Vihellystä ja sivuaskelia

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monena päivänä siitä, miten rauha on laskeutunut ja levottomuus työntynyt sivuun samalla kun olen uteliaana liikkunut tässä uudessa tilassa ja asemassa. Olen potenut lievää harmia siitä, että ehkä joku ajattelee minun räytyvän sydänsuruissa ja peloissa, kun niin ei lainkaan ole. Nimittäin Vompsun juttu ehti edetä fyysiselle asteelle ennen kuin hän ehti vaatia tapaamista ja uuden läheisyyden myötä kävi selväksi, ettei se hänen ihastuksensa tahdo tavata meitä, mikä on minustakin ihan ymmärrettävä kanta. Miksi ihmeessä, nimittäin. Eihän hän meidän kanssamme makaa.

Pidän tästä tilasta, tästä joulukuun viipyilevästä tulemisesta. Ainoa mutta on opiskelun ja muutaman työn aikaansaama kiire ja väsymys, joka painaa olemistani vielä tämän viikon ja on tähän mennessä estänyt minua istumasta ja kirjoittamasta. Kotiin päästyäni olen joka ilta ollut vain niin tyhjiin puristettu kaikesta vaativasta ja suoritetusta, etten ole kyennyt, ja olen lähtenyt aamuisin niin aikaisin, etten ole aamuisin kerinnyt ennen lähtöä kirjoittaa, ja toisaalta, olen nukkunut kokonaisia öitä enkä ole valvonutkaan kirjoittaen. Huomenna on syksyn raskaimmaksi lopulta osoittautuneen kurssin lopetus, jonka suullisessa kuulustelussa toimin puheenjohtajana. Meinasin aluksi sanoa ryhmän minut rooliin halutessa, että hei, en mä pysty tuohon nyt, koska mieheni on rakastunut toiseen ja vaikka ajattelenkin sen olevan lopulta hyväksi kaikille osapuolille eikä keltään pois, niin toistaiseksi uin vielä jossain shokkilätäkössä enkä osaa ajatella kuin sellaisia käytännön kysymyksiä kuin että mitä käy, jos hän muuttaa pois ja haluaa eron, ja asunnon vuokrasopimus on kuitenkin huhtikuulle saakka, miten rahani riittävät ensi keväänä, pitääkö minun täysin keskeyttää opinnot sitten ja niin edelleen. Mietin tämän sanomista kymmenesosasekunnin ja sanoin sitten, että okei, jos te haluatte, voin kyllä olla peejiinä, vaikka minusta tuntuukin, etten ymmärrä tällä erää yhtään mistään yhtään mitään.

Paitsi että ymmärrän yhden seikan: ymmärrän, miten olin välillä dekonstruktion kanssa niin eksyksissä enkä ymmärtänyt sen punaista lankaa. Onhan sekin sentään jotakin. Ja kun löysin punaisen langan, tai ainakin ymmärrettävältä kuulostavan pätkän sitä, tiesin saman tien senkin, etten pysty ehkä enää kuulemaan puhetta dekonstruktiivisesta lukemisesta samalla tavalla kuin ennen. Että ajattelen sitä kummallisesti samanaikaisena yrityksenä kurottaa transsendentaaliseen ja olla kurottamatta. Ja tämä ymmärrys asettaa minut rauhalliseen tilaan.

Olen kutonut kohta valmiiksi pitkät keväänvihreät säärystimet. Olen sommitellut huomisen puheenparret. Olen kävellyt koiran kanssa ja ihmetellyt päivien kulua, syksyn katoamista opintoihin. Monet odottavat lumentuloa ja pakkasia, minä odotan jo kevättä ja kesää.

Hyväntuulisena, hyväntahtoisena, kummallisen vakaana kahden repivän viikon jälkeen. Jotenkin haikeana, viheltelevänä.

En ole vielä kerinnyt ostaa hyasinttia, mutta huomenna koetan keretä. Huomenna menemme katsomaan joukolla näytelmää Hannah ja rakkaus. Toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmän huomenna ja sen jälkeen. On niin paljon, mitä olen miettinyt kävellessäni, kuunnellessani ja keskustellessani. Ja unohdan niin nopeasti.