Mistä iloitsin lapsena

Iloitsin lapsena asioista, jotka osasin ja sain tehdä itse, laadusta viis. Iloitsin sadepäivistä, jolloin lausuin lempirunoani, pyöritin sateenvarjoa ja marssin saappaineni lammikoiden läpi. Iloitsin auringosta, jonka lämpö kutittaa kasvoja ja tartuttaa niihin kellervän. Iloitsin muurahaispesistä, joille saattoi viedä arbuusin kuoret. Iloitsin isoäidistä, joka osasi vetää nenän kautta ilmaa sisään niin pontevasti, että sieraimet jäivät säppiin, ja koskettaa kielellään nenänpäätä. Iloitsin ystävästäni, jonka kanssa en olisi saanut olla ystävä, koska meillä oli virallisesti eri äidinkieli ja ei ollut kuul hengata hurrien kanssa mutta mitä kellekään kuului, mitä tein koulun ulkopuolella. Iloitsin kaikista nelijalkaisista olennoista - tunnistin niissä laumani enemmän kuin kaksijalkaisissa.

Iloitsin lapsena esiintymisestä. Iloitsin korkokengistä ja rintaliiveistä, jotka oli tungettu täyteen sukkiksia. Iloitsin naismaneerien parodioinnista, strippaamisesta ja keikuttelemisesta. Iloitsin Benny Goodmanin musiikista ja siitä, miten muutuin sen tahdissa poniksi nelinkontin kiinalaisen villamaton päällä ja nelistin nyrkkikavioin ja polvikavioin olohuoneen sirkuksessa tehden uskaliaita temppuja. Iloitsin iltapäivistä harrastusten jälkeen ja harrastuksesta silloin kun se tarkoitti kirkon iltapäiväkerhon kengurupalloa tai myöhrmmin ratsastusta. Iloitsin kirkon iltapäiväkerhon ystävästä, joka ei ollut ystäväni koulussa mutta kerhossa oli, sinne saakka, että hän alkoi heitellä luokassa saksia ja puri opettajaa ja vahtimestaria ja joutui huhujen mukaan hullujenhuoneelle. (Olen löytänyt hänet naamastosta eli ainakaan häntä ei tapettu sen takia mutta ei nyt mennä pelkoihin.)

Lapsena iloitsin siitä, että luokissa oli ikkunat ja ikkunoiden takana jalavia. Iloitsin koulunpihan kurtturuusuista ja orapihlajista, mustarastaista ja varpusista. Iloitsin siitä, etteivät ne koskaan torjuneet minua vaan sain tulla niiden luokse ja puhua niille ja ihmetellä ja rakastaa niitä. Iloitsin pilvistä ja siitä, miten kirkon pihalla selällään maaten näytti aivan siltä kuin kirkontorni kaatuisi päälle, kun pilvet liukuivat toiseen suuntaan. Iloitsin siitä, miten tornin kaatumisen illuusiolta saattoi kerta toisensa jälkeen pelastua paeten hurjasti huutaen talojen välistä metsäisille kallioille. Iloitsin lumesta koska siitä saattoi muovata hevosia ja lehmiä. Iloitsin lumen sulamisesta koska joka puolella oli pieniä puroja, joita saattoi auttaa pulppuilemaan kohti kesää kiivaammin ja kiivaammin.

Lapsena iloitsin äidin ja isän viisaudesta: Kuinka paljon he tunnistivatkaan tähtikuvioita ja kasveja. Pidin sopivana ja hyvänä, että he olivat molemmat harrastaneet tähtiä enkä vaivautunut koskaan opettelemaan tähtikuvioita itse - olihan minulla heidät, saatoin aina kysyä. Iloitsin siitä, miten helposti kasvitieteen latina tarttui päähäni ja miten paljon luonnossa oli syötäviä kasveja. Iloitsin siitä, että saatoin syödä isomaksaruohon lehtiä muiden kiljuessa että kuolisin, että ne ovat myrkyllisiä, eihän niitä myydä kaupassa. Iloitsin omenalajikkeista ja hämmästyin tajutessani monien syövän vain geneerisiä omenoita, ei red delejä tai granny smitheja. Iloitsin siemenistä, joita löytyi monien hedelmien sisältä, ja halusin pelastaa jokaisen siemenen elinvoiman ja kasvattaa valtavan lehdollisen hedelmäpuita. Yksikään siemen ei menisi hukkaan! Kun vain olisi maata, mutta ei ollut - mutta en antanut sen häiritä iloani.

Iloitsin lapsena parvekkeen kasveista, joissa oli punkea haju. Väreistä, pörriäisistä, perhosista. Iloitsin siitä, miten sain olla valitsemassa kasveja ja verhoja ja sohvia, koska minulla oli hyvä maku ja vanhemmat pysähtyivät hämmästelemään, miten onnistuneita valinnat olivat - he eivät olisi osanneet ajatella niitä. Iloitsin tarpeellisuudestani vanhemmille: ymmärsin, että heidän elämänsä olisi ollut paljon huonompaa ja mauttomamapaa ilman näkemyksiäni. Iloitsin isän valokuvaharrastuksesta ja pimiökamppeista ja pidin jotenkin hienona, että hän osasi puhua valokuvista teknisin termein. Iloitsin siitä, että saatoin ehdottaa valokuvien aiheita ja joskus isä suostui. Iloitsin niistä kuvista erityisen paljon: kimalainen nauhuksen kukalla, minä keikkumassa runopuussa. Iloitsin runopuusta, joka sijaitsi kallioisellla kohdalla meren rannassa ja josta minulla oli teoria, että kun istun siinä riittävän kauan, runot tulevat luokseni, kaikki ne sanat, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen. Iloitsin muutenkin puista, etenkin käyristä ja monilatvaisista puista, joissa aistin sukulaissieluisuutta. Iloitsin siitä, miten vanhempani eivät käyttäneet alkoholia ja tiesivät muita paremmin, ettei ihmisen ole välttämätöntä tappaa toisia eläimiä pysyäkseen terveenä. Iloitsin pirtelöistä joista myöhemmin tuli smoothieita - olen kasvanut etupäässä raasteilla ja pirtelöillä. Maallisten vanhempieni lisäksi iloitsin siitä, että olin Äiti Maan ja Taivaan Isän lapsi - alkujaan olin varma siitä, että olin uusi vapahtaja, mutta keksin uusia ilonaiheita jouduttuani kouluiässä välirikkoon Jumalan kanssa.

Iloitsin lapsena lehtikuusista, joista ei ottanut selvää, olivatko ne havu- vai lehtipuita. Iloitsin niiden pyhyydestä, pyhästä pienestä metsiköstä koulumatkan varrella keskellä puistoa, niin kovasti, että monena aamuna halattuani puut läpi tanssin niiden kanssa, välillä vein puille lahjojakin, ja sain vähän oudon maineen sen takia, koska toiset eivät aina tajunneet, että puut olivat eläviä ja pyhiä ja osasivat vuorovaikuttaa kanssani paremmin kuin moni ihminen.

Lapsena iloitsin kirjoista, jotka opin aika nopeasti ulkoa ja joiden kohtauksia halusin näytellä loputtomiin. Iloitsin kuvitellessani ystävää, joka osaisi hänkin ulkoa oikeat repliikit, niin ettei minun tarvitsisi näytellä jokaista eläintä, mutta koska näytellessäni muutuin eläimiksi ja lakkasin olemasta lapsi, ei oikeastaan kauheasti haitannut vaikkei sellaista ystävälihaa ollutkaan. Iloitsin eläimistäni, erityisesti kengurusta ja sen poikasesta, jotka isä oli hakenut minulle kuin satujen sankarit ollessani valtavan sairas. Paranin varmasti juuri sen takia, että hän löysi minulle kengurun poikasineen. Nalle Puhia oli ollut hankalaa esittää ilman niitä. Iloitsin siitä, miten taitavaksi tulin järjestämään eläimet sänkyyni niin, että jokainen mahtui sinne unipuulle käydessä - totisesti, asuin melkoisessa Nooan arkissa!

Lapsena iloitsin isän vanhoista poikakirjoista ja scifikirjoista ja siitä, että osasin lukea niin sujuvasti ettei minun tarvinnut olla kenestäkään toisesta riippuvainen lukemisen suhteen. Ja kuinka iloitsinkaan kirjastosta! Koulurakennus oli minulle jo valmiiksi tuttu koska kirjasto sijaitsi sen sivusiivessä ja kävin siellä säännöllisesti vaihtamassa maksimikirjamäärän (10 kirjaa) uuteen heti vanhat luettuani. Iloitsin siitä, ettei ketään oikeasti kiinnostanut, luinko lasten vai aikuisten kirjoja. Aikuisten kirjojen kohdalla iloitsin usein siitä, että kirja loppui, koska monesti kirjat olivat täynnä asioita, joita en oikein ymmärtänyt, mutta en kauheasti antanut sen haitata vaan juntata menin eteenpäin. Jotenkin kirjan keskeyttämisen ajatus ei olisi tullut mieleenkään. Iloitsin siitä, miten täsmällisesti suoritin vanhempien kirjahyllyä läpi siivuuttamatta eläintieteellisiä tutkimuksia, Desmond Morrisia, Kama Sutraa tai von Dänikenin ufoteorioita. Koulussa iloitsin siitä, että opettajan kertoessa jostain asiasta tiesin paremmin - esimerkiksi että pyramidit olivat ufojen tekosia. Iloitsin myös siitä, miten nopeasti opin, ettei tietyistä asioista kannattanut kysyä opettajalta, jota kysymykseni hermostuttivat silminnähden. Oli mukavampaa pysytellä vaikeuksien ulkopuolella eikä tehtäväni ollut sivistää opettajaa. Iloitsin siitä, että saatoin toistaa mielessäni: niinhän sinä luulet, silloin kun opettaja esitti jotain aivan omituista ja kerettiläistä kuten että lehmänmaito olisi ihmiselle terveellistä ja juoma ruoan sijaan.

Lapsena iloitsin poppelinlumesta ja viherlevästä ja rakkolevästä ja suunnittelin rikastuvani keksimällä kahdelle ensimmäiselle menetelmän, miten näistä ihanan pehmeistä kasvikuiduista saataisiin valmistettua kangasta. Kun meistä tulisi rikkaita, muuttaisimme Italiaan eikä vanhempien tarvitsisi enää käydä töissä. Iloitsin siitä, että kotonamme syötiin terveellisesti - ei valkoisia vehnäjauhoja, kastikkeita, voita ja sokeria vaan kasviöljyjä, täysjyvätuotteita ja paljon tuoreita vihanneksia, mahdollisuuksien mukaan biodynaamisina, ja höyrytettyjä vihanneksia. Ja siitä, että vanhemmat tiesivät, ettei ruoan kanssa saanut juoda, vaikka koulussa pakotettiinkin aina juomaan juuri ruoalla. Vanhemmat muistuttivat minua siitä, millainen etu oli saada täysipainoista ravintoa, siitä kannatti olla kiitollinen, ja totisesti olinkin. Iloitsin myös vitamiinipillereistä ja adaptogeeneistä, joita söin päivittäin - ginsengiä ainakin koko kouluajan. Tiesin, että minua rakastettiin ja arvostettiin ja kehoni oli temppeli. Iloitsin myös siitä, miten istuimme kiinalaisella villamatolla tehden aamulla joogaa ennen äidin töitä. Äidin guru taisi olla Marilyn Monroe ja sehän oli vain sopivaa: isä valitti, miten harva nainen onnistui kävelemään ja olemaan kuten Marilyn, mutta äiti sentään osasi sen. Olin iloinen siitä, että isällä oli äiti ja minulla äiti, joka piti itsestään huolta eikä antanut turvotuksen kerääntyä. Olin iloinen siitä, että tiesin, miten vaarallista sokeri ja turvotus olivat. Lehmänmaito. Liha. Voi. Valkoinen vehnä. Lisäravinteeton ruokavalio. Kahviloissa istuminen ja kahvi - olin iloinen siitä, että minulle kerrottiin kahvin olevan myrkky ja että äiti silti joi sitä useita kuppeja päivässä: äiti oli hyvä prosessoimaan myrkkyä eikä enimmäkseen näyttänyt lainkaan kuolevan siihen.

Lapsena iloitsin kouluaineista ja niistä sirpaleista, joita saimme tiedosta, vaikka en koskaan oikein oppinut ymmärtämään, miksi kysyä ei saanut, ja miksi välitunnilla ei saanut jäädä lukemaan kirjoja vaikka koulun väitettiin olevan oppimista varten. Iloitsin siitä, että koulupäivät päättyivät ja että pääsin harrastuksiin, jossa kukaan ei lällättänyt päin naamaa. Iloitsin vaaleanvihreästä balettipuvusta, jossa oli tönkeä tutu. Iloitsin balettitunnilla poikki lattian liikkeistä, jotka eivät sattuneet ja poltelleet vaan joissa sai loikkia vasikkamaisesti ja hymyillä tuhatpäiselle yleisölle ruusujen sataessa jalkoihin ja pölyn leijuessa valonheittimien ympyröissä. Jossain vaiheessa tuli noottia: vaaleanvihreä puku ei käynyt, puvun piti olla valkoinen ja ilman tylliä. Iloitsin balettitossujen nauhoista, niihin ei sentään kajottu. Ja iloitsin musiikista tunnilla vaikka sen tahtiin ei saanutkaan karehtia koska opettaja jäkätti ja piti jäpittää kättä ilmassa niin kauan että lopulta halusi itkeä kivusta. Iloitsin siitä, että sain purtua huulta ja pidettyä itkun sisällä.

Lapsena iloitsin siitä, miten helposti äidin sai iloiseksi suostumalla pukeutumaan mekkoon ja sieviin letteihin - harvoin, mutta silti. Kesällä kuului olla aurinkohattu jonka lierin läpi putosi pilkkuja nenälle - vaikka kuinka katsoi niitä silmät killissä, niistä ei tullut kaipaamiani pisamia. Myöhemmin iloitsin siitä, miten kieltäydyin leteistä ja mekoista ja aurinkohatusta ja pyysin kampaajaa leikkaamaan poikatukan ja sain ihan itse päättää, että halusin niin. Iloitsin poikatukasta ja sen tunnusta päässä sinne saakka että koulussa jotkut opettajat luulivat minua pojaksi ja luulivat, että koetan petkuttaa, kun sanoin olevani tyttö. Oikeasti olin poni mutta olin jo oppinut, että aikuiset eivät iloinneet, jos heille kertoi sen. Kasvatin vähin äänin sen verran pitkän harjan, ettei minua enää tungettu ryhmätöissä poikien ryhmään.

Lapsena iloitsin aamuista, aamujen ihanasta valosta ja siitä, miten maailma oli vielä sees. Joskus menin hyppimään vanhempien sänkyyn. Usein he olisivat kai halunneet vielä nukkua, mutta olin niin täynnä iloa, ettei se pysynyt sisälläni. Joskus he lähtivät kanssani ulos, joskus jopa kauemmas ihka oikeaan aarnimetsään, jos oikein kovasti kinusin. Metsään matkattiin autolla. Metsässä iloitsin naavasta, polkuvalosta, sammalista, jäkälistä ja pihkan mausta suussa.

Lapsena iloitsin siitä, miten hetket venyttyivät. Makasin kalliolla rannassa ja sulin osaksi maailmaa tai juoksin hiekkaista tietä - kun ponnistaa juuri tietyllä tavalla, voi ilmassa viipyillä tovin kauemmin kuin uskoisi, ja se on melkein kuin osaisi lentää. Iloitsin tuosta lakipisteestä, syöksystä läpi iltapäivien. Iloitsin tavallaan siitäkin, että kun koetin puhua kokemuksistani ystäville, he eivät saaneet kiinni, mitä tarkoitin, ja kuvittelivat minun pelleilevän - se tarkoitti, että kokemukset olivat jotain aivan omaa ja erityistä. Iloitsin rannan simpukankuorista ja ajopuunkappaleista ja mädäntyneen levän hajusta, ulapasta. Syksyllä kun ruovikko oli muuttunut kullankeltaiseksi, juoksin mutapolkua sen halki ja ruo'ot vihmoivat kasvoja, käsiä, jalkoja ja täytyin kuplivasta kultaisesta ilosta varmana siitä, että elämääni oli katattu jotain aivan erityistä, kuten juuri se hetki siinä. Iloitsin tuntoaististani ja vahvoista jaloistani ja karaisin ihoani kulkemalla milloin pienissä sortseissa nokkosten läpi, milloin kahlaamalla mereen huhtikuussa kylmän pureksiessa ja haluten huutaa kivusta.

Lapsena iloitsin siitä, miten pystyin painamaan mieleeni tärkeät kohdat: sisiliskon kivellä - kädet ponin harjantyvessä voikukkaisella niityllä, vain riimu naruineen, ei kiirettä mihinkään - ihmeellisen soikean gneissikiven tunnun kämmenellä - hetken ennen esiintymislavalle astumista, kun rintakehä kihisi odotusta - sen miten maailman pyörimäliikkeen saattoi aistia kun makasi tarpeeksi kauan hiljaa selällään ja hukkasi suunnat ja kehon rajat syyskesän päivään - koiran nauravat silmät sen tajutessa että halusin sen loikkaavan esteen yli kanssani - hauraan posliinihyasintikon jonkun pienen mökin pihalla keskellä ulkoilualuetta - sairaan siilin joka kuoli pelastusyrityksistämme huolimatta - mummun mökiltä löytämämme myrkkyyn kuolleen hiiren juuri hiirenkorvien aikaan, miten kaivoimme haudan ja teippasimme pahvista arkun ja lauloimme karjalan kunnaita aikuisten kieltäytyessä ymmärtämästä, että kyseessä oli pyhä toimitus - isoäidin talon ihmeellisen alakerran numeroituine naulakoineen sillä hetkellä kun isoäiti kertoi, että hän tietää, mihin minulla on kutsumus mutta että minun pitää löytää se itse jotta siitä tulee oikeasti omani.

Iloitsin lapsena siitä, että isoäitini osasi nikkaroida lipastoja ja vaellussauvoja, että hän istutti kehäkukkansa ja oopiumunikkonsa traktorinrenkaisiin - se tuntui nerokkuuden huipentumalta -, että hänen käsialansa oli sillä tavalla koukeroista kuin Venäjältä tulleiden käsialat usein ovat. Että meillä oli yhteinen salaisuus isoäidin todellisesta kodista ja siitä ei saanut kertoa. Joskus se tuntui synkeältäkin mutta enimmäkseen tunsin iloa siitä, että minulla oli iso salaisuus ja osasin pitää sen. Iloitsimme yhdessä jokaisesta vuodesta, jonka hän eili. Hänen olisi pitänyt kuolla jo ennen kuin synnyin mutta hän eli kauas yli lapsuuteni, joten ehdimme jakaa monta juttua. Iloitsin siitäkin, että joku päivä Jumala päästäisi hänet tuskista ja että kuolema olisi hyvä ja odotettu, ei mikään pelätty kalman kouraisu. Iloitsin sinne kylään mennessäni siitä, miten sain heittää kaupunkivaatteet pois matkakassin pohjalle ja kävimme ostamassa lähetyskirpputorilta vaatteet, jotka saivat kerrankin rapaantua mielin määrin. Iloitsin talosta metsän keskellä, pääskysistä, kasvimaasta ja sen kitkemisestä, villivihannesten ja luonnonparannuksen opettelemisesta, siitä miten kumihanskoihin saattoi leikata saksilla pienet reiät ja pingottaa ne rännien päihin niin että sateella saattoi kuvitella lypsävänsä ihka oikeaa lehmää. Iloitsin siitäkin, että isoäiti ja ukki veivät minut tapaamaan lehmiä. Lehmät tuoksuivat älyttömän hyviltä ja antoivat paijata. Rakastuin ja aloin houria vanhemmille, että halusin muuttaa maalle, eivätkö he voisi ryhtyä viljelijöiksi. Juuri kun he olivat päässeet pikkukaupunkeja ja niiden ahdasmielisyyttä pakoon isompaan kaupunkiin!

Iloitsin lapsena sienistä ja sienestämisen ajatuksesta ja puoliksi pakotin vanhemmat sieniretkelle metsään kanssani monet kerrat vaikka ajatuskin sienen syömisestä oli liikaa sekä isälle että minulle. Äiti söi osan sienistä ja heitti osan roskiin. Mutta olivat ne komeita sieniä ja mikä ilo olikaan kantaa niitä korissa.

Iloitsin lapsena pitkästä heinikosta kotimme lähellä, kotkavuoren juurella. Siellä oli mahtavaa kontata eestaas leikkien kissaa - kissa ei nähnyt kuin heinää heinää heinää. Iloitsin niistä päivistä, kun kissaleikissä en osunut koirankakkaan, josta vaatteissa tuli aina sanomista, etenkin jos oli tullut kontattua koulu- tai juhlavaatteissa, kuten tuppasi käymään tuon tuosta. Iloitsin huoneeseeni vetäytymisestä ja kirjan avaamisesta vanhempien tehdessä aikuisten juttuja kuten kirjanpitoa tai televisiota. Lukulampun valossa, isoäidin tekemän tilkkupeitteen alla kasvoin valaaksi, lohikäärmeeksi, tanssivaksi auringoksi, puiseksi käeksi joka keväällä muuttuu oikeaksi linnuksi. Niin, ja iloitsin käkikellosta, joka oli isoäidillä ja ukilla, sitä piti laittaa kukkumaan jatkuvasti, ja joka kerran sinne mennessä tarkistin, olisiko käki ehkä päässyt karkuun kellosta, mutta ei ollut, ja minua kiukutti, etten tiennyt loitsua, jolla vapauttaisin puisen linnun kellottamisesta. Miksei se saanut olla kuten pääskyset?

Iloitsin lapsena siitä, että elin elämänvaihetta, jossa kaikki ympärilläni olisivat halunneet olla. Olla lapsi, siinäpä vasta jotakin! Sain leikkiä ja kysellä, juoksennella ja levätä, nauraa ja itkeä. Sain hautoa itsemurhaa näkemättä siinä mitään outoa tai huolestuttavaa - kunhan piti suunsa kiinni, kukaan ei arvannut mitään! Ja sain suuttua ja olla jalo villi ja sitä ihailtiin. He luulivat ihailevansa salaa mutta kyllä minä huomasin jollain tasolla, että vanhempani suhtautuivat eri tavalla kuin monen muun vanhemmat. Muita koetettiin valmentaa aikuisuuteen ja hyvätapaisuuteen, minua ei. Kävimme kyllä pitkiä keskusteluita ja neuvotteluita siitä, miten asiat olisi hyvä tehdä, mutta neuvotteluissa olin vertainen, jonka sanoila oli paino, ja opin säätelemään itseäni ja asettamaan oman ihanteeni sen sijaan että olisin antanut jollekin toiselle vallan tehdä niin. Iloitsin tästä montessorilaisuudesta ja säälin ystävää, joka mokattuaan sai aina selkäsaunan eikä koskaan keskustelua, jossa olisi saanut miettiä, minkä tekee ensi kerralla eri tavalla ja miksi.

Iloitsin lapsena tuoksuista, joita hiipi sisään kesän ikkunoista, yleisen saunan savun tuoksusta, apilikosta. Iloitsin kahisevista lehdistä ja kuusta kylmän taivaan keskellä. Jääriitteestä meren kivien ryntäillä. Sa no jen ryt mis tä. Lauluista, jotka karauttivat punan kasvoille ja kaulalle ja tuntui, että pyörtyy nautinnosta, ihan vain koska melodia ja sanat huikaisevat koko olemisen, ja joskus oli pakko vähän itkeäkin, mutta koulussa oppii aika pian, ettei se ole muista ilahduttava asia, että liikuttuu tuolla tavalla. Iloitsin juhlista ja arjesta, molempien logiikasta, äidin suvun kokoontumisista, jossa lohikäärmenaiset syöksivät tulta ja miehenpuolikkaiden kokoelma hyöri pitkin nurkkia outoine raameineen - ukki yritti vaikuttaa joltain muulta mutta alkoholisti ei muutu vähemmän sairaaksi sen takia että onnistuu hakkaamaan jonkun henkihieveriin ja sairaalaan. Ja iloitsin siitä, miten nöyräksi ja pieneksi sain ukin huudettuani tälle suoraan ja raivosta valkeana, että otan lapsenlapsuuteni pois, jos hän vielä kerrankin juo alkoholia nähteni. Se oli vihaista, kuohuvaa iloa enkä ole väärinkäyttänyt iloa sillä tavalla sen jälkeen. Mutta lapsena iloitsin tuosta voimasta, joka puhaltui lävitseni ja sai muiden pelkäämän vanhan miehen tottelemaan minua niin ettei kenenkään tarvinnut pelätä ukkia jos satuin olemaan paikalla. (Ja sen jälkeen satuin olemaan siellä aika usein.) Sellaista on olla ensimmäisen ensimmäinen - olin siitä iloinen ja ylpeä, kasvoin siihen iloon, muut serkukset saivat olla eri tavalla lapsia.

Lapsena iloitsin siitä, miten helppoa oli laskea kassan kolikot ja kirjoittaa summa vihkoon. Miten helppoa oli auttaa äitiä inventaariossa ja kirjanpidossa, miten helppoa oli ostaa rakkautta tekemällä asioita, jotka jostain syystä luonnistuivat minulta helpommin kuin aikuisilta. Iloitsin matematiikasta, näin siitä unia ja tunsin sen ympärilläni ja sisälläni niin voimallisena, etten osannut selittää sitä oikein kenellekään. Musiikkina. Ja iloitsin ajatuksesta, että olin osa pitkää ketjua ja kiertokulkua, suurta tanssia, vettä ja maata ja mineraaleja, tähtiä ja lauluja. Että useimmat sävelmät jäivät soimaan sisälleni ja muuttuivat muodoiksi ja tunnuiksi ja räväyttivät olemiseen aukkoja, joiden läpi saatoin tunnustella tieni kohti uudenlaisia kysymyksiä. Tuntui kuin jokainen sävelmä, runo ja taulu olisi tehty siksi, että saisin käydä sen ääreen - rukoilin iltarukouksessani kiitollisena siunausta vanhojen mestarien sieluille. Ufficin galleriassa taulusta tuijotti kasvoja satojen vuosien takaa. Ilahduin niiden ilmeikkyydestä: ihan varmasti hekin ilahtuivat minusta.

Lapsena iloitsin vanhempien lomaviikoista kesällä, koska silloin ehdimme kaikki kerrankin olla yhdessä ja otimme valokuvia, joissa näytimme onnellisilta ja hymyileviltä. Iloitsin siitä, miten kaunis äiti oli ja miten taitava isä. Iloitsin heidän valppaudestaan ja yllättävästä vapautuneisuudestaan nyt kun työ ei tehnyt heistä kalpeita ja väsyneitä. Rahahuolet katosivat niin että menimme Italiaan yhdeksi tai kahdeksi viikoksi ja matkasimme paikallisjunalla katsomaan vaikka mitä juttuja - emme vain maanneet rannalla tai pyörineet muiden suomalaisten kanssa. Iloitsin pienistä vuoristokaupungeista, pyhäinjäännöksistä ja siitä, miten lähellä taivas ja Jumala olivat Italiaa. Iloitsin myös siitä, miten vanhempani veivät minut oopperajuhlille vanhaan amfiteatteriin ja erilaisiin klassisen musiikin tapahtumiin. Heitä ei ollut lapsena viety sellaisiin ja ymmärsin heidän yrittävän antaa minulle jotain erityistä. Iloitsin pastasta, suppleista ja polentasta. Pizzaa en muista koskaan syöneeni Italiassa lapsena - vanhemmistani se ei ollut mikään ruoka. Iloitsin vehnän ja ohran tähkistä, en tiennyt, että vilja kasvaa Suomessakin. Tai ehkä jollain tavalla tiesin - olin nähnyt auton ikkunasta viljapeltoja - mutta Suomessa ei koskaan pysähdytty viljan äärelle eikä se kasvanut villinä kaupungissa tai isoäidin luona kaupungin liepeillä vanhassa esikaupungissa telakan ja tiilitehtaan asuntoineen, ei etenkään unikoihin sekottuneena.

Lapsena iloitsin piirtämisestä ja siitä, miten taitavasti osasin piirtää etenkin eri eläimiä. Hämmennyin siitä, miten toiset eivät hahmottaneet, miltä varvasastujan takajalka näyttää tai millaiset ovat hirven pään mittasuhteet. Iloitsin siitä, että käteni suostuivat toistamaan mittasuhteet, jotka tunsin kehossani todenmukaisiksi. Silloinkin kun tekniikka petti, iloitsin siitä, että mieleni täytti auliisti kaikki aukot ja saatoin tuntea hevosten ravaavan ulos arkilta ja niiden äänten ja tuoksujen täyttävän huoneen.

Lapsena iloitsin sunnuntaista, koska sunnuntaina äiti oli yksin minun. Niin yksinkertaista!

Lapsena iloitsin juolukoista, joista tiesin, etteivät ikätoverini ymmärtäneet niistä mitään ja että iso osa aikuisistakin oli niistä pihalla - oli melkein kuin olisin ollut vertainen, koska tiesin enemmän kuin jotkut ihmiset, jotka teeskentelivät tietävänsä paremmin pelkän ikänsä takia. Iloitsin kanervikoista ja hunajasta vaikka en pitänytkään hunajan mausta - sen väri ja koostumus riitti ihailun aiheeksi, samoin se, että eläimet olivat keränneet sen kukkien nieluista.

Lapsena iloitsin terveydestäni. Rakkain ihmiseni - oikeasti äiti oli rakkain mutta en olisi ikinä myöntänyt sitä kellekään, koska äiti teki niin pitkiä päiviä, että olin ajat päivät sitten todennut hänen rakastavan minua vähemmän kuin kavereiden äidit rakastivat kavereita; tällä tavalla lapset voivat olla väärässä - teki kuolemaa koko ikäni, hyvällä ystävälläni oli nivelreuma ja toinen kaveri sairastui aivosyöpään, joten ymmärsin sen edut, että saatoin rillua metsissä ja rannoilla kivuitta ja käymättä läpi jatkuvia leikkauksia, hoitoja ja sairaalajaksoja. Isällä ja parhaan ystävän siskolla taas oli eläinallergia ja sen vuoksi meillä kummallakaan ei voinut olla eläintä, vaikka se oli hartain toiveemme. Iloitsin siitä, että vielä joskus voisin elää eläinten kanssa, jakaa kotini todellisen perheeni, karvaisten nelijalkaisten, kanssa. Iloitsin ihottumastakin - tajusin, että olisi paljon hankalampaa, jos niveleni syöpyisivät olemattomiin ihoni sijaan. Ihottuma oli kiusallista, mutta nivelreuma kamalaa, ja äiti sanoi, että jokaisen kehossa on heikko kohta. Olin iloinen heikon kohtani kohdentumisesta.

Iloitsin lapsena kapeasta hopeasormuksesta, jonka hukkasin uimarannalle heti toisena päivänä eikä sitä enää löytynyt. Itkun jälkeen iloitsin siitä, että olin antanut järvelle niin kauniin uhrin - harmitti vain vähän, etten antanut uhria merelle, jolle se olisi oikeasti kuulunut. Järvet olivat kuolleita mereen verrattuna. Iloitsin joulusta ja siitä, että vanhemmilla oli jouluna pari vapaapäivää. Sain ostaa kuusen isän kanssa ja valitsin aina monilatvaisen känkkyrän joka ei kelvannut muille - kuinka iloitsinkaan siitä, että sain antaa juuri tuolle kuuselle kodin, pelastaa sen. Iloitsin lahjoista ja jännityksestä, joka sai minut ripuloimaan jo ainakin viikko ennen joulua. Iloitsin myös vapusta, jolloin sain vappukojusta jotain - valitsin muovisen leikkihevosen tai kumisen krokotiilin. Vapun jälkeen kuolleen miehen kanjoniksi kutsumastamme moottoritien ojasta löytyi myös koko joukko ilahduttavia pieniä esineitä, jotka tunnistin miniatyyreiksi kuumailmapallon koreista. Jo melankolisiin vappupalloihin yhdistettyinä niiden avulla saattoi tehdä oikean kuumailmapallon. Ystävä tiesi, että ne olivat skumppapullojen korkinsuojuksia - hänen vanhempansa olivat viinaanmeneviä. Iloitsin siitä, että ystävä tiesi kaikkea mitä minä en, ja päinvastoin, ja että saatoimme jakaa tietomme ilman mitään vihamielisyyksiä.

Iloitsin lapsena tästä ystävästä, jonka kanssa kävimme yhdessä baletissa ja ratsastamassa mutta ennen kaikkea luuttasimme lähimetsissä tarvitsematta sekaantua toisten lasten puuhiin ja nokitteluihin. Me vain väistimme kaiken sellaisen ja teimme, mitä huvitti. Jotenkin meitä huvittivat samat asiat. Soittelimme aivan käsittämättömiä pilapuheluita ja söimme salaa ziljoonamiljoonaa Fanny-vanukasta talomme ullakolla, jossa ihmiset kuivasivat lakanapyykit. Koetimme pyydystää lepakoita ja teimme nuotioita lähiömetsiin.

Iloitsin lapsena ystävän perheen tilistä lähikauppaan. Tilin avulla saatoimme ostaa fannyja ja iso-pateja, kaikkea sellaista, mikä ei vanhemmistani ollut ruokaa. Iloitsin myös näistä salaisista poikkeamista terveellisistä ruokatavoista. Ja iloitsin hänen vanhempiensa sekoillessa jossain koska silloin ystävä sai tulla meille syömään ja nukkumaan ja oli melkein kuin minulla olisi ollut maailman paras sisko.

Iloitsin lapsena kun äiti tuli raskaaksi ja ilmoitti, että saan siskon. Olin jotenkin ymmärtänyt, että lapsia pitäisi olla useampi, melkein kaikissa muissa perheissä oli useampi sisarus eikä tuntunut mukavalta joutua toisten lasten säälin kohteeksi, kun minulla ei ollut siskoa tai veljeä. Kaikki oli kuitenkin aika erilaista kuin olisi voinut kuvitella enkä sitten käytännössä osannut iloita paljon mistään vauvan synnyttyä. Paitsi hevosista ja siitä, miten vapausasteita oli entistä enemmän silloin kun en ollut kotona - kotona olisi pitänyt olla esimerkillinen siskon takia, joten vietin mahdollisimman paljon aikaa toisaalla. Siskon ja minun ikäero - yhdeksän vuotta - oli sen verran iso, ettei meistä tullut ystäviä lapsena.

Iloitsin lapsena siitä, miten kasvoin ja tulin taitavammaksi käymättä silti aikuiseksi tai menettämättä halua leikkiä ja pöljäillä. Iloitsin siitä, miten sain isältä joululahjaksi vihkon, jossa oli kannessa paholaisen kuva, sorkat ja kolmipiikki ja kaikki. Ei mitään hempeilyä, ei! Iloitsin siitä, miten kuulin vanhempien selittävän selän takana, ettemme ystävän kanssa olleet oikein ihmisiäkään vaan puoliksi hevosia, ja luin kaiken kentaureista ja pakenimme yhdessä metsiin ja talleille ystävän vanhempien alkoholisekoilua ja meidän perheen vauvaa. Iloitsin tässä vaiheessa siitä, ettei ketään kiinnostanut tarkistaa, olinko varmasti pureksinut ruokani riittävän monta kertaa ennen nielaisemista - mitä se kellekään kuului. Iloitsin siitä, ettei minun hevosena tarvinnut välittää monista ihmisten asioista. Iloitsin ystävän puolesta, kun kaikissa harrastuksissa hänen vanhemmilleen kerrottin hänen olevan lahjakas ja että tähän kannattaisi panostaa. Mietin, millaista olisi olla lahjakas jossain itselleen tärkeässä ja iloitsin siitä, että ystäväni oli niin ihmeellinen ja kelpasin omasta lahjattomuudestani huolimatta hänen ystäväkseen.

Lapsena iloitsin uuden vuoden äänistä ja vuoristoradasta, Uuno Turhapuro -elokuvista ja jäähedelmäkarkeista Bio Rexin punaisilla plyysi-istuimilla muikistellen. Iloitsin siitä, ettei meistä ystävän kanssa koskaan tulisi jäkättäviä naisia kuten Uunon vaimosta. Me emme vain kasvaisi ihmisaikuisiksi, olin siitä varma. Taivas tekisi poikkeuksen kohdallamme. Miksi muuten olisimme löytäneet aarteita ja nähneet varisten tanssin? Iloitsin tästä salaisesta tiedosta, joka ei ollut suodattunut vanhempiin ja isovanhempiin saakka, koulun opettajista nyt puhumattakaan. He kaikki kuvittelivat meidän kasvavan ja haluavan kasvaa aikuisiksi. Iloitsin siitä, miten väärässä he olivatkaan.

Lapsena iloitsin kuravellistä ja soutamisesta isoäidin luona ja kuvittelin Varkauden kaupungin maaseuduksi koska siellä oli niin paljon tyhjää tilaa ja niin vähän ihmisiä ja ihmiset puhuivat omituisesti. Iloitsin siitä että myös maaseudulla oli kirjasto. Iloitsin omasta varautuneisuudestani ja yksityisyydestäni ja siitä, etten luottanut aikuisten tietoon tai antautunut aikuisten määräiltäväksi siinä missä maalaislapset. Iloitsin siitä, miten kuvissa näytin viekkaalta ketulta muiden hymyillessä avoimemmin kameralle. Iloitsin unista. Iloitsin ajasta, jota ei ollut kalenterimerkitty, sitä oli vähän mutta se oli sitäkin arvokkaampaa. Iloitsin leikkien venymisestä yöhön läksyjen ja harrastusten päälle, ja siitä, että kotona sängyn alla odotti kirja, jota saattoi lukea sinne saakka että nukutti, ja siitä, miten kirjojen tapahtumat siirsivät unta. Iloitsin kaikista jännittävistä mutta enimmäkseen ei-pelottavista asioista joita on aina ollut maailmassa niin paljon että on vaikeaa nukahtaa tai vain olla.

Iloitsin lapsena päivistä, jolloin heräsin terveenä ja kivuttomana, koska silloin ei tarvinnut teeskennellä. Iloitsin siitä, että olin koulun juhlapäivänä valtavan sairas, koska silloin ei tarvinnut istua juhlasalissa polvi-istunnassa tai risti-istunnassa lattialla ahtaasti niin pitkään ettei sitten enää päässytkään omin voimin ylös jalkojen puuduttua ja tultua voimattomiksi. Iloitsin sokerittomista mehuista, joita isoäiti keitti meille. Keittiön verhoista. Seinälleni ripustamastani presidentti Koiviston kuvasta, joka toi huoneeseeni ripauksen juuri oikeanlaista oppinutta arvokkuutta, vaikka vanhempia korpesikin vasemmistolainen presidentti seinällä akvaarion yllä. Iloitsin siitä, miten paljon arvokkaampi makuni oli kuin vanhemmilla - heillä ei ollut makuuhuoneessa akvaariota ja seinillä oli eroottisehkoja hiilipiirroksia alastomista ihmisvartaloista.

Lapsena iloitsin eläimistä kasveista maan tuoksusta ja tunnusta, itseni tahrimisesta milloin mihinkin, kiisseliviiksistä, pilailupuodin silmälaseista, naamiaisasuista arkena, hevosenjaloistani, joka ikisestä pienestä jättömaan lämpäreestä sulamisvesilampineen, sammakoineen, variksineen. Iloitsin siitä, että maailma oli ja minä olin maailmaa. Iloitsin tanssiesityksistä ja ratsastusleireistä ja siitä, että osasin yksin matkustaa lentokoneella toiselle puolen Suomea tuosta noin vain. Että vanhemmat olivat elossa, isoäiti ja ukki elossa, mummu ja mummun juoppo mies elossa, ja mummun juppo mies vielä työkokeilussa tai sen ajan vastaavassa suojatyössä kaupungin puutarhalla, niin että saimme aina keväisin onnenpensaan oksia, joita saattoi laittaa maljakkoon. Totisesti, tästä laajemmasta perheestä kannatti tuntea ylpeyttä ja iloa! Yleinen sauna ja onnenpensaan oksat! Iloitsin kasveistani, joita hoisin pieteetillä, ja akvaariokaloista, etenkin Herra Lehtikalasta, jolla oli aristokraattinen luonne. Iloitsin madoista, joita pelastin sateella. Iloitsin siitä, että jonakin päivänä minäkin saisin tulla matojen ruoaksi koska ihana on sielujen toiviotie, joka tarkoitti sielunvaellusta ja ruumiin luovuttamista madoille ja puille.

Lapsena iloitsin siitä, miten samaan aikaan olin maailmani keskus ja ääri, miten hukuin luontoon ympärilläni, detaljeihin, ajatuksiin, tarinoihin. Miten saatoin samaan aikaan olla ihmiskunnan vapahtaja ja päättää, etten kasva lainkaan ihmiseksi vaan jään enimmäkseen kavioeläimeksi. Haluta ainaisesti asua kotona ja matkata kauas sademetsiin ja kadota siimeksiin: sukeltaa. laskuvarjohypätä, muuttua gaselliksi kaivautuen peiton alle.

Jotkut ilot ovat muuntuneet mutta useimmat iloista pysyneet. Joihinkin iloihin suhtaudun haikeasti niiden singahtaessa tajuntani lävitse: niin, joskus tämä oli viattomampaa, en ymmärtänyt, minkä koneiston osanen tämä on niin monen elämässä. Maailma on ensisijaisesti hyvä ja kaunis, ihmeellinen. En usko, että voisin mitenkään menettää tätä näkymää niinä hetkinä, kun jokin pelko ei kurista minua taistelemaan, pakenemaan tai jähmettymään kauhuun - tai pienentämään itseäni, jotta minut voitaisiin hyväksyä osaksi ihmiskuntaa tai ystävällisesti kohdeltavaa joukkiota, sisäryhmää. Koska pelkoja on niin paljon vähemmän kuin lapsena, ilo on levittyneempää. Tutumpaa.

Jos jotain haluaisin pystyä antamaan ihmisille, niin ilon.