Palautteista

Tänä aamuna saimme kiitosta pihassamme möyriviltä työmiehiltä. He sanoivat arvostavansa sitä, ette teemme asiat toisin kuin useimmat heidän töissään kohtaamansa ihmiset. Esimerkiksi, emme pyydä myllätyille alueille kivituhkaa laatoittaaksemme tai terassoidaksemme ne, vaan multaa, jotta voimme istuttaa kasveja. (Ja erikseen pyysin, että ei nurmikon siemeniä - nurmikko ei ole mikään kovin kiinnostava ympäristö esimerkiksi pölyttäjien silmissä. Mieluummin perennoita ja pensaita!) Heistä on ollu hauskaa nähdä, että elämme maanläheisesti. 

Mietin tämän vanavedessä niitä luonnepalkintoja, joita olen saanut ihmisiltä. Thaimaassa hotellinpitäjä arvosti sitä, että puutarhan hoitamattomuudesta valittamisen sijaan pyysimme haravaa lainaksi ja haravoimme itse puutarhan halki turvallisen, käärmeettömän polun. Hän sanoi monet kerrat, että arvostaa sitä, ettemme ole niin kuin länsimaiset ihmiset yleensä, ja halusi kaveroitua facebookissa. Moni seniori-ikäinen tuntilaiseni pyytää aina välillä anteeksi sitä, että tuli puhuneeksi sairauksistaan, ja sitten kun korjaan, että itsehän kysyin, ei mitään anteekseja, näistä on hyvä välillä puhua jollekulle, he kiittelevät vuolaasti. Vaikka minusta se nyt on ihan perusinhimillisyyttä, etenkin kun tiedän, että moni heistä on aika yksinäinen ja kaikilla yleensä työtehtävissään sen verran kiire, että aika harva jää heitä kuuntelemaan ja kuulemaan. Ei minulla ole sen tärkeämpiä asioita tehtävänä, siitä olen jokseenkin saletti. 

Nämä tavallaan ymmärrän. 

Mutta sitten on sitä vaikeampaa palkitsemista, josta jää epävarma olo, koska niihin asioihin liittyy myös kipeitä muistoja. Niin kuin se, miten ihmiset ovat sanoneet, että heistä on ihanaa, miten nauran asioille tunneillani, niin nettitunneilla kuin läsnätunneillakin. Tottahan se on - huvitun aika helposti enkä ole tottunut piilottamaan nauruani niin kuin kai aika moni on joutunut tottumaan. Tuntuu hassulta, että se  nauru on on heille tärkeää ja semmoista, mitä he sanovat ikävöivänsä lomien aikana. Kun sitten kuitenkin sama nauraminen on saanut myös aikamoista sappea päälleen sellaisilta ihmisiltä, joihin olen tutustunut aikuisiällä vertaisasemassa. Eivät ne ole ihan yksi tai kaksi ihmistä, jotka ovat antaneet jotensakin raivoisan todistuksen siitä, etten ymmärrä elämän kipeyttä ja vakavuutta ja että olen pinnallinen, koska asiat naurattavat minua. Enpä tiedä. Itse ajattelen kai, että kipeyttä ja vakavuutta voi käsitellä aika monin tavoin ja että pinnallisuuttakin voi olla monenlaista. Kaikkia ei tietenkään voi eikä tarvitse miellyttää ja ehkä tunneillani käyvillä on tietynlainen maku. Mutta pitkäksi aikaa ne rankat ja pelottavat kielteiset palautteet jäävät hiertämään niin että sitä jää miettimään, tuottaako kaikille ympärillään lähinnä kärsimystä. Koetan ottaa näistä tapahtumista mukaan sen opin, joka niistä on korjattavissa - etten itse antaisi ihan semmoista palautetta kellekään toiselle. Eihän kuitenkaan ole ketään, jonka haluaisin olevan vähemmän tyytyväinen, vähemmän rauhallinen, vähemmän helpottunut. Vähemmän vapautuneesti naurava. 

Kaipa näitä kipeitä kohtia on jokaisen elämässä, vaikkakin eri asioihin liittyen. Tuntui kyllä mukavalta lukea entisen tiimikaverin pohdintaa, että tietyn ajan muistoja silaa juuri se, miten paljon ja usein töissä nauroimme ja että se oli hyvää aikaa se. 

Uskalsin nyt jo lukea muutaman lyhytkurssin kurssipalautteet, vaikka kausi onkin kesken. Se on kertakaikkisen veretseisauttavan pelottavaa. Se ei olisi pelottavaa, jos en pitäisi työstäni. Mutta pidän ja haluan näitä töitä jatkossakin, ja minulla on tiettyjä kokemuksia siitä, ettei tarvitse mokata kuin kerran ja se oli sitten siinä, uusia keikkoja ei tule. 

Inhoan arvioinnin kohtaa "opettajan asiantuntemus". Miten ihmeessä tuntilaiset sitä arvioivat? Etenkään kaltaiseni opettajan kohdalla, joka yrittää kaikkensa suitsiakseen luennointimoodia ja ollakseen hiljaa, jotta opiskelijat voivat itse oivaltaa. Tiedän niin monista fiiliskierroksista, kuinka moni pitää tärkeänä, että annetaan ohjeet siitä, mikä on "oikein" ja mikä "väärin". Ja sitten koetan varovasti purkaa sitä mentaalista mallia matkan varrella ja muistuttaa, että ainoa "väärin" on se, jos tuntee viiltävää kipua ja jää jyrskyttelemään sen päälle. Että joo, nivelten tukeminen lihastyöllä, mutta siinäkin vähempi on parempi eikä mitään kaikille sopivaa ulkoista mittapuuta löydy, on vain tuntoaisti, hiljaisuus, ikuisuus, jossa liike toistuu, tutkiminen, lupa olla ja hengittää ja liikahdella.

No, nyt asiantuntemus oli arvioitu hyväksi, tällä kertaa. Mutta aina välillä tulee niitä alhaisia arvioita, ja niiden kohdalla tajuan jonkun pettyneen ikihyviksi, vähän samaan tapaan kuin graduhaastatteluissa se opiskelija, jolla oli ollut yliopistolla mielestään niin huono ja epäpätevä erään kielen opettaja, että hän oli päättänyt ettei enää halua tietää koko kyseisestä maasta mitään. Litteroidessani haastattelua ajattelin vain, että hän on tuskin itse ketään opettanut missään ikinä. Siinä se nöyryys karttuu, luultavasti, ellei sitten ole sen koulukunnan ihmisiä, joista asiat ovat vesiselviä ja on vain yksi ainoa oikea tapa esittää ne. (Ei aavistustakaan, miten tuollaiseen mielenmaisemaan päädytään.) Eikä ainakaan hihitytä lainkaan, jos sanoo "enemmän haaraa" tai "anna selkänikamien oikein lorpottaa kohti lattiaa" tai jotain muuta höpsöä, kuten joka tunnilla taatusti sanoo puhekoneena ollessaan. 

En kyllä tiedä, mitä ajatella niistä myönteisistäkään palautteista, lopulta. Ylipäänsä nämä numeroarvioinnit eivät kauheasti anna kättä pidempää itsensä kehittämiseen. Ihan kiva, että jollain kurssilla kaikki olivat olleet sitä mieltä, että olin niin asiantunteva kuin olla saattaa. Mutta mitähän sekään tarkoittaa? Koetan kyllä puhua asiat julki, kertoa, miksi olen hiljaa tai miksi pyydän heitä aktivoimaan jotain kohtaa. Mutta se on taas vain yksi näkökulma asiaan, tämä minun tapani tehdä työtä ja heijastelee taas vain sellaista ajatusta kommunikaatiosta, jonka päälle itse ymmärrän ja joka saisi minut tuntilaisena tuntemaan oloni turvalliseksi. 

Itse ottaisin kymmenen kertaa mieluummin opettajan, jota pidän turvallisena ja sympaattisena, kuin opettajan, jota pidän asiantuntevana. Ja olen ottanutkin ja todennäköisesti vastaisuudessakin otan. Se liittyy siihen, millaisessa ympäristössä opin parhaiten. Mutta ihmiset ovat tässä kovin erilaisia. Tai ehkä ymmärtävät oppimiseksi ihan eri asiat.

Perjantai - viikon toiseksi viimeinen työpäivä. Sitten kolme viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Älysormus näyttää tuskallisen tarkasti, miten kuormitus kasvaa viikko viikolta.