysy hiljaa minuuttia pidempään. Eihän tarkoituksena kuitenkaan ole pilata esitystä.

Nukun aamu- ja iltatyörupeaman välisen ajan melkein kokonaan. Kierryn peiton alle keräksi, harmaa kerä kiertyy pääni viereen tyynyn reunalle, keltaiset silmät tuijottavat uteliaasti epämääräisiä niiskauksiani. Kun yskähdän, kissa hätkähtää aluksi. Lopulta se lakkaa reagoimasta enää mitenkään liman esiin tamppaamaan refleksiin.

Flunssasta huolimatta päivää sävyttää kumma kiitollisuus. Valtavissa lumisademassoissa on jotakin rauhoittavaa. Lumi narskuu hauskasti kengän alla eikä ulkona yskitä ollenkaan kävellessä töihin ja niistä takaisin. Yksi asiakas haluaa viipyä pitkään halauksessa ja vannottaa minua vähän samaan tapaan kuin Faunin äiti eilen Faunia, että pitää pitää itsestä huoli ja muistaa käsihygienia ja niin edelleen. Itkeskelemme toisen asiakkaan kanssa hetken yhdessä, koska emmehän me nyt sitten näe kahteen kuukauteen. Olemme koko syksyn tehneet yhdessä töitä, kosketusarasta ja kehoaan inhoavasta ihmisestä on sukeutunut kehoonsa uteliaasti ja hyväksyvästi suhtautuva. Lopullisen työvoiton tunnen saavani, kun hän kysyy erään kipukohdan tiimoilta, mitä hän itse voisi tehdä tälle kohdalle, olisiko jotain venytystä esimerkiksi. Keho ei enää ole hankala objekti, jonka kivuista hän vain kääntää katseensa pois. Siihen voi suhtautua aktiivisesti, toiveikkuus vaikuttaa virinneen.

Joskus asiakkaiden kanssa on helpompikin kohdata avoimesti kuin "oikeasti" läheisten. Tarkoitan sitä, että intressejä toisen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin on vähemmän. Se tarkoittaa, että pelkoja on vähemmän. Vähemmän torjuvuutta itsen suojelemiseksi, vähemmän salaperäisiä kiukustumisia, joiden syyt eivät välttämättä lopulta selviä kellekään osapuolista, vähemmän riipiviä pettymyksiä. Ei se minusta tarkoita, että nämä suhteet olisivat merkityksettömiä. Ehei. Keveys voi olla hyvinkin täynnä merkitystä, tuoda paljon iloa ja vuotaa läheissuhteisiinkiin tällaisen mallin mahdollisuutta.

Tämä kaikki on tietysti hyvin toisenlaista kuin mitä annetaan ymmärtää ammatilliseksi vuorovaikutukseksi oppikirjoissa. Mutta hitto vie, jos joku tarvitsee halausta ja läheisempää, välittömämpää tapaa keskustella asioista, en aio evätä sitä sillä perusteella, ettei se jonkun muun mielestä olisi enää riittävän ammatillista. Ehkä jossain vaiheessa muutan mieltäni näistä asioista, mutta toistaiseksi olen toiminut niin kuin olen parhaaksi nähnyt. Eikä se ole tuntunut erityisen kuormittavalta, koska en aseta itselleni mitään tavoitteita muuttaa tai parantaa näitä ihmisiä. Minä voin hieroa heidät ja keskustella heidän kanssaan siinä sivussa, kohdata heidät tasavertaisina ja kiinnostavina henkilöinä, ja jos sen seurauksena jokin nytkähtää parempaan suuntaan, hyvä niin. (Hieman samalla tavalla huomaan ajattelevani paljon muistakin asioista, joita teen, kuten vaikka tästä blogista. Jos joku tästä jotakin löytää ja se helpottaa jollakin kummalla tavalla, hyvä. Mutta se ei ole syy, miksi teen näin. Teen näin, koska tarvitsen itse kirjoittamista. Tai: pidän siitä itsestä, joka jäsentyy kirjoittaen, ehkä pikemminkin niin. En oikeastaan tarvitse kirjoittamista, mutta pidän sen pitämisestä edes löyhästi elämäni osana. Vähän samalla tavalla ajattelen läheisistä suhteistani. Jos toinen tuntee saavansa jotakin, hienoa. Mutta en erityisesti ponnistele sen eteen, että toinen sivistyisi / kokisi elämyksiä / pitäisi minusta / kokisi tapaamisemme merkityksellisinä. Aiemmin tein joskus niin mutta se ei koskaan tainnut tuottaa mitään muuta kuin väsymystä ja ärtyisyyttä. Nykyään tapaan tehdä asioita, joista jollakin tapaa pidän ja jotka tuovat kokemuksiini kiinnostavuutta ja siten kuljettavat arkea kohti iloa ja pontevuutta.)

Pontevuudesta tämä kiitollinen olo on kuitenkin kaukana. Flunssa nuhnaa maailman. Päivällä hetkeksi päiväunesta havahtuessa ilma ikkunan ja jasmiinien takana kieppui tiheänä ja outo valo puski hieman pilvien läpi niin että näytti miltei myrskyltä. Samalla tavalla sisätodellisuus, kehotodellisuus on kaukana kirkkaasta ja selkeästä.

Tuntuu hauskalta, että Faunin vanhemmat kävivät täällä ja söivät kanssamme risottoa. Tapahtuu niin paljon ja äkkiä matka on tosi lähellä ja ihmiset sanovat ai että sunnuntaina jo, koeta nyt saada tuo flunssa kuriin ennen sitä. Äiti on luvannut lainata duactia, etteivät korvat räjähdä kipuun lentokoneen laskeutuessa. Näemme äidin kanssa vielä ennen kuin lähdemme, mutta isää enkä mummua en enää taida nähdä. He olivat kai alunperin ajatelleet tulla viemään meitä lentokentälle, mutta nyt kun äiti kuuli, että kone lähtee aamuseitsemältä ja siksi kentälle pitää keretä jo viiden pintaan, hän totesi, ettei jaksa kuunnella pitkään jatkuvaa jäkätystä älyttömistä lentoajoista; on parempi, että menemme taksilla ja menen tapaamaan äitiä tämän töihin jokin ilta äidin töiden loputtua.

Niin pian kaikki muuttuu aivan tuntemattomaksi!

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.