Luen muutamankin ystävän suosituksesta Michael Pollanin kirjaa How to change your mind. The new science of psychedelics. Aiemmin aihe ei ole kiinnostanut minua ihmeemmin - päihteillä on tyypillisesti mieleeni tylsyttävä ja melankolisoiva tai vahvasti ylivirittävä mutta kuvastoltaan täysin putkinäköinen vaikutus, joten miksi ihmeessä olisin ollut niistä kiinnostunut? Luin teininä kirjan Ruohoa lunta, joka oli osin hyvinkin innostava, mutta sitten tajusin, että saan seksiä vaikken käyttäisikään huumeita. (Se sisäisestä motivaatiosta ja kiinnostuksen monomaniasta tuossa vaiheessa elämää - nyt olen hieman pöllämystynyt lukiessani, että tyttö kirjassa on katunut promiskuiteettiaan jne.; teininä taisin sivuuttaa sellaisen kohdan kokonaan ja olin vain solmussa siitä, että tyttö sai seksiä ja minä en sitten millään. Voi fasaaniutta.) Kiinnostukseni on kuitenkin alkanut viritä, koska hyvä ystäväni kokeili sieniä ja onnistui niillä kääntämään maailmansa ylösalaisin tavalla, joka ainakin läheisen silmiin näyttää hyvin hedelmälliseltä ja avartavalta.
Olemme keskustelleet jonkin verran tuosta kokemuksesta ja keskustelujen kuluessa on selvinnyt, että monet hänen tuntunsa ja prosessointinsa muistuttavat kovasti niitä, joita itselläni oli viitisentoista vuotta sitten, kun maailmani alkoi liikkua ja siirtyillä - ei minkään kemikaalin vaikutuksesta tosin, mutta silti jotenkin hyvin suuresti ja selvästi niin että lähdin pitkästä suhteesta, uni ja valve sekoittuivat ja tunsin, miten merkitykset vaihtoivat paikkaa lennossa. Olin hieman sitä ennen aloittanut puolisystemaattisesti meditoinnin, kääntänyt mieltäni ympäristöestetiikalla ja törmännyt feldenkraisissa ajatukseen, että koetun voi vain hyväksyä ja suhtautua siihen uteliaasti sen sijaan että heti hyökkäisi korjaamaan koettua ja tilkitsemään julkisivuaan. Minulle tuli yllätyksenä, että iso elämänmuutos voi olla kemikaalilähtöinenkin. Oikeastaan, ei tämän varmaankaan pitäisi yllättää. Tiedän ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokeneet hyötyvänsä psyykenlääkkeistä. Itselläni ei vain ole ollut oikeastaan minkään nielaistavan suhteen sellaista kokemusta, että se erityisemmin parantaisi kokemustani dramaattisesti. Toki ruokaa ja juomaa pitää saada pysyäkseen hengissä, mutta on tuntunut, että kaikki vähemmänkin psykoaktiivinen - alkoholi, kahvi, tee, suklaa, sokeritössäys - vain aiheuttaa pulmia ja suistaa herkän tasapainon raiteiltaan, väsyttää ja turruttaa mahdollisen voimaantumistulvahduksen jälkeen - toisin sanoen työntää kauemmas täyttymyksen hetkiä, todellisuuselämystä, valpasta ympäristöön sulautumista.
Nyt sitten luen Pollania ja lukiessani tajuan, miten ahtaaseen maailmaan moni on ehkä pakotettu. Ehkä: en tiedä, ja se vaivaa. Pollan kuvaa kokemuksiaan ensimmäiseltä psilokkitripiltään ja sitä, miten ihmeelliseltä lehdet näyttivät valoa vasten, miten ne tuntuivat olevan häntä varten, ikään kuin vuorovaikutuksessa hänen kanssaan ja miten voimakkain emootioin hän niihin vastasi. Sitten hän kirjoittaa: Tiedän, miten naurettavalta tämä kuulostaa mutta.
