Tuomiopäivän tuhonäätä ei piittaa puolukoista eikä äiti räikeästä huivista

Hoivabuddha Laguunalla on toinenkin nimi. Se on tuomiopäivän tuhonäätä. Tämä nimi vastaa koiran näkemystä kissasta, joka ensin stalkkasi, sitten löi perseelle ja nykyään istuu noin millimetrin päässä koiran ruokakupista tämän syödessä uhkaavasti muristen. Mitäpä tässä, ihan sattumalta se tuhonäätä siinä istuu. Ei sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, että jos koiran naama hiemankin irtoaa ruoasta, kissan naama puikahtaa tilalle ahmimaan.

Kun täällä tuhotaan jotain, on syyllinen yleensä selvillä: näätä Laguuna. Se rakastaa romputtaa vessapaperirullan auki, pudottaa tavaroita pöydiltä, kaataa kukkaruukkuja, vaania Zenonia ja koiraa, pihistää kaikkea suussa kannettavan kokoista (kuten villasukkahousut) ja raahata saaliinsa vaivihkaa yläkertaan, jonne kinostuu näädän kätkökasoja. Sen toimijuus taitaa olla vahvempaa kuin meidän kenenkään muun. 

Edes ulkona möyrivät työkoneet eivät sitä jaksaneet masentaa kuin päivän, pari. Nyt se ammentaa voimia siitä, että kaikki me muut olemme metelistä jotenkin lanassa. Sen suhteellinen asema on vahvistunut. 

Tänään aamulla Vompsu yritti asemoida puuronsa vessakäynnin ajaksi turvaan niin, ettei tuhonäätä pääsisi sitä lärpättämään. (Sanonta kuumaa puuroa kiertävästä kissasta ei selvästikään pidä paikkaansa - tämä eläin ei ainakaan vaivaudu mitään kiertelemään vaan iskee kiinni heti kun siihen avautuu mahdollisuus.) Nauroin kuullessani esteistä - ikään kuin Laguunaa pitelisivät. Eivätkä pidelleetkään. Niin että kun Vompsu palasi vessasta, istui kissa postimerkin kokoisella vapaalla tasolla puurokulhon vieressä ja veti puuroa kaksin tassuin. Puolukat oli ensin heitetty helvettiin puuron päältä. Tai siis lattialle mutta näinä päivinä se muistuttaa helvettiä. Salaojaremontti tarkoittaa, että sisään vaelletaan aina hiekka- ja muta-aavikon ylitse. Kaikkalla on hiekkaa ja mutaa. Ajattelin siivota vasta kun urakka on ohi, koska toistaiseksi ilo siitä jäisi aika lyhyeksi. 

Eilen juttelin toisen näädän kanssa puhelimessa, nimittäin äitini. (Hänen habituksensa on kovin samanlainen kuin Laguunan ja välillä ajattelen, että alitajuisesti valikoin kissoja, jotka muistuttavat äitiäni: pyöreä naama, piskuinen maatiaismallinen vartalo, valtavasti energiaa ja toisaalta lämmintä hoivaa sen takaamana.) Äidin kaihi leikattiin molemmista silmistä toissapäivänä. Ajattelin tietysti toistuvasti leikkauspäivänä äitiä sairaalassa ja kurkkua kuristi, vaikka kuinka stoalaisesti koetinkin muistuttaa, ettei se äidin sairaalassaolo itse asiassa kuulunut vastuualueeseeni millään tavalla. Soitin vasta eilen, koska leikkauksissa annettaan voimakkaita rauhoittavia ja kipulääkkeitä ja nehän väsyttävät. Uni on kuitenkin paras toipumisen tae, en halunnut sitä häiritä. Äiti näkee objektit vasta epämääräisinä hahmoina. Silmät vuotavat ja vetistävät. Mutt värit hän näkee taas ja oli saanut pienehkön sokin mennessään ottamaan takkiaan. Sen hihasta oli löytynyt todella ruman räikeän värinen huivi, joka ei tuntunut ollenkaan hänelle itselleen kuuluvalta. Myöhemmin illalla hän oli peilistä nähnyt sumeasti hahmonsa koettaessaan tiputtaa silmiin kipu-, kortisoni- ja kosteutustippoja. Hahmolla oli järkyttävän räikeän punainen tukka, ihan eri värinen kuin ennen leikkausta. Ylipäänsä, sanoi äiti, maailman värit muuttuivat. Kaikki ei enää ollut rusehtavaa! Koetin sanoa mahdollisimman pehmeästi, että niin no, toki minä huomasin jo joitain vuosia sitten äidin alkavan rakastaa semmoisia väriyhdistelmiä ja kuvioita, joita mummot ja pikkulapset rakastavat: suunnattoman räikeitä värejä, isoja selviä kuvioita. Ja olin ihmetellyt sisimmässäni, mikä ihme on se voima, joka saa mummoikäiset rakastamaan näitä räiksyleitä kuoseja. No, nyt minulla on vastaus: vanhuusiän kaikin vaikutus värien havaitsemiseen. Sanoin äidille, että hänen huulipunakokoelmansa saattaa kokea muutoksen, sen verran räikeitä värejä hän on niissä viime aikoina harrastanut. Ai kauhea, huokaa äiti. Hän oli vain halunnut edes jonkin pienen raikkaan kirkkaan pilkahduksen tylsään ruskeaan maailmaan! (Äitiä patistettiin kaihileikkaukseen jo kolme vuotta sitten mutta hän sinnitteli tänne saakka uskotellen kai pysyvänsä nuorempana, jos tuommoisia vanhuuden merkkejä ei joutuisi suorittamaan.)

