lauantai 17. syyskuuta 2022

Lehtijuttu joka tuo muistoja mieleen

Luen ja muistan. 

(Jos sinulla ei ole Hesarin lukuoikeuksia, tässä tiivistelmä: Nuorille puhelin on statussymboli ja lukiolaisen puhelin voi maksaa jopa 1500 e. Kalliista puhelimesta saa kavereita ja puolestaan vääränmerkkisestä puhelimesta kettuilua.)

Olin kuvitellut, että aikakausi, jolloin itse kasvoin kohti aikuisuutta, 80-luvun ja 90-luvun taite, olisi ollut jotenkin superkaupallinen, superstatussymboloitu juppiaatteineen. Kävin yläastetta rikkaassa kaupunginosassa jossa meillä ei tarkemmin ajatellen ehkä olisi ollut varaa asua mutta jonne vanhempani olivat halunneet muuttaa jotta meillä lapsilla olisi "hyvät lähtökohdat". Koulussa nuoret olivat äärimmäisen merkkitietoisia. Jos ei ollut oikeanlaisia purjehduskenkiä purjehdusvenettä leviksiä baseballtakkia fritsuhuivia jne. jne. niin oli pelle. Minulla ei tietysti ollut oikeanlaista mitään. Etenkään eetosta: koko juttu tuntui jo nuorena niin typerältä, että panin tahallani hanttiin ja provosoin pukeutumalla Anttilasta ostettuihin halpisfarkkuihin ja vähän myöhemmin armeijan flanellisiin kalsareihin. Kun sitten tuli lama, jonka kai oletetaan traumoittaneen sukupolveni, se oli itselleni helpotus. Ainakin emotionaalisesti, koska puhuttiin siitä, miten edellisinä vuosina talous oli ylikuumentunut. Oli tyhjillään olevia liiketiloja ja vähän lannistunut ilmapiiri - sitä ymmärsin ja osasin suuntia siinä. Olkoonkin että isäni jäi työttömäksi ja makasi muutaman vuoden vain sohvalla tehden ristisanoja ja opetellen siivoamaan ja laittamaan ruokaa. (Onneksi vanhempani ovat absolutisteja, onneksi isä kuitenkin jaksoi jatkaa lenkkiensä juoksemista, onneksi meillä oli koira - moni asia olisi voinut mennä huonommin ilman näitä seikkoja.) Siinä vaiheessa olin jo paennut sieltä rikkaasta kaupunginosasta piireineen, ensin taidelukioon, sitten au pairiksi ja sen jälkeen yliopistoon. Näissä paikoissa ei ollut samalla tavalla ulkoista mittapuuta, joka olisi pitänyt pystyä täyttämään. Tai ainakaan ulkoisen mittapuun yksiäänistä diktatuuria. 

Kuvittelin, että tuosta typeryydestä olisi päästy jo irti. Ekokatastrofi, kaikanlaisen vasemmistolaisuuden isompi esiinnousu, tyylien moninaisuus, juppiajalle naureskelu. Mutta ei. Kun luen juttua, mietin, oliko juppiaikanakin tuo hirvittävä merkkidiktatuuri vain rikkaissa kaupunginosissa. Jos olisimme asuneet jossain, minne sosioekonominen asemamme olisi istunut paremmin, en olisi ehkä joutunut kokemaan koko paskasirkusta. Ilman sitä lukisin varmasti juttua neutraalimmin. Nyt suututtaa.

Lapset ja nuoret ovat niin alttiita kulutuskulttuurille ja mainonnalle. Ei heillä ole vielä useimmilla semmoisia ankkureita, joihin turvautuen voi kohauttaa hartioitaan konsumerismille ja rahalla aseman ostamiselle. Ja sitten mietin - ovatko monet aikuisetkaan tästä vapaita? Tarkoitan tätä: minulla on läheinen jolle on todella tärkeää, minkä merkkisiä hänen pöytänsä, maalinsa, vaatteensa jne. ovat. Joka joskus mainosti katsomaansa elokuvaakin niin, että sitä on ilo katsella, koska sen henkilöhahmot pukeutuvat samoihin merkkeihin ja sisustavat samoilla merkeillä, joita hekin suosivat.  Elokuva kertoi huumediilereistä. Tämä läheinen on jokseenkin kellokäyrän toista laitaa, tietysti, mutta ei ole ihan tavatonta sekään, että piirteen suhteen hillitymmillä aikuisilla omat suosikkimerkkinsä vaatteissa, kalusteissa, astioissa. Ja usein se on joku muu kuin pelastusarmeijan kirppis tai kierrätyskeskus. 

Vompsu kadotti takkinsa konferenssissa, jossa kävi. Kun hän viimein pääsi läpi konferenssihotellin puhelinpalveluun, hänelle kerrottiin kaikkien löytötavaroiden toimittamisesta sille firmalle, joka vastaa näistä tavaroista. Sinne ei pääse puhelimitse läpi, tietenkään, mutta netissä voi täyttää joitain euroja maksavan hakupyynnön lomakkeella. Lomakkeella kysyttiin, mikä on tavaran merkki. Miten joku voi tietää takkinsa merkin, ihmetteli Vompsu. Niin, sanoin, useimmat taitavat tietää. Vompsu totesi, ettei tiedä yhdenkään vaatteensa merkkiä. Niin, sanoin. Harvan vaatteeni merkin minäkään tiedän. Mutta semmoisessa todellisuudessa ne ihmiset elävät. Jossa takki ei ole vain muistoja paikoista, joissa se päällä on käyty, ja ajatuksista, jota takkiin on liittynyt, assosiaatioita sen väristä, leikkauksesta - vaan myös merkki, symboli järjestelmässä, johon meillä ei taida olla pääsyä. 

(Muistavatkohan, havainnoivatkohan nämä ihmiset samalla tavalla kuin itse tekee, muistaen jonkin ammoisen sitaatin kirjasta tai artikkelista, muistaen missä luki ne sanat ja miten ne kolahtivat? Varmasti, ajattelen, varmasti. Mutta voiko olla varma?)

Selväähän se, että kun Vompsu etsii takkiaan nettilomakkeella osaten sanoa ainoastaan sen olevan ruskea, tuskin sitä löytyy. (Netti on kyllä kätevä niiden osin kadonneiden sitaattien metsästykseen - ehkä koska muistaa niistä johtolankoja jäsennellymmin kuin tavaroista.) Vaan eipä tuo mitään - taskut olivat tyhjät ja takkikin saatu ilmaiseksi isältäni. Isäni on vielä sitä pula-ajan sukupolvea, joka saattaa alennusmyynneissä ostaa jotakin kahdeksankymmenen prosentin alennuksella, koska voivathan takit maailmasta loppua. 

Vakiokeskustelu äidin kanssa: Isällä olisi Vompsulle kassillinen vaatetta, saavatko tuoda. Välillä äiti dumppaa minulle huivejaan ja villatakkejaan, joita ei osaa käyttää. En ehkä osaisi itsekään, mutta merinot ja kasmirit otan aina vastaan, ihan sama, minkä värisiä ja kuinka kulahtaneita ja suuria. Vaatteitahan ne vain ovat ja minua palelee helposti. Omilla rahoillani näihin ei tietenkään olisi varaa. Eipä ollut äidilläkään minun iässäni. 

Mietin pienen sananvaihtomme jälkeen, millaista olisi asua ja elää jonkun merkkitietoisen kanssa. Se on tietysti ihan haihattelua, kukaan merkkitietoinen ei koskisi minuun onkivavallakaan, saati asuisi kanssani. Etenkään jos olisi erehtynyt puhumaan merkkiasioista ja olisin nauranut. Nauran usein, kun en oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida. Olen nauranut hautajaisissa, ensimmäisillä seksikerroilla jonkun kanssa, työhaastatteluissa ja niin edelleen. Todennäköisesti nauraisin, jos joku alkaisi selittää merkeistä tosissaan. 

Lehtijutusta tajuan, että menneeksi kuvittelemani maailma ja menneeseen takertuneeksi mieltämäni läheinen merkkikouhotuksineen ovatkin itse asiassa ihan tämän ajan juttuja. Olen vaan jo niin pihalla (ja ehkä aina ollutkin) etten ole huomannut koko mokomaa. On aina muuta ajateltavaa: miltä meditoidessa tuntuu, miltä savasanassa tuntuu dynaamisen harjoituksen jälkeen, kaikki nuo sanoja karttelevat tämät tässä, miten luontokato etenee, miten koostaa hyvä jatkumo seuraavan viikon dynaamisille tunneille, miten ratkaista joogahuoneen akustiikkaongelma (turvautumatta ostoasioihin), riittävätkö rahat yli talven, saammeko terassin revittyä ennen salaojafirman saapumista, miksi useimpia ihmisiä ei kiinnosta korona ilmiönä vaikka kyse lienee elinaikamme yhdestä suuresta tarinasta, kuinka nopeasti pahvilaatikkokypsyvästä tomaattivuoresta tulee taas säilöntäongelma ja niin edelleen. Miten tehdään reklamaatio aurinkopaneelien toimittajalle, joka väitti katollemme mahtuvan vain 17 paneelia, kun eilisten paneeliasentajien mukaan sinne mahtuu kuusi enemmän. (Joudumme tilaamaan lisää paneeleita sekä toisen invertterin, koska nykyinen on mitoitettu vain näille paneeleille. Ehkä silti ihan hyvä, taloudelliselta kannalta, että nykyinen paneelisetti jäi edullisemmaksi. Talvesta tulee vaikea.)

Sentään jotkin asiat ratkeavatkin: Soitin eilen entiselle vuokraisännälle ja hän pyysi anteeksi ettei ole maksanut vakuusrahojani takaisin vaikka tiesi, että meillä on kohta isot menot salaojaremontin alkaessa. Saan ne rahat nyt. Keskustelimme taas pitkään koronapolitiikasta, koulutuspolitiikasta ja sen sellaisesta. Entinen vuokraisäntä kertoi väsymysoireyhtymästään, jonka oli saanut pahan virustulehduksen päälle kahdeksankymmentäluvulla ja miten vaikeaa mistään oli saada apua, ja miten lopulta vasta avantouinti oli onnistunut herättämään kortisolivasteen. Kuuntelin. Ymmärrän taas asteen enemmän siitä, miksi he suojautuvat niin tarmokkaasti, että meidän koronasuojautumisemme vaikuttaa sen rinnalla sunnuntaipuuhastelulta. 

Nukuin huonosti kuten aina nuoruuden muistamisen jälkeen. Sen ajan muistaminen ja sen tajuaminen, että jotkut elävät siinä helvetissä edelleen, kuristaa kaulaa ja rintakehää. Tuntuu nurinkuriselta, että maailma on kippaamassa nurin pitkälti statushelvettien takia. Sen vielä jotenkin ymmärtäisi, että asiat menevät pieleen, koska jokin on niin hyvää ja ihanaa ja innostavaa, ettei huomaa sivuvaikutuksia. Mutta että asiat menevät pieleen, koska ei arvosta tätä tässä nyt, ja hamuaa nälkäisenä koko ajan jotain muuta, enemmän, uutta, kallista, harvinaista, erottuvaa. En oikein edes löydä sanoja sille, miten surullista se on. Tietysti on aika epäuskottavaa, että siellä statusportaikossa kiipeillessä se juttu tuntuisi helvetiltä. Minusta se tuntuu semmoiselta, koska en ole koskaan astunut sinne sisään. Ehkä se tuntuukin liukuportailta tai Vekkulan liikkuvilta askelmilta? Vähän samanlaiselta kuin se, mitä tunsi omasta kehostaan nuorena - että pystyy, näyttää hyvältä, kuohahdus siitä, jaksamatta edes sääliä niitä, joiden asiat olivat toisin? Nopeita kuohahduksia, jotka pitävät rytmissä? Huomaan, etten osaa oikein kuvitella. Yhtä vaikeaa kuin koettaa kuvitella, miltä tuntuisi ilahtua säiden viilentyessä, syksyn pimeiden saapuessa. Silti jollekin se on luonteva

Siitä, yläasteesta ja helvetistä irti kiemurtelemisesta, on niin kauan. Ja silti, niin vähän aikaa, selvästi, liian vähän, koska suutun lehtijuttua lukiessani ja sitten nukun huonosti, vaikka olisi juuri tilaisuus laskeutua viikkolepoon raskaan työviikon päätteeksi. 

Ei kommentteja: