Sateesta

Pitkästä aikaa sade tuli kylään. Katto ropajaa, chilit on saattanut nostaa taas ruukkuineen pihalle. Vesisäiliöt täyttyvät nyt kun kasvukausi on varsinaisesti jo ohi. Ehkä tämä silti helpottaa syyskylvöjä ja kevätsipulien istutuksia. 

Kaikki muuttuu. Pyörämatkasta junalle tulee märkä ja kylmettävä. Illalla tilaan jonkun maan armeijan ylijäämäkumirukkaset. Semmoiset, minkä alta eivät tumput tai sormikkaat kastu pyöräillessä, ja jonkun toisen maan armeijan ylijäämäsadehousut, jotka eivät ehkä vuoda samalla tavalla kuin ne kalliit sadehousut, jotka ostin 2017 mutta jotka eivät ikinä ole oikeasti pitäneet vettä kovinkaan hyvin - epäilemättä koska ne yrittävät samalla olla "hengittävät". 

Ulkoa sateen tauolla sisään samotessani ajattelin eri aikakausia. Ajattelin vaatteita, joita joskus käytin sateella pyöräillessä. Joskus oli kirjavia kiliseviä vaatteita, nyt armeijan ylijäämäkamaa. Ajat muuttuvat. En voi tietää, millaista olisi elää pandemiaa nuorena ja uskoen, että ei se voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. (En voi tietää, millaista olisi elää pandemiatta nuorena ja uskoa, ettei mikään vuorovaikutuksissa voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. Enää. Ja entinenkin on vain nuljuva muisto.)

On niin vähän, mitä oikeasti voi tietää.

Luen Will Storrin kirjaa Selfie, ja mietin, millaista olisi ollut elämä, jossa ei olisi opiskellut filosofiaa heti parikymppisenä. Sosiaalipsykologiaa. Jossa uskoisi, että ihminen on itselleen läpinäkyvä ja osaa selittää oikein, miten ja miksi. Jossa uskoisi, että kehon viesteihin voi aina luottaa, tai intuitioon, tai auktoriteetteihin. Jossa ei olisi lukenut Umberto Econ sanoja ja pysähtynyt ja ajatellut että niin tosiaan, sanat ovat ne joilla voi valehdella. 

Selfiessä Storr jakaa itsen virrat seuraavasti: läsnäaistimusten virta, hallusinaatioiden (mennyt, tuleva, toisaalla) virta, emootioiden kirnuava virta ja tarinan virta, joka koettaa nämä kaikki koota joksikin yhtenäiseksi ("and never shuts up"). 

En tiedä, onko se vain tarinaa, että korostan niitä läsnäaistimuksia ehkä hivenen enemmän kuin ympäröivä kulttuuri. Mutta sen tiedän, että sataa, kirkastuu, että pilvet. Ja linnut. 

Toivottavasti sade ei katoa näin pitkäksi aikaa toiste. Sitä tarvitaan. Kun teen harjoitusta, on aina kuin sataisi. Pysähdyn, kuuntelen, ihohuokoset kukkivat korvia.