Pamflettien ulkopuolelta

Eilen selvisi illalla, että oli Runebergin päivä. Ja sitten oli niitä somepostauksia, joissa Fredrika ei ollut vain torttumaakari. No ei totisesti. Mutta missään ei mainittu hänen puutarhaihmisyyttään. Tätähän ei voi tietenkään jälkikäteen tivata keltään, tai ehkä joltain elämäkerturilta voisi, että mikähän hän olisi itse eniten mieltänyt olevansa. Mutta tulee vaan mieleen eräs toinen kulttuurivaikuttaja, K. Marx, joka tunnetaan kovan luokan yhteiskuntakriitikkona, mutta joka ainakin joidenkin lähteiden mukaan yritti nopeasti kirjoittaa työväenluokan ahdinkoa pois alta, että pääsisi siihen varsinaiseen pihviin, eli estetiikkaan ja kauneudentajuun.

Edelleen olen kuulevinani näissä Fredrika ei ollut vain torttumaakari -postauksissa vähän sitä vanhaa jakoa vakavastiotettavaan (toimittaja, kirjailija, ajatusten hämmentäjä) ja sitten toisaalta hömpsäntuusaan (torttumaakari, puutarhatonttu, vaimo, äiti). Kaipa se lopulta palautuu hierarkkiseen ja dikotomoivaan ajatteluun, jossa erotellaan arvoltaan ajattelu ja aistiminen, julkinen ja yksityinen, henkinen ja kehollinen, pysyvä ja ohikiitävä, kaukoaistillinen ja kontaktiaistillinen. Jotkut vähän mutkia suoriksi vetävämmät kirjoittajat ovat identifioineet toisen puolen torjuntaa seksualisuuden suitsimiseen, jotkut symbolikielen ylivaltaan. Itse pidin kaikesta lukemastani eniten pragmatistien pohdinnoista, joissa pyritään osoittamaan, ettei toista ole eikä voi olla ilman toista - pohjimmiltaan aika lähelle taolaista maailmankuvaa tuleva tapa suhtautua maailmaan (ja mikäpä olisikaan uutta auringon alla).

Millaista olisi ajattelu, jonka pohjana ei olisi aistimuksia? Julkinen toiminta, joka ei pohjaisi siihen, mitä on saanut tietoonsa yksityisissä tapaamisissa? Ja niin edelleen.

Siitä puutarhasta: Fredrikan puutarhasta tiedetään aika paljon. Rahaa paloi ja kasveja tuotiin eteläisemmästä Euroopasta. Kirjeenvaihdossakin muistaakseni kasveja käsiteltiin aika lailla (mutta kuinka luotettava muisti on, kysynpä vaan). Kyllä hän oli siinä edellä aikaansa.

On kiinnostavaa katsella, mitä kaikkea valitaan pamfletteihin ja mitä ei.

Nyt tietysti joku saattaa parahtaa, että eihän sitä naisten puutarhanhoitoa vastustettu, ja että pitää palkita siitä, mitä teki kaikesta vastuksesta huolimatta. Itse asiassa se naisten puutarhanhoito ei ole ehkä ollut ihan niin suoraviivaisen hyväksyttyä sekään. Esimerkiksi Penelope Livelyn puutarhaesseekirjassa Life in Garden tulee esiin, miten monin paikoin Euroopassa noina aikoina säätyläisnaisen ei sopinut itse tahrata käsiään multaan. Suomesta en osaa sanoa, täällä on ehkä aina ollut tilaa ja köyhyyttä sen verran, että luokkasignalointiin ei ole samalla tavalla menty kynsin hampain. Olettaisin, että vähintään aviomies vastusti, kun ulkomailta tilailtiin kalliita ruusuja. (Se on vähän semmoinen sisäänkirjoitettu rooli, että katsotaan tilejä ja ihmetellään ääneen, että tuloja on ollut, mutta miten saldo on aina nollassa ja mitä nämä ja nämä ostot oikein ovat, ai kasveja, no niinpä tietysti. Jotenkin olen myynyt tämän taloustieteilijämiehelleni investointeina ja nyt kun puutarhamme alkaa olla muutakin kuin surhea mutanurmi, hän kernaasti identifioituu sen ylläpitäjäksi. Jonkun vaan pitää johtaa prosessia, eikö niin?) 

Ja sitten: kyllä minusta pitää palkita siitäkin, mitä ei vastusteta vaan mihin suorastaan kannustetaan, jos se nyt sattuu olemaan se, mikä saa itsen jaksamaan ne vähän kehnommatkin hommat, jotka kokee jotenkin pakollisiksi hoitaa.

Joka tapauksessa oletan, että jokainen meistä tullaan muistamaan aivan jostain kapeasta, satunnaisesta siivusta elämää ja tekoja. Sitä ei kannata miettiä, kun suuntaa elämäänsä ja jakaa aikaansa asioille, koska kuolemattomuutta ei ole luvassa ja mainekin elää omaa elämäänsä maailmassa, jossa ihmiset rakastavat yksinkertaistuksia ja anekdootteja.