Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.
Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.
Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".
Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.
Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)
Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.
Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.
Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.
Tekstit
お昼寝ロード
21 tuntia sitten
2 kommenttia:
Hmm jännä juttu: minultakin on jäänyt hyasintti ostamatta, ja yleensä ostan 1. aina näihin aikoihin. Ja AINA lilan. :) Jotenkin sen vaan kuuluu olla lila.
Mietin tuota parisuhdetilannettanne: onko teillä jonkinlainen 'sopimus' V:n kanssa, siis siitä kuinka sellainen suhde toimii, jossa sallitaan muut ihastukset ja suhteetkin? Saan sellaisen kuvan, että ainakaan suhteenne F:n kanssa EI horjuta tuota perusturvaa taustalla, sitä perusolemista. Mutta tässä V:n suhteessa on nyt JOTAIN, joka sen horjuttaa? Mietin miksi... miten..
Toivoisin joskus osaavani/pystyväni esim. huutamaan suoraa huutoa vaikkapa ihmissuhdetuskan takia. Mutta en pysty.. :( Korkeintaan vain vikisen. Yleensä ei sitäkään. Ja jos itken, niin tunnen itseni naurettavaksi kun nenä juoksee ja henki kulkee puuskittain. Miksi vahvoissa tunteissakin on ainakin mulla sellainen kirottu itsetietoisuus mukana? :( Äh.
Olen samaa mieltä tuosta lilasta! Kyllä, lila sen kuuluu olla. :)
Ei meillä ole mitään sopimusta. Hetki kerrallaan mennään vaan. Ja ei, kyllä suhteeni Fauniin heitti Vompsun maailmasta ison osan perusturvaa pois, ja nyt hän oikeastaan vasta saanut sitä kunnolla takaisin. Mutta ei se ehkä ole niin ihmeellistä, se on jotakin, joka lymyää minusta parisuhteessakin taustalla ja suuntaa tekemistä ja olemista näkymättömästi, saa takertumaan ja sulkemaan silmänsä yhdeltä sun toiselta asialta, ihan huomaamatta. Ja sen hahmottaa usein vasta erotessa. Tämä on mielenkiintoinen tilanne, koska saamme tavallaan erota toisistamme eroamatta. Tai jotain sinne päin. :) Ja kyllä suhde Fauniinkin aika tavalla söi omaa perusturvallisuuttani, koska pelkäsin, että kaikki vaan suuttuvat minulle tuhannen tulimmaisesti ja jään todennäköisesti yksin ja kaikki vihaavat minua. (Raskas kuvitelma, en haluaisi olla sillä lailla vihattu.) Ja pelkään sitä edelleen, mutta olen jo enemmän sinut tuon pelon kanssa, hyväksynyt enemmän sen, että jos joku alkaa vihailla minua, se on pitkälti hänen päätöksensä ja oikeutensa. Ja että minun vallassani on lähinnä se, koetanko elää niin, etten suututa, vai en. Ja että kaiken sen jälkeen, mitä olen lukenut lähestymis- ja välttämistavoitteista, en oikein pidä hyvänä ajatusta, että muovaan käyttäytymistäni ja ratkaisujani välttämistavoitteiden mukaisesti (vältän mahdollisuutta, että minulle voitaisiin suuttua) kun olisihan noita arvokkaamman tuntuisia lähestymistavoitteitakin (esim. koettaa kuunnella paremmin olojaan ja tuntojaan ja kommunikoida tarkemmin ja avoimemmin ja koettaa hyväksyä se, mitä minua kohtaan tunnetaan).
Enpä tiedä, minusta tuntuu, että perusturvallisuus voi itse asiassa nyt PAREMMIN kuin ennen, mutta erilaiselta tämä tuntuu. Kunhan vain saisin pidettyä aisoissa vanhan pakene paikalta -onglemanratkaisumallini. ;) Luulen kyllä, että nyt onnistun siinä, koska olen siitä niin tietoinen.
Ehkä huutamista voisi harjoitella esim. venytysten tai joogan yhteydessä? Suu ja silmät apposen ammollaan huutaminen esim. laukaisee niskarusetin jännitykset ainakin minulla (ne samat jotka aiheuttavat usein jännityspäänsärkyjä) paremmin kuin mikään yksittäinen venytys... VOmpsu on oppinut improteatterissa ilmaisemaan hätää ja vihaa voimakkaammin ja se näyttää tehneen hänelle hyvää, mikäli osaan yhtään asiaa arvioida.
Lähetä kommentti