Istun uimahallin saunassa. Lihakset alkavat lämmetä ja pehmetä. Löyly suhistelee.
Sisään tulee nainen lapsi sylissä. Päästyään lauteelle lapsi alkaa kinuta laulua. Äiti laulaa. Keskustelut saunassa katkeavat. Päät kääntyvät. Voi miltei nähdä korvien höristyvän liiskaisten hiusten etualalla.
Kuuntelen laulun sanoja jurottaen takareidestä venyvän alaraajani yläpuolella, vahvasti yhteydessä hermotuksen hälyyn. "Lämpöinen löyly on kotisaunan, toisin on vierahassa", laulaa nainen. "Voi jospa säilyis äidin lapset kylmässä maailmassa."
Laulun loputtua katson surullisesti lasta. Hei ystävä, olet piilo-opetussuunnitelmassa, kuten me kaikki. Me ja muut. Mitkä muut? No ne kylmän maailman vieraat muut. Ne, jotka on niitä muita. Niitä, jotka ei vihdo pehmeesti.
"Ihan tulee tippa silmään", sanoo vanhempi nainen. "Meillekin äiti tuota lauloi saunassa."
Nainen kiittää. Lapsi kaluaa sormiaan.
Minustakin oli mukavaa, että nainen lauloi, ja onhan minullekin tuota laulettu. Olen joskus jopa ränkyttänyt sitä itselleni oikein paskana ollessani. Joskus ennemmin. Joskus ennen kuin aloin kysyä, onko tämä jako meihin ja kylmään maailmaan niin asiallinen kuvaus lainkaan vai voiko se kääntyä itseään toteuttavaksi ennusteeksi. En ole niitä ihmisiä, jotka haluaisivat kieltää lauluja. Mutta kyllä ne minusta kuulostavat salaväijyiltä kaikesta huolimatta.
Kylmä maailma, jossa ihmiset istuvat sulloutuneena alasti samaan puulla vuorattuun kosteussuojattuun huoneeseen teräslasibetonirakennuksessa. Hymyilevät toisilleen. Toivottavasti lapsi kuuntelee muutakin kuin laulun sanoja. Ainakin siinä vaiheessa, kun hän on edennyt aikuisuuden siihen vaiheeseen, jossa voi kutakuinkin vapaahkosti valita, keiden kanssa on läheisissä tekemisissä ja keiden ei. Ei se maailma nyt niin kylmä liene. Enemmän ainakin itseäni kylmäävät tietyt sanallistukset, joita huomaan pääni generoivan näennäisen viattomasti. Ehkä silkasta tottumuksesta.
Vaikka tietysti äidit ja heihin liittyvät yhteyden ja turvan kokemukset ovat liikuttavia. Yllätin yksi ilta itseni vollottamalla kovasti kesken venytystä ihan vain sen takia, että laittamani taustamusiikki, jonka suurin funktio on kellottaa pitkäkestoinen venytys, sattui laulattamaan Kulkurin ja joutsenen, joka on äidin lempilaulu. (Siinä muuten taas yksi laulu, jonka sanoissa oma maa mansikoidaan. Ikään kuin se ei aika helposti tapahtuisi luonnostaankin. Vai tapahtuisiko? Paha sanoa, kun on elänyt kaiken ikäänsä oman maan ja meidän korostuksen keskellä.) Jotenkin on vain hyvin liikuttavaa kuvitella, miten äiti kuvittelee kiertävänsä maailmaa paljain jaloin etsimässä onneaan. Se on varmasti jotenkin meitä yhdistävä kokemus. Vaikka äiti ei pääse kiertämään paljon minnekään, koska isä haluaa aina Kanarian saarille ja siellä samaan hotelliin, eivätkä he osaa kuvitellakaan matkustavansa erikseen. Ja vaikka minun jaloillani ei enää kävellä kivuitta ilman tukipohjallisia, ei edes vessaan ja takaisin. Ja vaikka on hetkiä, jolloin olen enemmän karkoittamassa lauluja huolillani kuin päinvastoin.
Ajattelen tätä kaikkea saunassa istuessani. Näen otsasta niljaana irronneen hikipisaran läsähtävän reidelle. Ajattelen kaupungistumista, yleisiä saunoja, taloyhtiön saunoja ja uutta kehitystä, asuntokohtaisia saunoja. Tajuan, etten tietysti voikaan tajuta laulua, koska en ole kasvanut ympäristössä, jossa olisi kotisauna, jossa kävisi vain kodin väki. Aina on pitänyt vahtia kelloa. Tai sitten on oltu jossain, missä on kerralla enemmän ihmisiä. Usein olen siellä muualla ja niiden muiden kanssa myös käyttäytynyt tavalla, jolla olen saanut osakseni pehmeämpää huomiota. Pienentänyt itseäni innokkaammin ja sen kiitoksena saanut kokea ystävällisyyttä, jonka ilmenemiselle kiireinen ja ylivalvotettu lapsiperhe ei liene otollisin ympäristö. Etenkään jos lapsi ei heti paikalla ole halukas pienentämään tai suurentamaan itseään.
On monenlaisia tarinoita. Ja lauluja.
"Niin ihana laulu", vahvistaa yksi vanhoista naisista. "Ihana ja ikivanha."
Sisään tulee nainen lapsi sylissä. Päästyään lauteelle lapsi alkaa kinuta laulua. Äiti laulaa. Keskustelut saunassa katkeavat. Päät kääntyvät. Voi miltei nähdä korvien höristyvän liiskaisten hiusten etualalla.
Kuuntelen laulun sanoja jurottaen takareidestä venyvän alaraajani yläpuolella, vahvasti yhteydessä hermotuksen hälyyn. "Lämpöinen löyly on kotisaunan, toisin on vierahassa", laulaa nainen. "Voi jospa säilyis äidin lapset kylmässä maailmassa."
Laulun loputtua katson surullisesti lasta. Hei ystävä, olet piilo-opetussuunnitelmassa, kuten me kaikki. Me ja muut. Mitkä muut? No ne kylmän maailman vieraat muut. Ne, jotka on niitä muita. Niitä, jotka ei vihdo pehmeesti.
"Ihan tulee tippa silmään", sanoo vanhempi nainen. "Meillekin äiti tuota lauloi saunassa."
Nainen kiittää. Lapsi kaluaa sormiaan.
Minustakin oli mukavaa, että nainen lauloi, ja onhan minullekin tuota laulettu. Olen joskus jopa ränkyttänyt sitä itselleni oikein paskana ollessani. Joskus ennemmin. Joskus ennen kuin aloin kysyä, onko tämä jako meihin ja kylmään maailmaan niin asiallinen kuvaus lainkaan vai voiko se kääntyä itseään toteuttavaksi ennusteeksi. En ole niitä ihmisiä, jotka haluaisivat kieltää lauluja. Mutta kyllä ne minusta kuulostavat salaväijyiltä kaikesta huolimatta.
Kylmä maailma, jossa ihmiset istuvat sulloutuneena alasti samaan puulla vuorattuun kosteussuojattuun huoneeseen teräslasibetonirakennuksessa. Hymyilevät toisilleen. Toivottavasti lapsi kuuntelee muutakin kuin laulun sanoja. Ainakin siinä vaiheessa, kun hän on edennyt aikuisuuden siihen vaiheeseen, jossa voi kutakuinkin vapaahkosti valita, keiden kanssa on läheisissä tekemisissä ja keiden ei. Ei se maailma nyt niin kylmä liene. Enemmän ainakin itseäni kylmäävät tietyt sanallistukset, joita huomaan pääni generoivan näennäisen viattomasti. Ehkä silkasta tottumuksesta.
Vaikka tietysti äidit ja heihin liittyvät yhteyden ja turvan kokemukset ovat liikuttavia. Yllätin yksi ilta itseni vollottamalla kovasti kesken venytystä ihan vain sen takia, että laittamani taustamusiikki, jonka suurin funktio on kellottaa pitkäkestoinen venytys, sattui laulattamaan Kulkurin ja joutsenen, joka on äidin lempilaulu. (Siinä muuten taas yksi laulu, jonka sanoissa oma maa mansikoidaan. Ikään kuin se ei aika helposti tapahtuisi luonnostaankin. Vai tapahtuisiko? Paha sanoa, kun on elänyt kaiken ikäänsä oman maan ja meidän korostuksen keskellä.) Jotenkin on vain hyvin liikuttavaa kuvitella, miten äiti kuvittelee kiertävänsä maailmaa paljain jaloin etsimässä onneaan. Se on varmasti jotenkin meitä yhdistävä kokemus. Vaikka äiti ei pääse kiertämään paljon minnekään, koska isä haluaa aina Kanarian saarille ja siellä samaan hotelliin, eivätkä he osaa kuvitellakaan matkustavansa erikseen. Ja vaikka minun jaloillani ei enää kävellä kivuitta ilman tukipohjallisia, ei edes vessaan ja takaisin. Ja vaikka on hetkiä, jolloin olen enemmän karkoittamassa lauluja huolillani kuin päinvastoin.
Ajattelen tätä kaikkea saunassa istuessani. Näen otsasta niljaana irronneen hikipisaran läsähtävän reidelle. Ajattelen kaupungistumista, yleisiä saunoja, taloyhtiön saunoja ja uutta kehitystä, asuntokohtaisia saunoja. Tajuan, etten tietysti voikaan tajuta laulua, koska en ole kasvanut ympäristössä, jossa olisi kotisauna, jossa kävisi vain kodin väki. Aina on pitänyt vahtia kelloa. Tai sitten on oltu jossain, missä on kerralla enemmän ihmisiä. Usein olen siellä muualla ja niiden muiden kanssa myös käyttäytynyt tavalla, jolla olen saanut osakseni pehmeämpää huomiota. Pienentänyt itseäni innokkaammin ja sen kiitoksena saanut kokea ystävällisyyttä, jonka ilmenemiselle kiireinen ja ylivalvotettu lapsiperhe ei liene otollisin ympäristö. Etenkään jos lapsi ei heti paikalla ole halukas pienentämään tai suurentamaan itseään.
On monenlaisia tarinoita. Ja lauluja.
"Niin ihana laulu", vahvistaa yksi vanhoista naisista. "Ihana ja ikivanha."
Tekstit
7 kommenttia:
En ole koskaan kuullut tuota laulua, mikä traditio! Hirveät sanat. Noinhan propaganda just toimii; tunteisiin vetoavat puitteet, ja viesti menee suoraan ali yli ja piilotajuntaan. :(
Mä olen aina laulanut (ja kuullut laulettavan) tuon laulun sanoilla: "Jospahan säilyis äidin lapset kylmäLTÄ maailmassa". Sellaisena se ei ole minusta ollenkaan karmiva, tai siis on, muttei samassa mielessä kuin jos koko maailma tuomittaisiin kylmäksi.
Mua alkaa aina itkettää tuo laulu niin paljon, etten pysty edes laulamaan kyseistä säkeistöä itkemättä. (Mua alkaa jopa itkettää nyt tästä kirjoittaminen!) Ajattelen aina sitä, että oikeasti voi oman lapsen tulla joskus kylmä ja nälkä ja puute, ja onhan se nyt ihan kamala ajatus. Ei siksi, että maailman toiset ihmiset lähtökohtaisesti olisivat pahoja, vaan koska globaali elinympäristömme saattaa alkaa pikapuoliin jo muuttua aika vaikeaksi sääolosuhteiden, ilmastopakolaisuuden jne. vuoksi. Se ainakin mulla on mielessä, kun tuota laulan (tai siis jätän laulamatta).
...paitsi että sanotaanhan siinä muuten eksplisiittisestikin, että vieraassa saunassa on toisin. Kuten tietysti onkin. Mutta onko välttämättä huonommin?
Kyllä mä siis tajuan, miten tuon laulun voi kuulla myös siinä mielessä karmivana. Mutta ennen kaikkea tuo "jospahan säästyis" -kohta on se, johon laulun surullisuus omasta mielestäni aina kulminoituu, ja juuri siitä syystä että puute voi oikeasti iskeä.
Jaguaarin tavoin minulle on laulettu kylmäLTÄ maailmassa.
Minusta tuon laulun tarkoituksena ei ole ylistää omakotiasumista saunoineen vaan johdatella tietoiseen läsnäoloon ja käsillä olevan tilanteen arvostamiseen.
Vihtojen taittelu ja saunominen ylipäätään on ekologisesti kyseenalaista puuhaa, mutta ehkä laulua ei tarvitse ottaa niin kirjaimellisesti vaan voi keskittyä siihen perheen keskinäiseen lämpöön ja rakkauteen, oltiinpa saunassa tai ei.
Rakkaus sulkee toisinaan "muut" ulkopuolelle, mutta kaiketi siitä saa myös voimaa "muiden" kohtaamiseen? Ainakin on varsin raskasta tavata ihmisiä, jotka ovat jääneet osattomiksi vanhempien, ystävien, elämänkumppanien jne. suomasta rakkaudesta.
Tai siis kylmältä maailmaSSA.
Googlen perusteella se perinteinen laulu näyttää tosiaan menevän näin: "Jospahan säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa." Tavallaan karmeinta tuossa uimahalliversiossa onkin implisiittinen vastakkainasettelu "kotisaunan" ja "maailman" välillä, ikään kuin kuuluisi itse perheineen johonkin transsendentaaliseen sfääriin. Sellaista ajattelutapaa tuskin voi pitää ikivanhana.
"Kylmältä" on totisesti miellyttävämpi muotoilu. :)
Lähetä kommentti