Kauheudesta

Huvittavat vähäsen kaikenlaiset itselle vieraat kauhut. Ja omatkin.

 

Puutarharyhmissä on taas lehtokotilokauhu valloillaan, ja jaetaan yhden jos toisenkinlaisia vinkkejä siitä, että ja miten voi MITÄÄN kasvattaa, VAIKKA pihassa olisikin kotiloita. Kun on itse kasvatellut asioita vain kotilollisissa paikoissa, kauhu siitä, että syökö ne kaiken ja voiko yhtään mitään kasvattaa, tuntuu jotenkin, no, ehkä vähän hassulta. En osaa edes kuvitella, millaista olisi viljellä jotain kotilottomalla alueella. Kai sielläkin on sitten kuitenkin peltoetania, jotka osaavat olla ihan samalla tavalla nälkäisiä olentoja? (Niitä on musta vielä vaikeampi poistaa syötävästä massasta, kotilot sentään tuntuvat kovina mohkuroina, niin ne huomaa helpommin.) Jotenkin tekisi mieli kirjoittaa, että kuulkaa, kyllä täällä kotiloalueillakin on muutakin kuin paljaaksi kaluttu maa, mutta en taida jaksaa. Kunhan huvitun. Kotilot ovat kuitenkin aika iisejä verrattuna siruetanoihin, ja niidenkin kanssa onnistutaan selvästi elämään monessa paikassa, joskin toki sakset tanassa.

Ja tulee mieleen yksi ammoinen kaveri, joka pitkään himmaili meillä vierailemista, aina tuli jokin yllättävä este. Sitten kun hän viimein tuli oikeasti kylään, sieltähän purkautui esiin tarina, että ei hän ollut nähnyt yhtään narkkareita matkalla. Asuimme silloin Kalliossa, Torkkelinmäellä, ja siellä oli silloin ihan rauhallista, jos ei alkoholia lasketa. (Mutta jopa täällä kylillä näkee välillä jonkun jurrissa, joskin toki tosi tosi harvoin.) Selvisi, että häntä oli pelottanut ihan hurjasti käydä Kalliossa, ja että hän tosiaan oli tsempannut ja jänistänyt vuoroin kuukausikaupalla ennen kuin sai itsensä vakuutettua siitä, että varmasti Kalliossa on kunnon ihmisiäkin, koska asuimmehan mekin siellä emmekä olleet narkkareita. Kerran käytyään hän uskaltautui useamminkin, mutta aina se oli selvästi jotenkin vähän jännittävää.

Omat kauhut taas, niin. Niitä voi tietyllä tapaa pitää vähän huvittavina, mutta sitten toisella tasolla ne kyllä jaksavat jauhaa sitä samaa virttä, ilmeisesti varhaislapsuudesta hautaan saakka. Kuten: Pyörällä voi kaatua, pyörän runko voi hajota alta, joutuu sairaalaan, saattaa purra kielensä poikki. Joka ikinen kerta, kun pyöräilen, pääni tarjoaa nämä visiot. Silti pyöräilen talvisinkin. Jäällä voi liukastua, joutua sairaalaan, purra kielen poikki. (Selvästi tarina kielensä poikki puraisseesta serkusta, joka oli loukkaantunut ihan omaa syytään, mitäs oli juossut, on syöpynyt mieleeni peruskauhuksi. Meni vuosikymmeniä oppia rentouttamaan kieli, jota olin koettanut suojella sitä jännittäen koko valveillaoloajan.) Onneksi sentään jotkin kauhut ovat hellittäneetkin, kuten hukkumiskauhu, joka hellitti kolmikymppisenä riittävällä määrällä vesijuoksualtistusta - vesijuoksuvyö päällä ei pysty hukkumaan, vaikka miten yrittäisi, ja jopa sitkeä pääni ymmärsi sen, ja siitä hukkumattomuusoletus siirtyi ihan itsekseen uimiseen ja jopa sukeltamiseen, joissa kyllä, loogisesti ajatellen, pystyisi hukkumaan, mutta eipä sitä kauhua vaan enää tule, joten eiväthän ne kauhut kovin loogisia ole. Tai ylösalaisinjoutumiskauhu, joka purkautui ilmajoogaliinassa ekakertaa ylösalaisin riippuessa aivan hysteerisenä nauruna ilmoille ja lakkasi olemasta ihan sen yhden kerran myötä piinattuaan sitä ennen koko elämän mittaisesti niin että alkoi pyörryttää kovasti aina kaikissa vähänkin alassuinasennoissa tai -liikkeissä, kuten vaikka kuperkeikassa tai alaspäinkatsovassa koirassa, tai koulun rekkitangolla, jossa vain valahdin veltoksi, päästin irti ja mäsähdin päälleni useamman kerran. Minullehan mikään uhka ei tunnu ikinä tulevan ulkopuolelta, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin uhka, että turiloin itseni liikkuessani tilassa ja että se on sitten ihan oma vikani, mitäs menin ja liikahtelin sillä viisiin. (Ja joskun mietin, ohjaanko työkseni liikuntaa ihan sen takia, etten voi hitto vie pudottaa luuta, vaan haluan tapella tuota kauhua vastaan, haluan maailman, jossa saan liikkua pelkäämättä repeäväni ja pilkkoutuvani, joutuvani sairaalaan ja hitto vie purevani kieleni poikki.) Kun sitten välillä olen ollut parsittavana sen takia, että olen liikahdellut ja elänyt, hämmästyn kerran toisensa jälkeen sitä, etteivät lääkärit toru minua ja sano, että ihan oma vika. (Vaikka kieltämättä yksi heistä sanoikin, että hänen neljävuotias lapsensa tekee samanlaisia juttuja kuin se, missä källäsin itseni. Ja ajattelin hiljaa itsekseni: niin, en ole saanut olla neljä, joskushan sekin täytyy kokea, vaikka sitten myöhemminkin!)

Omituinen maailma, omituiset kokemusmaailmat. Rakastan Richard Shustermanin erottelua joltain tuntuva - joltain tuntumisen arvoinen, tässä: kauhistuttavalta tuntuva - kauhun arvoinen. Se on ehkä isoin lahja, jonka filosofian opinnoistani sain. Sen ymmärtäminen, sen sanallistaminen, että monesti jokin aidosti ihan kauhistuttava juttu ei oikeastaan ole moisen reagoinnin arvoinen, faktuaalisesti tarkasteltuna, auttaa yllättävän monesti luovimaan eteenpäin silloin kun jokin mahdollisesti tilanteesta vetäytymään saava emootio, kuten kauhu tai ahdistus, tulee jotenkin automaattivaihteella päälle jossain ympäristössä tai tilanteessa, yhtään piittaamatta siitä, onko valmistautunut, mitkä ovat omat voimavarat ja niin edelleen. Ja toimii se toki toisinkin päin; on tilanteita, joissa on ihan järkevää pysähtyä kysymään, onko jokin rakastettavalta, vaalittavalta ja säilytettävältä tuntuva kaiken sen vaivannäön arvoista. Joskus on, joskus ei. Ylipäänsä, "trust your gut feeling" on ainakin omalla kohdallani pöljimpiä ohjeita ikinä. Harvaa meistä on oloutettu niin ideaalisti ja kehitystraumoitta, että ne gut feelingsit olisivat jotenkin erehtymättömiä muuten kuin sen suhteen, että nyt tuntuu tosiaan tältä. Ja saa tuntua siltä, tietysti: siltä joka tapauksessa tuntuu, ei se lupaa kysy. Mutta se, miten sen emootion antaa ohjata toimintaansa, on ihan toinen juttu.

No shown iltana

Tänään oli pitkästä aikaa no show tunnillani: ei oppilaita. Kun aloin selvitellä asiaa, ilmeni, että peruttuani migreenin takia eilisillan tunnit, joku oli toimistossa asiasta sopimatta päättänyt perua myös tämänpäiväiset tuntini. Minulle tästä ei oltu ilmoitettu, joten poljin opetuspaikkaan vähän tuhneloisena ja hidaskäyntisenä mutta yhtäkaikkisen työkykyisenä.

Eipä se mitään, pyöräilin kotiin, ja koska moka ei ollut omani, saan palkan ensimmäisestä tunnista.

Käyn vielä hitaalla, mutta jaksan sentään jo lukea eivätkä kirjaimet rynnäköi toistensa kimppuun kuten eilen, kun katseen kohdistaminen oli yksinkertaisesti mahdotonta. Luen Gabor Maten Normaali on myyttiä, ja ilahdun hänen kirjoittaessaan riittämättömyydestä. Olen pohtinut sitä paljon. Se liitetään monesti ahdistuneisuushäiriöön ja ahdistukseen, mutta Mate nivookin sen häpeään ja pitää sitä häpeän yhtenä yleisimmistä nykyisistä ilmenemismuodoista.

Niin paljon kuin minulla on haavoja ja outoja lukkotiloja, riittämättömyys ei laukaise niitä. Nyt ymmärrän, tai siis, kuvittelen ymmärtäväni, ehkä, tätä paremmin - kun kirjoitin toista graduani affektien säätelystä, tajusin viiltävän selvästi, että vaikka minullakin on ollut ongelmani, ne eivät tunnu palautuvan häpeän emootioon vaan jonnekin ihan toisaalle, suruun ja pelkoon kai enimmäkseen. Häpeäkeskeinen tunnemaailma tuntui hurjan vieraalta ja sen suhteen olen ollut todella onnekas, onhan häpeä vaikeimmin säädeltäviä tunteita. Olen seurannut somessa ihan ammatillisenkin kiinnostuksen takia riittämättömyys- ja riittävyyspuhetta, ja sitä, miten monessa "sinä riität" nostaa valtavaa vastareaktiota, kuohuntaa ja suuttumusta. (En siksi nykyään juuri käytä tuota ilmausta opettaessani, pyrin olemaan täsmällisempi ja jos haluan sanoa jotain kokonaisvaltaisempaa, sanallistan muodossa, joka ei aiheuta niin välitöntä raivoa.) Se kaikki tuli itselleni ihan puun takaa, koska muistan ensimmäisen kerran, kun minulle sanottiin, että riitän: mikä lämpö, mikä ilo, totuuden tunnistamisen tulvahdus - näin on, totta kai riitän, mutta ihanaa, että muistutit. (Ja sitten, koska riitän tällaisenaan, aina toisinaan ristiriidat instituutioiden kanssa: mikset tavoittele enempää, mikset tee enempää työtä, miksi sitä, mikset tätä. Tässä yhteiskunnassa suhtaudutaan aika nuivasti siihen, jos ei koko ajan ole änkeämässä itseään saavutuksiin jonkun toisen asettamissa aikatauluissa!)

Matea on mukavaa lukea, koska hän kykenee johonkin, mitä esimerkiksi kukaan jännevaivani hoitavista tahoista ei kyennyt: hän ottaa huomioon, että sairaudet puhkeavat tietynlaisissa tilanteissa. Minusta on edelleen jotenkin käsittämätöntä, että vaikka kerroin jokaiselle hoitavalle taholle, että jalan hajotessa oli runsaasti taustahälyä - koronan myötä taloksi asettuneet univaikeudet ja hermoston ylikuormitus, sitä kaikkea pahentanut äkillinen ja väkivaltainen kissamme kuolema siihen samaan sänkyyn, jossa yritän nukkua öisin, kuukauden zombijakso surusta tunnemykkänä - oikeasti, kuukausi ilman yhtään ilonpilkauksia pienistä asioista, ilman tavanomaista nauruherkkyyttäni ja hyväntuulisuuttani, en ole ennen semmoista kokenut - ja unesta jatkuvasti painajaisiin heräilevänä jalan hajoamiseen saakka - joka ikinen heistä sivuutti sen, mitä kerroin. Työterveyslääkäri tarjosi, että voi kirjoittaa lähetteen työpsykologille, jos haluan puhua jollekulle kissan kuoleman aiheuttamista tuntemuksista, mutta sanoin hänelle, etten ajattele surua minään, minkä voi puhua pois, että on siviilissäkin ihmisiä, joiden kanssa voin puhua, että olen kirjoittanut tämmöisistä asioista gradunkin, ja tiedän, että suru on hitaimmin säädeltävä emootio, sille vaan pitää antaa aikansa, joten ei kiitos. Että ajattelin vaan, että taustatietona tuosta jalan hajoamisesta. Mihin hän sanoi, ettei jalka suruun hajoa. Eikä ilmeisesti myöskään unettomuuteen tai hermoston ylikierroksilla käymiseen - kaikkea sitä. Ikään kuin uni ja tuki- ja liikuntaelimistön palautuminen eivät olisi missään yhteydessä toisiinsa. Jokainen enemmän liikkuva saattaa tässä vaiheessa vähän naurahtaa. Kaikki meistä ovat varmasti huonosti nukutun yön jälkeisen treenin jälkeen kiroilleet sitä, miksi ei älynnyt ottaa keveämmin. 

Pohjimmiltaan luen Matea kuten kai kaikkea muutakin: koetan ymmärtää niitä ihmisiä ympärilläni, joita en osaa niin helposti ymmärtää. Koetan ymmärtää, miten joku voi sanoa, ettei jossain asanassa "tunnu miltään" vaikka heillä varmasti on sykkivä sydän ja hengittävät keuhkot, koska he pysyvät elossa koko tunnin ajan, koetan ymmärtää vanhaa ystävää, joka loukkaannuttuaan kääntyi pois ja vaikeni sen sijaan että olisi samoin tein vaatinut saada selvittää asiaa tai tehnyt niin kävelylenkillä käytyään ja ensin itse rauhoituttuaan. Tai koetan ymmärtää sitä ystävää, joka tulistuessaan soitteli kaikki kaverit läpi ja kyseli, oliko heistä hänen kohtaamansa käyttäytyminen eettistä vai ei. Ja tiedän, että omat luontumukseni vaikuttavat toisista ihan yhtä hankalilta käsittää. (Emme elä yhtenäiskulttuurissa.) Joskus itsenikin on vaikeaa ymmärtää omia luontumuksiani, vaikka tietysti olen niiden kanssa pahanpäiväntutut jo pidemmältä ajalta. Vaikka en triggeröidy riittämisestäni, on monia muita asioita, joista osaan kilahtaa. Kuten me kaikki. Tai ainakin kaikki ei-valaistuneet, eli käytännössä kaikki. 

Nyt takaisin lukemaan. Olen saanut lahjaksi kokonaisen illan, ja kirjaston kirja tuoksuukin vielä uudelta. 

Lähtötilanteesta ja korjausliikkeistä

Tästä blogista on kovaa vauhtia tulossa lukupäiväkirjamainen, mutta olkoon. Nyt luen Ari Turusen Rohtojen atlasta. Huomaan, että aika moni mainituista rohtokasveista kasvaa puutarhassani. Tajuan myös, että se, mitä isoäitini teki unikoistaan, oli käytännössä kotitekoista laudanumia. (Jos riittäviä kipulääkkeitä ei saa terveydenhuollosta, ne etsitään muualta.) 

Kunhan kesä ottaa tulta alleen, tuolla ne sitten heijaavat, pieninäkin annoksina tappavat, reseptoreihin sitoutuvat, rauhoittavat. Linnuilla on ollut tänä vuonna syötävänä hampunsiementä, joten hamppujakin saattaa pihaan pälähtää. Turusen kirjassa hamppu on luokiteltu stimuloiviin, vaikka tekstistä käy ilmi, että se ehkä ennemminkin euforisoi, samaan tapaan kuin rankka liikuntatuokio. Jotenkin ajattelen tuollaisen vaikutuksen varsin erilaiseksi kuin vaikkapa kahvin tai guaranan vaikutuksen. 

Kirjasta käy ilmi, että ihmisten välillä on melkoista geneettistä eroavaisuutta siinä, miten reagoimme rohtoihin ja lääkkeisiin. No, tämän toki lähes kaikki ovat joutuneet toteamaan itsensä tai läheistensä kanssa jo, ei sinänsä mitään uutta siinä. Mutta syitäkin avataan vähän, ja ainakin kirjan selityksissä ne palautuvat maksaan ja siihen, miten se käsittelee lääkeaineita - voimistaako niiden vaikutusta, laimentaako sitä, vai käyttäytyykö niin sanotusti normaalisti, mitä kai olisi hyvä puhutella mieluummin keskiverroksi, koska kaikki erilaiset mahdollisuudet ovat oikeastaan normaaleita, on vain kyse eri populaatioista. 

Olen perinyt isältäni kahvigeenin, sen tiedän. Kumpikaan meistä ei oikein voi käyttää kofeiiniasioita ilman että tulee melko selkeitä myrkytysoireita: sydän hakkaa viimeistä päivää, ei pysty keskittymään, kuvottaa, tärisyttää, lihakset nytkivät. Äidilläni ja siskollani ei ole tällaista lainkaan. Äiti voisi luultavasti juoda sammiollisen kahvia siitä ihmeemmin hetkahtamatta, minulle puoli kuppiakin on aivan liikaa. Kun aikanaan kyselin asiasta lääkäriltä, joka oli määräämässä minulle lääkettä, joka "saattaisi myös piristää" sivuvaikutuksena, hän perui ensimmäisen ehdotuksensa ja määräsikin jotain muuta, ja sanoi, että kuulostaa vähän siltä, ettei kehoni oikein osaa käsitellä kofeiinia. Totisesti ei.

Kahvin lisäksi myös suklaa aiheuttaa hyvin nopeasti samanlaista tärinää ja pahoinvointia. Pala tai kaksi vielä menee, joskin samalla menevät helposti yöunet, mutta en mitenkään pystyisi syömään sellaisia määriä kuin Vompsu, ainakaan voimatta pahoin, tärisemättä ja pelkäämättä, että olen saamassa sydänkohtauksen. 

Lapsena sain kerran yskänlääkettä, jossa oli pseudoefedriiniä. Sen pitäisi tuon opuksen mukaan olla sivuvaikutuksiltaan efedriiniä miedompaa, mutta yhtäkaikkisesti menetin kuumetaudista huolimatta kaikki kykyni nukkua tai rauhoittua aloilleni hetkeksikään. Kirjaimellisesti kiipeilin pitkin seiniä, mikä ei tietenkään yhtään auttanut taudin nitistämiseen, vaikka yskärefleksiä sinänsä olisikin saatu aavistuksen verran lamaannutettua. En haluaisi joutua kokemaan efedriiniä, kun pseudoefedriinikin sai minut aivan piripääksi. Toista annosta eivät vanhempani enää minulle antaneet, ja hyvä niin. Yskin kuukausia, mutta entäs sitten. 

Isälläni, jonka kanssa tosiaan olemme kofeiiniasioissa samikset, on poikkeamia aika monen muunkin lääkkeen kanssa. Nykyään, kun hän joutuu syömään yhtä sun toista lääkettä, melkein kaikissa annos on aivan minimalistisen pieni, tyyliin kymmenesosa tavanomaisesta. Toisaalta isä on kyllä sähköankeriaampi kuin itse olen, mikä ilmeni hyvin yhteisellä matkallamme hänen kaaduttuaan, lyötyään päänsä kivilattiaan ja jouduttuaan sairaalatutkimuksiin. Vompsulla meinasi käpy palaa, kun isästä jouduttiin ottamaan kuvat uudestaan ja uudestaan, kun ei hän osannut pysyä paikallaan kuvausputkessa. Vompsu oli mukana tulkkina ja sanoi, että isä vannoi pysyneensä paikallaan - mutta eihän hän pysy hetkeäkään paikallaan yhtään missään, aina heijaa pää tai jalka naputtaa rytmiä, ja yleensä isä myös hyräilee ja naksuttelee sormiaan eikä tiedä siitä yhtään mitään. Minulla olisi sama taipumus, mutta joko lievempänä tai sitten olen vain kesyttänyt itseni paremmin. Osaan olla paikallani, mutta kyllä se kysyy sataprosenttista keskittymistä!

Kaikki fysioterapeutit, joiden kanssa olen joutunut tekemisiin, tai päässyt, ehkä se on enemmän pääsemistä, sanovat samaa: kudosrakenteeni on käsittämättömän tiivistä. Luultavasti se johtuu siitä, että tosiaan, olen sähköankeriaiden sukua. Toisin kuin äiti, joka osaa löllähtää tuosta noin vain. Minulle rentoutuminen ja pysähtyminen ovat vaikeita, siksi harjoittelen niitä. Ja arvostan päiviä, jolloin en jaksaisi evääni liikauttaa, ne kun ovat hyvin harvinaisia. 

Kun sain kerran elämässäni lihasrelaksanttia, se ei vaikuttanut tuki- ja liikuntaelimistön lihasjännitykseen juuri mitenkään, mutta huomasin, että hengitykseni tuntui jotenkin kivan keveältä ja rennolta. Tämä on jotain aivan muuta kuin mitä moni kuvaa: että lihasrelaksanttia otettuaan ei meinaa päästä enää ylös sängystä lainkaan.

Pohdin Turusen kirjaa lukiessani, että paitsi maksan pilkkomistaipumukset, erojen taustalla saattavat olla muutkin taipumukset. On jokseenkin selvää, että ihmiset ovat keskenään aivan hurjan erilaisia ihan joka kohdissa. Kasvojen yksilöllisyys on sellainen, jonka kaikki tunnistavat, mutta katsopa mitä kohtaa hyvänsä: sormia, jalkaterää, lonkkaa... taas löytyy valtavasti variaatiota. Ja sama ominaisuuksissa, jotka ovat vähemmän yksiselitteisen kolmiulotteisia, keskikokoisia, materiaalisia, objektivoitavissa. 

En tiedä, olisiko jotain rohtoa, jolla minusta voisi tulla samanlainen kuin monesta tuntemastani ihmisestä: Että herää jotenkin verkkaisesti, siis muuten kuin myrkytystilan tai kuumeen vallitessa, että haluaa jäädä lojumaan, että osaa lojua rennosti ja vääntelehtimättä, ettei kikatuta aamuriemusta, ettei halua kiivetä saman tien vuorille tai jotain muuta kaistapäistä. Että etenee päivää keskittymisestä eksyen ja illalla ei kaadu sänkyyn väsyneenä kuin kivi ja nukahda saman tien. Että haluaa paljon virikkeitä ja stimulantteja, jotta tuntee virtaavansa ja heräävänsä kunnolla eloon. Varmasti sellaisiakin rohtoja olisi. Mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen elämä olisi. Olen toki kuullut sitä kuvailtavan. Mutta ei, en ole ikinä elänyt sitä elämää. En edes teininä, jolloin olin aika tavalla vetämättömämpi kuin muina kausinani. 

Itsehän haluan kaikkea rauhoittavaa. Rauhoittavia yrttiteitä, jotta vipinä hieman hidastuu ja on helpompaa rentoutuakin. Rauhoittavia, hitaita ja hyvin lempeitä kehotekniikoita, jotka auttavat pysähtymään, hengittämään ja vain olemaan. Tärkeimmät muistoni ovat muistoja tilanteista, joissa olen itsekseni tai jonkin muun eläimen tai enintään yhden ihmisläheisen kanssa ja äkisti osun siihen suloiseen pisteeseen, jossa en temmo mihinkään vaan asetun, käyn painavaksi, pehmeäksi ja havahdun siihen, että elän ja olen olemassa, nämä puut ovat, vesistöt, taivas, pilvet, linnut. Ja vaikka välillä olen nauraen sanonutkin, että haluan rauhoittavia, niin en oikeastaan ole kovinkaan kiinnostunut mahdollisuudesta rauhoittua lääkkein. Arvostan enemmän tekniikoita ja yrttiteitä. (Pidän karvaista mauista, mutta on toki vaikeaa arvioida, pidänkö niistä, koska olen oppinut rauhoittuvani niiden ääreen.) 

Jossain ammoin kustannustoimittamassani terapiakirjassa tietysti törmäsin tähän: jotta tietäisi, mihin suuntaan korjausliike on tehtävä, pitää ensin hahmottaa lähtötilanne ja tavoitetilanne. Siinä, mitä teen työkseni, törmään tähän kaiken aikaa: edessäni on salillinen liikkuvia ihmisiä, joista osa yrittää liikaa ja osa ei tarpeeksi, osa on holtittoman liikkuvia ja tarvitsisivat enemmän tukea ja tajua kehonsa ulottuvuuksista, osa puolestaan hyötyisi liikkeiden korostamisesta mobilisoivaan suuntaan, on liikepelkoa (josta tiedän kaiken, vaikka olenkin sähköankerias; se on minussakin vahvana, pelko repeämisestä, katkeamisesta, hajoamisesta, aina vieraan liikkeen ääressä, aina, kunnes totun), näyttämisen halua, kehonkuvan häiriöitä, omituisia motivaatioita. Ja joudun puhuttelemaan kaikkia ryhmänä, enimmäkseen, vaikka tietysti yritän ehtiä kertomaan kaikille, mitä havaitsen. 

Minusta on tullut varovainen sanallistaja silloin kun opetan. Ei täällä, täällä en varo, täällä minulla ei ole auktoriteetin painolastia. Ja joudun pysähtymään usein opetusten päätyttyä maistelemaan sananvalintoja ja miettimään, voisiko tämän ja tämän sanoa vieläkin neutraalimmin. Aika usein puhun siitä, että liike tai asento tuntuu mielekkäältä ja hyvää tekevältä. Aika monesti sanon ääneen senkin, että huomaatko, etten ota kantaa siihen, etsitkö nyt liikkuvuutta vai voimaa vai rauhaa vai piristystä, että en voi ottaa siihen kantaa, koska en elä elämääsi. 

Silti luin viime viikolla ainoassa lähi-ilta-yinissäni karvalakki-instantkäännöstä Tao Te Chingistä, Ursula le Guinin englanninnoksen pohjalta. Koska tulen kodista, jossa englantia ei oikeastaan ymmärretä, en erehdy lukemaan mitään ääneen englanniksi, vaan käännän lennosta suomeen, vaikka tietysti muoto jääkin ontumaan, näitähän olisi hyvä hioa viikkokausia eikä edetä sekunti sekunnilta. Enemmän kuin yinstereille olisin kyllä halunnut lukea ääneen tuon tekstin pilatekoille. Kehomielilaji se sekin on, vaikkei aina uskoisi. (Minulle kuntosalikin on kehomielilaji, ja fysioterapia; en osaa mielekkyyttä, joka virtaisi vain kehosta, ja siksi varmasti menikin niin pitkään, että käsitin, että voisin toimia tämmöisessä ammatissa.) Yinstereille sanoin vain, että minusta on ihan hyvä, että he saavat vähän maistaa, mimmoinen filosofia siellä harjoituksen takana oikein on, vaikka toki yini onkin moderni laji eikä mitenkään suoraan taolaisuudesta syntynyt kuten vaikka chi kung. (Sen opettajani on jyrkästi sitä mieltä, ettei yinjooga ole mitenkään taolainen ja on käsittänyt yinin käsitteenkin ihan pyllylleen. Sitä kuunnellessani ajattelin vain, että no jaa, se ei sitten ollut sinun korjausliikkeesi, minulle ja tämmöisestä lähtötilanteesta se on toiminut hyvin. Sinänsä en ole ihan hirveän kiinnostunut kiinalaisesta kosmologiasta, sen kausaalisuhteet ovat raivostuttavan hämärät, joten suhtaudun siihen samalla kiinnostuksella ja varauksella kuin johonkin humoraalioppiin. Aina välillä näihin jokin-ei-ole-oikeaa-sitäjatätä -puheenvuoroihin törmää. Ehkä niiden esittäjillä on perinteistä hyvin erilainen käsitys, ounastelen.)

Joskus - aika usein, itse asiassa - en ole ihan varma tuosta terapiakirjasta poimitusta ajatuksestakaan, ajatuksesta lähtötilanteen tietämisestä, jotta voisi suunnata korjausliikkeen. Minusta kun vaikuttaa siltä, että olen oppinut pikemminkin tuntemaan lähtötilanteen tarkastelemalla niitä käytäntöjä, joihin olen kiintynyt siksi, että ne tuntuvat toimivan kohdallani. Ei ole mitään jumalallista tietoa, joka kertoisi suit sait, että tietyt välittäjäaineet ovat ehkä vähän vinkurallaan tai maksa tietynlainen taipumuksiltaan. Sen sijaan voi huomata, että kamomillatee tai lehmuksenkukkatee tuottaa paremman flown kuin mikään piristävä, jonka vallassa maailmasta tulee säröytyvä ja suhruinen. Tietysti nykyään on kaikenlaisia geenitutkimuksia, jotka voisivat valottaa, miten genetiikan valossa oma keho suhtautuu tiettyihin lääkeaineisiin, treeniin ja niin edelleen. En ole edelleenkään selviytynyt tekemään sellaista testiä, koska tässä iässä olen oppinut kantapään kautta, että ei, vaikka toisilla kofeiini parantaa suoriutumista, itselle se on kuin vetäisisi kaiken (ja etenkin sosiaalisen) älynsä vessanpöntöstä alas, ja ei, vaikka toiset voivat hyötyä siitä, että eivät siivoa, kun koettavat tehdä opinnäytettään, minulle totisesti teki hyvää siivota edes se kerran puolessa vuodessa, ja obsessoida välillä muustakin kuin käsitteiden suhteista eri malliperheiden välillä.

Turusen kirjassa myös chili on lueteltu stimuloiviin, vaikka vaikutusta kuvataan näin: 

Chilin kipusignaali saa kehon vapauttamaan endorfiineja, kehon omia "hyvän olon hormoneja" eli luonnollisia opioideja. ... Endorfiinit voivat aiheuttaa euforisen tai rentouttavan tunteen. Tämän takia kapsaisiini voi tuntua "virkistävältä" tai "stimuloivalta" vaikka sen vaikutus on peräisin kivun tuottamasta luonnollisesta vastareaktiosta.

Jäljelle jää vain kysymys, että miksi chili on luokiteltu stimuloiviin, vaikka se vain "voi tuntua siltä", ei ole sitä. Omalle keholleni ero on aivan selvä: toki kofeiinin tai suklaapalan ensivaikutus on samantapainen huimaava kuohahdus ja noste (helou, sympaattinen hermosto), joskin eri osassa kehoa, suklaassa ja kahvissa tyypillisesti niskassa ja rintakehässä (jälleen, sympaattinen hermosto), chilissä taas kitalaessa, mutta seuraavien minuuttien aikana repeää niin iso ero, että aineet eivät mitenkään voi kuulua samaan luokkaan: siinä missä toinen laskee verenpainetta ja sykettä ja saa aikaan lämpimänonnellisen tilan, ikään kuin olisi kietoutunut johonkin suloiseen huopaan ja vain leijuisi maailmassa täydellisessä rauhassa, toinen nostaa sykettä ja verenpainetta ja täristää, levottomoistaa, saa kiemurtelemaan nahoistaan ulos, näkemään toiset paljon kulmikkaampina ja pelottavampina, ja niin edelleen. (Joo, ymmärrän, kaikki eivät koe stimulantteja tällä jälkimmäisellä tavalla! Mutta minä koen, hyvin systemaattisesti.) 

Kerrassaan hurmaava kirja, kaikesta luokittelumietinnästäni huolimatta. Kirjaa lukiessani ymmärrän myös, miksen pidä mentolista mutta pidän chilistä. Mentoli aktivoi kylmäreseptoreita, chili lämpöreseptoreita. Sitä tilannetta ei ole vielä nähtykään, jossa haluaisin viileämpään, paitsi ehkä hyvän tovin saunottuani. Mutta silloinkin viileäksi riittää hyvin huoneenlämpö. Sairaanakin haluan kuuman kääreen, en kylmää. Tiedän kyllä, milloin kylmää suositellaan, mutta kehoni sanoo siihen pontevan ein. Silloinkin, kun "kylmä" on vain kylmäreseptoreita kutkutteleva aine, kuten mentoli. 

Vieraudesta lukiessa

Vaihdevuosien aikaisesta aivojen ja kokemusmaailman muutoksista kertova populaaritietokirja on kyllä hämmentävä. Mullistu ei vain kuva siitä, mitä omassa kehossa tapahtuu, vaan myös siitä, miten on itse aiemmin elänyt. (Itsen suhteenhan sitä on aina sokein.) En nimittäin tunnista moniakaan niistä erilaisia vapautumisia hedelmällisyysikäisen naisen siitä, tästä ja tuosta, joita kirjoittaja (neuropsykiatri) juhlii: vapaus marttyyriäidin roolista, vapaus toisten emootioiden säätelystä omien kustannuksella, vapaus työelämän lineaarisuudesta. (Ja koska minulla on taustani, ajattelen, että osa näistä on vapautta objektiminään identifioitumisesta.) Kun luen kirjaa, tajuan taas hyvin selvästi, että no niin, en ole missään vaiheessa lähtenytkään noihin mukaan. Kun kirjoittaja kirjoittaa, että vaihdevuosissa nainen alkaa, kiitos hormonaalisten muutosten, aistia nämä aiemmat roolit vankilana, josta saa viimein vapautua, ajattelen: voi hyvä tavaton, nuo on kyllä mahdollista nähdä vankilana jo varhaisnuoruudessa ja sen seurauksena tehdä äkkivääriäkin ratkaisuja, jottei vain joutuisi teljetyksi sinne vankilaan. (Koska kukapa vankilaan tahtoisi; tosin subjektiminä kuin subjektiminä muuttuu tarkasteltaessa objektiminäksi, joten niin kauan kuin ottaa vastuun teoistaan, ei oikein voi välttyä objektivoiduksi tulemiselta. Mutta sentään menneessä aikamuodossa!)

 
Nyt kuvittelen ymmärtäväni astetta paremmin, miksi nuorena aikuisena viihdyin tavattoman hyvin paljon vanhempien naisten seurassa, sen ikäisten joiden lapset lentävät pesästä mutta joilla ei vielä ole lapsenlapsi-show pyörimässä: heillä oli intressit, joita ymmärsin. Vakityöpaikka ja perhe -intressejä en vain tajunnut (enkä tajua) sisältäkäsin, vaikka toki ne jollain abstraktilla, ulkokohtaisella tasolla tunnistankin, koska liki kaikki ympärilläni hurahtivat niihin. Välillä on saanut olla kieli keskellä suuta, kun moni ympärillä suree, jos ei saa juuri niitä asioita, joita on itse koettanut välttää viimeiseen saakka ja joiden onnistunutta välttämistä mieluusti juhlistaisin vaikka jonkun kanssa asiaa mehustellen.

On minullakin empatiani ja laumautumiseni, ja joo, olen herkempi muiden emootioille ja mielialoille, kivulle ja hyvinvoinnille, kuin kukaan tuntemani biologinen mies. Mutta jossain vaiheessa, hyvin hyvin varhain, suuntauduin ja virittäydyin toisenlajisiin ja ilmeisesti siinä sivussa pystytin jonkinlaisen suojaavan vallihaudan Homo sapiensien vaatimuksilta ja toiveilta. (Ilmankos en ole ikinä ymmärtänyt niitä työkaluja, joissa kuvitellaan kupla, jonka sisällä on turvassa muiden vaatimuksilta, mielipahalta ja syytöksiltä; en koe niitä vallihaudan toiselta puolen erityisen pelottavina, ja sikäli minun ei ole tarvinnut aikuisena rakennella ajallisesti lyhykäisempiä kuplia vaarallisilta tuntuviin tilanteisiin vaan olen voinut ihan paksusti vallihautani tuolla puolen - olen kuullut ja nähnyt kyllä hyvin, mitä minulta haluttaisiin ja miltä toisesta tuntuu, mutta olen ollut kokematta mitään pakonomaista työntöä näiden asioiden tekemiseen, niin että olen voinut harkita, mitä olen halunnut itse, ja sitten saanut sanoa kyllä tai ei, kunkin tilanteen mukaisesti. Useimmiten näin, siis. Mutta on toki ollut tilanteita, joissa olen huokaissut ja ajatellut, että nyt on järkevintä joustaa, koska toinen vaikuttaa niin hauraalta, ettei ehkä pysty käsittelemään eitä. Mutta ei niitä tilanteita ole montaa, ei sen jälkeen kun aikuistuin kolmenkymmenen ikäisenä. Ja sitä ennenkin olin alttein äitini tunteille.) Mikäli vanhempiini on uskomista (ja miksei olisi), tämä suuntautuminen muunlajisiin tapahtui alle yksivuotiaana. Tämä on sikäli varsin omituinen hikka, että vanhempani tai isovanhempani eivät ole olleet erityisen luontohakuisia tai eläinkeskeisiä. Myönteisiä kyllä, mutta kovin ihmismaailmaan sidottuja. 

Estrogeeni ja sen kaveri oksitosiini arvatenkin sen verran pehmensivät päätäni, että jaksoin ihmisiä jollain tavalla hedelmällisyysiän ajan. Nyt kun estrogeenitasot ovat nilkoissa (kuten ne hormonihoidollakin ovat verrattuna aiempiin tasoihin), niin huomaan, etten enää näe ihmisistä edes unia. Unissani on eläimiä ja kasveja, kirjoitusta ja kuvia, liikkumisen hulmahtavia tuntuja. Onneksi kumppanini tietää tämän, kai kaikki kumppanini ovat tienneet: jos pitäisi valita, pelastaako vaaratilanteessa lauman eläin- vai ihmisjäsenen... onneksi sellaisia valintoja ei tavallisissa elämissä tarvitse tehdä. Kumppanini on taviksempi tässä suhteessa; hänen tärkeissä muistoissaan hän on yhdessä toisten ihmisten kanssa. Omat tärkeät muistoni ovat toisenlaisia, yhteyttä maahan, säähän, muunlajisiin, omaan hengitykseen ja rauhaan hetkessä, joka tuntuu venyttyvän yli ajallis-paikallisten rajojensa, leijumisen tuntuun juostessa ja hypellessä, kalliolla maatessa, snorklatessa ja ylösalaisin roikkuessa, hidastuvan pulssin humps - humppps ---- hhhhummmpppsss.

Niin että tavallaan, kun luen kirjaa naisen vaihdevuosien aivotoiminnasta ja siinä kuvataan hedelmällisyysikäisten naisten tyypillisiä tuntemuksia ja valintoja, huomaan olevani hieman samanlaisessa tilanteessa kuin aikanaan yliopistolla sosiaalipsykologiaa opiskellessani - aloin opiskella sitä ymmärtääkseni edes vähän Homo sapiensin ryhmäytymiskäyttäytymistä, koska uskon, ettei tieto lisää tuskaa vaan tarjoaa paremmat eväät luovia itselle vieraassa (ja mahdollisesti vihamielisessä) ympäristössä.

Nyt, kirjan kanssa: Että ihanko oikeasti niistä naisista on tuntunut siltä, että jos mies ei löydä jotain asiaa, on jätettävä omat juttunsa ja mentävä samoin tein etsimään se asia, yhtään epäröimättä? Ja mistä ihmeestä ne voivat tietää miestä paremmin, missä ne asiat ovat? Suhteissani miehet ovat keskimäärin tienneet minua paremmin, missä mikäkin tavara sijaitsee. Ja niin edelleen. (Nyt kuvittelen ymmärtäväni myös, miksi en ole oikein tunnistanut väitettä, että naiset tekevät paljon palkatonta kotityötä miehiin verrattuna - kai se, jos tietää, missä mikin asia sijaitsee tai missä sen kuuluisi sijaita, voi sitten laittaa tekemään sitä, mutta kun itsellä ei tyypillisimmin vaan ole mitään normatiivista eikä edes deskriptiivistä karttaa kodin sisällöstä, sana "järjestää" jää ilman sisältöä. Ymmärrän sen, ettei pölyä kerrytetä niin paljon, että hengitystiet oireilevat, mutta siinä se. Ja sen, että pitää löytyä ainakin yksi puhdas lautanen ja haarukka, kun haluaa syödä, mutta jälleen, se riittää.) (Ja nykyinen talomme, 120 neliötä, tuntuu minusta pienemmältä kuin 19 neliön asunto kauan sitten... siellä oli jotenkin avarammat salit, koska ne olivat mielikuvituksen solmiamia.)

Kirjassa varoitellaan kovasti, ettei saa antaa sosiaalisten suhteiden kuihtua vanhetessa. Arvaan kirjoittajan ajattelevan suhteita toisiin Homo sapienseihin. Ja mietin, ohimennen, mitenhän kaltaisellani olennolla, kumpi lieneekään vaarallisempaa, menettää Homo sapiensien lauma vai menettää metsä, taivas, turkikkaiden ja siivekkäiden kanssa jaettu tila ja vapaus. 

Ruoasta

Vanhetessa on keksittävä ruoanlaittoon kaikenlaisia vippaskonsteja suojaravinteet turvatakseen. Kuten: Suurustaa kiinalaistyyliset kastikkeet tärkkelyksen sijaan kaurakuitujauholla - beetaglukaania ja proteiinia. Viskoa lisukekauran/kvinoan/riisin sekaan yhtä sun toista ravinteikasta: dulsehiutaleita, happomarjoja, shalottisipulia, neilikkaa, kaardemummaa, ja vähän öljyä (ja jos kyseessä on riisi, iskeä se heti jääkaappiin muodostamaan resistenttiä tärkkelystä). Tehdä kasvimaitoa siemensekoituksesta: parapähkinän seleenit, cashewn sinkit, seesamin kalsium ja hampun omega kolmoset samassa liemessä (ja jos laittaa vähemmän vettä, on kasvikermaa). Käyttää sokerilla ja arominvahventeilla hölvättyjen valmiskastikkeiden sijaan luovasti esimerkiksi aasialaisen makean kastikkeen pohjaksi tamaria, omaa omenamehua ja inkiväärimehua. Leipoa kakku niin ettei siinä ole ripaustakaan jauhoa, vaan ainoastaan bataattia, porkkanaa, kaakaojauhetta, oliiviöljyä ja muutama laidunkanan muna. (Luojan kiitos molempien meidän kolesteroliarvot ovat aivan erinomaiset, ei ole tarvinnut yrittää korvata kookosta millään.)

Meidän keittiö on vähän hupaisa. Sieltä ei löydä sokeria eikä oikein perinteisiä jauhojakaan. (Niveleni ilmoittavat, jos yritän syödä niitä.) Kahvia ei juo enää mieskään. Alkoholiin ei ole koskettu ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen sijaan on kaikenlaisia outoja kuivattuja itsekasvatettuja kasveja, pakasteeseen soseutettuja itsekasvatettuja, kuivattuja ruusun terälehtiä, sitruksen kuoria, monenlaisia siemeniä ja pähkinöitä, kuivattuja sieniä, kimchiä, valtavia tuottajalta ostettuja pusseja talvijuureksia kuten porkkanoita ja mustia retikoita, veriappelsiineja ja bataatteja, itupurkissa kehittymässä seuraava mungpavunitujen satsi, kilokaupalla tahinaa. (Ylipäänsä, ostan asiat yleensä vähintään kilon pakkauksissa, pienemmät pakkaukset saavat vain pahalle tuulelle. No, ei ehkä dulsen kohdalla, tai ravintohiivahiutaleiden, mutta monen muun.)

(Huomaan äkisti ikävöiväni hijikiä. Sitä pitäisi hankkia pitkästä aikaa. Rakastan hijikiä.)

Kokarua emme silti harrasta, mutta jotain pikkaisen sinnepäin. Ystävälle kvinoan liotusta kommentoidessani tulin ajatelleeksi, että oikeastaan se, miten teen ruokaa, on aika kapinallista. En pyri kätevyyteen tai helppouteen, joskaan en toki tahallani tee asioita vaikeiksikaan; kyllä menen siitä, missä rima on matalimmillaan, mutta se on oma rimani, ei jonkin mainosmiehen rima. En ajattele olevani niin nerokas, etten voisi laittaa aikaa ruoanlaittoon. Ja en ajattele olevani niin vähäarvoinen, että voisin syödä ruokaa, joka on tehty mitenkuten. Liotan kuivatuotteet, jotta siementen suoja-aineet purkautuvat ja niiden ravinteet ovat paremmin käytettävissä ja mahanpurut minimissään. En tiedä, tästäkö johtuu, luultavasti ei, mutta en ole koskaan sairastunut raudanpuutosanemiaan tai saanut mittauksista huonoja ferritiiniarvoja, en edes kuparikierukan kanssa, joka totisesti teki kuukautisvuodoista runsaita. (B12-vitamiinin puutteen silti sain fennovegaaniyritelmävuosinani, vaikka popsin purkista sitä; kun siirryin vahvempaan valmisteeseen, pulma ratkesi.)

Ystävän sanoin meillä on kasvissyöjän kakka: se tulee joka ruokailun jälkeen ja on volyymikas. Paljon kuitua, siitä kai se kertoo. Ummetusta en ole ikinä joutunut kokemaan. Nyt kun koetan parannella jännettä, olen ottanut kuurin naudan kollageenia, joka on joissain tutkimuksissa tuottanut fysioterapiaan yhdistettynä tiiviimpää jänteen rakennetta. Suhtaudun kollageeniin lääkkeenä, jota syödään kuuri ja sitten ei taas tarvitse.

(Koira ja kissatkaan eivät syö nautaa. Nuorempi kissa syö vielä osin kanapohjaista ruokaa, koska penturuokia ei ole vielä tarjolla pelkällä hyönteisproteiinilla. Laguuna ja Koko syövät eläinkunnan tuotteista vain hyönteisproteiinia, ja taitaa niissä ruoissa olla myös kalaöljyä. Välillä Koko saa luita ja muita perinteisempiä koiranherkkuja, mutta koetan pitää senkin kulutuksen maltillisena. Ja itse asiassa, jos miettii jotain kissan luontaista ravintoa, hyönteisproteiini lienee sitä lähempänä. Ennemmin kissa hyönteisiä saalistaa kuin nautoja.)

Platonin Gorgias-dialogissa puhutaan siitä, miten eri lailla kokki ja lääkäri laittavat ruokaa. Muistan jo silloin, kaksikymppisenä filosofiaan hassahtaneena untuvikkona, ajattelleeni, että haluan laittaa ruokaa kuin lääkäri, joka ruokkii koko systeemiä koko sen elinkaarta ajatellen, en kuten kokki, joka tavoittelee vain hetken nautintoa. Tietysti siinä tuo lääkäri ja kokki olivat vain analogia muihin asioihin, mutta pysähdyin miettimään ihan kirjaimellistakin tasoa. (Sitä paitsi syötävä on joka tapauksessa.)

Ensimmäiset kesän ravintokasvit on kylvetty. Kunpa sääennusteet pitäisivät nyt paikkansa ja kammottava talvi sulaisi pois omaan mahdottomuuteensa. 

Pamflettien ulkopuolelta

Eilen selvisi illalla, että oli Runebergin päivä. Ja sitten oli niitä somepostauksia, joissa Fredrika ei ollut vain torttumaakari. No ei totisesti. Mutta missään ei mainittu hänen puutarhaihmisyyttään. Tätähän ei voi tietenkään jälkikäteen tivata keltään, tai ehkä joltain elämäkerturilta voisi, että mikähän hän olisi itse eniten mieltänyt olevansa. Mutta tulee vaan mieleen eräs toinen kulttuurivaikuttaja, K. Marx, joka tunnetaan kovan luokan yhteiskuntakriitikkona, mutta joka ainakin joidenkin lähteiden mukaan yritti nopeasti kirjoittaa työväenluokan ahdinkoa pois alta, että pääsisi siihen varsinaiseen pihviin, eli estetiikkaan ja kauneudentajuun.

Edelleen olen kuulevinani näissä Fredrika ei ollut vain torttumaakari -postauksissa vähän sitä vanhaa jakoa vakavastiotettavaan (toimittaja, kirjailija, ajatusten hämmentäjä) ja sitten toisaalta hömpsäntuusaan (torttumaakari, puutarhatonttu, vaimo, äiti). Kaipa se lopulta palautuu hierarkkiseen ja dikotomoivaan ajatteluun, jossa erotellaan arvoltaan ajattelu ja aistiminen, julkinen ja yksityinen, henkinen ja kehollinen, pysyvä ja ohikiitävä, kaukoaistillinen ja kontaktiaistillinen. Jotkut vähän mutkia suoriksi vetävämmät kirjoittajat ovat identifioineet toisen puolen torjuntaa seksualisuuden suitsimiseen, jotkut symbolikielen ylivaltaan. Itse pidin kaikesta lukemastani eniten pragmatistien pohdinnoista, joissa pyritään osoittamaan, ettei toista ole eikä voi olla ilman toista - pohjimmiltaan aika lähelle taolaista maailmankuvaa tuleva tapa suhtautua maailmaan (ja mikäpä olisikaan uutta auringon alla).

Millaista olisi ajattelu, jonka pohjana ei olisi aistimuksia? Julkinen toiminta, joka ei pohjaisi siihen, mitä on saanut tietoonsa yksityisissä tapaamisissa? Ja niin edelleen.

Siitä puutarhasta: Fredrikan puutarhasta tiedetään aika paljon. Rahaa paloi ja kasveja tuotiin eteläisemmästä Euroopasta. Kirjeenvaihdossakin muistaakseni kasveja käsiteltiin aika lailla (mutta kuinka luotettava muisti on, kysynpä vaan). Kyllä hän oli siinä edellä aikaansa.

On kiinnostavaa katsella, mitä kaikkea valitaan pamfletteihin ja mitä ei.

Nyt tietysti joku saattaa parahtaa, että eihän sitä naisten puutarhanhoitoa vastustettu, ja että pitää palkita siitä, mitä teki kaikesta vastuksesta huolimatta. Itse asiassa se naisten puutarhanhoito ei ole ehkä ollut ihan niin suoraviivaisen hyväksyttyä sekään. Esimerkiksi Penelope Livelyn puutarhaesseekirjassa Life in Garden tulee esiin, miten monin paikoin Euroopassa noina aikoina säätyläisnaisen ei sopinut itse tahrata käsiään multaan. Suomesta en osaa sanoa, täällä on ehkä aina ollut tilaa ja köyhyyttä sen verran, että luokkasignalointiin ei ole samalla tavalla menty kynsin hampain. Olettaisin, että vähintään aviomies vastusti, kun ulkomailta tilailtiin kalliita ruusuja. (Se on vähän semmoinen sisäänkirjoitettu rooli, että katsotaan tilejä ja ihmetellään ääneen, että tuloja on ollut, mutta miten saldo on aina nollassa ja mitä nämä ja nämä ostot oikein ovat, ai kasveja, no niinpä tietysti. Jotenkin olen myynyt tämän taloustieteilijämiehelleni investointeina ja nyt kun puutarhamme alkaa olla muutakin kuin surhea mutanurmi, hän kernaasti identifioituu sen ylläpitäjäksi. Jonkun vaan pitää johtaa prosessia, eikö niin?) 

Ja sitten: kyllä minusta pitää palkita siitäkin, mitä ei vastusteta vaan mihin suorastaan kannustetaan, jos se nyt sattuu olemaan se, mikä saa itsen jaksamaan ne vähän kehnommatkin hommat, jotka kokee jotenkin pakollisiksi hoitaa.

Joka tapauksessa oletan, että jokainen meistä tullaan muistamaan aivan jostain kapeasta, satunnaisesta siivusta elämää ja tekoja. Sitä ei kannata miettiä, kun suuntaa elämäänsä ja jakaa aikaansa asioille, koska kuolemattomuutta ei ole luvassa ja mainekin elää omaa elämäänsä maailmassa, jossa ihmiset rakastavat yksinkertaistuksia ja anekdootteja. 

Realistista suhdekuvausta lukiessa

Luen realistista kuvausta ihmissuhteesta. Luen Jenny Erpenbeckin Kairosta. Ja aina välillä pysähdyn, ja mietin: Voisiko nuorempi nainen kirjoittaa tällaisen kirjan? Ehkä? Ehkä ei kuitenkaan? En osaa sanoa? Onko se edes mielekäs kysymys? Miksi olisi?

Useimmat nuoret naiset eivät voisi kirjoittaa tuota kirjaa, mutta eivät kyllä useimmat vanhat naisetkaan. Tai vanhat miehet. 

Pidän lukemastani, jos nyt on mielekästä sanoa pitävänsä jostain, joka saa aikaan välitöntä, voimakkaan fyysistä pahoinvointia aina silloin tällöin. Se, mitä Erpenbeck kuvaa, on vain niin tunnistettavaa. Ja lienen itse juuri sopivassa kohdin elämääni lukemaan tuota kirjaa. Nuorena tyttönä olisin lukenut sitä eri lailla, ylimielisempänä.

Jos pitäisi nimetä realistinen kuvaus ihmissuhteesta, valitsisin ehkä tuon kirjan. Voi olla, että nyt vain tuntuu siltä, koska luen parhaillaan. Ehkä myöhemmin unohdan tämän ja muistan muita? Erityisen toivoa antavahan tämä kirja ei ole. Sävyltään se sijoittuu jonnekin aivan toisaalle kuin Erpenbeckin kauniin toiveikas Mennä, meni, mennyt. 

Tajuan kirjan kuvaavan vain yhdenlaista ihmissuhdetta, mutta silti jokin minussa hankaa vastaan ja haluaa väittää väittämistään että niin mutta kun juuri tuollaistahan se on. Miten kammottavan riippuvaiseksi ihminen joutuukaan rakastuessaan! Miten sattumanvaraista (järjen näkökulmasta) koko touhu on! Miten voimakas on biologinen mekanismi, miten onnettomia ovat yritykset rimpuilla sen lukitsemista suunnista kuiville senkin jälkeen, kun kaikki ystävät sanovat ja itsekin tietää jo, että ei, tämä ei tee minulle hyvää, tämä ei tee tuolle toiselle hyvää, me vain jotenkin onnistumme rikkomaan toisemme aivan tunnistamattomiksi ihmisraunioiksi. 

Siihen on syynsä, että elän sellaisen kanssa, jonka kanssa en milloinkaan tuntenut sellaista vahvaa intohimon vetoa kuin joidenkin toisten kanssa. Ja hänellä samoin, minun suhteeni. Hänellä oli aivan muut, joita hän palvoi, eikä tämä seikka, kohtalottomuus-intohimottomuus, ollut salaisuus meille kummallekaan. Liittomme, monissa muodoissaan, on perustunut sille, että saamme kokeilla tätä, saamme erehtyä, saamme uudelleenarvioida. Tässä ei ole mitään kohtalonomaista. Tätä on joskus ollut todella vaikeaa selittää muille: että pitkä liitto saattaa olla alusta saakka ennen kaikkea toveruutta, ystävyyttä, myötätuntoa, jonkinlainen ihmisyyden ja toisen tukemisen työsarka. Siihen voi kuulua seksuaalisuutta ja rakastumista, mutta pohjana ei ole semmoinen kaikennielevä kohtalonomainen tuntu, että me kuuluisimme yhteen, sulaisimme yhdeksi, koteloituisimme toisiimme. Tai että olisi valmis tekemään ihan mitä vaan, että toinen hyväksyisi. 

Kaikki tämä hahmottaminen naurattaa ja hämmentää (ja siten ehkä tosiasiassa itkettää ja tekee levottomaksi; erilaiset ilmaisut, sama vipinä taustalla). Tarkoitan tätä: En ajattele itseäni erityisen kontrollinhakuisena ihmisenä. Toki jonkin verran kontrollinhakuisena, koska kaikki ovat sitä jossain määrin, mutta olen kyllä eri elämäni osa-alueilla selvästi suosinut vapaata pudotusta ja kontrollista irti päästämistä siinä määrin, että ympäröivät ihmiset ovat olleet siitä aina välillä vähän huolissaan. Enkä ajattele itseäni erityisen rationaalisena ihmisenä, erityisen valistushenkisenä, miten voisinkaan, kun joudun havaitsemaan ajatusteni kaaoksen ja käyttäytymiseni outouksia. Sikäli minun ei ehkä tarvitsisi olla niin kauhuissani (kyllä, kauhu on oikea sana tähän) siitä tosiseikasta, että takerrun asioihin, sotkeudun niihin, kadotan vähäisenkin suuntani tässä maailmassa. Sillä sitä se rakastuminen minusta tarkoittaa, ja paljon enemmän kuin sotkeutuminen johonkin ideologiaan, ammatti-identiteettin tai muuhun. Ja Jenny Erpenbeck kuvaa sitä suunnattoman hienosti. Sitä makeaa alkua, jossa koko maailma maiskahtelee nautinnosta ja kaikki on ikuisesti hyvin, ja miten pian ja miten helposti siitä keikahdetaan tilaan, jossa riippuvuus saa käyttäytymään tavalla, jota ei jälkikäteen haluaisi muistaa lainkaan. 

Tässä maailmassa samotessa tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi. Tämähän on maailma, jossa sanotaan "ihanaa" kun joku rakastuu, olivat olosuhteet miten katastrofaalisen oloiset hyvänsä. (Ainoa kohta, jossa muistan sanotun jotain muuta oli kun yksi tuntemani teinityttö alkoi maata alkoholistien kanssa; siitä kaikki olivat sitä mieltä, ettei siinä ollut kyse "rakkaudesta" ja että käyttäytymismuutos tarvitsi ammattiapua.) Ja "kauheaa", kun ihmiset eroavat. No, eroaminen on rankkaa: kaikki riippuvuuksien selättäminen on rankkaa. Siinä sitä ollaan kuivilla, itketään mahallaan lattialla räkää tursuen ja mietitään, ettei jakseta elää, koska ei saa asap annostaan yhteyttä.

Muistan edelleen sen, miten hierontakurssilla Goalla tulin sanoneeksi illallispöydässä, että itse arvostan suhteissa eniten erovaihetta, koska silloin asioita katsotaan silmiin sen sijaan että seliteltäisiin, kierreltäisiin, kaarreltaisiin, valehdeltaisiin - ja ennen kaikkea siis itselle, ei toisille. Minua tuijotettiin kuin jostain avaruudesta sinne mukavaan kynttilänhämyyn istahtanutta avaruuden lonkero-olentoa: mikä tuo on, miksi se sanoo jotain tuollaista. (Paitsi Fauni, joka varmaan tiesi jo, miten oudosti ajattelin romanttisista rakkauksista.)

Ja tämäkin on tavallaan huvittavaa, koska pidän ihan hirvittävän paljon saduista, unista, fantasiasta. Leikin mieluusti entäs jos -leikkejä, ajatusleikkejä. Ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi pitäytyä vain realistisissa kuvauksissa siitä, tästä ja tuosta. Mutta niin sitä vaan lukee kirjaa ja ajattelee, että onpa hyvin kuvattu, juuri näin se menee, tämä on arvokas kuvaus. Rehellinen, liki haista paska -hengessä rehellinen, keskellä yötä ajattelemaan herättävän rehellinen. 

Mutta niin, kaikkien meidän näkökulmat ovat rajallisia. Jos olisin elänyt toisenlaisessa lapsuudenperheessä, jos ensimmäiset suhteeni olisivat olleet toisenlaisia, jos en olisi lukenut Desmond Morrisin kirjoja ennen kuin aloin edes kiinnostua mistään seksuaalisuus- tai pariutumisasioista plus monta muuta muuttujaa - niin, ehkä ajattelisin Erpenbeckin kuvaavan joitain toisia, jotka, luojan kiitos, ovat aivan erilaisia kuin itse olen. Sitä luksusta minulle ei nyt kuitenkaan ole suotu. Ja arvelen, ettei monelle muullekaan. Kukaan ei ainakaan niinä aikoina mitenkään valmentanut nuoria tyttöjä siihen, että kun johonkuhun rakastuu, toinen ehkä haluaakin lyödä, kuristaa tai nöyryyttää osana omaa seksuaalista nautintoaan. Ja että kaikki eivät ole sellaisia ja että jos seksuaaliset preferenssit ovat kovin eriävät, ei ole ehkä kovinkaan hyvä idea yrittää mukautua toisen mielihaluihin. 

Niitä keskusteluja, naisten kesken, jossa on puitu näitä asioita, olen käynyt vasta ensimmäisen isomman eroni jälkeen. Ja silloinkin varovaisesti. Suoremmin näistä olen keskustellut vasta tutustuttuani monisuhteisiin ihmisiin. (Mikä on sekin vähän hassu termi, koska kuka ei lopulta ole monisuhteinen, elämänmittaisesti, ja jotenkin, ääh, niin seksuaalisviritteinen termi, ikään kuin läheissuhteessa lopulta seksi olisi olennaisin asia. Vaikein se toki usein on, koska aiheuttaa niin kirpaisevaa riippuvuutta, mutta ei se välttämättä ole oleellisin asia.) Minulle oli todella merkittävää kuulla ystävältä, miten kauhuissaan tämä oli tajutessaan olevansa romanttisesti lähentymässä ihmiseen, joka sitten paljastikin, että hänestä seksi ilman kuristamista oli jotain sellaista, johon hän ei lähde ollenkaan. Kaikki myötätunto molempia osapuolia kohtaan - on kauheaa tajuta, että toinen haluaisi kuristaa itseä, ja ymmärsin täysin, miksi ystävä ei pystynyt ensin nukkumaan tyypin kanssa samassa tilassa tuosta kuultuaan, vaikka he yhdessä päättivätkin, ettei seksiin siis edetä, ja taatusti, on varmasti hyvin vaikeaa löytää kumppania, jos on tuollainen mieltymys, ja upeaa, että hän sanoi sen etukäteen ääneen sen sijaan että olisi jotenkin yrittänyt ensin koukuttaa toisen läheisyyteen ja sitten yllättänyt tämän. 

Tällä tavalla vanhan naisen kaapuun siirtyessä käyn tilinpäätösmäisesti läpi noita aiempia vaiheita, kaikenlaisia elämänvalintoja ja elämänrimanalituksia, ajautumisia ja lukkoonjumiutumisia, ja mietin, oliko oma seksuaaliviettini lopulta niin voimakas, etten mitenkään selvinnyt sen kanssa. No, tai siis, selvisin, mutta kaiken aikaa ajautuen monenmoisiin pulmiin. Ainakin seksuaalisuuteni aiheutti sen, ettei ollut mitään mahdollisuutta kokea itseään hyväksi ihmiseksi, tai eettiseksi, harkitsevaksi, syvämietteiseksi. Ehkä on, kuten Kalifornian-nainen, tuo pitkäaikainen ystäväni ja mentorini sanoo: elämä olisi sujunut helpommin, rauhanomaisemmin, tavoitteellisemmin ja järkevämmin ilman seksuaalisuutta ja seksuaalisia suhteita. (Tämän takia hormonikorvaushoito huolestutti itseäni; kukapa ei olisi lukenut niitä lehtijuttuja, joissa puumat julistavat hkh:n tehneen heistä estottomia seksihirmuja tavalla, jollaista hedelmällisyysikäinen nainen ei osaisi edes kuvitella - minusta se kuulosti kauheimmalta uhkaukselta ikinä: että sotkisin elämäni vielä pahemmin kuin hedelmällisyysikäisenä ja tuhlaisin arvokasta aikaani maan päällä lopulta aika epätyydyttäviin ja simppeleihin nautintokoukkuihin, jotka kuitenkin riipuvuuksina ovat taitavia ajamaan itsensä pidemmällä aikaperspektiivillä paljon tyydyttävämpien asioiden edelle. Onneksi hormonikorvaushoito on kohdallani tarkoittanut lähinnä sitä, etten palele niin paljon ja että nivelsärkyjä on vähemmän ja nukun paremmin enkä tunne kaiken aikaa olevani tikahtumassa stressiin.) Toki seksuaalisista suhteista olen saanutkin paljon. Ymmärrystä, ystävyyttä, tukea. Mutta ehkä, ehkä Kalifornian-nainen on oikeassa: lopulta summa on miinusmerkkinen. Se olisi vielä pahemmin miinuksella, ellen tuntisi itseäni tässä: jonkun kanssa eläessä jaksan tehdä terveellistä ruokaa, yksin en, ja toisen läsnäolo auttaa minua tasaamaan vuorokausirytmiä, yksin joudun heitteille. Mutta ehkä sen vaikutuksen olisi voinut saada kämppiksestäkin?

Ja miten kummallista, että siinä iässä, kun itse samosi ensimmäisten seksuaalisuhteidensa viidakkoon, oma äiti eli tätä vaihetta, jossa irtaudutaan seksuaalisuudesta, nähdään yhä selvemmin sen kustannukset. Miten paljon me teineinä ja nuorina aikuisina pyöritimmekään silmiä sille, miten vähän äitimme tuntuivat arvostavan seksiä. Se kääntyi liki muotoon, että he vihaavat seksiä tai eivät ole viitsineet opetella pitämään siitä tai ovat joitain outoja siveydensipuleita. Tuntui liki mysteeriltä, miten kaikki me nuoremmat sukupolvet olimme putkahdelleet maailmaan näin seksikielteisesti suhtautuvista naisista! Ja tosiasiassa äidit olivat vaiheessa, jossa tekivät tilinpäätöstä hedelmällisyysiästään. Ainakaan oma äitini ei ole koskaan käyttänyt mitään hormonikorvausvalmisteita. Voin vain kuvitella, miten paljon rajumpi prosessi saattaisi olla ilman niitä.

Olen jotenkin yleensä päätynyt ajattelemaan, etten ole niin realismin ystävä, vaan ennemmin satujen, lorujen, runojen, unien ihminen, tilassa hulmahtamisen tunnun ihminen, tuoksuihin ja kuluun katoava. Ja nyt äkkiä tajuan, että koko asetelma on ollut ihan typerä, koko päänsisäinen teatteri: eiväthän nämä ole mitään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen halunnut muita asenteita kiihkeästi, muita moodeja kiihkeästi, koska realismia ei ole oikein voinut paetakaan, ja kaikki muu on antanut kuitenkin jonkinlaisen hengähdystauon kauhusta. Hengähdystauoilla olen luonut rituaalin, jolla olen paloitellut stressiä, voinut palautua edes vähän, edes välillä. Mutta todellisuushan viis veisaa siitä, mitä siitä kuvittelen tai millaista hyvyyden taskua koetan siihen kyhätä. Ja sitten kuitenkin, kuitenkin, olen osannut arvostaa suhteissa eniten erovaihetta, ja tajunnut sen niinäkin hetkinä, kun olen päästänyt jonkin riippuvuuden kehittymään tasolle, jollaista en ole mieltänyt kutsuneeni elämääni. Ehkä rakastuminen on niin vaarallista, että siinä ei vain ole voinut herpaantua vaan on ottanut opikseen, ajatuksissaan joskaan ei ehkä teoissaan, että tällä elämän osa-alueella sattuu ja satuttaa, vaikka kuinka koettaisi edetä keveästi ja väkivallattomasti. 

Opinkohan nyt viimein vanhan naisen kaavussa asettumaan rennosti miesten seuraan? Lapsena siihen ei ollut tilaisuutta, en tuntenut kuin perheen miehet. Koulussa pelkäsin poikia. Hedelmällisyysiässä rentouduin kyllä kumppanieni seuraan, jos he kohtelivat minua hyvin, mutta muuten pysyttelin varuillani. Kuten Margaret Atwood kirjoittaa kuuluisassa sitaatissaan, miehet pelkäävät naisten nauravan heille ja naiset pelkäävät miesten tappavan heidät. Aika vähän olen pelännyt tapetuksi tulemista, mutta väkivaltaa olen kyllä tuntosarveillut, koska kohtasin sen suhdehistoriassani niin varhaisessa vaiheessa. Sellaisesta ei ehkä ikinä täysin palaudu, ei ainakaan hedelmällisyysiän aikana. Ja kun väkivalta liittyi tiiviisti seksuaalisuuteen, mietin nyt, saako vanhan naisen kaapuun astuminen aikaan sen, että väkivallan uhkakin pienenee ja voin ehkä uudella tavalla rentoutua? Selvähän se on, ettei kukaan ainakaan saa kehitettyä minusta mitään runollis-romanttista pakkomiellettä, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten ehkä saikin (ainakin jos en kälättänyt estottomasti hänen seurassaan; nämä jutut kyllä varmasti lannistavat sitkeimmänkin haaveilijan). Ehkä olen turvassa? (Ja niin, en siis väitä, että miehet olisivat pahoja ja naiset eivät - kyllä minäkin olen lyönyt. Ja nauranut, ennen kaikkea nauranut, mutta myös lyönyt, hurjimpina epätoivon hetkinäni. En seksuaalisviritteisesti, tosin, mutta seksuaalisen suhteen toista osapuolta, kyllä vain. Ja käyttänyt valtaa, tietysti: painostanut, maanitellut. En voi sanoa olevani hyvä ihminen tai kunnon ihminen, en ainakaan läheissuhteiden suhteen.)

Osin varmasti kaikenlaiset merkit ja tuhon ennusmerkit, joita olen ounastellut liehuvan tiettyjen henkilöiden ympärillä (käyttää mielellään valtaa ja pysyy ylästatuksessa katkoitta, nauttii toisen nolaamisesta, nauttii toisen seksuaalisesta hämmennyksestä ja epävarmuudesta, seksualisoi mieluusti tilanteet), ovat olleet vain turhaa pelkoa ja kuvittelua. Olen sen itsekin tiedostanut, kun moni, jota on pidetty yleisesti karismaattisena tai viehättävänä tai kiehtovana, on itsestäni vaikuttanut vain todella pelottavalta mieheltä. (Naisten väkivalta on erilaista ja sen suhteen olen paljon huonompi tunnistamaan mitään varoitusmerkkejä.) Mutta samalla olen ajatellut, että mieluummin erehdyn tuohon suuntaan, että olen ylivarovainen. Ei se ole keneltäkään pois. Ja samalla tavalla olen vetäytynyt tilanteista ja suhteen alun mahdollisuuksista, joissa olen huomannut itsessäni piirteitä, joista en ole pitänyt - liian kohtalonomainen halu ripustautua, nöyrtyminen tai vaihtoehtoisesti halu peitota toinen väittelyssä; en ole halunnut katsoa pidemmälle, sukeutuisiko minusta joko suhdenarkkari, passiivinen nyrkkeilysäkki tai järjen puhuttelemattomissa riehuva raivotar. Ja huolimatta kaikista vetäytymisistä, niin, kaikenlaisia tapahtumia on riittänyt ehkä liikaakin yhdelle elämälle, ja osa kumppaneista on ollut sellaisia, että he ovat taas joissain muissa - välillä liki kaikissa muissa ympärilläni - laukaisseet pelkoa ja epäuskoa: et kai sinä oikeasti päästänyt tuota ihmistä lähellesi? Mutta en havainnut heissä niitä piirteitä, jotka itseäni olisivat pelottaneet, niitä, joita opin varomaan aiemmin. (Ja luojan kiitos mitään pahempaa ei myöhemmin enää sattunutkaan; väkivallan kohteeksi joutumisistani on tavattoman kauan ja niissä molemmissa mies oli paljon minua vanhempi ja keskeinen osa suhteen dynaamiikka oli juuri tuo ikäero ja kokemuksen ero; kovin kauan ei onneksi kukaan joudu olemaan nuori nainen.)

Nyt menen jatkamaan Erpenbeckiä. Ulkona sataa puutarhaan isoa, höttöistä pakkaslunta. Laitoin aamulla lisää perennansiemeniä jääkaappiin vermikuliitissa. Tunnen viiltävää onnea siitä, että saan elämässäni tehdä nyt tällaisia asioita, jotka todella kiinnostavat itseäni: kylvää, liikkua hitaasti, levätä. 

Jos joku olisi antanut enemmän rohkaisua tällaisiin suuntiin ollessani nuorempi, kukapa tietää, ehkä lukisin Erpenbeckiä ja ihmettelisin, kenestähän tämäkin oikein kertoo. Itselleni oli todellinen läpimurto oppia rentoutumaan ja lepäämään muutenkin kuin seksin (ja myöhemmin, hengästyttävän urheilusuorituksen) jälkeen: että voi vain ottaa ja levätä. Tuosta noin vain, tarvitsematta toista ihmistä tai edes vesijuoksuallasta tai tanssituntia. Olen tyytyväinen siitä, että saan opettaa tällaista tärkeää kansalaistaitoa, joka voi auttaa jotakuta vapautumaan suhderiippuvuuksistaan (tai ainakin höllentämään niihin hengitystilaa), ehkä jopa huomattavasti varhemmin kuin itse opin. Ehkä joku oppii sen lapsenakin, mutta se näyttäisi olevan aika harvinaista, ainakin levon ottaminen silloin, kun on juuri tapahtunut jotain mieltä kuohuttavaa ja haluaisi purnata tai huutaa apua. Tunnen kaksi ihmistä, jotka selvästi osaavat sen, lapsuudesta saakka, mitenkään harjoittelematta. He eivät vain stressaa tai hermostu asioista, ja osaavat ottaa levon. Tuosta noin vain! Kaksi kaikista niistä tuhansista, jotka tunnen. Ja molemmat ovat miehiä, tietysti. Hyvin kilttejä, itsensä kantavia, vakaita. (Ei mitenkään yllättäen myös heidän suhdehistoriansa ja työhistoriansa on jokseenkin vakaasti etenevää, käänteetöntä, hikatonta.)

Olisi hyvin kiinnostavaa tietää, mitä he ajattelisivat Erpenbeckin kirjasta. 

Etanointia

Joskus, jollekulle, luonnehdin itseäni hitaaksi oppijaksi. Tätä vastustettiin. Olin närkästynyt; kai minä nyt itse tiedän, miten hitaasti omaksun asiat? 

Pari yötä sitten heräsin siihen, että vatsatauti teki tulojaan. Oksetti, pakotti, ihan kamala olo. Mietin kuumeisesti, olenko ehkä syönyt jotain pilaantunutta, mutten osannut arvata, mitä. Yritin yökkiä pönttöön, epäonnistuin. Pissaamaan sentään onnistuin. En saanut unta siltä ololta, enkä uskaltanut särkylääkettäkään ottaa, koska vatsa oli jo valmiiksi niin sotajalalla. 

Muutaman tunnin kuluttua menin uudestaan vessaan valvottuani tuskaisena piehtaroiden. Havaitsin verenpaisumuksen tulleen: ne viimeiset kuukautiset, ehkä, toivon. Gynekologihan sanoi, että niiden pitäisi vielä tulla, kiitos edellisen kuukauden vuodollisen hormonikorvaushoidon. Ne vain ottivat oman aikansa ilmaantua. 

Tunsin itseni typeräksi, mikä toi mieleen tuon hitaan oppijuuden. Olen pulannut kuukautisten kanssa pakon edessä, mitä, noin kolmenkymmentäviiden vuoden ajan. Kun laskee tuohon sen keskimääräisen kiertoaikani (joka tihentyi huomattavasti hormonikorvaushoidon myötä, se on laskettu kaavaan mukaan), lienen ollut kuukautisten ensioireiden kanssa tekemisissä ehkä 350-360 kertaa. Silti kuvittelin nytkin saaneeni mahataudin. (Internet väittää, että naiset kokevat paljon useammat kuukautiset elämänsä aikana. Monella täytyy olla paljon lyhempi kierto ja pidempi - käytännössä vuosia aiemmin alkanut - hedelmällisyysikä.)

(Tulee mieleen se kerta, kun palasin opettamaan noron - se oli aito mahatauti - jälkeen ja kerroin oppilaille kuvitelleeni, että se oli sydänkohtaus ja menoa nyt, sinne saakka, että oksensin komeasti kaaressa ja totesin ilahtuneena, että ei kun ei sittenkään, tiedänkin tän jutun. Ja yksi oppilaista kertoi, että hänen äitinsä uusi aviosiippa oli päätellyt samoin, ehtinyt jo kutsua ambulanssinkin paikalle ja päässyt sitten oksentamisen makuun vasta sen sisässä. Noro on kyllä melkoinen.) 

Ilmeisesti yksi hedelmällisyysikä ei saanut minua oppimaan kuukautisteni ensi merkkejä. Tällä on ollut seurauksensa, runsaasti tuhottua materiaa. Olen ehkä, toivon mukaan, viimeisten kuukautisteni ääressä liki yhtä hönö kuin ensimmäisteni kanssa. (No, enää en sentään yritä pärjätä päiväkausia yhdellä kuukautissuojalla; äitini neuvoi minua aika suurpiirteisesti ja harmitellen, että onpa kamalaa, että sait nuo riesaksesi, ota tuosta side, laita se housuihin, noin - mistään vaihtamisesta ei ollut puhetta, joten lopulta vuosin ohi ja side muuttui kammottavaksi, kökkäreiseksi, haisevaksi, litimäräksi, ja koetin tunkea sen päälle lisää vessapaperia: kerrassaan kammottava kokeilu. Vasta useampien kuukautisten mentyä minulle valkeni - en enää muista mistä - että niitä kuukautissuojia pitäisi vaihtaa, ehkä monta kertaa päivässäkin. Vain hivenen myöhemmin opin, että ratsastusharrastus ja ulkoinen side eivät oikein rimmanneet yhteen. Ostin äidin kauhuksi tampooneja ja opettelin käyttämään niitä sen pienen rasiaan ahdetun kirjallisen käyttöohjeen mukaan. Pyörrytti ja oksetti ja pelkäsin hirvittävän paljon toksista shokkisyndroomaa, mutta pysyin tajuissani ja terveenä.) 

Jotkut asiat kyllä tarttuvat mieleen, kuten vaikkapa kasvien tieteelliset nimet. Mutta tällaiset seikat eivät. Tai se, mitä minun pitäisi opetella: opetuspaikkojeni pelastussuunnitelmien yksityiskohdat. Olen nyt lukenut pelastussuunnitelmat useamman kerran läpi ja aina on kuin kohtaisin aivan uuden tekstin. Epäilisin jotain muistisairautta, ellen tietäisi, että toiset asiat opin varsin nätisti. Tarvitaan vain kiinnostus. 

Kun sitä ei ole, käy etanaksi. 

Innostavampia asioita: halvalla ja kuolintoreissaan viime keväänä haalimani kamelia kuntoutui kesän aikana pihaillessaan ja kukkii nyt innolla. 

Tasankoa näkyvissä?

Oli kyllä ihan paras aloitus uudelle vuodelle käydä gynekologilla ruinaamassa vähän isompiannoksista hormonikorvaushoitoa. (Edellinen ei selvästikään enää riitä, uni on taas silppua.) Nimittäin nyt saan kokeilla vuodotonta hoitoa. En osannut olla toistelematta gynelle että no jopas jotakin ja että tämäpä siunaus, niin hämmästynyt ja onnessani olin, ja varmasti hymyilin kuin puuhevonen. Toki voi olla, että kehoni sanoo stop ja joudutaan perumaan suunnitelmat, mutta olen kyllä älyttömän innoissani tästä näkymästä ja laulaa loilottelen täällä kotonakin silkasta innosta. Jospa vaikka loppuisivat samalla ne hormoniheiluntamigreenitkin! On todella vaikeaa edes kuvitella, että voisi saavuttaa tilan, jossa oikeasti elämä on tasaista eikä tarvitse mitä tahansa menoa suunnitellessa kosahdella sen suhteen, että no tuossa en kyllä jaksaisi mitään, ja että tuossa olen yli 3/4 todennäköisyydellä migreenissä, ja onhan varmasti tarpeeksi mustia leggingsejä ja verkkareita puhtaana, koska sitä verta tulvii kuitenkin yli kaikista suojista. (Onneksi sentään migreenini ovat sellaisia, että yleensä pystyn mitenkuten funkkaamaan, vaikka kaikki onkin semmoista hampaat irvessä selviytymistaistelua niiden aikana, ihan yksinkertaisetkin asiat.) 

Kauas on tultu siitä ajasta, kun kuukautiset alkoivat selkeästi paljon myöhemmin kuin kavereilla, jolloin olin jo ehtinyt ajatella, että ehkäpä sittenkin vältyn niiltä täysin. Vaan mitäpä vielä, ei näiltä noin vain vältytä. Hedelmällisyysikäiseksi naiseksi en koskaan halunnut, se on sen verran koiranhomma tässä maailmassa, mutta taitaa olla niin, että se aika alkaa olla lusittu! Nyt kun alkaa olla kaikenlaisia vanhenevien naisten vaivoja, niin on kyllä ihan oikeus ja kohtuus, että on myös vanhenevien naisten edut.

 
Toki tässä on se haaste, että uusi kuuri alkaa juuri samalla kellonlyömällä kuin kevätkauden opetuksetkin, ja ensimmäiset kuukaudet voivat olla aina semmoisia vähän mielenkiintoisempia, kun keho vasta totuttelee uuteen annostustapaan. Mutta pieniä hormonimääriähän nuo ovat verrattuna hedelmällisyysikäisen naisen elimistön määriin, joten uskon kyllä kestäväni muutaman kuukauden rintojen arkuudet sun muut, etenkin jos tämä korjaisi unet. (Edellisestä annoksestahan ei edes tullut mitään haittavaikutuksia, pelkästään valtavasti virtaa ja palautumiskykyä.)

Aika näyttää, miten tämän kokeilun käy. Mutta olen onnellinen jo siitä, että siihen edetään. 

Vääränmuotoinen palikka

Jos aikuisena kokeekin olevansa vääränmuotoinen palikka Kela-asioidessa tai työkkäriasioidessa, mutta oikeastaan harvemmin muuten, niin nuorena sitä kyllä koki ihan jatkuvasti. 

Vanhempani tulivat tapaninpäivänä käymään. Kuuntelin, miten Vompsu jutteli heidän kanssaan teini-iästäni. Äiti kertoi koko suvun naisten pohtineen yhdessä, missä oli vika, kun minulla ei tietyssä iässä edelleenkään ollut poikaystävää. He olivat pohtineet sitäkin, olinko ehkä lesbo. Tuollaisesta kokouksesta en onneksi siinä iässä tiennyt mitään, vaikka tietysti nämä toiveet tai suorastaan vaatimukset tihkuivatkin läpi monissa yksittäisissä vaivaannuttavissa kommunikaatioissa. Oli myös epäluuloa sen suhteen, että on joku, mutten vain kerro. Tuntui aika tuskaisalta yrittää vääntää rautalangasta suvun vanhemmille naisille, että ei, kyllä minua kiinnostaisi, mutta etten vain kelpaa kellekään. Se tuntui todella kipeältä, vaikka kuinka olin päättänyt lapsena, ettei minua jallitettaisi siihen, tähän tai tuohon koiranhommaan vetoamalla siihen, etten kelpaa, jos en taivu noihin juttuihin. (Mm. siivoaminen.) 

Siinä kuunnellessa muistin taas äkkiä tarkasti, miltä se tuntui. Kammottavalta. Kaikkia muita tunnuttiin kosiskeltavan, oli halailuja ja pussailuja ja tapaamisia ja kiinnostuksen ilmaisuja. Ja itse elin täysin autiomaassa. 

Tai ainakin niin sen koin. Minua kyllä lähestyttiin pari kertaa, mutta mokasin ne pahasti. Ensisuudelmassa yllätyin siitä limaisesta, kaljanmakuisesta kielestä ja säikähdin niin, että puraisin kieltä ennen kuin ehdin edes tajuta. Ja samoin kävi, kun joku koetti takamustani toisen kerran - käännyin ympäri ja löin poikaa niin lujaa kasvoihin, että hän lensi päin seinää ja valui sitä pitkin alas. Käsi oli kipeä useamman päivän mutta yritin lohduttautua sillä, että poika ei selvästi ollut tehnyt kirjallisia töitään eli lukenut Desmond Morrisia, jonka lähetymisen vaiheissa takapuoleen koskeminen ei suinkaan tullut ensimmäisenä kosketuksena. (Edelleenkin inhoan sitä, jos minua kohdellaan kuin jotain lipastoa, jonka voi vain nostaa ja siirtää paikasta a paikkaan b. Sen takia en ole pystynyt kontakti-improvisaatiooon. Siinä ei kysytä lupaa. Ja tavanomainen mies vie valssissa -konstruktio on sekin kyllä aika kauhea, ja vaatii vähintään vastoinhangoittelua.) Sitten kun lopulta sain ensimmäisen poikaystäväni, hän jotenkin meni sekaisin siitä, että pyysin häntä makaamaan myös yksinäisen ystäväni kanssa. Hän hakkasi minut ihan kunnolla, ei siinä samoin tein, kyllä seksi jonkun muun kanssa hänelle kelpasi, mutta aika pian sen jälkeen, kun sanoin ei jollekin hänen perversiolleen. Siihen loppui sekin juttu parin viikon tapailemisen jälkeen. 

Ja koska sitten muistinkin jo ensimmäisen avoliittoni, silloin opiskelin yliopistossa, näin viime yönä painajaista taas siitä kumppanista. En olisi ikinä alkanut siihen suhteeseen, jos olisin osannut kuvitella, että voisin saada suhteen jonkun muunkin kanssa, mutta enhän minä semmoista osannut kuvitella, sillä historialla. Näen tuosta kumppanista tosiaan edelleen painajaisia, ne eivät olleet helpot puolitoista vuotta, ja pääsin niistä edes jotenkin yli saadessani tietää hänen eksältään tämän käyneen pitkän psykoterapian sen heidän suhteensa jälkeen edes jotenkin paikkaantuakseen. Seuraava liitto oli jo paljon parempi ja olisi varmaan voinut kestääkin, jos olisin tullut toisenlaisesta taustasta. En oikein osannut suhtautua siihen, että silloinen puoliso halveksi vanhempiani niin selvästi. Hänelle maailma jakautui noina vuosina koviin tyyppeihin ja luusereihin, ja oli aivan selvää, kumpaan peruskoulupohjalta elämänsä eläneet, kiltit ja viinaan koskemattomat vanhempani edustivat. Jossain vaiheessa tajusin, että tietyssä mielessä hänestä minäkin taisin olla vähän turhan luuseripiirteinen kaikkine uratavoitteettomuuksineni. Ja pysyin uskollisensa itselleni ja lähdin. (Ei se tuntunut näin yksinkertaiselta, mutta luulen, että pohjimmiltaan tästä oli kyse: luokkaerosta, toiveiden ja tavoitteiden, maailmankuvan erosta.) 

Tunsin siinä istuessani ja kuunnellessani tyytyväisyyttä siitä, että Vompsu keskustelee vanhempieni kanssa eikä halveksu heitä. Toki hän tietää, että nämä ovat mahdottomia, ja että minä olen myös mahdoton, mutta hän tietää olevansa itsekin mahdoton, samoin kuin perheensä - ylipäänsä, että kaikki tässä maailmassa ovat omilla tavoillaan mahdottomia. Kaikki yrittävät parhaansa, vaikka ovat vääränmuotoisia palikoita. 

Palikkuus vaan saa erilaisia muotoja eri ihmisillä. 

Isoäitini, jotka olivat niin huolissaan siitä, etten alkanut deittailla heidän mielestään oikeana ajankohtana, eivät onnistuneet järjestämään elämiään kovinkaan hyvin, vaikka kuinka etenivät normaalisti. Heillä oli aika nopeasti kelvottomat aviomiehet ja kakaroita pyörimässä jaloissa ja sitten vain kakarat ilman aviomiehiä. Silti he vielä vanhoinakin kähersivät ja värjäsivät hiuksiaan, koettivat näyttää nuorekkailta ja niin edelleen. Heille oli tärkeää näyttää sieviltä ja tavoitelluilta. Samoin kuin äidilleni, joka onnistui pitämään aviomiehensä. 

Kuunnellessani Vompsua ja vanhempiani mietin, että varmasti minullekin olisi ollut noina tiettyinä vuosina tärkeää, että joku olisi nähnyt minut tavoiteltavana, mutta mieluummin jonkin muun kuin sievyyden takia. Sievyyshän katoaa. Todellisia hyveitä, näin olen uskonut pienestä tytöstä saakka, ovat tarkkanäköisyys, pitkäjänteisyys, anteeksiantavuus, kohtuullisuus, sinnikkyys ja välittäminen. Niitä ei ehkä nykyään arvosteta siinä määrin kuin monia muita asioita, ei ainakaan nuorten ihmisten piirissä, mutta lopulta aika moni asia elämässä palautuu noihin. Tyytyväisyys siihen, mitä on ja mitä tapahtuu. Kyky levätä vastoinkäymisissäkin. Ymmärrys siitä, ettei voi olla kenellekään riittävä, koska ihminen on laumaeläin, ei parieläin. Rakastaminen siitä huolimatta, että pettymyksiä on taatusti luvassa. Auttaminen niissä kohdin, kun osaa kerrankin jossain auttaa, ja sen hyväksyminen, ettei yleensä osaa. Se, että osaa kiittää itseään, koska toisten kiitokseen on turha luottaa, ihmisethän usein kiittävät ihan pöhköistä asioista kuten kivan muotoisista housuista ja muusta epäolennaisesta. Se, että osaa antaa anteeksi itselleen, koska jälleen, toisten varaan ei kannata tässäkään täysin jättäytyä. 

Vääränmuotoisesta palikkuudesta ei ole ollut vain harmia, vaan myös paljon hyötyä, vaikka se onkin tehnyt vaikeaksi bondata tietyssä iässä, kun toisten kokemusmaailma oli vaan niin erilainen. (No jaa, kai se on edelleen, enhän ole halunnut lapsiperhe-elämää missään vaiheessa.) En nimittäin ota oikein mitään annettuna. Itsestäänselvyyksiä ei vallitse siinä maailmassa, jossa elän. Ei ole taattua, että joku haluaa olla ystäväni vielä huomennakin. Tai jaksaa edelleen jutella vanhempieni kanssa ja välittää heistä. Ei ole selvää, että saan elää kissan ja koiran kanssa. Tai että olen työkunnossa. Niinpä kun jokin on hyvin, osaan iloita siitä. 

Jouluaattoaamuna pesin tuusulalaisista magnolian siemenistä hedelmälihan rippeitä. Sormiin tarttui kirpeän pihkainen, sitruunainen tuoksu, aivan omansalainen. (Pihka ja sitruuna eivät kuvaa sitä kovinkaan hyvin, mutta ovat lähimmät keksimäni vastineet; en ole ennen haistanut magnolian hedelmälihaa ja epäilen, ettet sinäkään ole.) Pestyt siemenet pääsivät kosteaan rahkasammaleeseen käärittynä jääkaapin takaseinusta vasten. Keväällä kylvän siemenet. Jouluaattona kylässä ollut ystävä kysyi, eikö ole kauhean surullista, jos magnolian taimia kuoleekin, eiväthän ne ole mitään yksinkertaisia kasvatettavia. Mitäpä tuohon sanomaan. Kaikki elävä kuolee joskus. Kun tarpeeksi kylvää siemeniä, joku voi kasvaakin suureksi, kukkivaksi puuksi. Ainakaan kukkivaa puuta ei voi kasvattaa siemenestä kylvämättä niitä siemeniä.

Ensi vuonna olemme Vompsun kanssa olleet yhdessä - mitä se tarkoittaakaan, meidän kohdallamme ainakin kovin montaa asiaa - kaksikymmentä vuotta. Niin että jos magnolian ensikukintaa pitää odottaa kymmenen vuotta, ei se lopulta voi olla kovin pitkäkään aika, koska kaksikymmentä vuottakin kuluu yhdessä hujauksessa. 

Muusakokelas Kengurupallo

Ihmiset havahtuvat aikuisuuteen erilaisten asioiden kautta. Itse taisin havahtua siinä vaiheessa kun tajusin halunneeni jollain oudolla esitietoisella tasolla olla jonkun taideteoksen innoittajana, muusana. Niin kovasti kuin olin kirjoittanut ainejärjestölehteen ja esseisiin siitä, miten elämää ei voi pysäyttää ja että koko yrityskin on typeryydessään ällistyttävä, niin enkö vaan jossain salaa halunnutkin pysäyttää sen. Olisin halunnut nähdä itseni siinä pysäytyskuvassa. Rakastavassa pysäytyskuvassa. Haluavassa pysäytyskuvassa.

Kaikki alkoi purkautua, kun aloin kirjoittaa jonkin ulkoisenkin tulosvastuullisuuden painamana. Muusakokeluus, jota olin siihen saakka piilotellut itseltäni, tunki näkyviin, enkä oikein pitänyt näkemästäni.

Silti ihmettelin, että miten on mahdollista, ettei kukaan ole rustannut edes huonoa pikku värssyä, vaikka olin niin kovasti ponnistellut.

Vai olinko? Oli pakko tarkastella asiaa kunnolla. Kyllä vain, liehuvat hiukset, mutta kovin ohuet ja ruokkoamattomat ja alituiseen takussa. Oletteko kuulleet muusista, joilla on liki rastoittunut toinen korvantaus? Pitkiä, satumaisia, liehuvia vaatekappaleita, sen pystyin ja olin pystynyt järjestämään. Mutta sitten olin pilannut vaikutelman puhua papattamalla, nauramalla liikaa ja väärille asioille ja ennen kaikkea niistämällä välillä hihaan itkettyäni. Edes traagista muusaa halajavat eivät oletettavasti halua muusaa, joka menneitä muistellessaan vollottaa vuolaasti hiemankin alkoholia saatuaan, puhuu raiskatuksi tulleista läheisistä ja niistää sitten hihaan. Ei siinä paljon auta, vaikka kuinka baletissa sanottiin, että on lyyriset kädet. Niin käsifetisististä ihmistä ei olekaan, että pelkillä lyyrisesti liikehtivillä käsillä, joissa on vielä aika paksut ranteet ja sormet ja lapiomainen kämmen, pötkittäisiin pitkälle.

Ja senkin sain huomata harharetkilläni, että vaikka kuinka pystyin kuvittelemaan, että joku tarpeeksi sekaisin oleva voisi palvoa minneäni, niin hitto vie, en itse jaksanut yhtään sitä tunnetta, että jonkun seurassa kävin kesyksi, vienoksi ja vaitonaiseksi kuin jonkin kuvakudoksen kauhtunut neito, joka silmäilee ujosti maan tomua ristipistosilmin. Niin kovasti kuin osittain halusinkin muusaksi ja niin kovasti kuin rakastankin kasveja ja heidän tapaansa olla ja asuttaa maailmaa, oli aika selvää, että taipumukseni eivät osoittaneet vegetoinnin suuntaan vaan että olin varsin tyypillinen nisäkäs, ja vieläpä tällaisessa kaikkiruokaisessa, petomaisessa ja juonivassa lajissa. Ounastelin kainostelumoodiin osuessani, että näinköhän se onnistuisi kuitenkaan rauhoittamaan minua pidemmän päälle. Arvelin, että jossain vaiheessa purkautuisin joka tapauksessa kuin tulivuori ja siinä vaiheessa en enää vaikuttaisi tarpeeksi säyseältä ja hyväksynnästä elävältä.

Ja koska olin jo alkanut tarkastella asiaa, muusa-asiaa siis, huomasin äkkiä käyväni hyvin äkäiseksi siitä, että minun pitäisi pystyä miellyttämään jotakuta toista siinä mittakaavassa - täyttämään jonkun muun tarpeita, omiani talloen. (Niitäkin kun on.)

Ei siten auttanut kuin ryhtyä muusimaan itseään, koska tajusin, että hitto vie, kukaan muu ei kyllä ikinä pysty kyhäämään tästä kaikesta sotkusta mitään inspiraatiota ja että en mitenkään pystyisi pitämään sisälläni sitä kaikkea, joka sai yhden hyvin pidättyvän ihmisen joskus toteamaan, ettei hän pidä tavastani keskustella. (Olin varmaan taas nauranut väärässä kohdassa enkä yhtään tajunnut, että hänellä oli ollut jo pidempään epämukava olo.)

Jos siis nuorena olisikin ulkoisesti edes etäisesti vastannut muusan muottia hupsuine vaatteineni, joissa jäädyin joka talvi, toiminnallisuus oli siihen täysin soveltumatonta. Ja nyt, kun vaihdevuodet lanaavat ylitseni (pitää mennä gynekologille, aiempi hormoniannos ei selvästi riitä alkuunkaan, koska valvon taas ja nyt koen luultavasti myös niitä kuumia aaltoja, ensimmäistä kertaa; aiemmin koin vain jääkausia, mutta ne häätyivät hormonikorvaushoidolla puoleksitoista vuodeksi), saatan toisinaan olla niin väsynyt, keskusteluun ja ajatuksiin tympiintynyt ja rauhaa etsivä, että toiminnallisuuteni puolesta saattaisinkin sopia muusaksi, ellen satu olemaan äkäisellä tuulella, mutta se muu - muusamainen olemus - on puolestaan kadonnut ties minne vuosien varrella. Havaitsin tämän selkeimmin lääkärissä käydessäni. Aiemmin, hedelmällisyysaikana, olisin mieluummin kuollut kuin mennyt lääkäriin lököttävissä verkkareissa. Ja olisin luultavasti joka tapauksessa tuntenut itseni paksuksi ja epämuusamaiseksi ja häiriintynyt siitä, mutta nytpä vain onnuin lääkäriin enkä yhtään miettinyt verkkareita tai sitä, että näytän vuosi vuodelta enemmän peltomyyrältä.

Jos minun pitäisi antaa muusakokeluudelleni jokin arvosana, olisi se ehkä 5/10. Ei ihan hylätty mutta hyvin lähellä sitä. Syy, miksen saa hylsyä, on tämä: onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan itseni näkyviin itselleni. Opin rakastamaan tuota hahmoa ja haluamaan sille hyvää. Mutta se on kyllä sanottava, että tämä on melkoinen työsarka, koska itsensä muusiminen on suunnilleen yhtä helppoa kuin ihailla kengurupallon minneä. 

Keskiviikkona katselin opetustilassani (päiväkodin liikuntasali) ihaillen pilatespallojen päälle verkkohäkkiin nostettuja muutamaa lasten kengurupalloa. Ne ovat kuin fyysikon approksimaatiomallinnuksia kaksinisäisistä utareista; pääni ei ole koskaan lakannut ihailemasta kirjan nimeä Oleta pyöreä lehmä. Vaaleanpunaisia, vinyylisiä, pinkeitä, ja kaksi sojottavaa utaretta. Kuinka hauskaa lapsena olikaan pomppia kengurupallolla ympäriinsä. Hetkessäkös siitä kirjoittaisi pienen itsekritiikin saastuttamattoman värssyn!

Oi kengurupallo kimmoisa 

kestät ja joustat vuosia

kenellekään kuulu et

verkkohäkissä asustelet

Älä välitä pilatespalloista

niillä ei saa pomppia

niiden juttu on hallinta

sitä et tahtoisi valita

Tuntosarvetko vai utareet

otsaasi kasvavat ulokkeet?

Anatomias arvoitukseksi jää

silti osaat villiinnyttää

Ja ei, en pomppinut kengurupallolla, vaikka muistinkin pomppimisen kengurupallot nähdessäni, ja mietin, mikä hiivatti siinä on, että aikuiset ovat monesti niin arkoja leikkimään. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei kipeällä koivella pompituta, mutta että ajatuksilla, mielikuvilla, sitä on hankalampaa tajuta. 

Hän häntä häntäset

Tänään tarkistin piironginlaatikosta pionien kylvöpussit. Siemenet, jotka haalin sinne syyskuussa hiekan ja perliitin sekaan itkua nieleksien, ovat kasvattaneet pitkiä häntiä. Jotkut siemenet vielä miettivät. Annan niiden istua piirongin pimeässä vielä pari viikkoa, ja sitten pussit siirtyvät jääkaappiin saamaan kylmäkäsittelyn. Maaliskuussa kylvän ne ruukkuihin.

Jatkuvasti törmään kaikkeen tällaiseen. Niin, Zenon-kissa kuoli. Silti säilöin tomaatit, omenat ja päärynät, keräsin ja puhdistin siemenet ja kylvin niistä osan itse, osan pakkasin ja lähetin Maatiaiselle. Kastelin kukat, en päästänyt niitä kuolemaan ja kaikki ulkoilijat saatiin sisään ennen hallaa, daalianjuurakot nostettiin, perunat korjattiin. 

Mikään ei olisi huvittanut ja liikuin kuin paksussa kiisselissä, mutta muistin, miltä kaikki näytti silloin kun tasan kaksikymmentä vuotta sitten maailmani romahti ja erosin, muutin pois ja kaikki muuttui: pahinta oli havahtua ja huomata, miten olin voinut niin huonosti, että muutama huonekasvi oli kuivunut koppuraiseksi rangaksi, eivätkä elämään jääneetkään voineet hyvin. Olin ollut niin kiinni omassa surussani ja kauhussani, etten ollut edes huomannut noita elinkumppaneita, jotka olivat kannatelleet minua vuosikaudet. Lähtöni jälkeisenä talvena kaksi viidestä eläimestä kuoli. Vanhoja eläimiä, joilla oli kasvaimia aivoissa. En ollut läsnä niiden viimeisinä hetkinä, ja olen siitä edelleen pahoillani, vaikka toki osa minusta ymmärtääkin, etten vain osannut silloin järjestää asioita paremmin, en vaikka kuinka olisin halunnut. 

Nyt, kun syyskuussa tuntui taas siltä, että kaikki hajoaa, muistin sitä aiempaa hävityksen kauhistusta, ja ajattelin, että varmasti harmittaa jälkeenpäin, jos päästän tomaattisadon mädäntymään, kippaan päärynät kompostiin tai annan kasvien näivettyä ruukkuihinsa ja havahdun kesken toipumisen mahdollisuuksia siihen, että kaikesta on tullut mustaa mätänevää lälliä, kituvia rankoja tai elottomia koppuroita. Niin sitten itkin ja säilöin, itkin ja järjestelin, itkin ja nostelin ja kastelin, ja päivistä tuli pitkiä ja läpikotaisin surullisia, ja iltaisin kaaduin sänkyyn itkuisana ja väsyneenä, ja aamuisin heräsin edelleen itkuisana ja väsyneenä. Jotenkin saimme maahan viisi uutta ruusuakin, ja sitten jalkani hajosi.

Ja nyt pioninsiemenet ovat kasvattaneet lipaston pimeässä itselleen hännät, samanlaiset hännät kuin muutkin idut kasvattavat. Olen pystynyt taas tekemään kastelukierroksen. Tulee uusia aikoja, joskus myöhemmin tätä kaikkea sävähtää muistona: mikä painajainen. Idut eivät muistoista tiedä, ne vain kasvavat. Ja kasvit kukoistavat kasvilamppujensa alla, vaikka kuinka olisi marrasharmaa.

Tänä vuonna en kiusannut pioninsiementen herättelyä niitä kaiken aikaa vakoilemalla ja kääntelemällä, kuten viime vuonna, kun kävin malttamattomana komuutilla parikin kertaa viikossa, ikään kuin se jotenkin nopeuttaisi prosessia. En edes muistanut siemeniä ennen kuin näin tänään sattumalta pussit ja tarkistin niiden tilanteen. 

Tukisukkametsällä

Himputin apuvälinemarkkinat. Koetan löytää itselleni kuntoutusta vauhdittamaan tukisukkia, joista olisi oikeasti apua, mutta kaikki tukisukat on tehty jaloille, joissa on tosi raskas ja iso nilkka ja pohje. Sopiva nilkan mitta löytyisi muutamalla merkillä koon 36-37 sukista, mutta jalkateräni onkin sitten kokoa 41-42, ei siis ole mitään saumaa sille, että tunkisin varpaat tuommoiseen prässiin. Ei auta kuin mennä varpaattomilla malleilla, ja niissäkin on vaikeaa löytää riittävästi kompressiota jalkaterälle ja nilkalle, vaikka ottaisi pienimmän koon. Olisipa semmoinen normaalimittainen, en muuta sa.

 
Nää on näitä mielenkiintoisia. Helpotus nyt kun ei tarvitse enää rampata työterveydessä koko ajan ihmeteltävänä ja kommentoitavana. Työterveyslääkäri oli huolissaan siltä, miltä nilkkani näyttävät eikä yhtään hahmottanut niiden turvotusta. "Nämähän on ihan kuopalla, johtuisiko kipu pikemminkin siitä", kun yritin näyttää, että katso nyt, tuollainen kauhea pullava möllykkä. Hän näki kuopan siinä missä minä ihan selvän turvotuksen eikä osannut sitä palpoidenkaan tunnistaa. Ortopedi sentään ymmärsi, että ahaa, luontainen muoto on tuollainen ja totta, tässä on palpoiden vähän lullua, kun vertaa toiseen jalkaan, vaikka ne näyttävätkin kovin kapoisilta ja tuntuvat kuivakkailta, jos miettii, miltä nilkka tavanomaisesti näyttää ja tuntuu. Olin tyytyväinen, kun magneettikuvasta näkyi, että kaikki nivelsiteet ovat ehjät ja lihakset ihan vahvat, yksi jänne vain turvoksissa, kyllä, turvoksissa, mitä kukaan ulkopuolinen ei näemmä ikinä ymmärrä jaloistani, mutta jonka toki itse havaitsen, kun tiedän, mimmoiset ne normaalisti ovat - ei yhtään pehmeää, vaan kuivat kuopat akillisjänteen molemmin puolin reippaasti malleoleja ylemmäs. (Kuinka monta kehonhuoltajaa onkaan kommentoinut näistä huolestuneina, vaikka kyseessä on rakenteellinen ominaisuus, ei mikään vika tai edes millekään häiriölle altistava rakenne.) Kuinka monta kertaa minulle sanottiinkaan, että tämän kuuluisi olla turvonneempi, jos siinä on kipua, ja kuinka monta kertaa väitin vastaan, että mutta onhan se turvonnut. Työterveyslääkäri taisi uskoa minua ja oireitani vasta kun sai ortopedin lausunnon magneettikuvista.

Semmoista se on. Ja itse katselin koko ikäni hierojakouluun saakka ihmisten jalkateriä ja nilkkoja ja mietin, miten he kestävät tuommoista turvotuskipua, verraten siihen, miltä itsestäni tuntuu, jos jalka näyttää vähän sinnepäiseltäkään: varvas vähintään murtunut tai nilkka nyrjähtänyt, jotta olisi mitään edes puoliksi vastaavaa. Vasta hierojakoulussa tajusin, että ahaa, suurimman osan ihmisistä jalat ovat aika turpeat ihan kivuttomassa normitilassaan, heillä on siellä enemmän nesteitä, säären lihakset alkavat paljon alempaa ja monen akillesjännekin on ihan uponnut sinne pehmytkudosmassan sisään eikä erotu pinnassa ihon alla aivan erillisenä rakenteena. Oivallusta tehosti ruumiinavausvalokuvista koottu anatomiaopus, jossa liki jokaisen kuvan kohdalla luki, että tässä lihas on epätavallisen pituinen, kiinnittyy epätavalliseen paikkaan, ja niin edelleen. Mikä kai tarkoittaa vain sitä, että variaatiota on runsaasti ja harva ihan juuri keskimittainen kohdassa x. 

Tuntuu jotenkin omituiselta, ettei lääkäri saavuta tuollaista oivallusta siitä, miten erilaisia jalkoja (selkiä, niskoja, käsiä...) ihmisillä on, miten yhden kudos venyy kuin purukumi ja toisen jännittyy jousen lailla pienimmästäkin ärsykkeestä. Ehkä niissä opinnoissa ja siinä työnkuvassa on vain aina krooninen kiire eikä ehdi oppia? (En itse selviäisi mitenkään työstä, jossa asiakas vaihtuisi puolen tunnin välein, ja aina olisi jokin ongelma ratkaistavana. Miten he pysyvät koossa?)

Ihmiset ovat erilaisia. Yhdellä näkyvät solisluut, vaikka olisi turvotustakin, toisella ne saisi esiin vain nälkiinnyttämällä. Miten pitkään olinkaan nuorempana huolissani siitä, etteivät solisluuni erotu tyylikkäästi kuten kavereilla. Mitä hittoa, ne toimivat varsin mainiosti siellä piiloisinakin. Ja ei, ne eivät erottuneet edes silloin kun valtavassa erostressissä kaksikymmentä vuotta sitten voin pahoin ruoan ajatuksestakin ja hiuksia lähti tukuittain ja käväisin ainoan kerran elämässäni alipainon puolella niin että kylkiluut näkyivät pinnalle saakka; tämän syksyn vastaavassa stressipuuskassa olin jo kokeneempi ja tankkasin proteiinia, vaikka kuinka ällötti. Sata grammaa kasvisprotskua päivässä, ja hiukset eivät lähteneet, vaikka stressiä oli varmasti aivan yhtä paljon. Yksi jänne vain suuttui, se on aika pientä.

Haluaisin löytää tukisukat. Ne auttaisivat kuntoutumisessa. Onhan minulla muutamat tukisukat, mutta eivät ne enää tue nyt kun turvotus on vähänkin lasehtinut. Yritän saada tukivaikutusta aikaiseksi pukemalla paksuhkon villasukan alle ja varpaattoman tukisukan siihen päälle. Pohkeeseen vedän vielä päälle pienimmän koon kompressiolahkeen. Tästä on edes jotain apua, mutta ei ole kovinkaan helppoa saada pakettia toimimaan niin, ettei se paksuhko villasukka siellä alla mene ruttuun. Olisi huomattavasti helpompaa vain kiskaista tiukka sukka jalkaan. Lupasiko kukaan helppoutta? Eipä kai... 

Taitaa olla niin, että tämän mallin kinttujen kanssa voi pyytää kompressiolta apua vain niissä kohdin, kun jalat ovat jo aivan räjähtävän kipeät ja turpeat. Sitä ennen kompression on tultava lihastyöstä.  

Onnistuksia ja kauhistuksia

Viime päivät ovat tuntuneet kummallisilta. Olen aloittanut paluun jotain sellaista hahmoa kohti, jonka tunnistan edes jotenkin etäisesti. On ollut kaikenlaisia onnistuksia ja kauhistuksia.

Onnistuksia: Saimme hyvän vinkin edullisemmasta eläinlääkäristä, joka sijaitsee täältä kolmisenkymmenen kilometrin päässä. Aikamoinen matka autottomalle, mutta toisaalta eläinten hammaskiven putsaus käy helposti kalliiksi, joten ei kun maaseututaajamaan hammaslääkäriin molempien kanssa. Hintalappu kahden elikon hammaskiven putsille ja samalla Laguunan kaljuuntuiden kohtien kortisonihoidolle oli yhteensä alle 250 euroa. Vastaavista operaatioista olen maksanut täällä lähempänä (toki eri käyntikerroille jaettuina) ihan piirun vaille 1500 euroa enemmän. Aikamoinen ero! Tuolla hinnalla ottaisi taksin poikineen, nyt lainasimme naapurin autoa kahvipaketin ja konvehtirasian hinnalla. (Ja toki olen siellä aina välillä ollut kasvivahtina naapurin matkustellessa.) Ja: Jalka on kestänyt kevennetyn työn. Kyllähän se tuntuu, tietysti, kun sitä nyt kuormitetaan ja vielä töillä, joissa ei aina ehdi olla samalla viisiin huolellinen kuin ihan vain jalkaan keskittyessä. Mutta ainakin toistaiseksi parantuminen edistyy toivotusti. Tämän aamun fyssariharjoitusten patteri ei tuottanut yhtään kipuähkäisyä suorituksen aikana, eli jänne alkaa tottua sille tarjoiltuun pikku kuormaan! Tämän päivän opetukset sujuvatkin keveästi, koska on iltatunnit netissä kotoa. Niinpä Vompsu on luvannut olla mallina, eli saan vaan papattaa ja viittoa, ja Vompsun alaraajat ottavat kaiken rasituksen vastaan. Täydellistä!

Ja sitten kauhistus, eli ystävämme Kela. Se on laittanut sairauspäivärahahakemukseen deadlinen, johon mennessä en mitenkään näytä voivan saada kaikkia toivottuja dokumentteja kasaan. Osa työnantajistani on ihania ja sain pyytäen tarvitun dokumentin kahdessa päivässä. Ja osassa yhteyshenkilö kertoo laittaneensa palvelupyynnön eteenpäin mutta että hänellä ei ole edes puhelinnumeroa, mihin voisi soittaa ja hoputtaa. (Sieluni silmin näen semmoisen valtavan virastolinnoituksen hahmon, ja siellä suunnilleen putkipostin putket, joista yhdessä on tukos ja siinä lepää palvelupyyntökin, eikä kukaan tiedä, mikä on putken määränpää, joten oveenkaan ei voi kolkuttaa; on vain luotettava prosessin etenemiseen.) Kelan dedis on kolmas joulukuuta, ja toisesta hitaammasta paikasta saan palkkakuitin, jossa sairausajan marraskuun osuus näkyy, joulukuun seitsemäs, ja toisesta vasta joulukuun lopussa. Muutenkin tiedän kokemuksesta, että välillä viranomaisten on vaikeaa ymmärtää tätä, että jonkun tulorekisterin marraskuu on oikeasti lokakuun työt. Kirjoitin Kelalle asiasta pienen selvitys-peedeeäffän, jotta osaavat tulkita tulorekisteriä kohdallani samoin tein oikein. Jospa tämä päätös vaikka hoituisi nappiin etukäteen vähän avittamalla sen sijaan että tulkitaan päin prinkkalaa ja päätöksestä joutuu valittamaan. Ja pyysin lisäaikaa palkkatietojen toimittamiseen. Enhän minä nyt palkkakuitiksi tai palkanlaskusta saaduksi informaatioksi dedikseen mennessä muutu, vaikka päälläni seisoisin.

Varmaan jos olisi aiemminkin ollut Kelan sairauspäivärahalla tai olisi jotenkin tyypillisemmässä työsuhteessa ja vain yhdelle työnantajalle, tuo souvi ei olisi ihan niin tahmea. Mutta tässä muodossa kuin itse työtäni teen, ja tällä Kela-noviisiudella, en kyllä antaisi viittä tähteä sairausjaksolle. Olin tikahtua nauruun yhden oppilaistani kirjoittaessa, että toivottavasti olen tehnyt sairaana vain kivoja ja rentouttavia asioita. Kivoja ja rentouttavia asioita my ass, selvittänyt, soittanut, kirjoittanut, omaksunut kasoittain uutta tietoa ja terminologiaa. Se on paljon raskaampaa kuin työni, totta vieköön. Mutta aina sitä ei vain ole työkunnossa.

Hyvä puoli toki on, että ymmärrän taas alaraajan anatomiaa entistäkin tarkemmin. Siitä on hyötyä työssäni ihan valtavasti. Nämä liikkumis- ja kuntoutusduunit ovat siitä hupaisia, että siinä missä kuka tahansa muu kiroilee jonkin kohdan kipeytyessä, itsellä naksahtaa kiroilun lisäksi päälle oppimismoodi: anatomian kirjat esiin ja töihin vaan. On taas tullut kerrattua hermotuksen kulku alaraajaan, alaraajaan vaikuttavat pidemmät toiminnalliset myofaskiaketjut, luinen anatomiakin. (Onko mitään niin ihanaa kuin luut? Niin liikuttavia.) Jalkaterässä ja nilkassa piisaa yksityiskohtia! Ja fyssarin antamien paikallisten harjoitusten lisäksi olen omaksunut ihan omalla harkinnallani harjoituspatteriini koko pidempää ketjua vapauttavia harjoituksia.

Asiaan liittyvien hermojen liu'utuksia sekä lymfataputuksia olen tietysti tehnyt koko ajan, samoin lattialta tehtäviä alaraajaa kuormittamattomia ja koetusti lymfaa liikkeelle hätistäviä liikkeitä, ja käyttänyt kovemman tason tukisukkia, ja yhdessä nämä toimenpiteet ovat onnistuneet hämäämään koko hoitohenkilökuntaa, jotka sanoivat juin yhteen ääneen joka käänteessä, että tämän pitäisi kyllä olla turvonneempi, jos kyse olisi jänteestä. (Vertailukohtana ilmeisesti ihminen, joka ei tee turvotukselle mitään.) Magneetissahan se vasta se jänteen turvotus näkyi, ei se päässyt huomassani sellaiseen tilaan, että olisi näkynyt pinnalle asti.

Jaa-a, saas nähdä, miten parantuminen tästä etenee. Toivon, että hyvin, mutta olen varautunut takapakkeihin. Niitä yleensä tulee. 

Viimeistä päivää

Viimeistä päivää sairauslomasta viedään. Huomenna siirryn pois sairauspäivärahasta kevennetyn työn malliin, mikä käytännössä tarkoittaa, että opetan vain osan kursseistani ja otan taloudellisesti turpiin niin että roiskuu. Kaltaiselleni ei ole tarjolla osasairauspäivärahaa, joten tienaan vain puolet tavallisesta ja erotus jää omaan piikkiini. Luultavasti joudun kulkemaan osan matkoista nyt taksilla, kun maa ehti jäätyä eikä sähköpyörässä ole nastarenkaita. Nastarenkaallista tavan pyörää jalka ei taas kestä vielä työmatkojen mittakaavassa. Tärkeintä kuitenkin on, että saisin jalan kuntoon ja pääsisin vielä joskus koiran kanssa ulkoilemaan. Koska kävely on pahinta myrkkyä jalalleni, tähän voi mennä aikaa. Mutta vaivan pitäisi olla kuntoutettavissa, se on olennaista. 

Tällä välin olen käynyt sosiaalityöntekijän pakeilla, ja hän on ehtinyt ihmetellä, miten olen kolmessa päivässä ottanut haltuun kaikki mahdolliset Kelan tuet, jotka eivät kuitenkaan sovellu tilanteeseeni. (No, soitin Kelaan monta kertaa ja esitin kysymyksiä myös kirjallisesti.) Kuulemma normaali asiakas on vähemmän aktiivinen ja odottaa, että joku muu selvittää asiat hänen puolestaan. Hymyilin vinosti ja ajattelin, että no niin, tässä elämässä semmoisia luksuksia ei ole aiemmin nähtykään. Nyt kun olen, hämmästyttävää kyllä, työterveyshuollon piirissä, eli superetuoikeutettu, saan palvelua, jota olisin kaivannut paljon kipeämmin silloin kun en todellakaan ollut minkään työterveyshuollon piirissä, jouduin vaihtamaan ammattia ja olin joitain kuukausia kokonaan ilman tuloja ja söin aiemmat säästöni pussin pohjaa myöten. (En tiennyt, että Kelasta olisi voinut hakea sairauspäivärahaa eivätkä vanhempanikaan tienneet tällaisista mahdollisuuksista mitään. Tai olisiko silloin voinut? No, nykysäädöksillä olisi voinut, siinä sen hetkisessä tilanteessa. Olin niin kuormittunut, etten vain pystynyt selvittämään. Eikä ollut mitään työkykyvalmentajaa, jolle olisin saanut keneltäkään lähetteen.) Joten kun työkykyvalmentaja kehui tiedonhakutaitojani, en tuntenut itseäni mitenkään nohevaksi vaan täydeksi ääliöksi, koska en ollut aiemmin tiennyt, että kaikkea tuommoisiakin tukia kuin Kelan sairauspäiväraha on olemassa.

Mutta näin sitä vaan ollaan taas opittu lisää. 

Työfysioterapeutilta sain puolestaan tämän viikon maanantaina semmoiset harjoitukset, jotka tehdään istuen ja jotka nähdessäni meinasin ensin hörähtää nauruun, että mitä ihmettä, ei nuo voi tuntua missään. Mutta ehei, liki väännän itkua niitä tehdessäni. Pistin Vompsun tekemään harjoitteet kerran kanssani, hänellä ne eivät tunnu missään. Selvä, mun jalat ovat edelleen umpisolmussa. Mutta kaipa ne siitä kuntoutuvat. Ainakin fyssarilta saadut harjoitteet totisesti tuntuvat! Ja siinä kipeimmässä kohdassa. 

Kuulostaa asialliselta, eikö vaan? 

No, totuus on tietysti toisenlainen. On sunnuntai, Vompsu nukkuu nukkumistaan. Olen käynyt koiran kanssa kahdesti pihassa istumassa ja odottamassa, josko koira pissaisi pihaan, kun siellä vain ollaan olemistaan. Mutta ei, koira nuuski ja puuhaili omiaan, mutta säästi pissat olohuoneeseen. Se meni suhauttamaan ne heti palattuamme sisään, molemmilla kerroilla. Kukapa sitä ulkona kylmässä pissaisi, jos on mukava olohuonekin vaihtoehtona? Siivoan pissat mitenkuten pyyhkeellä, laitan koiralle aktivointileluun ruokaa. Sen sijaan, että se kierittelisi ja viskoisi lelua, kuten olisi tarkoitus, se jämähtää mahalleen lelu etutassujen välissä ja alkaa tunkea kieltä rullalla namirei'istä sisään ja saalistaa nappuloita kuin muurahaiskarhu muurahaisia. Laguuna on edelleen puoliksi kalju ja kutisee taas, kortisonikuurin loputtua. Eliminaatiodieettiruoka ei ainakaan vielä näy minkäänlaisena muutoksena sen fanaattisessa pesukäyttäytymisessä. (Kissojen liiallinen peseytyminen liitetään pakko-oireiseen häiriöön kuten ihmisten käsien kuuraaminenkin. Universumi on arponut minulle sekä puolison että kissan, jotka pakko-oirehtivat.) Leikitän Laguunaa kissanongella niin pitkään kuin jalat kestävät lenkkareihin tuettuina, ja sitten vetäydyn takaisin sänkyyn. 

Tänään on lepo fysioterapian harjoituksista, jotka tehdään joka toinen päivä. Ja hyvä niin, jalat ovat edelleen aivat lämpöiset ja turpeat eilisen session jäljeltä. Tänä aamuna huomasin, etten ole muistanut laittaa septumlävistyksen rengasta takaisin magneettikuvan jälkeen, sinnehän pitää kaikki metalli riisua pois. Koetin laittaa sitä yksi ilta, mutta en uskaltanut työntää rengasta lujaa, koska kivutonta reikäkohtaa ei löytynyt. Saattaa olla, että reikä on umpeutunut, korvieni reiätkin umpeutuivat aina parissa päivässä, jos koruja ei laittanut. No, olen selvinnyt tämän viikon ilman rengasta, ehkä selviän jatkossakin. Kunhan poskiontelontulehdukset eivät nyt palaisi. Nenä kyllä tuntuu todella paljon mukavammalta, pehmeämmältä ja vakaammalta ilman rengasta. Jotenkin tuollaiset vierasesineet aistii kaiken aikaa, ne särisevät jossain havaintokyvyn reunalla, enkä koskaan lakannut pelkäämästä, että rengas takertuu johonkin ja repäisee kipeästi. (Joko paljon lävistetyt ihmiset eivät tunne näin tai sitten heitä se tuntemus ei hämää.) 

Ensi viikko näyttää mielikuvissani jotenkin pelottavalta. Kaikki ne tulemiset ja menemiset ja suoriutumiset. Ja jos jalkani särkyy suoriutuessa, joudun uudelleen menemään lääkärille, koska saamani kevennetyn työn todistus ei oikeuta sairauspäivärahaan. Mutta jospa se nyt jo kestäisi. Kyllä se kestää aika lailla enemmän kuin viikko sitten, puhumattakaan kuukausi sitten. Toimintakykyni on vain niin aaltoilevaa ja haurasta, ja kipu on ollut tässä souvissa niin kovaa, että luultavasti vain joku euforiassa 24/7 uiskentelija ei vähän pelkäisi, mitä seuraavat päivät tuovat tullessaan. Jos kipu on sellaista, että saan nukuttua parasetamolin kanssa, se on vielä ihan ok. Fysioterapeutin ohje on, että kipua saa tuntua tehdessä, mutta lepokipua ei saa jäädä, silloin kuormitustaso on kohdallaan. Toistaiseksi lepokipuakin on ollut jonkin verran. Ihmisen vain pitää olla jalkojensa päällä jonkin verran: vessakäynnit, kokkaukset, asioiden hoitamiset. 

Kautta on jäljellä kolme viikkoa ja sitten yksi hassu korvauskerta pidemmällä joulukuussa. Kaikkia tuntejani en tosiaankaan pidä, ja ne, mitkä pidän, pidän sovitellusti, niin, ettemme tee liikkeitä, joissa jalkaterälleni tai nilkalleni tulee kuormaa. Lääkärin kevennetyn työn todistus mahdollistaa tämmöisen tuntilupausten muokkaamisen. Tiedän jo etukäteen, että tästä keventämisestä valitetaan kurssipalautteissa, vaikka kuinka väännän rautalangasta, että katsokaas nyt, minulla on tämmöinen lääkärin lupa ja nyt me nämä kolme kertaa teemme vähän enemmän täältä lattian varasta. (Esihenkilöistä yksi kertoi, että häneltä on kyselty jo paljon, missä oikein olen ja voisinko jo palata takaisin opettamaan. Ihmiset ovat hämmästyttäviä! Ihan kuin kuka hyvänsä ei voisi sairastua. Toisaalta, osa ihmisistä on aivan ihania. Iso osa oppilaistani tietää sähköpostini, ja sinne on tullut heiltä viestejä, joissa he toivovat kaikkea hyvää ja kertovat, että olen heidän ajatuksissaan, oli se, mitä käyn läpi, mitä hyvänsä. Aloin itkeä, kun avasin ensimmäisen näistä viesteistä. Jos joskus epäilenkin, onko työlläni merkitystä, näitä voi muistella: kyllä se huomataan, jos en tulekaan töihin odotetusti.) 

Sairausloman viimeisenä päivänä tilaan itselleni myös Blackboardin. Olen haaveillut siitä jo pidempään. Mutta mikä siinä on, että on aivan helppoa ostaa puutarhaan ja eläimille vaikka mitä kalliita asioita, ja meille ihmisille ravitsevaa ruokaa, mutta omaan kuntoutukseen sijoittamista epäröi? Hulluinta on, että Blackboard maksaa vain reilun satasen. Jos olisin ostanut sen aiemmin ja kuntoutellut koipeani ennaltaehkäisevästi, olisi koko lysti tullut paljon halvemmaksi niin, kivuista ja epämukavuuksista nyt puhumattakaan. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tarvitsen työssäni ja arjessani jalat, jotka toimivat ja joiden problematiikkaa pääsen tuolla työkalulla ratkomaan huomattavasti paremmin kuin ilman sitä. 

Ilonaiheitakin toki elämässäni on, niistä en ole kirjoittanut hetkeen. Mutta listaanpa tähän: Syyskrookukset, joiden arvelin heittäneen henkinsä, ponnistivat sittenkin kukkaan. Ne ovat ihania ja ensi vuonna hankin niitä ehdottomasti lisää. Myös syysmyrkkyliljat kukkivat pitkään ja näyttävästi. Ja jouluruusussa, jonka sain äidiltä jouluna 2022, ja jonka sain pysymään elossa kevääseen saakka ja istutin sitten puutarhaan, on nyt monen monta nuppua! Voi kyllä olla, että talvi nitistää kukkanuput, mutta ehkä jouluruusu oppii vähitellen himmailemaan kukintaa varhaiskevääseen saakka. Joidenkin jouluruusut ovat sen oppineet, ehkä tämäkin. Ja niistä jouluruusun siemenistä, joita ostin yhdeltä aivan legendaariselta puutarhaharrastajalta heinäkuussa ja kylvin samoin tein ulos, oli muutama jo nostanut piipan maasta, vaikka periaatteessa niiden pitäisi ponkoa kasvuun vasta keväällä. No, koulin kasvivauvat turvaan lumelta ja pakkaselta sisään, iskin ne kruunuvuokkojen ruukkuun, joka talvehtii viileässä huoneessa kasvivalon alla ja arvatenkin puhkeaa kohta kukkaan. Marraskuunkaktukset kukkivat ylitsevuotavan runsaasti, ja kiinanjasmiini on aloittanut jokatalvisen kukkakavalkadinsa myös niin että kattoikkunahuone tuoksuu aivan ihanalta. Ja on päiviä, joiden läpi olen paarustanut jo tarvitsematta kertaakaan turvautua särkylääkkeeseen. Ei niitä monta ole, mutta on kuitenkin.