Joillain kursseilla alkaa yhtäkkiä hihityttää. Elämä kulkee niin nurinkurisesti! Ensimmäisen tutkintoni aikana olisi totisesti tarvinnut kurssia, jolla olisi pohdittu omia sudenkuoppia kirjoittajana (tieteellisessä kontekstissa, opinnäytetyökontekstissa). Jossa joku olisi sanonut ääneen, ettei yksikään teksti ole valmis lopullinen jäsennyksen tila. Että löytyy parannettavaa, maneereja, oivalluksia, korjattavaa, monitulkintaisuutta. (Maneereja voi korjailla loputtomiin. Tarvitaan vain uusi kustannustoimittaja, jolla on erilaiset preferenssit lauserytmin suhteen, esimerkiksi.) No, nyt sitten istun sillä kurssilla ja hämmennyn tavoista, joilla ihmiset voivat pitää kirjoittamista vaikeana tehtävänä.
On oikein puserrettava itseään, että muistaa, miten vaikealta se on joskus tuntunut. Vaikka ehkä minulla on aina ollut tämän suhteen outo kyky sulkeistaa osaamattomuuteni ja sitten painella silmälappuineni onnellisena eteenpäin. Tämä on se osa-alue, jossa minun on hirvittävän helppoa heittää perfektionismi mäkeen ja silti saada aikaiseksi jotain ihan mukiinmenevää. (Myös siisteyden suhteen olen heittänyt perfektionismini mäkeen, mutta kämpän kunto ei taatusti ole mukiinmenevä.)
Eilen kurssilla istuessani pohdin erilaisia vaikeuksia ja niistä ulos kasvamista. Mietin, tajusinko jossain vaiheessa opettelevani metakognitiivisia taitoja vai en. Kai minä vain kokeilin ja matkin niitä, joilla jokin strategia toimi, ja sitten vähitellen muokkasin strategiaa sopimaan paremin omiin omalaatuisuuksiini. En ehkä myöskään jäsentänyt vaikeuksia vaikeuksiksi tai haasteiksi. Se johtui siitä, etten asettanut kunnianhimoisia tavoitteita. Jotkut asiat saivat ähkimään vaivaantuneena, mutten olettanut niiden muuttuvan mihinkään. (Kuten vaikka sen, että vieraille ihmisille oli pelottavaa puhua. Etenkin jos heitä oli monta samassa paikassa.) Silti ne asiat ovat muuttuneet. Olisivatko ne muuttuneet nopeammin, jos olisin kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni niihin ja asettanut tavoitteita? Enpä tiedä. Olen ihan tyytyväinen muuttumiseni hitauteen akateemisessa maailmassa.
(Ne kohdat, joissa olen halunnut muuttua malttamattoman paatoksisena, ovat liittyneet läheissuhteisiin. Nyt kun luen Joyce Carol Oatesin kirjaa Sisareni, rakkaani, luon hypoteeseja siitä, miksi on näin. Olen nauranut kirjan kanssa monessa kohdin - parempi nauraa kuin itkeä mutta kovin tutultahan se kuulostaa, että lasten pitäisi loihtia vanhempiensa elämään mielekkyys ja taika, osoittaa näille, etteivät ne ole turhaan sinnitelleet yhdessä vuosikausia.)
Voin kyllä kuvitella, ettei muutostahtini ehkä miellyttäisi niitä, joiden mielestä opiskelijoiden pitäisi valmistua nopeammin. Se, anteeksi vaan, on kuitenkin heidän ongelmansa.
Kun koetan miettiä, olenko tajunnut tiettyjä asioita (vaikkapa tekstiasioita, akateeminen teksti -asioita) oppiessani oppivani jotakin, en saa hahmotettua, miltä tuon oppimisen oikein pitäisi näyttää tai tuntua. Muistan vain ähkivää vaivaantuneisuutta ja hitusta epävarmuutta, jonka tungen syrjään, sekä huvittunutta hihitystä, kun jossain kohdin argumentaationi kuulostaa jonkun vanhan sedän argumentaatiolta, vaikka olin silloin niin nuori tyttö, että saatoin vielä käyttää korollisia kenkiä jalkaterien kipeytymättä. En ole tajunnut oppivani yhtikäs mitään! Olen vain leikkinyt eteenpäin. Joskus tietysti jokin ongelma on kalastanut minut ja olen kiekurrellut koukku tukevasti kiduksissa kuukausitolkulla ennen kuin olen saanut muodostettua jonkin alustavan työhypoteesin ja siten solmittua edes hataran mielenrauhan. Jälkikäteen sen sijaan tajuan varsin hyvin, että jossain vaiheessa ja jotain polkua kulkien olen yhtäkaikkisesti oppinut. Olen oppinut, että osaan puhua vieraille ihmisille ja kirjoittaa lehtijutun ja opinnäytetyön. (En varmasti täydellisesti, mutta minulle on edelleen ihme, että kirjoitin gradun. Ajatella! Ihan kuin olisin fiksu tai jotain.) Olen oppinut oppivani ihan toisella tavalla kuin aluksi kuvittelin. Ja olen oppinut myös olevani ihan toisenlainen kuin kotona väitettiin. Esimerkiksi, pidän ihmisistä. Ja jotkut ihmiset pitävät minusta, kovastikin. Vaikka eivät olisi sukulaisia.
