Yöllä pointillistin syksyvastakohta, samettipaperinleikkaaja, on levittänyt työnsä näytille kotikulmille. Mustasta samettipäällystetystä paperista leikatut puunsiluetit, pensaansiluetit, koko kasvillisuus rikkaine muotoineen, piirtyvät valoa taittavia seiniä vasten, taivaan ylikylläistä preussinsinistä vasten, pilviä vasten, bussipysäkkejä vasten. Bussipysäkkien (kaksi rinnakkain, tien kummallakin puolen) valokioskeissa istuskeleviin ja seisoskeleviin ihmissiluetteihin on pastelliliiduin hieraistu aihio kukkamekkoa tai farkunsinistä, jotain mistä tunnistaa, etteivät nuo ulokkeet ole ihopoimua vaan vaatetta.
Harmaa syö taas, vähän mutta kuitenkin. Ja kehrää, ja herättää aamulla ja illalla tassulla naamaan läpäten. Ei se yleensä, mutta nyt kyllä. Sen on saatava huomionsa. Olemme luopuneet pakkosyötöstä melkein täysin, tarjoamme herkkuruokaa (ainoastaan mousse-nimikoidut kelpaavat) ja ammumme pillerit kurkkuun tablettiruiskulla. Harmaa väristää turkkiaan inhosta harvemmin ja vaikuttaa tyytyväisemmältä. Odotamme puhelimen soivan, odotamme eläinsairaalan kutsua tarkastukseen. Harmaa leikataan tai sitten ei. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä kivet munuaisissakin tarkoittavat. Virtsanjohtimista ja rakosta kivet kyllä saa pois, mutta entäs munuaiset? Olen varautunut kaikkeen. Eikä se tunnu enää niin pahalta nyt kun kissa vaikuttaa kivuttomalta ja elämänhaluiselta. Antibiootit ovat sammuttaneet tulehdusmuutokset virtsateissä.
Kulttuuria rummutetaan tiiviisti. Iskee keikkaväsymys. Olisi vaikka mitä. Olkoon. Niillä muutamalla keikalla, jonka käymme kuuntelemassa, ihastelen torvia. Ja laulavaa-soittavaa avioparia. Millaista olisi syntyä perheeseen, jossa vanhemmat osaavat iloita musiikissa? Jossa musiikki ei olisi kiistan aihe? Jossa olisi yhdessä tekemisen mahdollisuus? En osaa kuvitella, en ainakaan sillä tavalla, että pitäisin kuvitelmiani mitenkään realistisina.
Jalka kipeytyy uudestaan, varmaankin uniongelmien takia. Tuntuu kuin yksityiskohtien hyöky paiskautuisi vasten kehoa, joka yrittää tarrautua vierivään hiekkaan jalkojen alla, säilyttää käsityksen siitä, mitä on ylhäällä ja alhaalla, mikä ilmaa, mikä vedenalista. Särähdän hereille väsyneenä ja levottomana. Odotan, että tila tasaantuisi, mutta on kohtia, joissa itkettää. Itken asiakaspalvelijan roolissa hiljaisena hetkenä, pyyhin silmiä hupparin hihaan ja toivon, ettei tämä kaikki karkoita asiakkaita. Itken pyöräillessäni töistä kaupunkiin ostamaan pieniä herkkumoussepurkkeja kissalle. Itken vähän kun maksan ne. Melkein huomaamattomasti. Myyjä näyttää ärsyyntyvän.
Mitä sinulle kuuluu, kysyy työkaveri palaveriaamussa. No, vähän tällaista, sanon. Kolmas kerta puolen vuoden sisään kun matkallelähtöön on alle viikko eikä ole aavistustakaan siitä, pystynkö lähtemään. Työkaveri ei osaa sanoa tähän mitään. Nyt pystyisin lähtemään jalan puolesta, en täysipainoisesti mutta kuitenkin, mutten osaa sanoa, antaisinko itselleni anteeksi, jos kissa järkyttyykin ja menee huonommaksi. Ihan hyvin sinä voit lähteä, sanoo moni. Eiköhän se järjesty. Entä jos ei järjestykään? Entä jos jokin menee pieleen? Voisinko pitää pieleenmenemiset paremmin hallinnassa kotona? Mitä vastuu eläimestä oikeastaan pitää sisällään? Teenkö edelleen samaa kuin kymmenen täyttäessäni, kun minulta kysyttiin, haluanko lahjaksi pianon vai ponin, ja vastasin pianon, koska minun kävi niin sääliksi ponia, joka joutuisi kärsimään huonoudestani ja osaamattomuudestani sekä kaikista vastuuttomista taipumuksistani? (En halunnut pianoa, se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten silloin vielä osannut vastustaa kysymystä ja sanoa, että se on typerä kysymys, ja että sen voisi kysyä jotenkin muulla tavalla, vaikka niin, että onko jotain erityistä, mitä haluaisin.) Totta kai haluan matkalle. Pelottaa havaita, että on tahtoa ja jotain, jonka voisi leimata itsekkyydeksi. Onko kaiken sellaisen haluaminen, jota ei aivan välttämättä tarvitse, itsekästä? Vihaan itseäni laimeasti jo pelkästään siitä syystä, että ehkä uskaltaudun matkalle. Koetan antaa sen olla, mutta tietysti se vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni. Samalla minua raivostuttaa se, miten helposti muovailen elämääni katastrofien välttämistavoitteiden ympärille.
