Mitä pelkäsin lapsena

Seurasin enimmäkseen sivusta keskustelua, mitä ihmiset ovat pelänneet lapsena, ja aihe tuntui jotenkin hyvin kiinnostavalta. Muistin ensiksi ilmeisimmän kerroksen:

Pelkäsin toisia lapsia. Pelkäsin kaikkia miehiä isää lukuunottamatta. Pelkäsin naisia, jotka lirkuttelivat tai lässyttivät, koska heistä tuli mieleen Hannun ja Kertun noita: ole mielin kielin, ja sinulla on ketunhäntä kainalossa. Pelkäsin opettajia, jotka tiesivät mikä on Oikein ja mikä Väärin ja joita vanhemmat ja isovanhemmatkin pelkäsivät - vanhemmille oli iso kriisi, kun väritin kansalaistaidon kirjaan oikeana tapana pestä kädet sen, jossa ei käytetty saippuaa, koska ihotautilääkäri oli kieltänyt minulta saippuan. Opin, että pitää teeskennellä käyttävänsä saippuaa, vaikka lääkäri olikin kieltänyt käyttämästä sitä. Pelkäsin, että paljastun vääränlaiseksi. (Ikään kuin kaikkialle kuroutuva ihottumani, jota kutsuttiin rutoksi, ei olisi sitä jo tehnyt.) Pelkäsin myös lääkäreitä, jotka lupaa kysymättä koskettivat kehoa kylmillä käsillään ja stetoskoopeillaan, väänsivät kipeästä kohdasta ja puhuivat pääni yli vanhemmille ikään kuin en olisi ollut kuulemassa. Pelkäsin talonmiestä, joka poltti tupakkaa ja tiesi jostain, että me olimme ystävän kanssa tuhonneet nurmikon, istutuksen tai portaiden siisteyden leikeissämme. Pelkäsin ambulansseja - pelkäsin niiden tulevan ja vievän minut hullujenhuoneelle, jossa minua iskettäisiin päähän sähköllä ja unohtaisin kokonaan kaikki hyvät jutut. Pelkäsin romaneita, joiden tiesin ostavan tottelemattomia lapsia. Pelkäsin poikien äitejä joiden pelkäsin näpit ojossa olevan kiskomassa minua poikiensa vaimoksi. Sinulla on niin nätti nenä sinä pääset hyviin naimisiin. Sinä näytät ihan ruhtinatar Gracelta. Pelkäsin että minut pakkonaitetaan ja pistetään synnytyskoneeksi. Pelkäsin kolmos-kutosluokan opettajaa, joka pakotti juomaan maitoa (joka sai minut pelkäämään, että kasvan vasikaksi ja lehmäksi, kotona näet puhuttiin siitä, ettei maito ollut ihmistä vaan lehmää varten) ja syömään kauheita koulunruokia, ja joka vaani meitä kaikkia haluten halata. Neljä vuotta pakenin halaamista, minua ei onnistuttu halaamaan. Luokkakokouksessa opettaja ei muistanut minua, olin ainoa, jota hän ei meinannut saada palautettua mieleensä - ajatella, hänen mielensä oli täydellisesti sulkenut pois lapsen, joka oli torjunut hänen läheisyytensä. Ja niin kuin minä pelkäsin opettajaa.

Mietin muiden pelkoja - ydinsotaa, ydintuhoa, tulipaloa. En ole pelännyt niitä. Enkä mitään villieläintä. Vanhemmat pelkäsivät käärmeitä, minä koetin pelastaa käärmeet. En pelännyt sotaakaan valveilla - valmistauduin siihen. Opettelin syötävät luonnonkasvit jo hyvin nuorena - mistä sitä tietää, milloin on tärkeää osata selvitä niillä. Opettelin rakentamaan majan ja tekemään pressusta ja havuista veneen, jolla voi tarpeen tullen paeta vesistöä pitkin. Pelkäsin sotaa unissa, sotaa ja vainoa. Pelkäsin, että jotenkin paljastuu, että olen osin inkeriläinen, ja siksi musta auto tulee. Mutta valveilla en pelännyt näitä - ne olivat perittyjä pelkoja, eivät omia ajatuksiani.

Ja sitten muistin lisää pelkoja:

Pelkäsin pimeää. Pelkäsin kuolleita, joille ei ollut annettu anteeksi ja jotka siksi olivat jääneet tähän maailmaan häälymään. Pelkäsin vampyyreita. Katsoin kaikki vampyyrielokuvat pienestä pitäen eikä se tehnyt hyvää. Pelkäsin, että juostessa liukastun ja puraisen kieleni poikki kuten serkulle kävi. Pelkäsin, että kaadun pyörällä tai pyörä hajoaa allani. Pelkäsin, että hevonen tallaa varpailleni tai puree tai pudottaa minut selästään. Pelkäsin, että luu kädessä tai jalassa katkeaa vain koska olen ollut huolimaton ja varomaton ja tyhmä. Pelkäsin, että kaadun, joka ikisellä askeleella, kun oli liukasta. Pelkäsin hukkuvani joka ikisellä uimatunnilla. Pelkäsin kaatuvani ja tuntevani veren maun suussa joka ikisellä luistelutunnilla - ja sentään harrastin taitoluistelua jonkin aikaa. Pelkäsin koiria koska ukin husky Heni kaatoi minut aina innoissaan maahan ollessani pieni. Pelkäsin koiria niin kovasti että kiipesin äitiä kuin puuta kaulatasolle saakka, kun isotädin perhoskoirat halusivat tervehtiä minua. Pelkäsin koiria mutta vein niitä ulos, vieraiden ihmisten aika hankalia koiria, koska olin jostain saanut päähäni, että se vasta oli jotakin. Pelkäsin kissoja koska minulle oli kerrottu että kissat ovat ihan hulluja ja kynsivät tahallaan. Pelkäsin että epäonnistun akvaariokalojeni kanssa ja jokin aamu ne kelluvat vatsa pystyssä. Pelkäsin että minut myydään koska tuotan lähinnä pettymyksiä. Pelkäsin myöhästymistä. Pelkäsin, etten kelpaa Jumalalle, enkä sitten kelvannutkaan, mutta kostin sen julistamalla kelpaamattomuuden vastavuoroiseksi. Pelkäsin, etten ikinä pääsisi baletin kärkitossuryhmään enkä päässytkään. Pelkäsin kasvavani aikuiseksi. Pelkäsin joutuvani muuttamaan pois lapsuudenkodista. Pelkäsin sekoavani kuten sekosivat ne tytöt, jotka äkkiä alkoivat eronteon lapsuuden ja itsensä välillä. Pelkäsin hylkääväni leikin ja lumon.

Pelkäsin mennä kouluun ja pelkäsin koulumatkoja. Pelkäsin unohtuvani pyhään metsääni lehtikuusten keskelle tanssimaan liian pitkäksi aikaa. Pelkäsin ukonsieniä, joiden kuvittelin jotenkin haittaavan pyhiä lehtikuusiani. Pelkäsin partiota jossa muut tuntuivat reippailta. Pelkäsin telinevoimistelua, jossa romahdin päälleni kerran toisensa jälkeen. Pelkäsin pelkäämistä, happamaa makua suussa, mustaa tykyttävää väsymystä pelon syötyä unet ja rikki syöpyvää ihoa.

Pelkäsin kättelemistä. Pelkäsin nousta bussiin ja tulla nähdyksi - räntäsateessakin oli mukavampi kävellä puolituntinen. Pelkäsin ääneen puhumista. Pelkäsin jonkun kuulevan kun kuljin ulkona ja puhuin kerrankin turvallisesti yksin ääneen. Pelkäsin hissiä, jolla ajoin luvatta alle yksitoistavuotiaana yksin. Pelkäsin sairastavani jotain salakavalaa tautia, koska usein olin niin väsynyt ja särkyisä, etten meinannut jaksaa kiivetä portaita kolmanteen kerrokseen. Pelkäsin pianonopettajan huomaavan etten koskaan jaksanut harjoitella läksyjä. Pelkäsin, mitä sitten tapahtuisi. Pelkäsin jonkun huomaavan miten vihasin pianoa. Potkaisin sitä usein salaa ja kun kuumemittari rikkoontui, lakaisin elohopeapallot pianon alle ja toivoin pianolta menevän äänen. Pelkäsin lauantaita heti sen mentyä ohitse, isän motivointiyrityksiä, jotta siivoaisin hänen kanssaan, yritystä keksiä jutunjuurta äidin töistä pääsemiseen saakka. Pelkäsin imuria ja pelkään sitä jollain tavalla edelleen, se on helvetinkone. Pelkäsin sipulia ruoassa, sen makua ja tuntua suussa. Pelkäsin juustoa, jo sen pöydälle nostaminen väänsi maailman mutkalle, iho seisoi kananlihalla, pelkäsin tukehtuvani siihen karmivaan hajuun. Pelkäsin suolakurkkua ja silakoiden ruumiinhajua. Pelkäsin alkoholia juoneita aikuisia.

Pelkäsin kauppojen hajua, valoja ja myyjiä pullapuotia lukuunottamatta. Siellä tuoksui hyvältä. Pelkäsin leipiä, joissa oli päällinen. Etenkin yritys hivuttaa leipään sekä ravintorasvaa, juusto/makkara ja jotain kasvista oli hirvittävä teko. Pelkäsin tulevani hulluksi jo tuollaisen leivän näkemisestäkin ja suuhuni en sitä olisi voinut pistää. Pelkäsin että minua ei kutsuttaisi syntymäpäiville ja kun joskus harvoin kutsuttiin, pelkäsin jo etukäteen, olisiko siellä jokin tuollainen hirviöleipä, tai kuten yksillä synttäreillä, hampurilainen, jossa oli ketsuppia, juusto, suolakurkku, sipulia ja majoneesia - en ymmärtänyt yhtään, miten joku voisi syödä mokoman sekamelskan. Pelkäsin myös kermakakkuja ja limonadin kuplien tuntua suussa. Pelkäsin populaarimusiikin tuhoavan aivoni, kuten isä oli väittänyt uudemman populaarimusiikin tekevän. En halunnut tyhmistyä, koska maailma tuntui aika pelottavalta ja monimutkaiselta ja tuntui tärkeältä pysyä valppaana ja terävänä selviytyäkseen.

Pelkäsin naapurintätiä, joka työskenteli sairaanhoitajana ja tökkäsi paljaaseen pakaraani jotain tököttiä ampiaisen piston turvotettua koko raajan kauheaksi makkaraksi. Pelkäsin hänen kertoneen kaikille, että itkin kivusta, etten kyennyt piilottamaan kipua. Pelkäsin, mitä tapahtuisi, kun vanhemmat saisivat selville, että olin taas mennyt sairastumaan, ja salasin viimeiseen saakka olevani sairas kolisten kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa naama edellä esteeseen ratsastustunnilla ja miltei oksentaen yskänkohtauksen aikana koulun uimatunnilla, jolla en olisi edes halunnut olla (mutta en ollut vielä oppinut lintsaamaan - pari vuotta myöhemmin en sitten uinut enää ollenkaan; milloin minulla oli isän kiisselinkeittoa vastaan kirjoittama lupalappu, että olin muka pudonnut puusta ja tarvitsin lepoa, milloin olin itse tehtaillut virustulehduslupalapun ja milloin minulla oli aina tarpeen tullen kuukautiset - joita minulla ei oikeasti edes vielä ollut mutta mitäpä pienistä). Pelkäsin koulun käsitöitä - onnistuin pistämään sukkapuikon syvälle kämmeneeni ja koulun halvat paskalangat aukaisivat ihottumat verille. Pelkäsin unohtuvani taas haaveilemaan ja että siitä huomautettaisiin.

Pelkäsin kesäloman loppuvan joskus. Pelkäsin joululoman loppuvan joskus. Hiihtoloman. Pääsiäisloman.

Pelkäsin ettei elämä koskaan muutu ja pelkäsin sen muuttuvan.

Pelkäsin etten keksisi hyvää keinoa saattaa itseäni pois päiviltä. (En keksinyt mutta se ei haittaa: aikuisuus on niin paljon lapsuutta helpompaa, valoisampaa ja ihanampaa.) Pelkäsin että menisi monta vuotta ennen kuin keksisin tavan kuolla ketään satuttamatta, myöskään itseäni satuttamatta. Pelkäsin etten jaksaisi sinne asti vaan minut vietäisiin sitä ennen piipaa-autolla ja se tuhoaisi vanhempani henkisesti. Pelkäsin jokaista päivää paitsi lomilla. Pelkäsin vanhempien ystävien lasta, jota vanhemmat väittivät ystäväkseni ja joka julmisteli heti aikuisten silmien välttäessä. Pelkäsin pelata seurapelejä: pelkäsin hävitä, koska se tuntui kurjalta, ja pelkäsin voittaa, koska sain mummun vihat niskoilleni niin tehdessäni. (Lakkasin pelkäämästä tajutessani, että voin antaa tahallani mummun voittaa: hänellä oli hyvä mieli voittaessaan ja minulla oli hyvä mieli, koska tiesin, että oikeasti olisin voinut voittaa jos olisin halunnut.) Pelkäsin kadottavani sieluni asioihin joihin kiinnyin ja siksi annoin ne nopeasti eteenpäin.

Pelkäsin sitä aikuisuutta, jota varten laitettiin leluja ja kirjoja vintille. Aikaa, jolloin minulla olisi omia lapsia. Siihen ei koskaan liittynyt aikuisten puheessa sanaa ehkä. Sittenkun. Pelkäsin, että lasteni isä olisi kaamea juicyfruitin hajuinen poika koulusta, se jonka äiti aina halusi sipaista ja kehua nenääni mainiten hyvistä naimakaupoista. Pelkäsin, etten ehtisi päättää päiviäni ennen tuota alennustilaa koska en keksisi tarpeeksi hyvää metodia.

Pelkäsin umpisuolentulehdusta koska silloin ei voisi välttää lääkäriä eikä sairaalaa. Pelkäsin tilanteita, joissa puhuttiin harrastuksista koska en purjehtinut lasketellut mökkeillyt ja soittaminenkin oli silkkaa silmänlumetta. Pelkäsin, ettei ikinä olisi aikaa tehdä sitä, mitä halusin: halata ponia jossain niityllä, ilman mitään satulaa suitsia aikataulua tavoitteita.

Pelkäsin purukumin tukkivan suolistoni kun olin kielloista huolimatta päättänyt niellä sen isona klönttinä itsetuhoisuuden puuskassa. Pelkäsin ettei ystävä enää lähtisi kanssani ulos leikkimään hänen tehtyään parit oharit peräkkäin. Pelkäsin joutuvani ilman ystävää siihen lapsilaumaan, jonka täytyi tehdä kaikkea karmivan tylsän näköistä - pelata pallopelejä, kirkkistä tai muuta ryhmäkauheutta. Pelkäsin vanhempieni kuolevan auto-onnettomuudessa ja pelkäsin joutuvani jommallekummalle tädilleni josta minut epäilemättä naitettaisiin mahdollisimman pian johonkin karmivaan juicyfruittalouteen tai muuhun amerikkalaiseen hapatukseen (jossa epäilemättä kuunneltaisiin populaarimusiikkia jonkinlaisena lobotomiakorvikkeena) lapsentekokoneeksi. Pelkäsin kutisevani hautaan saakka.

Pelkäsin vanhempien olevan oikeassa siinä ettei ihmisiin voi luottaa paitsi ehkä sukulaisiin. (No ei tietenkään miespuoleisiin sukulaisiin, selvähän se. Paitsi isään. Mutta muuten.) Pelkäsin tulevani niin vanhaksi että minun pitäisi osata sanoa, mitä haluan tehdä ja pelkäsin, että siitä seuraa vaikeuksia, kun ilmoitan haluavani mieluummin kuolla kuin mennä naimisiin.

Pelkäsin unohtavani leikin ja lumon ja lintujen kielen, lehtikuusimetsikön pyhyyden, oman kehoni pyhyyden. (Pelkäsin turhaan: on asioita, joita ei voi unohtaa.) Pelkäsin käyväni samanlaiseksi kuin aikuiset, joiden elämä tuntui olevan käsisärkyä, selkäsärkyä, noidannuolta, hammasleikkauksia, iskiasvaivoja, jalkateräkipua, päänsärkyä, rahahuolia, lasten epäonnistuneesta kasvatuksesta syyllisyyden tuntemista, työkiirettä, ainaista väsymystä ja läskiällötystä.

Kun sisko syntyi, pelkäsin, että minun luullaan synnyttäneen siskon. Työnsin vaunuja ulkona synkkänä ja pelkäsin, että jos kieltäydyn vaunurallista, vanhemmat hylkäävät minut. Pelkäsin satuttavani siskoa koska oli öitä joina olisin halunnut yksinkertaisesti tukkia siskon suun tyynyllä lopullisesti - en kestänyt jatkuvaa itkua ja jatkuvaa valvomista, kukaan meistä ei oikein kestänyt sitä. Pelkäsin, että pahat ajatukseni jotenkin välittyisivät ja sisko joutuisi niiden takia vaikeuksiin. Pelkäsin, että ilot kuihtuisivat niin himmeiksi, etten enää tunnistaisi niitä. Että pyhyys katoaisi silkkaan väsymykseen.

Pelkäsin, että vanhempien vihaisina minusta huutamat asiat pitivät paikkansa paremmin kuin mikään tai kenenkään kehu tai ihastelu. Pelkäsin pilanneeni paitsi heidän elämänsä, myös jotenkin koko maailman tai ainakin kaiken, mihin koskin. Pelkäsin, etten keksisi ikinä tapaa hyvittää kaikkea aiheuttamaani kärsimystä. Nukkumaan mennessä pelkäsin kuolemista enemmän sitä, että heräisin seuraavanakin aamuna.

Tämä on lista pelkistä peloista. Voisin kirjoittaa myös listan iloista. Minulla on ollut mielestäni hyvä, iloinen lapsuus. En uskalla sanoa sitä tavanomaiseksi - en tiedä lapsista riittävästi väittääkseni niin. Mutta muistan kutakuinkin yhtä paljon iloja kuin pelkojakin. Kummatkohan määrittävät meitä enemmän, ilot vai pelot? Ehkä on kirjoitettava lista iloista aivan vain hahmotellakseen vastausta siihen kysymykseen.