Siitä minulla sen sijaan ei ole hyvää käsitystä, mitä tällä hetkellä opin. Miten voisin asettaa tälle oppimiselleni tavoitteita, kun en oikein edes tiedä, mihin se liittyy? Olen koettanut asettaa tavoitteita hyväksymään oppimiselleni ja itseäni rankaisematta jättämisen oppimiselle, mutta en oikein tiedä, miten tavoitteiden asettaminen sopii laajempaa hyväksymisen ajatukseen: eikö minun pitäisi myös hyväksyä se, etten saavuta tavoitteita sillä tavalla kuin kuvittelisin? Vai suuntaavatko tavoitteet kuitenkin tekemistä ja olemista? Mutta eiväthän ne silloin ole oikeastaan tavoitteita vaan jotain muuta - ehkä ideaaleja. Tavoitteet tuppaavat saamaan minut kananlihalle. Ne tuntuvat kitkevän etenemisestä leikin ja spontaaniuden, joita näyn tarvitsevan voidakseni hyvin.
Äh, ehkä käytän tavoitteen käsitettä oudosti. Mutta jostain syystä minulle ei tunnu toimivan se ainaisjankutettu asia, että isot asiat pilkotaan haukkapaloiksi ja sitten haukataan ne yksi kerrallaan. Se tuntuu jotenkin niin ilottomalta! Epätoivottomalta toki myös, mutta olen ehkä aika robusti epätoivon suhteen. Osaan luovia eteenpäin se matkassakin.
Niin, kummallista istua luokassa ja kuunnella, mikä kaikki voikaan tuntua vaikealta. Ja tajuta, että hyvänen aika, eivät nuo ole minulle vaikeita asioita. Minulla on omat vaikeuteni akateemisuuden suhteen, mutta ne eivät ole tuolla kalvolla kaikkien nähtävänä. Naurattaa. Minun vaikeuteni ovat haluja kirjoittaa eeppisiä tutkielmia, rönsyttää alaviitteitä hierarkkisiksi juuristoiksi, käyttää alatyyliä ja viitata myös lyriikkaan. Tai vaikeudet ja vaikeudet. Niin vain tapahtuu, ja sitten saa taas nauraa.
On oikein puserrettava itseään, että muistaa, miten vaikealta se on joskus tuntunut. Vaikka ehkä minulla on aina ollut tämän suhteen outo kyky sulkeistaa osaamattomuuteni ja sitten painella silmälappuineni onnellisena eteenpäin. Tämä on se osa-alue, jossa minun on hirvittävän helppoa heittää perfektionismi mäkeen ja silti saada aikaiseksi jotain ihan mukiinmenevää. (Myös siisteyden suhteen olen heittänyt perfektionismini mäkeen, mutta kämpän kunto ei taatusti ole mukiinmenevä.)
Eilen kurssilla istuessani pohdin erilaisia vaikeuksia ja niistä ulos kasvamista. Mietin, tajusinko jossain vaiheessa opettelevani metakognitiivisia taitoja vai en. Kai minä vain kokeilin ja matkin niitä, joilla jokin strategia toimi, ja sitten vähitellen muokkasin strategiaa sopimaan paremin omiin omalaatuisuuksiini. En ehkä myöskään jäsentänyt vaikeuksia vaikeuksiksi tai haasteiksi. Se johtui siitä, etten asettanut kunnianhimoisia tavoitteita. Jotkut asiat saivat ähkimään vaivaantuneena, mutten olettanut niiden muuttuvan mihinkään. (Kuten vaikka sen, että vieraille ihmisille oli pelottavaa puhua. Etenkin jos heitä oli monta samassa paikassa.) Silti ne asiat ovat muuttuneet. Olisivatko ne muuttuneet nopeammin, jos olisin kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni niihin ja asettanut tavoitteita? Enpä tiedä. Olen ihan tyytyväinen muuttumiseni hitauteen akateemisessa maailmassa.
