Haikeutta

En ole ehtinyt juurikaan kirjoittaa saatuani unelmaduunin kuukaudeksi. Olen opettanut tuki- ja liikuntaelimistön anatomiaa, fysiologiaa, tautioppia ja diagnostisia testejä aikuisille ammatinvaihtajille, jotka ovat hyppäämässä terveydenhuollon ihmeelliseen maailmaan. Kahdesti viikossa ajan junalla pohjoiseen, avaan ura-avaimella ovet ja sytytän valot, keitän teen ja laitan opiskelijoiden intraan päivän kalvot. Sitten he saapuvat ja meillä on aamupäivä aikaa perehtyä ja ihmetellä yhdessä. Iltapäivällä ajan takaisin etelään, käyn syömässä ja ihmettelen onneani. Välipäivinä valmistelen seuraavia luentoja.

Aikuisten kouluttaminen ja siihen perehtyminen teoriankin tasolla tuntuu hyvältä valinnalta. Huomaan, että haluaisin välittää ja kertoa kaiken, heidänkin kanssaan, mutta meillä on rajattu tuntimäärä, eivätkä he varmasti ole aiheesta ihan yhtä palavissaan kuin itse olen. Joudun miettimään heidän tulevaa työnkuvaansa ja arvailemaan, mihin kaikkeen he saattavat siinä törmätä. Rajaamme sen mukaisesti, toki pitäen mukana myös sitä seikkaa, että jokainen meistä elää kehossa ja joutuu neuvottelemaan sen kanssa (ennemmin tai myöhemmin) työolosuhteistaan; osa luennosta onkin aina omistettu heidän tulevan työnsä ergonomialle, stressinhallinnalle sekä tuki- ja liikuntaelimistön hahmottamiselle omaa kehoa palpoiden, havainnoiden ja liikuttaen.

Enää kaksi luentoa ensi viikolla. Sitten lausumme hyvästit. Minun tulee heitä ikävä, heidän tapojaan kallistella päitään ja kurtistaa kulmiaan tai tehdä avuton emmä tiedä -ilme. Heidän nauruaan, kun sanon kesken liikeharjoitteen, ettei hengittäminen olisi nyt yhtään pahitteeksi.

Kaiken tämän rinnalla on toinen juoste; valmistuin naurujoogaohjaajaksi. Sen vuoksi olen nauranut päivittäin putkeen kymmenen minuuttia, nauratti tai ei. Yhden päivän skippasin, olin liian järkyttynyt ja tärisevä kaikesta silloin tapahtuneesta, mutta jo seuraavana palasin takaisin nauruun. Miten monta vuotta mietinkään, olisiko naurujoogasta minulle tai minusta naurujoogalle. Lopulta päätin sanoa kyllä. Olen paljon itkemisen lisäksi aina myös nauranut herkästi. Siitä tulee hyvä, kupliva, kepeä, onnellinen olo. Miksi siis ei? Ehkä pelkäsin pitkään. Ajattelin, etten osaisi olla karismaattinen ohjaaja. Jotenkin ajattelin, että pitäisi ensin olla jotenkin, no, osaavampi tai aikuisempi tai jotain. Jotain muuta kuin mitä on. Mutta eihän se niin mene.

Kimppakyydissä kurssipaikalle sanallistin ääneen, miten hienoa minusta oli, että niin moni nuorempi ihminen oli uskaltanut lähteä ohjaajakurssille tuosta noin vain parin viikon harkinnan jälkeen. Itse harvemmin tulen tehneeksi sellaisia asioita. Jotenkin niin pitkään meni ajatellen, että toiset ovat kokonaisia ja osaavat asiat kuitenkin paljon paremmin. Tai että pitäisi ymmärtää paremmin, että semmoisia juttuja voisi edes harkita. Jotenkin aiemmin tuntui, että huijaisin tunneille tulevia ihmisiä, jos väittäisin osaavani jotakin.

Vähitellen olen alkanut hahmottaa, että osaan joitain asioita. (Se on vähän huvittavaa, koska olen tavannut saada hurjasti stipendejä kaikissa opiskelupaikoissani, joissa semmoisia on jaettu, ja yliopistollakin yleensä saan kaikista kursseista parhaan mahdollisen arvosanan, jos vain vähän jaksan yrittää perehdyttää ja innostuttaa itseäni asiaan, sen jälkeenhän asian imu hoitaakin loput.) Ja että ihmisistä on ihan hauskaa tehdä yhdessä kanssani asioita. Ja että heistä on hauskaa, kun sanon, että jaa jaa, en minäkään mitään nopeasti opi ja että saa olla sellainen olo, ettei tajua mitään. Ja etten välttis osaa vastata kysymyksiin, mutta silti mielelläni kohtaan ne ja voin ottaa asioista selvää, josko vaikka tolkkuaisin niihin lopulta vastauksenkin. Tai ainakin alustavan vastauksen.

 Tuntuu vähän haikelta ja kuilun reunan lähestymiseltä, että pian opetus loppuu. Sitten on taas tyhjää ja yhden kurssin loppuraportti ja sitten vain hengittävää oloa, olisi hyvä löytää jokin hanttihomma, sitten lähden pois joksikin aikaa, pakoon pimeää.

Tuntuu niin uskomattomalta, että on voinut kuukauden tehdä jotain näin mielekästä, kiinnostavaa, haastavaa ja silti mukavaa. Ensimmäisellä luennolla olin kyllä niin hermostunut, että hikoilin paidan pahanhajuiseksi. Sellaista pelkohikeä eritän tosi harvoin, ehkä kerran, kaksi vuodessa. Ja kun piti lähteä sieltä kotiin, olin niin kierroksissa ja innoissani, että olin lähteä ulos vaihtamatta sisätohveleita ulkokenkiin. Vasta ulko-ovella tajusin. Opiskelijat nauroivat minulle, mutta niin nauroin minäkin.

On tässä muutakin tapahtunut, kuten että mummu kuoli. Kukaan ei perheemme tapaan itkenyt asiaa. Hautajaiset pidetään viikon päästä. Ajattelin ennen hautajaisia pistäytyä vaatteenvaihtajaisissa ja sukkuloida hautajaisista suoraan ystävän tupaantulijaisiin. Joissain asioissa en taatusti ole erityisen herkkä...

Kummallista ajatella, että opetus on kohta ohitse. Enemmän se saa haikeaksi.