Luen kohdan monta kertaa. En ymmärrä suin surminkaan, mikä siinä kuulostaa naurettavalta. Tai kenestä se kuulostaisi naurettavalta. Eikö kaikilla ole näitä kokemuksia, miten maailma kurkottaa ihmistä kohti vastavuoroisesti, suojelee metsin oksin eläimin (joista osa on samanlajisia kuin itse)? Eivätkö kaikki muka koe huikaisua, näe säännöllisesti maailman ihmeellisyyttä, pysähdy kontemploimaan muurahaisten polkua tai pilvien sävyjä, hurmaannu appelsiinin kuoren sävystä tai siitä tuoksusta, jonka kostea kangasmetsä kietoo kulkijan ympärille maan sulaessa? Eikö kaikkien sydän laula latvatuulten, kivien lomitse pulppunan ja valosta esiin varjoina piirtyvien lehtiruotien laulua olemassaolon onnesta? Mitä he kokevat, elleivät tätä?
Tietenkään täyttymyksessä ei vietetä kaikkea elinaikaa. On vaikeita kohtia. Joskus työ riistää mahdollisuuden ulkoilla päivittäin valoisan aikaan. Joskus joku läheinen saa hämmentymään käyttäytymisellään ja voin olla itkuinen usean päivän ajan, koska ei oikein ymmärrä, mitä vielä voisi itse tehdä toisin, jotta asiat sujuisivat soljuvammin. Joskus maailman muuttumisen prosessi tuntuu tuskastuttavan hitaalta samalla kuin toisenlajisten elinymäristöjä jyrätään olevinaan hirveällä kiireellä. On paljon rutiinia, ponnistelua, merkityksettömiä kokouksia, kohtaamisia jotka eivät tuota uutta ymmärrystä, väsymystä. Mutta - sen kaiken leikkoo säännöllisesti siedettävämmiksi pätkiksi uni, luonto, hiljaisuus, meditaatio, yhdessä nauraminen, liikkeen hulmahdus kehon halki, tieto kaikista olennoista joita rakastaa ja jotka rakastavat takaisin. Ja ainakin omassa kokemusmaailmassani olen enemmän jälkimmäisissä kuin ensimmäisissä seikoissa. (Toki olen tehnyt valintojani pitkälti juuri sen perusteella, että on asioita, joista en suostu luopumaan. Koska mikä lopulta on tärkeää?)
Tuntisin tässä vaiheessa itseni ehkä ihan omituiseksi, ellen olisi juuri äsken lukenut Outi Ampujan kirjaa Hyvä hiljaisuus. Siinä niin moni hiljaisuuskokemuksia kartoittaneen kyselytutkimuksen vastaaja kirjoittaa hiljaisuuden parantavasta, suorastaan mystisestä vaikutuksesta, metsien siimeksistä, jopa keijuista, että se saa miettimään, josko Suomessa luontosuhde on sittenkin hyvin erilainen kuin anglomaissa - jotenkin likeisempi, metsäläisempi. Tai ainakin itse huomaan, että sisäislukija, jota Pollanin sisäiskertoja puhuttelee, on niin erilainen ajatuksiltaan, etten oikein saa kiinni, kuka hän tarkalleen on ja millaisessa maailmassa hän elää. Maailmassa, jossa on naurettavaa kokea munaskujaan myöten olevansa elossa, osa isompaa elämän verkkoa, eikä sittenkään ainoa toimija tai ainoa aktiivinen olento oman lajinsa nojalla?
Huomaan säälin häilähtävän: säälin tätä mielikuvitusprojektiota kohtaan, säälin Michael Pollania kohtaan, jonka näyttää jostain syystä olevan välttämätöntä kuvitella muiden ihmisten ajattelevan noin. Siinä maailmassa ei ehkä ole kovinkaan helppoa elää. (Onko missään maailmassa, tuskin.)
Kirjaan liittyy taustajuonne, joka saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Se on tämä: merkityksellisyyden ja henkisyyden käsitteet asettuvat siinä (ainakin vielä, olen kesken) epämukavan lähelle toisiaan. Suhtaudun merkitykseen innolla mutta henkisyys saa aikaan pientä yskimistä. Kuulen termin jotenkin hyvin elitistisenä ja ulossulkevana: sitä käytetään usein niin. Henkinen polku ja niin edelleen, usein yhden tavan elää esittäminen henkisenä ja toisen jonakin muuna - ehkä nukkuvana, karkeana, välinpitämättömänä. Ja silti en tunne yhtään ihmistä, joka ei pohtisi, elääkö hyvin ja toimiiko oikein, millaisia asioita edistää ja onko saanut kiinni siitä, mitä kannattaisi haluta haluta - metatasot voivat todella ulottua kuuntakaiseen. Se, kuinka nopeasti ihmiset suostuvat etemään tähän osioon keskusteluissa, toki vaihtelee. Mutta tuntuu siltä, että kaikki taitavat kaivata syvää, rikasta, värikylläistä ja merkityksellistä elämää. Ainakin olen erottavinani tällaisen juonteen - voi tietysti olla, että vain projisoin sen tulkinnassani. Toki osa elämisen tyyleistä on sellaisia, että niiden tapaa tuottaa merkitystä on vaikeampi ymmärtää; itselleni ovat henkilökohtaisesti hankalia esimerkiksi tapa, jossa korostetaan oikeassa olemista ja oikeaa toimintatapaa tai vaikkapa hyvin ekstrovertti elämisen tyyli, jossa keskeisiä ovat tilanteet, joissa on ihmisiä sisätiloissa. Silti minusta vaikuttaa siltä, että nämä asiat jollakin tavalla tuottavat tota merkitystä heille, jotka viihtyvät näissä tyylilajeissa. Pidän todennäköisenä, että he saavat niistä aivan yhtä suurta iloa ja näkemystä kuin itse saan vaikkapa auringonnousun seuraamisesta metsässäni liikkuen.
Ehkä tämä kuitenkin tosiaan jokin meemi, tämä naurettavuus. Muistan Marja Mesimäen urbaanien ekojen elämää käsittelevän gradun, johon itsekin ympäristöjärjestötoimijana osallistuin ajat sitten. Siinä yhden haastateltavan kommentti jäi silloin mietityttämään pitkäksi aikaa:
Olen hyvin hämmentynyt. Ja jään miettimään, onko niin, että tässä mielikuvassa pyörteilee kaksi vastakkaista tai vaihtoehtoista kantaa, joista toinen painottaa jostain syystä rationaalisena esiintymistä ja näkee siksi tarpeellisena pienentää kokemukset, jotka eivät istu arkirationaalisuuteen (sen sijaan että muokkaisivat rationaalisuuden käsitettään), ja toinen painottaa jostain syystä kuvausta pakenevia kokemuksia, mikä saa asioiden kuvailun ja esittämisen puolestaan vaikuttavan helposti vähän hupsulta ja samalla aika traagiselta, hmm hmm, jokin tässä tuntuu omituiselta - voisiko molemmat puolet jotenkin kahmaista merkityksellisyyteen ja myöntää, ettei mikään ole toista hassumpaa. Paitsi ehkä minkä tahansa elämyksen tai ponnistelun individualisointi: minun kokemukseni, minun ponnisteluni. Ikään kuin täällä mikään tapahtuisi yksin, yksilölähtöisesti tai yksilöriittoisesti tai yksilölle.
Ja silti, kun mietin, mitä kokemuksia muistelen varmasti vielä pitkään jälkeenkinpäin, ne ovat kokemuksia, joissa tunsin jotakin, olin osa jotakin, täyttymyksiä - eivät ensisijaisesti tiedollisia kokemuksia lainkaan, vaikka usein niissä on myös tiedollinen elementti. Tuskin muistelen älyllisiä oivalluksia, vaikka ne arjen virrassa saattavatkin tuntua merkityksellisiltä ja tuottaa suurtakin tyydytystä. Niidenkin arvo tuntuu omassa elämässäni jäsentyvän sen mukaisesti, miten nämä oivallukset muuttavat havaitsemistani ja kokemistani - ja siten, mitä uusia ovia, näkymiä, polkuja ne aukaisevat hankalasti sanallistettavalle.
Voi kunpa joku tutkisi, onko oikeasti niin, että toiset kokevat kuitenkin merkityksellisempinä vaikkapa päätösprosessit, joissa voivat sanoa edenneensä rationaalisesti, kuin aamun valon ikkunalaudan kasveilla tai ystävän hikisen halauksen vaihtaessamme vetovastuuta eräässä liikuntasalissa.