(Ne kohdat, joissa olen halunnut muuttua malttamattoman paatoksisena, ovat liittyneet läheissuhteisiin. Nyt kun luen Joyce Carol Oatesin kirjaa Sisareni, rakkaani, luon hypoteeseja siitä, miksi on näin. Olen nauranut kirjan kanssa monessa kohdin - parempi nauraa kuin itkeä mutta kovin tutultahan se kuulostaa, että lasten pitäisi loihtia vanhempiensa elämään mielekkyys ja taika, osoittaa näille, etteivät ne ole turhaan sinnitelleet yhdessä vuosikausia.)
Voin kyllä kuvitella, ettei muutostahtini ehkä miellyttäisi niitä, joiden mielestä opiskelijoiden pitäisi valmistua nopeammin. Se, anteeksi vaan, on kuitenkin heidän ongelmansa.
Kun koetan miettiä, olenko tajunnut tiettyjä asioita (vaikkapa tekstiasioita, akateeminen teksti -asioita) oppiessani oppivani jotakin, en saa hahmotettua, miltä tuon oppimisen oikein pitäisi näyttää tai tuntua. Muistan vain ähkivää vaivaantuneisuutta ja hitusta epävarmuutta, jonka tungen syrjään, sekä huvittunutta hihitystä, kun jossain kohdin argumentaationi kuulostaa jonkun vanhan sedän argumentaatiolta, vaikka olin silloin niin nuori tyttö, että saatoin vielä käyttää korollisia kenkiä jalkaterien kipeytymättä. En ole tajunnut oppivani yhtikäs mitään! Olen vain leikkinyt eteenpäin. Joskus tietysti jokin ongelma on kalastanut minut ja olen kiekurrellut koukku tukevasti kiduksissa kuukausitolkulla ennen kuin olen saanut muodostettua jonkin alustavan työhypoteesin ja siten solmittua edes hataran mielenrauhan. Jälkikäteen sen sijaan tajuan varsin hyvin, että jossain vaiheessa ja jotain polkua kulkien olen yhtäkaikkisesti oppinut. Olen oppinut, että osaan puhua vieraille ihmisille ja kirjoittaa lehtijutun ja opinnäytetyön. (En varmasti täydellisesti, mutta minulle on edelleen ihme, että kirjoitin gradun. Ajatella! Ihan kuin olisin fiksu tai jotain.) Olen oppinut oppivani ihan toisella tavalla kuin aluksi kuvittelin. Ja olen oppinut myös olevani ihan toisenlainen kuin kotona väitettiin. Esimerkiksi, pidän ihmisistä. Ja jotkut ihmiset pitävät minusta, kovastikin. Vaikka eivät olisi sukulaisia.
Siitä minulla sen sijaan ei ole hyvää käsitystä, mitä tällä hetkellä opin. Miten voisin asettaa tälle oppimiselleni tavoitteita, kun en oikein edes tiedä, mihin se liittyy? Olen koettanut asettaa tavoitteita hyväksymään oppimiselleni ja itseäni rankaisematta jättämisen oppimiselle, mutta en oikein tiedä, miten tavoitteiden asettaminen sopii laajempaa hyväksymisen ajatukseen: eikö minun pitäisi myös hyväksyä se, etten saavuta tavoitteita sillä tavalla kuin kuvittelisin? Vai suuntaavatko tavoitteet kuitenkin tekemistä ja olemista? Mutta eiväthän ne silloin ole oikeastaan tavoitteita vaan jotain muuta - ehkä ideaaleja. Tavoitteet tuppaavat saamaan minut kananlihalle. Ne tuntuvat kitkevän etenemisestä leikin ja spontaaniuden, joita näyn tarvitsevan voidakseni hyvin.
Äh, ehkä käytän tavoitteen käsitettä oudosti. Mutta jostain syystä minulle ei tunnu toimivan se ainaisjankutettu asia, että isot asiat pilkotaan haukkapaloiksi ja sitten haukataan ne yksi kerrallaan. Se tuntuu jotenkin niin ilottomalta! Epätoivottomalta toki myös, mutta olen ehkä aika robusti epätoivon suhteen. Osaan luovia eteenpäin se matkassakin.
Niin, kummallista istua luokassa ja kuunnella, mikä kaikki voikaan tuntua vaikealta. Ja tajuta, että hyvänen aika, eivät nuo ole minulle vaikeita asioita. Minulla on omat vaikeuteni akateemisuuden suhteen, mutta ne eivät ole tuolla kalvolla kaikkien nähtävänä. Naurattaa. Minun vaikeuteni ovat haluja kirjoittaa eeppisiä tutkielmia, rönsyttää alaviitteitä hierarkkisiksi juuristoiksi, käyttää alatyyliä ja viitata myös lyriikkaan. Tai vaikeudet ja vaikeudet. Niin vain tapahtuu, ja sitten saa taas nauraa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti