Tulivuorikastike

En yleensä jaa reseptejä (paitsi maksusta, on vaivalloista mitata ainesosia, jos on omassa tyylissään hyväksynyt sattuman ja hallinnasta irti päästämisen), mutta toisinaan kokkaaminen ja säilöminen saa nauramaan niin makeasti, että jaan tämän. Poikkeus (tämä taitaa olla jo toinen) vahvistakoon säännön. 

Otetaan sangollinen päärynöitä. Pestään ne kylmässä vedessä huljutellen, leikataan palasiksi, jotta ne saa ahdettua isoon lasiastiaan tiuhemmin, ja kaadetaan päälle kylmää vettä. Koko komeuden päälle vedellä täytetty muovipussi pitämään päärynänpaloja pinnan alla, jossa ne eivät homehdu. Lasiastian suulle kuminauhalla viritetty keittiöpyyhe. 

Tarkoituksena on näin aikaansaada päärynäviinietikkaa. Luonnonhiivat kuorissa käynnistävät käymisreaktion. Kun sammio alkaa haiskahtaa siltä, että käyminen on lähtenyt vauhtiin, astian annetaan käydä semmoisenaan hieman alle viikko. Sitten lisätään etikansiemen. Joku viisas ostaa omenasiiderietikkaa kaupasta, mutta kaltaiseni hosulit voivat todeta että ei sitä ollutkaan kaapissa ja että ajatuskin ihmisten ilmoille tunkeutumisesta on liikaa, koska sinne ei ehkä kuitenkaan kehtaa mennä pilkullisessa fleecepyjamassa. (Toisin kuin metsään koiran kanssa, siellä hyvin harvoin törmää kehenkään.) Joten otetaan sittenkin kombuchan scobyhotellista scoby ja sujautetaan koko komeuden päälle kellumaan. 

Aika pian scoby lähtee limastamaan päärynänpaloja sisäänsä niin että kun on aika, hieman yli viikon jälkeen, kaapia kiinteät pois sammiosta, sieltä saa lapioida outoa limahyytelöä. Ei se mitään, koska etikanalku tuoksuu hyvältä. Se saa seistä itsekseen vielä kaksi viikkoa, nyt oikean purkinkannen alla, ja on sitten valmista pullotettavaksi. 

Näin on saatu aikaan päärynäviinietikka, tai ehkä päärynäkombuchaetikka, jota tarvitaan tulivuorikastikkeeseen. 

Seuraavaksi keitetään kattilassa rocotochiliä, päärynänlohkareita ja turaus merisuolaa pehmeäksi, soseutetaan sauvasekoittimella ja pistetään umpiointipurkkeihin se, mikä sinne luontevasti menee, ja umpioidaan. Jäljelle jää tietysti aina epämääräinen rökälenokare sosetta, liian pieni umpioitavaksi ja liian suuri poisheitettäväksi. Siitä tehdään tulivuorikastike. Se sekoitetaan jäähtyneenä päärynäviinietikan kanssa löysäksi litkuksi ja kaadetaan pieneen pulloon - loistava tabasconvastine, sanoo pää. Pullo viimeistellään kumikorkilla ja nostetaan jääkaapin hyllylle odottamaan syksyiltoja, jolloin ei jaksa tehdä mitään muuta kuin lohkoja. (Eli lohkoperunoita.) Pimeä saa aikaan sellaista, että mikään muu kuin lohko ei enää onnistu. 

Paitsi että pullolla on oma tahto. Siellä on elävä bakteerikanta, joka on juuri saanut iloisen sokeriturauksen. 

Niin että eräs aamu kun avaa jääkapinoven, kauan ennen lohkovaiheeseen taantumista, voi todeta tulivuorikastikkeen paitsi olevan tulista, myös syösseen laavaa ihan kaikkialle. Miten pienestä pullosta voi tulla niin paljon laavaa? Miten jääkaapin ovessa olevasta pullosta voi syöksyä roippeita takaseiniin saakka? Ja miksi kumikorkki makaa selällään puolukkasoseessa? Tämä on jonkin sortin ihme, johon vain tulivuorikastike osaa vastata. 

Koska kyseessä on ihme, sen äärellä viipyillään. Kukaan ei ehdi siivota kaappia eikä sose tunnu homehtuvan hyllyilläkään, pullon ja korkin suojaamatta. 

Pulloon jääneet pohjat maistuvat lievän kiljuisilta. Melkoinen on päärynänkuorten luonnonhiivakanta, tai ilman hiivakanta talossamme, kun se räjähtää käymään jääkaappilämpötilassa. 

Kannattaa kokeilla. Kukapa ei haluaisi tulivuorta jääkaappiinsa, etenkään sellaista, jonka laavavirrat eivät juuri näy sähkölaskussa. Jääkaapista jotain hakiessani mietin keveästi, että vaikka kutsunkin Laguunaa tuomiopäivän tuhonäädäksi, koska sen maailma on niin touhukas ja projekteja täynnä, ehkä voisin askarrella myös itselleni vastaavasti nimetyn mitalin.