Luen Pollanin kirjan loppuun ja istun pitkään sängyssä siemaillen tulsiteetä ja kuunnellen sateen rummutusta ikkunaan ja kattoon. On vapaapäivä mutta koira ei halua ulkoilla sateessa - joko turkki kastuu tai joutuu pukeutumaan inhaan sadetakkiin. Molemmat vievät sen hyvän tuulen.
Tuntuu oudolta lukea, kuinka se maailma, johon on itse päässyt tuon tuosta, ei jatkuvasti, tietenkään, mutta suhteellisin pienin ponnistuksin, ilman kemikaaleja, näyttää olen toiselle ihmiselle isojen muutosten takana. Kirjan lopuksi Pollan kuvailee jollakin tavalla animistista maailmankuvaa. Hän kirjoittaa uskoneensa jo pitkään kasvien tietoisuuteen ja älykkyyteen, mutta vasta psykedeeleissä lopullisesti sisäistäneensä sen välittömän kokemuksen tasolla.
Ehkä useampi kuratoi valvetodellisuuttaan jotenkin tiukemmin? Ehkä kaikilla ei ole isoäitiä ja äitiä, jotka uskovat, että unet ovat aivan yhtä todellisia ja kuunneltavia kuin valvekin? Ehkä kaikki eivät tosiaan kävele vertaistensa joukossa metsässä ja niityillä? Ehkä moni ajattelee kaiken vähänkin suunnitelmista poikkeavan jotenkin rationaalista uhkaavaksi, mielenhäiriöksi, muistisairauden ensioireeksi tai jotain? Minusta tämä on tietysti aivan älyttömän hämmentävää, koska itselleni se aikuisen ihmisen pulmitta sanallistettavissa oleva normaalimaailma, jossa on selvärajainen itse, jonka elämää hallitaan, on tosiaankin jäävuoren huippu, hyvin pieni osa kokemusta. Olen tästä kiitollinen ympäristölleni - jotenkin on ollut mahdollista säilyttää tällainen kokemusmaailma. Osaan puhua korkeakoulukieltä, jossa en viittaa tällaisiin kokemuksiin, mutta luultavasti kaikki, jotka ajautuvat enemmän tekemisiin kanssani, tajuavat ennen pitkää, miten paljon kasvit, eläimet, kalliot ja niin edelleen merkitsevät minulle. Unet, transsi, meditaatio. Kehoon tallentuneet olot, joista en tiedä, mitä tai mistä ne kertovat. En onnistu uskomaan epiteelikudosta minkään oleellisen rajaksi.
On kiinnostavaa, miten Pollan kertoo päässeensä meditaation kyytiin oikeastaan vasta kokemustensa jälkeen. Ja miten vaikeaa se silloinkin on, koska hän haluaa menestyä, onnistua, pystyä. (Ja siinä silmänräpäyksessä koko meditaation ajatus katoaa, tietenkin. Kyse ei ole kontrolloinnista.) Minulle on ollut meditaatiossa käänteentekeviä asioita kaksi: ensiksi, ne spontaanit kokemukset mielen hiljentymisestä, joita on ollut lapsesta saakka, ja joista voin ottaa vauhtia muistelemisen kautta, ja toiseksi, kohtaamani opettaja, joka sanoi, että tietoinen läsnäolo on hallinnan vastakohta. Ei eri asia, vaan vastakohta. Mielen kääntäminen tuolla tavalla - mielenkääntötemppu - jostain syystä avasi polun, jota osaan kulkea aika luotettavasti. (En silloin, kun kaikki säpälöityy ja muuttuu hurjan pelottavaksi, mitä tapahtuu harvoin. Mutta enimmäkseen.)
Kun luen Pollania, kiitän mielessäni ympäristöestetiikkaa. Tietysti samoin tein kun tartuin siihen, tajusin, että minun on kuljettava tätä tietä. Vaikka gradu tieteenfilosofiasta olisi ollut jo melkein puoliksi tehty hyvän kandintyön takia, vaikka tämä oli ihan uusi alue ja niin edelleen. Mutta se ajatus: Maailma on aktiivinen. Ei vain ihminen. Kaikki se valoa kohti punoutuva vihreä, sienten aavesormet, muuttolintujen säähän vastaaminen. Se, miten muut eläimet väistävät, koska lajini on satuttanut niitä niin julmasti. Ympäristöestetiikassa oli ainakin siemen siitä, mihin kasvoin lapsena, nuorena ja aikuisena. Vaikka se oli väärää ympäristöjärjestölle, jossa toimin - ei mediaseksikästä ja taatusti liian hörhöä. Vaikka se oli väärää monelle kumppanille, jotka kiemurtelivat tuskissaan puhuessani pyhästä. Vaikka se oli väärää opinnäytetyöni tarkastajalle, jonka mukaan en käsitellyt filosofian kannalta keskeisiä kysymyksiä. Olkoon vain väärää muille, se oli jotain, mitä tarvitsin. Minulle se oli niin oikeaa kuin olla saattoi: päivä päivältä ympäristöestetiikkaan syvemmälle sukeltaessani huomasin käyväni luontevammaksi, aistivani terävämmin, vapautuvani: ei tarvinnut teeskennellä jotain ihan toisella tavalla kokevaa ja tuntevaa, toisia asioita tärkeinä pitävää. (Niille, jotka eivät tunne ympäristöestetiikkaa: kyse ei tosiaan ole mistään pelkästä luonnonniityn visuaalisessa kauneudessa paistattelusta vaan jostain paljon juurevammasta, ehkä - tämä on oma yritelmäni - läsnäolosta tilassa, jossa huomiota venytetään kattamaan itsen ja ympäristön välinen jatkuvuus/yhteys, koettaen pitää huomiota riittävän hajautuneena, jotta yksi teema, kuten arvio, emootio, kehollinen tuntemus tai jokin ympäristön piirre ei varasta huomiota vaan on mahdollista pysyä herkkänä sille kaikelle, mitä tapahtuu. Usein ympäristöestetiikassa huomion kohteeksi nousee kauneuden sijaan jotain ihan muuta - esimerkiksi se, miten monet ihmisille periaatteessa suunnitellut ympäristöt eivät juurikaan onnistu vastaamaan esimerkiksi johonkin kuulumisen, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, rauhoittumisen jne. tarpeisiin.)
Koko sen ajan, kun vietin yliopistolla, ihmettelin yhtä seikkaa. Samaa ihmettelen edelleen, mutta nyt yksityisemmin, ei kurssikirjojen ja keskusteluiden jatkuvasti liipaisemana: Miten on mahdollista, että niin moni ihmistä kuvaava tutkija kuvaa meitä ensisijaisesti ihmisjoukkoihin identifioituvana ja niissä itseksemme kehittyvinä? Jopa jotenkin arkitodellisuus-todellisten ryhmien jäsenyyden kautta? Missä ovat voimistavat kokemukset, jotka versovat ihan toisenlaisesta identifikaatiosta paljon laajempaan yhteisöön - elonkehään? Missä on tietoisuus siitä, että vaikka nämä ihmiset tässä eivät minua hyväksyisikään tällaisenaan, kelpaan juuri näin koiralle, ponille, voikukalle ja männyille? (Samalla kun olen osa tappokoneistoa.) Että olen enemmän osa tätä kuviota kuin teen jotain tiettyä suhteessa johonkin Homo sapiensien liittoumaan?
Tuntuu oudolta lukea, kuinka se maailma, johon on itse päässyt tuon tuosta, ei jatkuvasti, tietenkään, mutta suhteellisin pienin ponnistuksin, ilman kemikaaleja, näyttää olen toiselle ihmiselle isojen muutosten takana. Kirjan lopuksi Pollan kuvailee jollakin tavalla animistista maailmankuvaa. Hän kirjoittaa uskoneensa jo pitkään kasvien tietoisuuteen ja älykkyyteen, mutta vasta psykedeeleissä lopullisesti sisäistäneensä sen välittömän kokemuksen tasolla.
Ehkä useampi kuratoi valvetodellisuuttaan jotenkin tiukemmin? Ehkä kaikilla ei ole isoäitiä ja äitiä, jotka uskovat, että unet ovat aivan yhtä todellisia ja kuunneltavia kuin valvekin? Ehkä kaikki eivät tosiaan kävele vertaistensa joukossa metsässä ja niityillä? Ehkä moni ajattelee kaiken vähänkin suunnitelmista poikkeavan jotenkin rationaalista uhkaavaksi, mielenhäiriöksi, muistisairauden ensioireeksi tai jotain? Minusta tämä on tietysti aivan älyttömän hämmentävää, koska itselleni se aikuisen ihmisen pulmitta sanallistettavissa oleva normaalimaailma, jossa on selvärajainen itse, jonka elämää hallitaan, on tosiaankin jäävuoren huippu, hyvin pieni osa kokemusta. Olen tästä kiitollinen ympäristölleni - jotenkin on ollut mahdollista säilyttää tällainen kokemusmaailma. Osaan puhua korkeakoulukieltä, jossa en viittaa tällaisiin kokemuksiin, mutta luultavasti kaikki, jotka ajautuvat enemmän tekemisiin kanssani, tajuavat ennen pitkää, miten paljon kasvit, eläimet, kalliot ja niin edelleen merkitsevät minulle. Unet, transsi, meditaatio. Kehoon tallentuneet olot, joista en tiedä, mitä tai mistä ne kertovat. En onnistu uskomaan epiteelikudosta minkään oleellisen rajaksi.
