Helpottumisesta ja isoäidin suklaakekseistä

Helpotusta ei useinkaan näy perustunteiden listassa, vaikka - no, sanotaan vaikka, että olen helpotusihmisiä siinä missä hämmennysihmisiäkin, ja kiinnostusihmisiä. En ajattele helpotusta vain huolen jälkenä. Usein ne huoleni ovat kuitenkin aika pieniä mutta helpotus suonkaltainen, sisäänsä imaiseva ja joskus liki horisonttiin ulottuva. 

En saanut hakemaani työtä ja koin juuri tällaisen valtavan helpotussuon. Olisin halunnut vain käydä nukkumaan mutta kas, kausi mokoma meni juuri alkamaan ja samalla sadonkorjuuaika jatkuu. Ehtoisasti homehdutin yhden satsin päärynöitä, joita koetin hapattaa. Saas nähdä, mikä muu säilykkeistäni vielä homehtuu ajan mittaan. En erityisesti säikähtele näitä kohtia. koska oppirahat on maksettava. On tässä oppiraharakkojakin käsissä, ja palovammoja. Kun kätensä polttaa riittävän monta kertaa ja on tuhonnut riittävän monta uunikinnasta, voi tilata purkitustyökalut. Ihan oikeasti. Kyllä minulla on kauden alettua kolmekymmentä euroa pistettäväksi siihen, etten jatkuvasti tärvää käsiäni. Vaikka sähkön hinnat olisivat mitkä talvella. 

Ystävän kanssa pohdimme, riittävätkö rahat talven yli. Vastaan, että Vompsun mielestä riittävät, emme joudu myymään taloa. Ja että itse en sitten mieti tätä lainkaan. En halua, pysty, jaksa. Ulkoistan. 

Ehkä sen takia ajattelen, että voin ostaa tuommoiset purkitustyökalut.

Sää kylmeni, vilustuin ja luimistelin lohduttomana kaksi päivää, että olenko kuitenkin ehkä saanut koronan kaikesta huolimatta. Mutta sitten heräsin taas ihan omana itsenäni ja totesin, että ehkä edellisviikon omituinen haluttomuus siihen, tähän ja tuohon, sormien välien auki syöpyminen ja sienitautia kukkiva varvas kertoivat jostain alla muhivasta. Nekin katosivat samalla kuin limaisuus. Sekin helpotti. Samaan aikaan kuulin, etten saanut työtä.

En muista ikinä suhtautuneeni muulla kuin ensisijaisella helpotuksella siihen, etten saa työtä, jota jokin osa minusta kai ajattelee, että sitä pitäisi haluta, kun on kerran erehtynyt kouluttautumaankin. 

Töissä on vaan hankalia piirteitä, kuten että pitää sitoutua tiettyinä aikoina telkeytymään sisätiloihin. Joissain töissä se ei haittaa - opiskeleminen, joogan ohjaaminen - koska ajatuksilla on tilaa liikkua. Mutta on paljon töitä, joissa pitäisi jaksaa vuorovaikuttaa kuten aikuisten oletetaan tekevän, jotenkin ihmishahmoon, meritokraattiseen ajatteluun ja ties mihin muuhun paskaan pitäytyen. Joissa pitää esittää hyvin kapeaa kuvaa. Ja pahimmillaan siihen menee koko kapasiteetti, niin että tuntien jälkeen on vain aivan puhki, koska on muuttunut kaiken maailman merkityksettömiksi transaktioiksi. Lounaallakin on saattanut vain mutustaa jotain aiemmin kasattua kotitekoista silmät sumeina ja hopottaen itselleen jaksa jaksaa. Jaksa jaksa kivun päälle, jaksa jaksa mielettömyyden päälle. Tämä työ olisi tuskin ollut sellainen. Sellaista työtä ei mikään osa minusta olisi osannut haluta ehkä enää hakea vaikka kuinka sähkön hinnat sitä ja tätä. Mutta yhtäkaikkisesti, helpotus. Ja sitten äiti pahoittelee, etten taaskaan saanut työtä. 

Jos tässä ajassa ja maailmassa erehtyy ajattelemaan, että ihmisen ensisijainen työ on kuitenkin elää elämäänsä mahdollisimman avoimesti, uteliaana, mitään torjumatta (ikään kuin se olisi mahdollista) yrittäen sitten samalla kuitenkin hankkia myös elantonsa niin ettei ihan joudu elättinä vain olemaan, niin omituista tunnevieraantumistahan siitä seuraa.

Maailma on toisaalta täynnä vieraannuttavia sanoja, käsitteitä ja asioita, prosesseja. "Elämänhallinta", "urasuunnittelu", "protestanttinen etiikka", noin esimerkiksi. Kirjassa, jota parhaillaan luen, Michael Sandel kirjoittaa, että amerikkalaiset olettavat eurooppalaisia enemmän, että omasta urakehityksestään ja ansioistaan voi noin vain päättää, että voi ryhtyä takomaan onneaan. En tiedä, mistä kiikastaa, mutta olen aistivinani samanlaista eetosta kyllä täälläkin aika tavalla. Jotenkin koulutusta pidetään tärkeänä. Ja niitä oikeita työpaikkoja. 

Onnistun kokemaan vierautta jopa sen keksipurkin kanssa, jossa miehen veli vaimoineen toi meille mansikoita ja jonka kanteen on kuvattu jotenkin imelällä fotorealistisella maalaustyylillä isoäiti lapsenlapsineen suklaakeksejä valmistamassa. Kuva herättää epäuskoa. Ensinnäkin, isoäiti ei näytä sen sortin ihmiseltä, joka on tehnyt fyysistä työtä ja iltaisin vain lysähtänyt väsyneenä kasaan. Epäilen, lieneekö tämä isoäiti myöskään eronnut - keittiö on niin suuri, ettei sitä yhden mummun eläkkeellä ylläpidetä. Minun kokemukseni isoäideistä on toisenlainen kuin kuvassa myhäilevä olento. Tämä isoäiti tuskin myöskään menee kävellen tai potkukelkalla paikkoihin. Hän on sen oloinen, että pihassa on ennemminkin joku auto, jota isoäitikin osaa ja saa halutessaan ajaa. (Edes äitini ei ole ajanut korttia.) Keittiö on puhdas - mutta kenen vanhuksen keittiö on puhdas, eiväthän he kaihiltaan näe fläkkejä eivätkä nivelrikoltaan jaksa olla niitä hankaamassa? Ehkä siellä käy siivooja? Ehkä nykylasten isoäidit voivat olla edes vähän tuommoisia? Mutta kun ajattelen äitiäni nyt kun hän, kiitos siskoni perinteisempien unelmien, on edennyt isoäitivaiheeseen - missä on osteoporoosin köyristämä selkä? Missä menopausal red -hiusväri ja permantenttien tai suoritustusten hapertama hiusaines? Ja ainakin omien vanhempieni keittiö on aivan täynnä kaikenlaisia tahroja ja pinttymiä ja puoliksi juotuja kahvikuppeja ja kuivahtaneita leivänpalasia, kaikkea unohtunutta hylkytavaraa. (Niin myös minun keittiöni.) Kuva on todella kiero - tyyli näyttää fotorealismilta, mutta onko tuommoisia isoäitejä muka jossain? Keittiön seinätkään eivät kellerrä. Isoäidin kasvoista ei tarkalla tutkimisellakaan voi erottaa epätoivoa, jota tuurijuopon kanssa seilaavat kokevat. Katkeruutta, kun omia lapsia ryssitellään koulussa tai kun lapsen toinen isoäiti sanoo että ei tuo mukula ole minulle mitään sukua, menkää pois, äpärät. Tämä isoäiti on jotenkin saanut myös essunsa pysymään puhtaana ja suorassa, silitettynä, eivätkä sormet ole vääntyneet, nivelet paisuneet ja kipeät. Ei tuo mitään fotorealismia ole, tuo on jotain fotopropagandaa, samantyylistä kuin sisustuskuvat ja asuntojen myyntikuvat - kaikuvia autioita tiloja, joiden varovaisenharmaista seinistä voisi odottaa pian työntyvän esiin jäänmurtajan keulan. Ennemmin sen kuin naapurista kuuluvan yksin jätetyn koiran ulinan tai vaimean musiikin. 

Millaista olisi oloutua elämään suvussa, jossa ei ole jatkuvasti jouduttu suoristamaan ryhtiä paheksuvien katseiden alla ja näyttelemään, ettei itketä? Onko sellaisia sukuja? Muistan jotkut bileet, joita kuokin lukioiässä, ruotsinkielisten bileet, puhuivat siitä, miten kauheaa olisi syntyä sukunimeen, jota toiset eivät tunnistaisi, josta ei heti hoksattaisi, että tuon täytyy olla sukua sille ja sille. Bileet tapahtuivat Eirassa talossa joka muistutti enemmän linnaa. Ehkä siis sellaisiakin sukuja on, vaikkakin epäilemättä vähän. Itse mietin noita juttuja muistaessani sitä, miten molemmat vanhempani muuttivat suureen kaupunkiin nimenomaan katkaistakseen nimestään tunnistetuksi tulemisen. Niiden katseiden kohtaamisen, jotka kyllä palauttavat paikalleen, roskasakkiin, teit mitä hyvänsä. Ja miten vaikeaa vanhempieni on ymmärtää, että meidän pikkukaupunkiin muuttamisessamme ei ole tällaista sävyä. Ei kukaan meitä täällä tunne. Nimemme eivät sano kellekään mitään. 

Joka tapauksessa, on helpotus elää näkymättömänä (vaikka isä sanookin, että elämme Inarissa, tämä on heille emotionaalisesti niin etäällä, puolen tunnin ajomatka). On helpotus, että voi keskiviikon tunnillaan vaan iloisesti huikata heiheit ja että ensi viikolla nähdään, kun vaihtoehto - vielä iholla - olisi se, että joutuisi sanomaan, että minäpä olenkin siirtymässä muualle, ja vaikka se harmittaa, joudun jättämään teidät. Osa tulee tunnilleni toiselta puolen suurkaupunkia. Muistan edelleen, millaista oli viime vuoden syyskauden lopulla, kun jouduin sanomaan yhdelle sennuryhmistäni, että joudun luopumaan heistä, koska matka on vaan jo liian pitkä muutettuani. He olivat kirjoittaneet runon ja halusivat halata ja moni itki. Minäkin sitten itkin. Tuntui vaikealta. He ovat vanhoja ja joutuneet luopumaan jo niin paljosta. Tuntui väärältä muuttaa, vaikka tietysti muuttaminen oli omalta kannaltani aivan loistojuttu ja olisi ollut typerää jättää muuttamatta sen takia, että sitten joutui luopumaan noista muutamista tunneista. Siitä, miten he itkivät, tajusin, että heille se, mitä olin onnistunut sanomaan, oli jotenkin tärkeää. 

Vaikka annoin vain luvan, että kaikki saa tapahtua juuri kuten tapahtuu. Mikä helpotus. 

Annan isoäidin keksipaketin isoäidille luvan olla tuommoinen, annan itselleni luvan vieraantua, annan emootioiden tulla, mielikuvien tulla, muistojen tulla, etenen/peräännyn tulevaan selkä edellä. Aivan kuten omat isoäitini tekivät, ja isoisoäitini, joka syntyi ehkä viimeisellä toivon vuosisadalla, 1800-luvulla.