Etanointia

Joskus, jollekulle, luonnehdin itseäni hitaaksi oppijaksi. Tätä vastustettiin. Olin närkästynyt; kai minä nyt itse tiedän, miten hitaasti omaksun asiat? 

Pari yötä sitten heräsin siihen, että vatsatauti teki tulojaan. Oksetti, pakotti, ihan kamala olo. Mietin kuumeisesti, olenko ehkä syönyt jotain pilaantunutta, mutten osannut arvata, mitä. Yritin yökkiä pönttöön, epäonnistuin. Pissaamaan sentään onnistuin. En saanut unta siltä ololta, enkä uskaltanut särkylääkettäkään ottaa, koska vatsa oli jo valmiiksi niin sotajalalla. 

Muutaman tunnin kuluttua menin uudestaan vessaan valvottuani tuskaisena piehtaroiden. Havaitsin verenpaisumuksen tulleen: ne viimeiset kuukautiset, ehkä, toivon. Gynekologihan sanoi, että niiden pitäisi vielä tulla, kiitos edellisen kuukauden vuodollisen hormonikorvaushoidon. Ne vain ottivat oman aikansa ilmaantua. 

Tunsin itseni typeräksi, mikä toi mieleen tuon hitaan oppijuuden. Olen pulannut kuukautisten kanssa pakon edessä, mitä, noin kolmenkymmentäviiden vuoden ajan. Kun laskee tuohon sen keskimääräisen kiertoaikani (joka tihentyi huomattavasti hormonikorvaushoidon myötä, se on laskettu kaavaan mukaan), lienen ollut kuukautisten ensioireiden kanssa tekemisissä ehkä 350-360 kertaa. Silti kuvittelin nytkin saaneeni mahataudin. (Internet väittää, että naiset kokevat paljon useammat kuukautiset elämänsä aikana. Monella täytyy olla paljon lyhempi kierto ja pidempi - käytännössä vuosia aiemmin alkanut - hedelmällisyysikä.)

(Tulee mieleen se kerta, kun palasin opettamaan noron - se oli aito mahatauti - jälkeen ja kerroin oppilaille kuvitelleeni, että se oli sydänkohtaus ja menoa nyt, sinne saakka, että oksensin komeasti kaaressa ja totesin ilahtuneena, että ei kun ei sittenkään, tiedänkin tän jutun. Ja yksi oppilaista kertoi, että hänen äitinsä uusi aviosiippa oli päätellyt samoin, ehtinyt jo kutsua ambulanssinkin paikalle ja päässyt sitten oksentamisen makuun vasta sen sisässä. Noro on kyllä melkoinen.) 

Ilmeisesti yksi hedelmällisyysikä ei saanut minua oppimaan kuukautisteni ensi merkkejä. Tällä on ollut seurauksensa, runsaasti tuhottua materiaa. Olen ehkä, toivon mukaan, viimeisten kuukautisteni ääressä liki yhtä hönö kuin ensimmäisteni kanssa. (No, enää en sentään yritä pärjätä päiväkausia yhdellä kuukautissuojalla; äitini neuvoi minua aika suurpiirteisesti ja harmitellen, että onpa kamalaa, että sait nuo riesaksesi, ota tuosta side, laita se housuihin, noin - mistään vaihtamisesta ei ollut puhetta, joten lopulta vuosin ohi ja side muuttui kammottavaksi, kökkäreiseksi, haisevaksi, litimäräksi, ja koetin tunkea sen päälle lisää vessapaperia: kerrassaan kammottava kokeilu. Vasta useampien kuukautisten mentyä minulle valkeni - en enää muista mistä - että niitä kuukautissuojia pitäisi vaihtaa, ehkä monta kertaa päivässäkin. Vain hivenen myöhemmin opin, että ratsastusharrastus ja ulkoinen side eivät oikein rimmanneet yhteen. Ostin äidin kauhuksi tampooneja ja opettelin käyttämään niitä sen pienen rasiaan ahdetun kirjallisen käyttöohjeen mukaan. Pyörrytti ja oksetti ja pelkäsin hirvittävän paljon toksista shokkisyndroomaa, mutta pysyin tajuissani ja terveenä.) 

Jotkut asiat kyllä tarttuvat mieleen, kuten vaikkapa kasvien tieteelliset nimet. Mutta tällaiset seikat eivät. Tai se, mitä minun pitäisi opetella: opetuspaikkojeni pelastussuunnitelmien yksityiskohdat. Olen nyt lukenut pelastussuunnitelmat useamman kerran läpi ja aina on kuin kohtaisin aivan uuden tekstin. Epäilisin jotain muistisairautta, ellen tietäisi, että toiset asiat opin varsin nätisti. Tarvitaan vain kiinnostus. 

Kun sitä ei ole, käy etanaksi. 

Innostavampia asioita: halvalla ja kuolintoreissaan viime keväänä haalimani kamelia kuntoutui kesän aikana pihaillessaan ja kukkii nyt innolla.