On kiinnostavaa, miten Pollan kertoo päässeensä meditaation kyytiin oikeastaan vasta kokemustensa jälkeen. Ja miten vaikeaa se silloinkin on, koska hän haluaa menestyä, onnistua, pystyä. (Ja siinä silmänräpäyksessä koko meditaation ajatus katoaa, tietenkin. Kyse ei ole kontrolloinnista.) Minulle on ollut meditaatiossa käänteentekeviä asioita kaksi: ensiksi, ne spontaanit kokemukset mielen hiljentymisestä, joita on ollut lapsesta saakka, ja joista voin ottaa vauhtia muistelemisen kautta, ja toiseksi, kohtaamani opettaja, joka sanoi, että tietoinen läsnäolo on hallinnan vastakohta. Ei eri asia, vaan vastakohta. Mielen kääntäminen tuolla tavalla - mielenkääntötemppu - jostain syystä avasi polun, jota osaan kulkea aika luotettavasti. (En silloin, kun kaikki säpälöityy ja muuttuu hurjan pelottavaksi, mitä tapahtuu harvoin. Mutta enimmäkseen.)
Kun luen Pollania, kiitän mielessäni ympäristöestetiikkaa. Tietysti samoin tein kun tartuin siihen, tajusin, että minun on kuljettava tätä tietä. Vaikka gradu tieteenfilosofiasta olisi ollut jo melkein puoliksi tehty hyvän kandintyön takia, vaikka tämä oli ihan uusi alue ja niin edelleen. Mutta se ajatus: Maailma on aktiivinen. Ei vain ihminen. Kaikki se valoa kohti punoutuva vihreä, sienten aavesormet, muuttolintujen säähän vastaaminen. Se, miten muut eläimet väistävät, koska lajini on satuttanut niitä niin julmasti. Ympäristöestetiikassa oli ainakin siemen siitä, mihin kasvoin lapsena, nuorena ja aikuisena. Vaikka se oli väärää ympäristöjärjestölle, jossa toimin - ei mediaseksikästä ja taatusti liian hörhöä. Vaikka se oli väärää monelle kumppanille, jotka kiemurtelivat tuskissaan puhuessani pyhästä. Vaikka se oli väärää opinnäytetyöni tarkastajalle, jonka mukaan en käsitellyt filosofian kannalta keskeisiä kysymyksiä. Olkoon vain väärää muille, se oli jotain, mitä tarvitsin. Minulle se oli niin oikeaa kuin olla saattoi: päivä päivältä ympäristöestetiikkaan syvemmälle sukeltaessani huomasin käyväni luontevammaksi, aistivani terävämmin, vapautuvani: ei tarvinnut teeskennellä jotain ihan toisella tavalla kokevaa ja tuntevaa, toisia asioita tärkeinä pitävää. (Niille, jotka eivät tunne ympäristöestetiikkaa: kyse ei tosiaan ole mistään pelkästä luonnonniityn visuaalisessa kauneudessa paistattelusta vaan jostain paljon juurevammasta, ehkä - tämä on oma yritelmäni - läsnäolosta tilassa, jossa huomiota venytetään kattamaan itsen ja ympäristön välinen jatkuvuus/yhteys, koettaen pitää huomiota riittävän hajautuneena, jotta yksi teema, kuten arvio, emootio, kehollinen tuntemus tai jokin ympäristön piirre ei varasta huomiota vaan on mahdollista pysyä herkkänä sille kaikelle, mitä tapahtuu. Usein ympäristöestetiikassa huomion kohteeksi nousee kauneuden sijaan jotain ihan muuta - esimerkiksi se, miten monet ihmisille periaatteessa suunnitellut ympäristöt eivät juurikaan onnistu vastaamaan esimerkiksi johonkin kuulumisen, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, rauhoittumisen jne. tarpeisiin.)
Koko sen ajan, kun vietin yliopistolla, ihmettelin yhtä seikkaa. Samaa ihmettelen edelleen, mutta nyt yksityisemmin, ei kurssikirjojen ja keskusteluiden jatkuvasti liipaisemana: Miten on mahdollista, että niin moni ihmistä kuvaava tutkija kuvaa meitä ensisijaisesti ihmisjoukkoihin identifioituvana ja niissä itseksemme kehittyvinä? Jopa jotenkin arkitodellisuus-todellisten ryhmien jäsenyyden kautta? Missä ovat voimistavat kokemukset, jotka versovat ihan toisenlaisesta identifikaatiosta paljon laajempaan yhteisöön - elonkehään? Missä on tietoisuus siitä, että vaikka nämä ihmiset tässä eivät minua hyväksyisikään tällaisenaan, kelpaan juuri näin koiralle, ponille, voikukalle ja männyille? (Samalla kun olen osa tappokoneistoa.) Että olen enemmän osa tätä kuviota kuin teen jotain tiettyä suhteessa johonkin Homo sapiensien liittoumaan?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti