keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Postikortti Panoptikonista

Jos olen jotain oppinut pandemian aikana, niin sen, että asiaa selventävimmät kommentit ja laskelmat tulevat usein eläköityneiltä. Heiltä, joiden ei enää tarvitse pitää turpaansa kiinni ura-asioiden takia. He voivat kirjoittaa julkisesti hivenen vapaammin siitä, miten maassa on ennenkin suhmuroitu sen, tämän ja tuon päätöksen kohdalla. (Puhun nyt kansanterveystyöstä, mutta oletettavasti sama asetelma toistuu vaikka missä.)

Ja sitten, kun katson HS:n työhaastattelujuttua, siellä rekrytoijat korostavat kovasti, ettei entisistä/nykyisistä työpaikoista saisi sanoa pahasti, koska seuraava mahdollinen työpaikka eli haastatteleva taho muuten herkästi ajattelee, että aha, jahas, tuo puhuu seuraavaksi sitten meistä paskaa selän takana. Mutta entäs jos on oikeasti isoja ongelmia eikä niitä saada ratkaistua paikan sisäisesti? Eikö tämmöinen vaikene tai tahrit itsesi ja pilaat urasi -kulttuuri nimenomaan lakaise maton alle yritykset korjata ongelmakohtia? Eikö asetelma ole aivan vastaava kuin me toota edeltäneessä monen naisen asemassa? 

Silmäilen keskustelua, jossa tyytymättömyys entiseen työnantajaan on puettu muotoon "en saanut siellä tarpeeksi haasteita kehittyä". Ai, sitäkö se haastepuhe tarkoittaakin? Ja osa vain burnouttaa. Ja samalla on tabuja, joihin ei saa koskea. Asioita, joita ei edes saisi nostaa esiin keskustelussa.

Ja kahden kesken ihmiset kertovat vaikka mitä asioita, joista sulkee suunsa. Mutta niitä asioita kuulee, ja paljon. Niin paljon ettei ajattele enää mistään yksittäisestä paikasta, että onpa siellä asiat huonosti. Koska asiat ovat huonosti kai liki kaikkialla. Logiikka pettää, suosikkijärjestelmä voi hyvin, ihmiset ovat käyttötavaraa, jopa kertakäyttötavaraa, hälytyskellomaisesti kalkattavat ihmiset koetetaan vaientaa (elleivät he sitten ole todella taitavia sanomansa pehmentämisessä ja kenties jollekin ylemmälle taholle kauppaamisessa näiden omana keksintönä), luottamuksellisesti voidaan epäkohdista yhdelle kertoa, mutta julkisesti niistä ei kerrota ikinä, vaikka itse asiassa se voisi olla ainoa keino muuttaa asioita. Kuka kertoisi, jos hinta on se, että leimaantuu eikä enää pääse mihinkään päättämään mistään?

Odotan kyllä, että työelämän ja hallinnon me too käynnistyy jossain vaiheessa. Ja en siis nyt kirjoita siitä, että käytäisiin läpi, ketkä ovat ahdistelleet seksuaalisesti työelämässä, vaan että missä kaikkialla on tehty herrasmiessopimuksia, ryhmäydytty tutkimustietoa vastaan, taktikoitu henkilöstön jaksamisen kanssa, kuormattu tietoisesti liikaa, annettu asioiden pysyä huonolla tolalla vaikka parantamisreseptit olisivat tiedossa ja niin edelleen. Koska tiedetään, ettei niillä ole varaa rutista, koska sillä ne tuhoavat vain oman uransa.

Odotan, ja samalla en pidättele hengitystä tätä odottaessani. Se olisi me toota niin paljon isompi ja tarpeellisempi asia. Mutta niin kauan kuin elämme meritokratiassa, ei taida maksaa vaivaa odottaa. Ehkä joskus jos systeemi romahtaa isommin, tämäkin kupla puhkeaa.

Aivan samalla tavalla kuin pidän keskikokoisena ihmeenä sitä, miten hedelmöittyneistä munasoluista voi kasvaa kokonaisia eläimiä erikoistuneine elimistöineen, ja että se prosessi voi pysyä käynnissä vuosia jokseenkin kunnollisesti funkaten, pidän ihmeenä sitä, että yhteiskunnassa asiat pyörivät edes niin kuin pyörivät. Että kukaan ei kuole nälkään kadulla, ettei enemmän ihmisiä vammaudu kaikenlaisissa suuronnettomuuksissa, että edes joku säästyy ahdistukselta, masennukselta ja burnoutilta tässä teippaa suusi kiinni -työelämässä.

Itse olen päätynyt siihen, että pidän työelämän käsivarren mitan päässä. En syleile sitä. Teen sen verran työtä, että saamme maksettua sähkölaskun ja lainaa takaisin mutta en mittaa kehitystäni, haasteitani enkä arvoani palkkatyön mittarein. Se on aivan liian mielivallalle alisteinen asema, että ryhtyisin käyttämään sitä mittatikkuna. Ja pelkään pahoin, että jos ottaisin sen mittatikuksi, suuni napsahtaisi kiinni ja voisin paljon huonommin kuin nyt. 

3 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Oletko siis ihan oikean aikuisten tosissasi sitä mieltä, että työkulttuurin mullistus tms olisi paljon isompi ja tärkeämpi asia kuin metoo? Voitko perustella tätä jotenkin? Tosi tosi hämmentävä rinnastus nimittäin, ja kummallinen!

Työkulttuuria voi täysin aiheellisesti kritisoida ja kyseenalaistaa tekemättä vertailuita kahden toisistaan erillisen asian välillä, sitä toista asiaa mollaten ja sen merkitystä vähätellen. Etenkin kun kirjoitat nyt ilmeisesti jostain suomalaisen/länsimaisen työkulttuurin suhmuroinnista ja herrahisseistä, etkä globaalista riistosta ja orjatyöstä? Silloin ymmärtäisin jollain tasolla vertailun metoohon, vaikka pitäisin sitä silti aika turhana vastakkainasetteluna. Nyt läppäsi kuulostaa lähinnä aika julmalta ja tuhansien naisien kärsimystä vähättelevältä.

Veloena kirjoitti...

Anteeksi, ei ole tarkoitus vähätellä. Eivätkä nämä erilaiset ponteentumiset tietenkään ole mitenkään toisensa poissulkevia. Eli pöhkö vertaus tosiaan!

Ehkä se, mitä koetin ilmaista, oli hämmästys siitä, ettei tätä kuplaa ole alettu puhkaista seksuaalisuuskuplaa aiemminkin. Koskeehan tämä lopulta paljon usempaa ihmistä, todennäköisesti. Ja seurauksetkin voivat olla varsin graaveja kuten seksuaaliasioissakin.

Veloena kirjoitti...

Tänään törmäsin tähän, tää oli mielestäni tyylikäs tunnustus vielä työelämässä olevalta eikä sen tämän kummempaa tarvitsisi todellakaan olla. Nyt kun rippeet vielä kantautuisivat meikäläisiin toimintapolitiikkoihin saakka. Eipä tämän takia kuollutkaan kuin tuhansia ja taas tuhansia. On varmasti järkevintä, ettei virheistä rangaistaisi - voihan olla että kasvojen säilyttämisen ja virheistä kiinni jäämättömyyden paine, joka voi johtaa siihen, ettei asioita haluta korjata, korjatessahan olisi myönnettävä virhe, tulee nimenomaan rangaistuksi ja leimatuksi tulemisen pelosta.

https://www.science.org/content/article/who-s-departing-chief-scientist-regrets-errors-debate-over-whether-sars-cov-2-spreads#.Y367OG9MEK8.twitter