Olemme keskustelleet jonkin verran tuosta kokemuksesta ja keskustelujen kuluessa on selvinnyt, että monet hänen tuntunsa ja prosessointinsa muistuttavat kovasti niitä, joita itselläni oli viitisentoista vuotta sitten, kun maailmani alkoi liikkua ja siirtyillä - ei minkään kemikaalin vaikutuksesta tosin, mutta silti jotenkin hyvin suuresti ja selvästi niin että lähdin pitkästä suhteesta, uni ja valve sekoittuivat ja tunsin, miten merkitykset vaihtoivat paikkaa lennossa. Olin hieman sitä ennen aloittanut puolisystemaattisesti meditoinnin, kääntänyt mieltäni ympäristöestetiikalla ja törmännyt feldenkraisissa ajatukseen, että koetun voi vain hyväksyä ja suhtautua siihen uteliaasti sen sijaan että heti hyökkäisi korjaamaan koettua ja tilkitsemään julkisivuaan. Minulle tuli yllätyksenä, että iso elämänmuutos voi olla kemikaalilähtöinenkin. Oikeastaan, ei tämän varmaankaan pitäisi yllättää. Tiedän ihmisiä, jotka ovat esimerkiksi kokeneet hyötyvänsä psyykenlääkkeistä. Itselläni ei vain ole ollut oikeastaan minkään nielaistavan suhteen sellaista kokemusta, että se erityisemmin parantaisi kokemustani dramaattisesti. Toki ruokaa ja juomaa pitää saada pysyäkseen hengissä, mutta on tuntunut, että kaikki vähemmänkin psykoaktiivinen - alkoholi, kahvi, tee, suklaa, sokeritössäys - vain aiheuttaa pulmia ja suistaa herkän tasapainon raiteiltaan, väsyttää ja turruttaa mahdollisen voimaantumistulvahduksen jälkeen - toisin sanoen työntää kauemmas täyttymyksen hetkiä, todellisuuselämystä, valpasta ympäristöön sulautumista.
Nyt sitten luen Pollania ja lukiessani tajuan, miten ahtaaseen maailmaan moni on ehkä pakotettu. Ehkä: en tiedä, ja se vaivaa. Pollan kuvaa kokemuksiaan ensimmäiseltä psilokkitripiltään ja sitä, miten ihmeelliseltä lehdet näyttivät valoa vasten, miten ne tuntuivat olevan häntä varten, ikään kuin vuorovaikutuksessa hänen kanssaan ja miten voimakkain emootioin hän niihin vastasi. Sitten hän kirjoittaa: Tiedän, miten naurettavalta tämä kuulostaa mutta.
Luen kohdan monta kertaa. En ymmärrä suin surminkaan, mikä siinä kuulostaa naurettavalta. Tai kenestä se kuulostaisi naurettavalta. Eikö kaikilla ole näitä kokemuksia, miten maailma kurkottaa ihmistä kohti vastavuoroisesti, suojelee metsin oksin eläimin (joista osa on samanlajisia kuin itse)? Eivätkö kaikki muka koe huikaisua, näe säännöllisesti maailman ihmeellisyyttä, pysähdy kontemploimaan muurahaisten polkua tai pilvien sävyjä, hurmaannu appelsiinin kuoren sävystä tai siitä tuoksusta, jonka kostea kangasmetsä kietoo kulkijan ympärille maan sulaessa? Eikö kaikkien sydän laula latvatuulten, kivien lomitse pulppunan ja valosta esiin varjoina piirtyvien lehtiruotien laulua olemassaolon onnesta? Mitä he kokevat, elleivät tätä?
Tietenkään täyttymyksessä ei vietetä kaikkea elinaikaa. On vaikeita kohtia. Joskus työ riistää mahdollisuuden ulkoilla päivittäin valoisan aikaan. Joskus joku läheinen saa hämmentymään käyttäytymisellään ja voin olla itkuinen usean päivän ajan, koska ei oikein ymmärrä, mitä vielä voisi itse tehdä toisin, jotta asiat sujuisivat soljuvammin. Joskus maailman muuttumisen prosessi tuntuu tuskastuttavan hitaalta samalla kuin toisenlajisten elinymäristöjä jyrätään olevinaan hirveällä kiireellä. On paljon rutiinia, ponnistelua, merkityksettömiä kokouksia, kohtaamisia jotka eivät tuota uutta ymmärrystä, väsymystä. Mutta - sen kaiken leikkoo säännöllisesti siedettävämmiksi pätkiksi uni, luonto, hiljaisuus, meditaatio, yhdessä nauraminen, liikkeen hulmahdus kehon halki, tieto kaikista olennoista joita rakastaa ja jotka rakastavat takaisin. Ja ainakin omassa kokemusmaailmassani olen enemmän jälkimmäisissä kuin ensimmäisissä seikoissa. (Toki olen tehnyt valintojani pitkälti juuri sen perusteella, että on asioita, joista en suostu luopumaan. Koska mikä lopulta on tärkeää?)
Tuntisin tässä vaiheessa itseni ehkä ihan omituiseksi, ellen olisi juuri äsken lukenut Outi Ampujan kirjaa Hyvä hiljaisuus. Siinä niin moni hiljaisuuskokemuksia kartoittaneen kyselytutkimuksen vastaaja kirjoittaa hiljaisuuden parantavasta, suorastaan mystisestä vaikutuksesta, metsien siimeksistä, jopa keijuista, että se saa miettimään, josko Suomessa luontosuhde on sittenkin hyvin erilainen kuin anglomaissa - jotenkin likeisempi, metsäläisempi. Tai ainakin itse huomaan, että sisäislukija, jota Pollanin sisäiskertoja puhuttelee, on niin erilainen ajatuksiltaan, etten oikein saa kiinni, kuka hän tarkalleen on ja millaisessa maailmassa hän elää. Maailmassa, jossa on naurettavaa kokea munaskujaan myöten olevansa elossa, osa isompaa elämän verkkoa, eikä sittenkään ainoa toimija tai ainoa aktiivinen olento oman lajinsa nojalla?
Huomaan säälin häilähtävän: säälin tätä mielikuvitusprojektiota kohtaan, säälin Michael Pollania kohtaan, jonka näyttää jostain syystä olevan välttämätöntä kuvitella muiden ihmisten ajattelevan noin. Siinä maailmassa ei ehkä ole kovinkaan helppoa elää. (Onko missään maailmassa, tuskin.)
Kirjaan liittyy taustajuonne, joka saa minut tuntemaan oloni epämukavaksi. Se on tämä: merkityksellisyyden ja henkisyyden käsitteet asettuvat siinä (ainakin vielä, olen kesken) epämukavan lähelle toisiaan. Suhtaudun merkitykseen innolla mutta henkisyys saa aikaan pientä yskimistä. Kuulen termin jotenkin hyvin elitistisenä ja ulossulkevana: sitä käytetään usein niin. Henkinen polku ja niin edelleen, usein yhden tavan elää esittäminen henkisenä ja toisen jonakin muuna - ehkä nukkuvana, karkeana, välinpitämättömänä. Ja silti en tunne yhtään ihmistä, joka ei pohtisi, elääkö hyvin ja toimiiko oikein, millaisia asioita edistää ja onko saanut kiinni siitä, mitä kannattaisi haluta haluta - metatasot voivat todella ulottua kuuntakaiseen. Se, kuinka nopeasti ihmiset suostuvat etemään tähän osioon keskusteluissa, toki vaihtelee. Mutta tuntuu siltä, että kaikki taitavat kaivata syvää, rikasta, värikylläistä ja merkityksellistä elämää. Ainakin olen erottavinani tällaisen juonteen - voi tietysti olla, että vain projisoin sen tulkinnassani. Toki osa elämisen tyyleistä on sellaisia, että niiden tapaa tuottaa merkitystä on vaikeampi ymmärtää; itselleni ovat henkilökohtaisesti hankalia esimerkiksi tapa, jossa korostetaan oikeassa olemista ja oikeaa toimintatapaa tai vaikkapa hyvin ekstrovertti elämisen tyyli, jossa keskeisiä ovat tilanteet, joissa on ihmisiä sisätiloissa. Silti minusta vaikuttaa siltä, että nämä asiat jollakin tavalla tuottavat tota merkitystä heille, jotka viihtyvät näissä tyylilajeissa. Pidän todennäköisenä, että he saavat niistä aivan yhtä suurta iloa ja näkemystä kuin itse saan vaikkapa auringonnousun seuraamisesta metsässäni liikkuen.
Ehkä tämä kuitenkin tosiaan jokin meemi, tämä naurettavuus. Muistan Marja Mesimäen urbaanien ekojen elämää käsittelevän gradun, johon itsekin ympäristöjärjestötoimijana osallistuin ajat sitten. Siinä yhden haastateltavan kommentti jäi silloin mietityttämään pitkäksi aikaa:
Harrastan jonkun verran sellaista, että istun kannonnokassa metsässä tosi pitkiä aikoja ja se on jollain tavalla liikuttavaa, mikä on aika hassua kyllä. Kuitenkin suhtaudun aika moniin asioihin rationaalisesti. Luonto mulla menee tässä mielessä vähän samaan kategoriaan kuin taide monesti. Siihen on sentimentaalinen tai ainakin elämyksellinen suhde.Jotenkin kommentti sai minut hyvin surulliseksi, vaikka onkin paljon loivempi kuin Pollanin naurettavuus. Jotain samaa näissä silti tuntuu olevan. Tuntuu vain niin omituiselta, luulen, että joku pitää hassuna (tai naurettavana) sitä liikutuksen voimaa, jonka itse taas kokee omassa elämässään voimakkaimmaksi; jos itse pidän jotain liikuttavana ja hassuna, niin räpiköintiä kohti rationaalisuutta tai etenkin itseni rationalaisena esittämistä (mihin syyllistyn tietysti tuon tuosta, kuinka raivostuttavaa). Yritän sitä, koska pidän sitä jossain määrin välttämättömänä suuntana, mutta se on tosiaan aika surkeaa räpiköintiä. Ja ajatus, jonka mukaan rationalisoinnin ulottumattomiin jäävä (yksi mystisen kokemuksen ehdoista: ei rationalisoidu ja sanallistuukin huonosti) olisi jotenkin sentimentaalista, tuntuu aika hurjalta. Huomaan, että oma kuvittelukykyni yksinkertaisesti loppuu tässä kohdin. Sentimentaalinen? Pikemminkin kuin maanvyöry tai tsunami: jotain niin suurta, että tajunta pyörtää kannoillaan, pinkoo pakoon tai koko keho sätkii säilyäkseen tapahtumisen voimissa samalla tavalla suuntautuneena (siinä kuitenkaan onnistumatta - tai ehkä jotkut onnistuvat?).
Olen hyvin hämmentynyt. Ja jään miettimään, onko niin, että tässä mielikuvassa pyörteilee kaksi vastakkaista tai vaihtoehtoista kantaa, joista toinen painottaa jostain syystä rationaalisena esiintymistä ja näkee siksi tarpeellisena pienentää kokemukset, jotka eivät istu arkirationaalisuuteen (sen sijaan että muokkaisivat rationaalisuuden käsitettään), ja toinen painottaa jostain syystä kuvausta pakenevia kokemuksia, mikä saa asioiden kuvailun ja esittämisen puolestaan vaikuttavan helposti vähän hupsulta ja samalla aika traagiselta, hmm hmm, jokin tässä tuntuu omituiselta - voisiko molemmat puolet jotenkin kahmaista merkityksellisyyteen ja myöntää, ettei mikään ole toista hassumpaa. Paitsi ehkä minkä tahansa elämyksen tai ponnistelun individualisointi: minun kokemukseni, minun ponnisteluni. Ikään kuin täällä mikään tapahtuisi yksin, yksilölähtöisesti tai yksilöriittoisesti tai yksilölle.
Ja silti, kun mietin, mitä kokemuksia muistelen varmasti vielä pitkään jälkeenkinpäin, ne ovat kokemuksia, joissa tunsin jotakin, olin osa jotakin, täyttymyksiä - eivät ensisijaisesti tiedollisia kokemuksia lainkaan, vaikka usein niissä on myös tiedollinen elementti. Tuskin muistelen älyllisiä oivalluksia, vaikka ne arjen virrassa saattavatkin tuntua merkityksellisiltä ja tuottaa suurtakin tyydytystä. Niidenkin arvo tuntuu omassa elämässäni jäsentyvän sen mukaisesti, miten nämä oivallukset muuttavat havaitsemistani ja kokemistani - ja siten, mitä uusia ovia, näkymiä, polkuja ne aukaisevat hankalasti sanallistettavalle.
Voi kunpa joku tutkisi, onko oikeasti niin, että toiset kokevat kuitenkin merkityksellisempinä vaikkapa päätösprosessit, joissa voivat sanoa edenneensä rationaalisesti, kuin aamun valon ikkunalaudan kasveilla tai ystävän hikisen halauksen vaihtaessamme vetovastuuta eräässä liikuntasalissa.
Tekstit
1 kommentti:
Lähetä kommentti