Pudotan avaimet hissikuiluun. Tai oikeastaan pitäisi varmaan kirjoittaa, että kuvittelen pudottavani avaimet hissikuiluun. En nimittäin tiedä. Tiedän, että tulen sisään rappuun avaimella, ja on yö, olemme koiran kanssa nähneet samettipaperipuita ja yöliikenteen odottajia, tai mistä minä tiedän, mitä koira on nähnyt, mukana se on kyllä ollut, tuhissut ja kiskonut, ja sitten otamme hissin ja kuvittelen jonkin hassun äänen ja ajattelen, että olenpa väsynyt, nukkua nyt noin keskellä päivää, tai siis työpäivän jälkeen, herätä yöllä, haluta nukkua lisää. (Edellisenä yönä sen sijaan uni on pakoillut.) Kotiovella kaksi avainta, kotioven avain ja ulko-oven avain, puuttuvat renkaasta. Rengas on vääntynyt kummalliseksi, voi helposti kuvitella, miten avaimet sujahtavat siitä pakosalle. Otamme hissin alas ja syynäämme eteismaton, kumimaton, oven ulkopuolisen kaistaleen ja lukon. Tai siis minä syynään, koira heiluttaa häntää ja koettaa hengailla mukana asiantuntevan oloisena. Ei avaimia missään. Kysyn, näenkö kenties unta. Sitten muistan äänen, jota olen kuvitellut päänsisäiseksi. Ehkä se onkin avainten ääni hissikuiluun pudotessa. Ei niitä muualtakaan löydy.
Pitää siis soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, voisivatko he antaa avaimet hissikuilusta. Mutta entä jos niitä ei löydy sieltä? Sanonko siinä tapauksessa, että sitten abduktioni meni puihin? Ja mistä sitten etsin avaimia? Taskuissakaan ne eivät olleet, eivätkä hissin lattialla. Ehkä ne löytyvät koiran turkista sitten kun joskus ehdin parturoida sen. Aikomus siihen on ollut vireillä kesäkuun alusta saakka, en vain ole käynyt toimeen. Ja sen sijaan, että raivaisin sille tilan kalenterista, olen ilmoittautunut sen tuhannen sortin keramiikkatiiviskursseille.
Palstakin pitää paketoida ja säilöä sato. Teen vastakorjatuista parsakaaleista, kesäkurpitsasta ja pensaspavuista vihreää currya nuudelien kera. Kummat vibat siitäkin tulee: eikö vain heti nouse mieleen se, miten monesti saa kuulla syyllistystä siitä, miten asioita turhaan maustetaan, kun ne olisivat parhaimmillaan ihan vain höyrytettyinä, oliiviöljyn ja suolaripauksen kera. No, ovat ne hyviä niinkin. Mutta pidän vihreästä thaicurrysta vielä enemmän ja aivan rapsahtavan tuoreet itse viljellyt kasvikset tekevät siitä vielä asteen verran parempaa. Siitäkään huolimatta en osaa täysin riistäytyä irti siitä, että monen mielestä teen väärin käyttäessäni tuoreet kasvikset niin. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen itse viljellyt ne, ne jos mitkä ovat päätösvallassani. Ja kasvien ravinnoksi käyttämiseen liittyvä moralismi kuulostaa aivan urpolta. Silti on jotenkin paha mieli siitä, että moisia lausuntoja esitetään. Kuten kirjoitin: toisaalta peräisin oleva itseviha vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni, ja heidän paheksuntansa jaksaa huolestuttaa minua, koska... koska mitä? En tiedä. Mutta huolestun.
Keskiviikkona lähden Budapestiin tai sitten ei. Lohi leikataan tai sitten ei. Rahat riittävät tai sitten ei. Jalka kestää hierontojen tihentämisen kolmeen työpäivään viikossa tai sitten ei. Avaimet löytyvät hissikuilusta tai sitten ei. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.
Harmaa syö taas, vähän mutta kuitenkin. Ja kehrää, ja herättää aamulla ja illalla tassulla naamaan läpäten. Ei se yleensä, mutta nyt kyllä. Sen on saatava huomionsa. Olemme luopuneet pakkosyötöstä melkein täysin, tarjoamme herkkuruokaa (ainoastaan mousse-nimikoidut kelpaavat) ja ammumme pillerit kurkkuun tablettiruiskulla. Harmaa väristää turkkiaan inhosta harvemmin ja vaikuttaa tyytyväisemmältä. Odotamme puhelimen soivan, odotamme eläinsairaalan kutsua tarkastukseen. Harmaa leikataan tai sitten ei. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä kivet munuaisissakin tarkoittavat. Virtsanjohtimista ja rakosta kivet kyllä saa pois, mutta entäs munuaiset? Olen varautunut kaikkeen. Eikä se tunnu enää niin pahalta nyt kun kissa vaikuttaa kivuttomalta ja elämänhaluiselta. Antibiootit ovat sammuttaneet tulehdusmuutokset virtsateissä.
Kulttuuria rummutetaan tiiviisti. Iskee keikkaväsymys. Olisi vaikka mitä. Olkoon. Niillä muutamalla keikalla, jonka käymme kuuntelemassa, ihastelen torvia. Ja laulavaa-soittavaa avioparia. Millaista olisi syntyä perheeseen, jossa vanhemmat osaavat iloita musiikissa? Jossa musiikki ei olisi kiistan aihe? Jossa olisi yhdessä tekemisen mahdollisuus? En osaa kuvitella, en ainakaan sillä tavalla, että pitäisin kuvitelmiani mitenkään realistisina.
Jalka kipeytyy uudestaan, varmaankin uniongelmien takia. Tuntuu kuin yksityiskohtien hyöky paiskautuisi vasten kehoa, joka yrittää tarrautua vierivään hiekkaan jalkojen alla, säilyttää käsityksen siitä, mitä on ylhäällä ja alhaalla, mikä ilmaa, mikä vedenalista. Särähdän hereille väsyneenä ja levottomana. Odotan, että tila tasaantuisi, mutta on kohtia, joissa itkettää. Itken asiakaspalvelijan roolissa hiljaisena hetkenä, pyyhin silmiä hupparin hihaan ja toivon, ettei tämä kaikki karkoita asiakkaita. Itken pyöräillessäni töistä kaupunkiin ostamaan pieniä herkkumoussepurkkeja kissalle. Itken vähän kun maksan ne. Melkein huomaamattomasti. Myyjä näyttää ärsyyntyvän.
Mitä sinulle kuuluu, kysyy työkaveri palaveriaamussa. No, vähän tällaista, sanon. Kolmas kerta puolen vuoden sisään kun matkallelähtöön on alle viikko eikä ole aavistustakaan siitä, pystynkö lähtemään. Työkaveri ei osaa sanoa tähän mitään. Nyt pystyisin lähtemään jalan puolesta, en täysipainoisesti mutta kuitenkin, mutten osaa sanoa, antaisinko itselleni anteeksi, jos kissa järkyttyykin ja menee huonommaksi. Ihan hyvin sinä voit lähteä, sanoo moni. Eiköhän se järjesty. Entä jos ei järjestykään? Entä jos jokin menee pieleen? Voisinko pitää pieleenmenemiset paremmin hallinnassa kotona? Mitä vastuu eläimestä oikeastaan pitää sisällään? Teenkö edelleen samaa kuin kymmenen täyttäessäni, kun minulta kysyttiin, haluanko lahjaksi pianon vai ponin, ja vastasin pianon, koska minun kävi niin sääliksi ponia, joka joutuisi kärsimään huonoudestani ja osaamattomuudestani sekä kaikista vastuuttomista taipumuksistani? (En halunnut pianoa, se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten silloin vielä osannut vastustaa kysymystä ja sanoa, että se on typerä kysymys, ja että sen voisi kysyä jotenkin muulla tavalla, vaikka niin, että onko jotain erityistä, mitä haluaisin.) Totta kai haluan matkalle. Pelottaa havaita, että on tahtoa ja jotain, jonka voisi leimata itsekkyydeksi. Onko kaiken sellaisen haluaminen, jota ei aivan välttämättä tarvitse, itsekästä? Vihaan itseäni laimeasti jo pelkästään siitä syystä, että ehkä uskaltaudun matkalle. Koetan antaa sen olla, mutta tietysti se vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni. Samalla minua raivostuttaa se, miten helposti muovailen elämääni katastrofien välttämistavoitteiden ympärille.
Pudotan avaimet hissikuiluun. Tai oikeastaan pitäisi varmaan kirjoittaa, että kuvittelen pudottavani avaimet hissikuiluun. En nimittäin tiedä. Tiedän, että tulen sisään rappuun avaimella, ja on yö, olemme koiran kanssa nähneet samettipaperipuita ja yöliikenteen odottajia, tai mistä minä tiedän, mitä koira on nähnyt, mukana se on kyllä ollut, tuhissut ja kiskonut, ja sitten otamme hissin ja kuvittelen jonkin hassun äänen ja ajattelen, että olenpa väsynyt, nukkua nyt noin keskellä päivää, tai siis työpäivän jälkeen, herätä yöllä, haluta nukkua lisää. (Edellisenä yönä sen sijaan uni on pakoillut.) Kotiovella kaksi avainta, kotioven avain ja ulko-oven avain, puuttuvat renkaasta. Rengas on vääntynyt kummalliseksi, voi helposti kuvitella, miten avaimet sujahtavat siitä pakosalle. Otamme hissin alas ja syynäämme eteismaton, kumimaton, oven ulkopuolisen kaistaleen ja lukon. Tai siis minä syynään, koira heiluttaa häntää ja koettaa hengailla mukana asiantuntevan oloisena. Ei avaimia missään. Kysyn, näenkö kenties unta. Sitten muistan äänen, jota olen kuvitellut päänsisäiseksi. Ehkä se onkin avainten ääni hissikuiluun pudotessa. Ei niitä muualtakaan löydy.
Pitää siis soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, voisivatko he antaa avaimet hissikuilusta. Mutta entä jos niitä ei löydy sieltä? Sanonko siinä tapauksessa, että sitten abduktioni meni puihin? Ja mistä sitten etsin avaimia? Taskuissakaan ne eivät olleet, eivätkä hissin lattialla. Ehkä ne löytyvät koiran turkista sitten kun joskus ehdin parturoida sen. Aikomus siihen on ollut vireillä kesäkuun alusta saakka, en vain ole käynyt toimeen. Ja sen sijaan, että raivaisin sille tilan kalenterista, olen ilmoittautunut sen tuhannen sortin keramiikkatiiviskursseille.
Palstakin pitää paketoida ja säilöä sato. Teen vastakorjatuista parsakaaleista, kesäkurpitsasta ja pensaspavuista vihreää currya nuudelien kera. Kummat vibat siitäkin tulee: eikö vain heti nouse mieleen se, miten monesti saa kuulla syyllistystä siitä, miten asioita turhaan maustetaan, kun ne olisivat parhaimmillaan ihan vain höyrytettyinä, oliiviöljyn ja suolaripauksen kera. No, ovat ne hyviä niinkin. Mutta pidän vihreästä thaicurrysta vielä enemmän ja aivan rapsahtavan tuoreet itse viljellyt kasvikset tekevät siitä vielä asteen verran parempaa. Siitäkään huolimatta en osaa täysin riistäytyä irti siitä, että monen mielestä teen väärin käyttäessäni tuoreet kasvikset niin. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen itse viljellyt ne, ne jos mitkä ovat päätösvallassani. Ja kasvien ravinnoksi käyttämiseen liittyvä moralismi kuulostaa aivan urpolta. Silti on jotenkin paha mieli siitä, että moisia lausuntoja esitetään. Kuten kirjoitin: toisaalta peräisin oleva itseviha vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni, ja heidän paheksuntansa jaksaa huolestuttaa minua, koska... koska mitä? En tiedä. Mutta huolestun.
Keskiviikkona lähden Budapestiin tai sitten ei. Lohi leikataan tai sitten ei. Rahat riittävät tai sitten ei. Jalka kestää hierontojen tihentämisen kolmeen työpäivään viikossa tai sitten ei. Avaimet löytyvät hissikuilusta tai sitten ei. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti