Olosuhteista

On olosuhteita, joihin en halua joutua. Esimerkiksi, en halua joutua opettamaan menetelmää, josta voin sanoa, että en oikeastaan usko, että tästä on pohjimmiltaan hyötyä. Yksi oppilaista rollii tällaisesta opettajasta - hän on mennyt tietynlaiselle joogatunnille, joka onkin ollut jotain aivan muuta, ja opettaja on perustellut, että tuntikuvauksen ja nimen muotoisesta harjoituksesta ei ole hänestä mitään hyötyä kenellekään. Tämä oppilas on suivaantunut asiasta ja koettaa saada minut sanomaan, ettei niin voi sanoa. Mutta totta kai niin voi sanoa, jos niin uskoo. Ei siinä ole mitään väärää, että sanoo jotain totena pitämäänsä ääneen. Siinä sen sijaan on jotain uskomattoman tahditonta - ei väärää mutta tahditonta -, että sanoo sen ihmisille, jotka ovat tulleet etsimään apua juuri tuosta menetelmästä, koska ovat kokeneet sen auttaneen, ja että sallii itsensä joutua olosuhteeseen, jossa odotetaan opettavan jotakin, mihin ei usko pätkääkään. Sehän osoittaa lähinnä, ettei ole koskaan kunnolla perehtynyt juuri tuohon menetelmään, syventynyt, opiskellut sitä, elänyt sitä. (Eikä edes vaivaudu uskomaan himpun verran plaseboonkaan, mikä sekin tuntuu omituiselta. Ylipäänsä, missä määrin kehomielimenetelmien teho on plaseboa? Mieltähän siinä usein käännetään ja joustatetaan!) Tietysti ymmärrän motivaation - raha sanelee usein asioita, joita sen ei olisi hyvä sanella. Olosuhde, jossa kokee olevansa rahan takia pakotettu tekemään jotain, mitä ei todellakaan haluaisi tehdä, on niitä, joista niin ikään ajattelen, etten halua joutua sellaiseen. 

En yhtään tiedä, miten tässä onnistun, mutta koetan kohtaamisissani välittää toisille sellaista ajatusta, että heillä on aina, missä tahansa, oikeus jättää tekemättä sellaisia asioita, joiden he kokevat satuttavan itseään tai toisia. Tämä ei ole kategorista - joskus riskit tiedostaa mutta ne haluaa silti ottaa, koska ajattelee hyötyjen ylittävän haitat (ja nimenomaan itsen satuttamisen kohdalla, toisten satuttamisen kohdalla semmoista arviota ei voi tehdä, koska toisista ei koskaan tiedä tarpeeksi). (Punnitessani tätä edellistä pohdintaa vasten tulen siihen tulokseen, etten taida uskoa oikein ikinä rahan muodostavan sellaista hyötyä, joka voisi ylittää haitat.) Mutta useimmiten tällaisessa kohdin voi aivan hyvin pysähtyä ja etsiä toista polkua eteenpäin. 

Mietin yksi päivä opettaessani sitä, että jos tällainen ajatus ottaisi itua ja istutettaisiin jo nuorempiin ihmisiin, ei ehkä olisi ikinä tarvittu mitään me too -liikkeitä vuosien päästä tapahtumista tai että ainakaan tapauksia ei olisi läheskään niin paljon. Ei on ei, ja monessa kohdin se riittää. Ja siinä, missä se ei riitä, on tapahtunut jo selvästi rikos. Monesti vaikuttaa ennemminkin siltä, että ei ole osattu sanoa sitä eitä, ei ole koettu, että siihen olisi oikeus tai että se kannattaisi. Se tuntuu jotenkin hyvin surulliselta. Ikään kuin omalla eheydellä, itsen suojelemisella, ei olisi mitään arvoa. Tai että olisi sitä tärkeämpää saada rahaa, menestystä, nimeä ja niin edelleen. Tiedän kyllä, ettei tiettyjen tahojen mielestä tällaista pohdintaa saisi harjoittaa vaan pitäisi katsoa vain heitä, jotka painostavat toisia ylittämään rajansa, jotka he haluaisivat pitää, tai kulttuuria kokonaisuutena. Mutta itse ajattelen, että tarvitaan näitä kaikkia - opetusta siitä, miten luoda toimivia käytänteitä, jotka vähentävät hyväksikäytön mahdollisuuksia, opetusta siitä, että toiset ovat pyhiä ja opetusta siitä, että omaa eheyttään saa suojella, koska itsekin on pyhä. En näet usko, että mikään katsomusjärjestelmä tai kasvatusjärjestelmä voisi olla niin aukoton, että voidaan vakuuttua, ettei enää kukaan koskaan koeta käyttää hyväksi toista. Mikä ne aukot voisi tilkitä? No se, että kaikilla on kyseenalaistamaton oikeus asettaa rajansa, ajattelivat toiset siitä mitä hyvänsä lystäävät. (Ehkä sekin olisi hyvä opettaa, että toiset ajattelevat joka tapauksessa, mitä ajattelevat, ja ettei sen kontrolloimisen yrittäminen ehkä ole kauhean hedelmällistä. Ajatella, opiskelin filosofiaa kaikki ne vuodet ja tulin tällaiseen tulokseen. Mutta ehkä juuri siksi. On nimittäin valaisevaa lukea kaikkia niitä selityksiä siitä, mitä on maailma, tietäminen, oleminen, hyvä elämä ja niin edelleen ja tajuta, että nämä kaikki kirjoittajat ovat saman lajin edustajia ja että oletettavasti heidän kokemuksensa on ihan lajityypillisistä reunaehdoista johtuen pitkälti samanmoista. Ja että silti he ovat edenneet näin huikean erilaisiin katsantoihin, pinnalta tarkastellen.) Olen monesti ennenkin kirjoittanut siitä, miten huikean tymäkkä vastareaktio on pelastanut minut yhdeltä sun toiselta harmilta. Varmasti hieman pehmeämmälläkin tyylillä tulisi toimeen monessa elämässä, mutta tässä elämässä, jota olen elänyt, olen tarvinnut joka ikistä kuutiosenttimetriä säilyäkseni turvassa. Ja toisinaan, kun olen altistanut itselleni aika mittaville haitoille, on takana ollut oma huvittavan epärealistinen arvioni siitä, mistä kaikesta on helppoa korjaantua ja päästä yli. Ystävät ovat sanoneet että älä nyt helvetissä ja sekös on vain ollut omiaan innostamaan lisää. Onneksi vanhetessaan viisastuu ja oppii, että mukavuusalueellekin on toisinaan sallittua pyrkiä ja että rajat voi asettaa konservatiivisesti muuttumatta silti joksikin tiukkapipoksi, joka ei ymmärrä, että toiset asettavat ne toisin. 

Katsoimme Vompsun kanssa netflixelokuvan Blonde. Kirjan olin lukenut jo aiemminkin, se on valtavan surullinen ja tarkkanäköinen. Elokuvasta olin lukenut etukäteen sen mässäilevän seksillä ja seksuaalisella väkivallalla. En tunnistanut tätä näkökulmaa elokuvasta ollenkaan. Minusta elokuva oli realistinen ja jopa humoristinen paikoin, vaikka pohjavire toki olikin sama surullinen kuin kirjassa. Ehkä se johtuu siitä, että osa minusta ymmärtää sisältäkäsin tuota maailmaa, jossa rakastetuksi, nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on tärkeintä. Jossa pelkää, ettei mikään riitä siihen. Eikö se ole kaikissa, se pelko? En tiedä. Mutta en osaa kuvitella elämää, jossa sitä ei ole, koska minussa oli joskus sitä niin paljon. Ei enää niin paljon. Mutta en osaa oikein kuvitella, että sitä voisi täysin kadottaakaan. Enkä oikein tiedä, mitä tapahtui, tarkalleen, kun se pelko alkoi kutistua. Aloin tarkkailla sitä pelkoa. En pyrkinyt vaikuttamaan siihen mitenkään, tarkkailin vain. Ja olosuhteet alkoivat muuttua. (Toki on sanottava tähän, etten ehkä sittenkään ymmärrä tragedioihin marssittavaa riittämättömyyden tuntua sisältäkäsin, koska on toinenkin tätä tasapainottava vahva pohjavire, joka hyvin harvoin katoaa näkyvistä, ja se pohjavire on taipumus tarkastella omaa elämäänsä slapstickina. Se pohjavire aika hyvin saa pidättäytymään tragediamarsseista. Tarkoitan tätä: synkeimpinä hetkinäkin näen muutamia kurjuuden minuutteja lukuunottamatta - tai ehkä joskus, kurjuuden tunteja, mutta niitä kohtia ei ole ollut paljonkaan sen jälkeen kun ryömin ylös kuoleskelulätäköstä mummolapsiaikuisuuteen - myös suunnattoman huvittavana sen, miten tämmöinen pieni pyhä muurahainen räpiköi kaiken maailman siirappikaivoissa, itsesäälin rämeissä, enimmäkseen itse valituissa näkymättömyyksissään. Koska onhan se myös huvittavaa kaiken traagisuuden keskelläkin. Tiedän varsin hyvin, että olot tulevat ja menevät ja että tietyn olon iskusanat aina, ei koskaan, pitäisi ihan turhaan koettavat draamaailullaan pitkittää tilannetta, joka tilanteiden tapaan on tuomittu muuttumaan joksikin muuksi aivan pian ja useimmiten ihan omalla painollaan.)

Toisinaan hämmästyn, miten kummallisesti elän. Tarkoitan tätä: Täällä on nyt se hedelmäpuu ja sen alla tuoli. Kaikki nämä vuodet haaveilin siitä, että olisi puu ja sen alla tuoli. Piha, jossa kukaan ei tule selittämään. No, se on nyt. Ja tätä: Kaikki ne vuodet, kun koetin opiskella jotain akateemista, kuvitella itseni aikuisten kokoaikatyöpaikkaan, aikuisten työvaatteisiin, identiteettiin, kaikkeen siihen jaksamisen pinnistämiseen minkä olen aina tuntenut syövän jotain olennaista elämänilosta, kävin liikkumassa, hahmottelemassa kehona elämistä, koska koin saavani siitä oikeastaan enemmän kuin luennoista, kirjoista, keskusteluista yhteensä. Mutta en osannut mitenkään kuvitella, että voisin jokin päivä työskennellä niiden asioiden parissa, koska niissä aineissa, joita opiskelin, sellaisista kokemuksista ei kirjoitettu tai puhuttu. Hierojakoulussa toki sukelsin kehollisuuteen ja tuntoaistiin, myötätuntoon ja läsnäoloon teemoina, mutta se kaikki oli jotakuta toista varten, koska ajattelin edelleen olevani jotenkin huono itseni huoltamisessa ja eheänä pitämisessä, voiman säilyttämisessä. Koululiikunnalla oli niin pitkät jäljet! (Ja siellä ei totisesti iskostettu sellaista asennetta, ettei jotain ole pakko tehdä jos kokee sen rikkovan itseä niin kuin koin aika monen asian siellä tekevän. Ainoa mahdollinen vastareaktio oli inhota koululiikuntaa.) Ja nyt sitten kuitenkin opetan juuri näitä asioita, samoamista tuntemuksiin, mielen juurruttamista hengitykseen ja liikkeeseen, katseen kääntämistä sisäänpäin. Enkä yhtään ymmärrä, miten olen päätynyt tällaiseen näin etuoikeutettuun asemaan ja olosuhteeseen. 

Haluaisin melkein sanoa, että se on tulosta siitä, etten enää koettanut suunnata ja hallinnoida vaan koetin tarkkailla vaan, pysytellä syrjemmässä mielipiteineni, ja katsoa, mitä tapahtuu. Tämä on hyvin kummallista ja vastakkaista sille, miten asiat jäsennetään esimerkiksi koulutusmaailmassa: että otetaan tavoite, pilkotaan se paloihin, napsitaan niitä yksi kerrallaan kunnes koko vuori on valloitettu. Jo ennen kuin päädyin tänne, tähän asujaimeen ja ammattiin, rähisin kasvatustieteissä sitä tavoitepuhetta vastaan, koska kokemukseni oli niin sille vastainen. 

Joskus mietin ohikiitävästi, onko elämänsä suuntaaminen (siis aktiivisena järkeiltynä toimintana, joka eroaa suuntautumisesta, jossa suunta vain muodostuu ja sitä seurataan) jotakin, jota tarvitaan lähinnä olosuhteissa, joissa tajuaa riskit muttei jostain syystä onnistu muodostamaan vaistomaisesti vastareaktiota (sana vaistomainen hämää, kirjoitan sen tottumuksesta vaikka tarkoitan sillä ehkä pikemminkin luontumuksellista, ajattele tätä minään lajityypillisenä ja synnynnäisenä vaan ehkä esitietoiseksi luontuneena hankittuna taipumuksena). Eli että voi valita ein, vaikka ehkä ei voikaan valita kyllää, koska kyllä on aina monimutkaisempi, prosessuaalisempi, se ei ole täysin itsestä kiinni, toisin kuin ei. Tämä ajatus on vielä keskeneräinen, kuten ne muutkin, pahoittelen. Ehkä vieläkin keskeneräisempi, enemmän aavistuksen kaltainen. Tai ehkä tämä on vain elämänkulku sellaisena kun se näyttäytyy ihmisellä, jonka kasvuolosuhteissa vastareaktio on ollut hedelmällisempi hyvinvoinnin turvaaja kuin tasaisempi toiminnan suuntaaminen jotain kohti. En tiedä.

Mutta kun ajattelen, että näillä ajatuksilla koetin luovia kasvatustieteellisessä tiedekunnassa, ei ihmekään, että ison osan ajasta tunsin halua parahdella ja kylpeä tuhkassa. Kaikki se hyväntahtoinen valoisa tarmokas tavoitepuhe, kylläpuhe, usko ihmisen itsensä aktiivisesti suuntaamisen autuuteen, uran rakentamiseen, ja sitten itse mietti, että miten ne tuommoisia puhuvat. Että joo, uskoin minäkin noihin kun olin sen ikäinen etten ollut kerinnyt elää. Mutta että enää en osaa uskoa. Ja että minusta vaan näyttää siltä, että moni kyllä kyllä kyllä jojottaa itsensä sen verran monta tuntia päivässä ulos keskiöstään, ettei se tee yhteisöllekään hyvää. Että kehittämisen sijaan joskus voisi puhua suojelemisesta ja säilyttämisestä. Nimettyjen tavoitteiden sijaan siitä, mikä jää piiloon mutta mitä ilman nimeäminenkään ei toimi. Pohjimmiltaan tämä tietysti on hyvin taolainen (ja ehkä muutenkin dynaamisia maailmankuvia luonnehtiva, kenties hegeliläinenkin?) ajatus, että mikä tahansa fokus heittää varjonsa ja lopulta varjo uhkaa nielaista fokuksen merkityksen. 

Elämänpolut ovat ihmeellisen erilaisia. Minkä kaikenlaisten olosuhteiden kautta ne polveilevatkaan! Enimmäkseen olen tuntenut olevani transithallissa, nyt lillun hetken suvannossa. Epäilemättä kohta taas matkaan sillä vauhdilla, ettei jää jäljelle kuin kouristuksenomainen vastareaktio, takertuminen.