Selittämättä jäävät enää ne nuoremmat naiset, jotka rakastavat noita ärjäkän räikeitä värejä huulipunissaan ja tunikoissaan. Mutta ehkä heidänkin näkönsä on heikompi? Työkkärissä töissä ollessani hämmästyin tajutessani, miten moni ei näe tietokoneelta juuri mitään, jos kirkkaus on matalin mahdollinen. Minulle taas suurempi kirkkaus tuntuu siltä kuin pään läpi iskettäisiin vaarnoja. Huvittavin tilanne oli, kun siellä avokonttorissa olin säätänyt lempipaikkani (mahdollisimman kaukana loisteputkista) monitorin asetukset niin että kirkkaudet ja kontrastit olivat pienimmät mahdolliset, ja sitten yksi aamu minulla oli aamulla esitys ja saavuin avokonttorin puolelle vasta myöhemmin ja paikka olikin juuri varattu - kollega siellä oli saada kohtauksen, kun hänen näköaistillaan vaikutti siltä, että monitori oli rikki. Minä tietysti näin siinä ihan tavanomaisesti avausruudun maiseman sisäänkirjautumisriveineen, mutta hän näki vain pimeyden. Säädin kirkkaudet hänelle sopiviksi ja sitten siirryin toiseen koneeseen säätämään - työtoverin sanoin sabotoimaan - sen näytön asetuksia semmoisiksi, että työnteko voisi olla siedettävää. (Mukavaahan se ei avokonttorissa voi olla. Liikaa valoja, liikaa ihmisiä, liikaa ääniä, aivan kuin koulussa aikanaan.) Kollega oli minua nuorempi. Hänen puhuttuaan asiasta toisille useampikin ihminen tuli ihmettelemään, miten muka näen mitään niin pimeältä näytöltä. Koska tein työttömyysturvalausuntoja heitä nopeammin, he joutuivat uskomaan, että taidan kuitenkin siltä nähdä ihan hyvin kaiken tarpeellisen. 

(Sama äänien kanssa - kun minulta mitattiin kuulo kymmenisen vuotta sitten, kuulin semmoisia ääniä joita ei pitäisi enää kouluiässäkään kuulla. Kuulen junassa matkustaessani monien korvanappimelodioiden kakofonian useamman penkinkin päästä ja ihmettelen, miten kovalla ihmiset musiikkejaan kuuntelevat. Mutta varmaan se on heille sopiva, ei kova. Varmasti heistä ei tunnu siltä, että vaarnoja hakataan korvista sisään. Meneväthän ihmiset vapaaehtoisesti konsertteihinkin ja näin, kääntävät itse sen volanappulan sellaiselle tasolle, joka minulle olisi kidutusta, ja huutavia ihmisiä pidetään jotenkin reippaina. Yleisin äänipalautteeni toisille on, että ei tarvitse huutaa, en ole kuuro. Olen oppinut puhumaan kovaa nyt opettaessani, ei siinä mitään, eli osaan itsekin huutaa. Mutta en käyttäisi sitä kahdenkesken tilanteessa. Liikuntasali ja kaksinkeskustelu ovat erilaiset tilanteet. Ihmiset, jotka eivät tee eroa näiden välille, jaksavat hämmentää. Ehkä sellaiseksi kasvaa, jos pitää aina kahdenkeskisessäkin huutaa taustaradion tai taustateeveen päälle? Tai jos oma tärkeä ihminen ei kuule hyvin?)

Vanheneminen tapahtuu kaikille. Niinpä sanoin eilen illalla Vompsulle ennalta, että siinä vaiheessa kun alan raahata kotiin räikeitä vaatteita, pöytäliinoja ja niin edelleen, voisiko hän ystävällisesti ja sinnikkäästi paimentaa minut silmälääkäriin, koska todennäköisesti minulla on silloin kaihimuutokset päällä. Etenkin jos tuon jotain kirkkaanpunaista ja fuksiaa ja tummanlilaa ja sähkönsinistä, on aihetta epäillä havaintoavaruuteni muuttuneen radikaalisti. Korostin Vompsulle, että operaatiopelkoisena todennäköisesti itse vähättelen ja selittelen asiaa pois aivan viimeiseen saakka (aivan kuten äitikin, joka kovasti korostaa, ettei operaatio lainkaan jännittänyt, olkoonkin että hän halusi puhua siitä aika paljon; ihminen voi huijata itseään todella hyvin ja mikäs siinä, kunhan asiat kuitenkin lopulta hoidetaan). (Minun on helppoa tunnistaa äidin huijaus koska huijasin itseäni samalla tavalla vuosikaudet. Enkä suoraan sanottuna ole ihan varma, kumpi on autuaampi tila, huijattu vai pelkonsa tunnistava. Jälkimmäinen on toki mukavampi lähipiirin kannalta. Paitsi niiden, jotka ovat allergisoituneet toisten peloille. Ja heitä, kuten olemme pandemiassa saaneet huomata, on todella paljon!)

Saa kyllä olla onnellinen, jos elää kaihileikkausikään saakka. Lahjahan se olisi. En tiedä, uskonko sellaiseen mahdollisuuteen. Yksi tuttava kuoli tässä juuri istualleen nojatuoliinsa. En osaa kuvitella, miltä hänen vaimostaan tuntuu.