Lähtökuopissa

Lähtöön on enää pari viikkoa.

Kohta alkaa uusi vuosikin, ja tämä, josta en osaa sanoa oikein mitään, sinetöidään. Tänä vuonna kuolivat molemmat kissat, Lohi ja Negaatio, ja niiden lisäksi myös mummuni. Oikea käsi tulehtui ranteen ja peukalon seudusta eikä ole edelleenkään hierontatyökunnossa. (Tuleeko siitä siinä mielessä työkuntoista, sitä ei vielä tiedä.) Toisaalta sain tehdä kandintyötä vastaavan esseen aiheesta, joka minua kiinnosti, ja muutenkin opiskelin leppoisampaan tahtiin ja ehdin siten paremmin miettiä, kuka, mitä ja missä oikein olen elämässä. Sain myös kokeilla anatomian opettajan työtä, josta pidin tosissani. Varasimme lennot Thaimaahan ja takaisin, ja kohta lähdemme Faunin kanssa tutkimaan ja hämmästelemään viidakoita ja mangroveita ja mitä sieltä nyt löytyykään ( - ravintoloita, ainakin). Lakkasin myös paradoksaalisesti kokemasta itseni jotenkin hyvin vammaiseksi ja siten viehättämättömäksi samalla kun rikoin käteni kunnolla. (Se kipeytyy edelleen kirjoittaessani innokkaasti, joten olen kirjoittanut aika vähän.) En edelleenkään oleta olevani mitenkään korvaamaton tai erityinen kellekään, mutta en jaksa enää kipuilla asiasta. Enkä yrittää tulla sellaiseksi. Se ei vain ole mahdollista. Olen yrittänyt sitä hurjasti aiemmin mutten enää jaksa. Olen löytänyt tänä vuonna myös NVC:n (non-violent communication), hot joogan, cuddle partyt eli halilot sekä keskustelun erityisherkkyydestä. Olen ainakin toistaiseksi lakannut juomasta alkoholia sekä syönyt päivässä vähintään yhden raaka-aterian. (Tämä epäilemättä muuttuu Aasiaan matkatessa, tämä raakailu.)

Tuntuu oudolta seistä kahden vuoden rajalla. Tietysti raja on kuvitteellinen, mutta silti - vuodessa ehtii tapahtua niin paljon. Toivon, että olisin joka vuosi jaksanut edes hieman listata, mitkä asiat ovat muuttuneet sen vuoden aikana, mikä on tuntunut tärkeältä. Ei sitä oikein jälkikäteen pysty hahmottamaan enää, missä vaiheessa mikin asia on tullut elämään uutena.

On myös kummallisia uusia asioita, kuten tietokone, jonka ostin. Nyt minulla on taas tietokone! Ja puhelin. Siinä on kosketusnäyttö. Aivan kummallista. En ole hahmottanut itseäni ihmiseksi, jolla voi olla sellaisia tavaroita. No, nyt minulla on kuitenkin sellaiset. Hämmentävää.

Olen tänä vuonna toivonut lähinnä hiljaisuutta ja rauhaa ja saanutkin niitä. Olen ollut hämmästynyt siitä, miten paljon niistä itse asiassa pidän. Joskus sen vain unohtaa, kun maailma ympärillä arvostaa niin toisenlaisia asenteita. Vai arvostaako? Vaikuttaako se vain siltä virheellisesti?

Äkisti, aika

Mummun hautajaispäivänä läksin liikkeelle jo aiemmin auttelemaan yhdessä yleisötapahtumassa ennen hautajaisia. Piirtelin fläppipaperin nurjalle puolelle houkutuskylttiä ja viritin sen a-mainostelineeseen. Telineen raahasin kadunvarteen. Kylmä pisteli tohveloituja jalkoja.

Vielä hetki, sanoin itselleni. Muistin äkisti unohtaneeni koko muistosana-asian. Laitoin miehelle tekstiviestin, että toisi mukanaan Wallace Stevensin runot.

Ehdin hieman lehteillä kirjaa ennen tilaisuutta. Valitsin kappaleen, jossa puhutaan väreistä. Sinisestä tomusta, punaisista anturoista. Ja joka loppuu sanoihin: "tähdistä, ei kaukaa".

Kukaan muu ei sitten sanonutkaan mitään muuta kuin että kaipaa. Hyvä, että meillä oli runo. On niin epätäsmällistä sanoa kaipaavansa. (Eikä se nyt edes olisi pitänyt paikkaansa, tarkalleen, olin helpottunut, kun tämä vaikea ihmissuhde loppui. Ja helpottunut isänkin puolesta. Muistisairaan kanssa ei ole helppoa.)

Stevensiä silmäillessä tajusin äkisti jonkin muuttuneen viime vuosina. En ole lukenut runoja päivittäin. Olen ajoittain vain selvinnyt selviämistäni. Monina päivinä olen lukenut vain asiatekstejä, jotka eivät vakuuta herkkyydellään eivätkä täsmällisyydellään. Joskus tuntuu, etten kestä niiden pönäkän omahyväistä tyyliä. Asiatyyliä, kuten sanotaan. Mutta ovatko asiat sellaisia? Entä kokemus? Eikö sekin ole yksi asioista? Suljin Stevensin ja hengitin. Tuntui hyvältä palata sanoihin, jotka puskevat harmaan ja sitkaan läpi, säräyttävät hereille. Valppaus leviää hengitykseen, kihelmöi iholla, nostattaa karvoja kaarelle.

Minusta tuntuu, että tämä puhe tavoitteista sairastuttaa minua jollakin vaivihkaisella tavalla. Ne tavoitteet kuulostavat aina niin ulkoisilta silloin kun opiskelee jonkun toisen suunnittelemassa tahdissa. Ja kuitenkin se, miksi opiskelen, liittyy jotenkin siihen, että kaikilla tulisi olla oikeus kääntyä oman kokemuksensa puoleen, pysähtyä, hämmästyä, tyrmistyä, huumaantua, tempaantua sen rytmiin ja tapaan soljua ja polveilla, pyörteillä ja suistaa suunnitelmia radaltaan. Jotenkin se kaikki pitäisi pystyä tunnistamaan siinäkin kontekstissa, jossa puhutaan asiatyylillä. Uskon edelleen, että kasvatuskeskustelu voidaan elvyttää. Miten? En tiedä vielä. Mutta kysyn sitä taas pontevammin luettuani Stevensin. (Tietysti luin sitä lisää.)

Jätin eilen viimeisen syksyn esseen. Siihen taitaa olla kirjattuna enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. En tiedä ketään muuta, joka kirjoittaisi esseitään näin. Toistaiseksi en ole saanut pahemmin piiskaa, vaikka kysyn kysymistäni. (Sitä paitsi saattaisin piiskasta huolimatta jatkaa joka tapauksessa samaan malliin.) Haluan jättää näkyviin kohdat, joissa huomioni kyllä suuntautuu ja kiinnittyy uteliaasti, mutta ilman valmista kaavaa paketoida havaittuja muutoksia tai piirteitä. Se on tärkeää oppimisen kokemuksellisena pysymiselle. (Sitä paitsi, jos olisin itse kurssin opettaja, saisin näistä kysymyksistä tärkeämpää palautetta kuin pönöttävän määritelmällisistä lauseista, joiden sisältö on tolkuton juuri siksi, ettei vastauksia vielä ole saatu jäsennettyä.)

Koska jätin esseen, vapaani on alkanut.

Se tarkoittaa: Ainoat aikataulupaineet viittä työpäivää lukuun ottamatta ovat itse asettamiani. Kaksi vapaaehtoistyökeikkaa viikossa, nekin naurujoogaa. Muutoin voin lukea runoja, tavata ystäviä, parantaa kättäni, vesijuosta, kävellä pitkään koiran kanssa, kirjoittaa, pysähtyä, miettiä, hengittää. Ehdin auttaa, jos joku tarvitsee apua.

Tämä vapaa on pitkä. Se ulottuu maaliskuun puoliväliin saakka. Tunnen tarvitsevani sen.

Ehkä hakeudun matkalla taas vapaaehtoistyöhön, jos keksin jotain, mitä käteni kestää. Se on eri asia. Saan lukea, mitä haluan. Minun ei tarvitse tiivistää eikä arvottaa, mikä on olennaista ja mikä ei. Ehdin pysähtyä taukoihin, tyhjyyksiin, epämääräisyyskohtiin. Myös niihin, joihin ei liity kysymyksiä.

Olen alkanut lukea suomennosta Elaine Aronin kirjasta HSP-Erityisherkkä ihminen. Välillä olen aivan turta, välillä aivan lötkö helpotuksesta. Välillä itkettää. Tuntuu niin ihmeelliseltä, että joku kirjoittaa niin tutusta maailmasta. Ja niin hyväksyvästi, ymmärtäen. Sisältäkäsin ymmärtäen. Että joku tietää, selvästi, miltä tuntuu olla sinnitellyt vuosia. Että on koettanut elää kuten läheiset, ja sitten ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten ihmeessä niitä ei väsytä, ylikierrostuta, särje silmien takaa kaiken tiettynä päivänä koetun jälkeen. Miten ne eivät koskaan lysähdä itkemään tai saa kaksivuotiaan itkukiukkukohtausta, kun elämä vaan tulvii ylitse. Ja miten ne voivat pitää radiota päällä. Tai miten ne eivät samalla tavalla tempaannu musiikkiin tai runoon, miten niin moni voi säilyä käsivarrenmitan päässä kaikesta ihmeellisestä ja houkuttavasta. Tai pysyä huolestumatta toisten ilmeistä ja eleistä, ehkä välttyä täysin huomaamasta epämukavuuksia tilanteissa.

Tänään itkin kohdassa, jossa kysyttiin, miten lapsuudenkodissa on suhtauduttu kehoon ja sen tarpeeseen. Muistin, mitä äiti kertoi aktivoinnista: että aina piti, vauvanakin, tehdä asioita, ennen kuin sai lepoa tai syliä tai leikkiä. Ikään kuin minua tarvitsisi erityisesti aktivoida. Maailmahan suorastaan tunkee koukkuiset vaikutelmansa sisään aistikanavista ja kiskoo mukaansa. Ei ihme, että kun aloitin feldenkraisin, koko keho tärisi. Ei sille ollut taidettu ikinä ennen sanoa, että saa vaan olla, ettei tarvitse korjata mitään, ei yrittää mitään. Eikä ihme, että itkeskelin feldenkraisin jälkeen kotona, saatoin vain maata matolla selällään ja itkeä helpotuksesta, koska tajusin, että on mahdollista ottaa sekin asenne, ettei tarvitse yrittää. Että voi vain olla ja antaa kokemuksen painon liikuttaa näkymättömästi. Ottaa aikaa vastaanottamiselle.

Eipä silti, jokin puoli minussa tietysti tiesi kaiken aikaa. Otinhan minä aikaa ennenkin. En vain mennyt ulos. En käynyt jatkoilla. Halusin istua silmät kiinni ja kuunnella Bachia tai renessanssimusiikkia. Keitin yrttiteetä kokonaisina kuivatuista kehäkukista ja tarkkailin kukkien pehmentymistä ja läpikuultaviksi käymistä samalla kun niiden maku ja väri siirtyi kuumaan veteen. Makasin sängyllä kippurassa ja luin runoja. Niin, ja kirjoitin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapaa ottaa aikaa vastaanottamiselle. En ymmärrä, miten tätä voisi ajatella jonkin tuottamisena tai ulostamisena. Enemmän tämä on vastaanottamista, minulle. (Jopa silloin kun kirjoitan asiatekstiä.)

Nyt otan taas aikaa. Äkisti se kaikki on taas tässä. Hengittävä maailma. Animistiset ovet. Kerrostalot, jotka vain odottavat sumutorven merkkiä nostaakseen ankkurinsa. Nauru, joka hölskyttää sisäelimiä. Itkun turvallinen syli. Ihmiset, joiden ääriviivat eivät koskaan selkiydy, koska he ovat enemmän tuoksua ja ääntä kuin visuaalisia kappaleita.

Tunnen palanneeni kotiin.

Raskaasti hengittäviin sammalikkoihin, liukastavaan asfalttiin, aikaan. Sanoihin. Läsnäoloon. Siihen, ettei ole selkeää suuntaa. Keho voi suoristua, mikään ei paina sitä kohti ensi viikon luentoja tai deadlineja. Se voi valpastua, höristää korviaan, elävöityä, muuttua yhdeksi maiseman kanssa.

Kuinka olenkaan tätä kaivannut.

Riittämättömyydestä

Illalla kotiin tullessa olin niin väsynyt, että lysähdin kasaan ja itkin. Tuntui siltä, että nyt peruutan ihan kaiken. Vaikka vain pakenen.

Sitä tuntua kesti ehkä kymmenen minuuttia. Sitten rauhotuin. Sanoin itselleni: No niin, kuukausi sitten aloitit ihan uudessa ammatissa ja juuri kun ehdit tottua, se pesti loppui ja nyt taas sinä olet aloittanut ihan uudessa ammatissa, jota ei ole koskaan ennen kokeillut. Kuka ei tuntisi semmoisessa hötäkässä itseään osaamattomaksi ja riittämättömäksi? Kelle et tarkalleen ottaen riitä? Etköhän se ole vain sinä itse. Muillahan on aina sekin vaihtoehto, että he voivat äänestää jaloillaan ja tehdä yhteistyötä jonkun osaavamman kanssa. Mutta sinä, jos sinä et riitä itsellesi, mitä sitten?

Jotenkin nämä yksinpuhelut rauhoittavat. Niistin hihaan ja keitin pakuriteetä. Se siitä.

En ole koskaan nuorempana halunnut ryhtyä opettamaan tai ohjaamaan. Nyt jotenkin elämäni on pyyhkäissyt sellaiseen tilaan, että juuri näitä asioita kuitenkin näytän tekevän. Jos käsi ei olisi kipeä, voisin hieroa. (Vaikka kun tarkasti muistelen, kyllä siinäkin saan aikaan melkoisia lasteja riittämättömyyden tunnetta.) Nyt ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. On tehtävä jotain, ja se jotain, mitä näytän saavan, on opetusta ja ohjausta.

Olen oppinut aika hyvin tunnesäätelemään oppimistilanteita silloin kun olen itse oppilaana. Tunnen kyllä silloinkin itseni aina välillä tyhmäksi ja osaamattomaksi, mutta sehän juuri onkin oppimistilanteen suola: olen oppimassa jotain, mitä en vielä osaa. Se on siis ihan ookoo. Enkä ole muiden huomion kohteena paitsi joskus kun minut poimitaan mikroskoopin alle, jolloin unohdan äkisti kaiken sen, minkä luulin jo osaavani. (Se palautuu sitten pari minuuttia myöhemmin.) Sen kanssa tulee kuitenkin toimeen. On vain jaksettava omaa hitauttaan. Ja jaksettava muistaa, että on sitä toisaalta rohkeakin, melkein hurja, kun tällä tavalla etenee tuntemattomaan sen sijaan, että pysyttelisi mukavuusalueella ja sanoisi siitä, mitä ei ymmärrä, että se on paskaa tai joitain muita, erilaisia, varten. (Ei, ei minulla ole voimia tunkea itseäni ihan kaikkeen, mikä pelottaa, tietenkään. Ja jotkut asiat tosiaan tuntuvat vahingollisilta itselle, ainakin tässä tilanteessa ja näillä valmiuksin. Ehkä myöhemmin olen niistä eri mieltä, mutta tässä tilanteessa päätökset on tehtävä tämän hetken tason kautta.)

Ohjaus- ja opetustilanteiden tunnesäätely sen sijaan tuntuu varsin haastavalta. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että tietyt aika syvään juurtuneet luontumukseni ovat varsin harmillisia tuossa kontekstissa. Esimerkiksi luontumus suuntautua vain yhteen tai kahteen ihmiseen kerrallaan turvallisuutta kokien. Osaan kyllä toimia isommassakin ryhmässä, mutta naamakkaisintensiteetti on siinä niin paljon pienempi, etten koe vuorovaikutusta erityisen turvalliseksi. Koen, etten saa mitenkään tarvittavaa informaatiota. Ja etten julkisessa tilassa, jossa minun pitäisi tahdittaa kaikkien oppimisärsykkeitä, voi myöskään yksi kerrallaan syventyä naamakkaisongelmanratkaisuun kommunikaation tai oppimisen tiimoilta. Koen tarvitsevani intensiteetin ja tiiviin yhteyden, ja ryhmätilanteessa en tietenkään voi saada sellaista. Toinen harmilliselta tuntuva piirre liittyy pelastava lassie -kuvioon. Jos joku ei näytä pysyvän mukana tai suree tai mököttää, minun ensimmäinen mielteeni on rynnistää pelastamaan tätä ihmistä hyvään oloon. En tee sitä, ellei tilanne ole katastrofaalinen tai häiritse muiden oppimista, koska aikuinen ihminen voi itsekin pyytää apua sitä halutessaan eikä väkisin auttaminen yleensä toimi, mutta samalla voimia palaa siihen, että joudun pidättelemään impulssia, joka kyllä syöksähtäisi toiminnaksi, jos vain hölläisin otetta. Tietysti myös se luontumus aiheuttaa päänvaivaa, että minun on vaikeaa käsittää, että minulla on oikeus ylipäänsä olla olemassa, saati sitten tehdä jotain toisiin vaikuttavaa. Pelkään hurjasti jotenkin loukkaavani tai hämmentäväni. Ja silti jokaisessa oppimistilanteessa on vähintään hämmennys mukana.

Toiseksi, huomaan jatkuvasti törmääväni siihen seikkaan, että ympäristö hahmottaa oppimisen hyvin eri tavalla kuin itse teen, mikä puolestaan synnyttää kysymyksiä siitä, mitä ihmettä teen tällaisessa pestissä, kun en selvästi ole osannut (enkä edes halua) muotoilla vastauksia näihin kysymyksiin, jotka toiset kokevat oppimisen kannalta jotenkin olennaisina. Kuten kysymyksen tavoitteista. Itse miellän tilanteet niin monimutkaisiksi, että tiettyihin tavoitteisiin pitäytyminen ihan turhaan rajaa uteliaisuutta. Tietysti opettaessani anatomiaa opetin anatomiaa ja nyt ohjatessani naurujoogaa ohjaan naurujoogan harjoitteita, koetan aikatauluttaa järkevästi ja lähestyä kutakin aihetta jotenkin sen vaatimalla syvyydellä tai kepeydellä (kepeyttä suosien) - mutta ei sillä ole mitään tekemistä tavoitteiden kanssa. Jos jokin tavoite on pakko nimetä, varmaan ajattelen about niin, että tavoitteeni on tarjota uusi, uudenlainen tiettyyn menetelmään suuntautunut tilanne, jonka puitteissa itsen voi vuoroin unohtaa ja lentää uteliain siivin kohti laajempaa, pidäkkeettömämpää olemisen tapaa, ja sitten vuoroin voi havaita oman olemassaolonsa, sen rajallisuuden ja riittämättömyyden siinä hetkessä, ja harjoitella sietämään sitä oloa. Tietysti opetus on suunniteltava niin, että uteliaisuutta houkutellaan esiin. Mutta lopulta sen valloilleen päästäminen ei ole oma asiani. Ja eri ihmisten uteliaisuus näyttäytyy niin eri tavoin, ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta, miten joihinkin niistä pitäisi reagoida.

Ehkä joskus opin vastaamaan erilaisiin oppimisen tai uteliaaksi tulemisen tapoihin paremmin. Toistaiseksi tunnen itseni varsin tumpeloksi ja kömpelöksi. Koetan repiä aiheesta komiikkaa, tarkastella sitä käsivarrenmitan päästä, mutta surukaan ei ole kaukana, eikä väsymys. Kysymys, milloin riitän itselleni. Milloin käyn huolettomaksi. Ja mitä tapahtuu sitten kun en enää säikähdä tietyssä käytännössä, kun koen tuntevani sen melko hyvin, vaikka toki koko ajan lisää oppien, yhä omituisempiin kysymyksiin törmäten. Etsinkö sitten taas jotain uutta ja vaikeaa?

Joskus haluaisin kysyä itseltäni samalla tavalla kuin useampi kumppanini on kysynyt: miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa?

Mikä kiskoo ihmistä mukavuusalueensa ulkopuolelle? Mikä on se luottamus siihen, että pää pieni ja keho pieni kestävät moista pyöritystä? Miksi se tuntuu elävämmältä kuin varma elämä, vakaa eteneminen saman paradigman sisällä?

Niin. En osaa vastata edes omiin kysymyksiini.

Jostain syystä en saa siitä samanlaisia kauhuja kuin siitä, etten osaa vastata heti paikalla toisten kysymyksiin. Jotenkin toisten kohdalla tuntuu, että on enemmän vastuussa yrityksestä vastata. Että toiset tarvitsevat. Itse en koe tarvitsevani kysymyksiin vastauksia. Parempi, ettei vaadi vastauksia, niin saa kysyä mielenkiintoisempia kysymyksiä. Ehkä se, mikä ohjaamisessa ja opettamisessa hämmentää, pohjimmiltaan, on se, että harvemmin oppimistilanteet jäsennetään niin, että ne työntävät maailmaan nimenomaan kysymyksiä suuntaamaan olemista ja mielenkiintoa.

Onpa hyvä että sain kirjoitettua tämän. Huomaan olleeni solmussa ainakin juuri tuon kohdan kanssa. Että saanko herättää lähinnä kysymyksiä, jos minulla ei ole niihin vastauksia, ei ainakaan vielä. Eikä kai tuohon voi kukaan muu antaa lupaa. Opinko antamaan siihen luvan itselleni?

Paljon mietittävää.

Haikeutta

En ole ehtinyt juurikaan kirjoittaa saatuani unelmaduunin kuukaudeksi. Olen opettanut tuki- ja liikuntaelimistön anatomiaa, fysiologiaa, tautioppia ja diagnostisia testejä aikuisille ammatinvaihtajille, jotka ovat hyppäämässä terveydenhuollon ihmeelliseen maailmaan. Kahdesti viikossa ajan junalla pohjoiseen, avaan ura-avaimella ovet ja sytytän valot, keitän teen ja laitan opiskelijoiden intraan päivän kalvot. Sitten he saapuvat ja meillä on aamupäivä aikaa perehtyä ja ihmetellä yhdessä. Iltapäivällä ajan takaisin etelään, käyn syömässä ja ihmettelen onneani. Välipäivinä valmistelen seuraavia luentoja.

Aikuisten kouluttaminen ja siihen perehtyminen teoriankin tasolla tuntuu hyvältä valinnalta. Huomaan, että haluaisin välittää ja kertoa kaiken, heidänkin kanssaan, mutta meillä on rajattu tuntimäärä, eivätkä he varmasti ole aiheesta ihan yhtä palavissaan kuin itse olen. Joudun miettimään heidän tulevaa työnkuvaansa ja arvailemaan, mihin kaikkeen he saattavat siinä törmätä. Rajaamme sen mukaisesti, toki pitäen mukana myös sitä seikkaa, että jokainen meistä elää kehossa ja joutuu neuvottelemaan sen kanssa (ennemmin tai myöhemmin) työolosuhteistaan; osa luennosta onkin aina omistettu heidän tulevan työnsä ergonomialle, stressinhallinnalle sekä tuki- ja liikuntaelimistön hahmottamiselle omaa kehoa palpoiden, havainnoiden ja liikuttaen.

Enää kaksi luentoa ensi viikolla. Sitten lausumme hyvästit. Minun tulee heitä ikävä, heidän tapojaan kallistella päitään ja kurtistaa kulmiaan tai tehdä avuton emmä tiedä -ilme. Heidän nauruaan, kun sanon kesken liikeharjoitteen, ettei hengittäminen olisi nyt yhtään pahitteeksi.

Kaiken tämän rinnalla on toinen juoste; valmistuin naurujoogaohjaajaksi. Sen vuoksi olen nauranut päivittäin putkeen kymmenen minuuttia, nauratti tai ei. Yhden päivän skippasin, olin liian järkyttynyt ja tärisevä kaikesta silloin tapahtuneesta, mutta jo seuraavana palasin takaisin nauruun. Miten monta vuotta mietinkään, olisiko naurujoogasta minulle tai minusta naurujoogalle. Lopulta päätin sanoa kyllä. Olen paljon itkemisen lisäksi aina myös nauranut herkästi. Siitä tulee hyvä, kupliva, kepeä, onnellinen olo. Miksi siis ei? Ehkä pelkäsin pitkään. Ajattelin, etten osaisi olla karismaattinen ohjaaja. Jotenkin ajattelin, että pitäisi ensin olla jotenkin, no, osaavampi tai aikuisempi tai jotain. Jotain muuta kuin mitä on. Mutta eihän se niin mene.

Kimppakyydissä kurssipaikalle sanallistin ääneen, miten hienoa minusta oli, että niin moni nuorempi ihminen oli uskaltanut lähteä ohjaajakurssille tuosta noin vain parin viikon harkinnan jälkeen. Itse harvemmin tulen tehneeksi sellaisia asioita. Jotenkin niin pitkään meni ajatellen, että toiset ovat kokonaisia ja osaavat asiat kuitenkin paljon paremmin. Tai että pitäisi ymmärtää paremmin, että semmoisia juttuja voisi edes harkita. Jotenkin aiemmin tuntui, että huijaisin tunneille tulevia ihmisiä, jos väittäisin osaavani jotakin.

Vähitellen olen alkanut hahmottaa, että osaan joitain asioita. (Se on vähän huvittavaa, koska olen tavannut saada hurjasti stipendejä kaikissa opiskelupaikoissani, joissa semmoisia on jaettu, ja yliopistollakin yleensä saan kaikista kursseista parhaan mahdollisen arvosanan, jos vain vähän jaksan yrittää perehdyttää ja innostuttaa itseäni asiaan, sen jälkeenhän asian imu hoitaakin loput.) Ja että ihmisistä on ihan hauskaa tehdä yhdessä kanssani asioita. Ja että heistä on hauskaa, kun sanon, että jaa jaa, en minäkään mitään nopeasti opi ja että saa olla sellainen olo, ettei tajua mitään. Ja etten välttis osaa vastata kysymyksiin, mutta silti mielelläni kohtaan ne ja voin ottaa asioista selvää, josko vaikka tolkkuaisin niihin lopulta vastauksenkin. Tai ainakin alustavan vastauksen.

 Tuntuu vähän haikelta ja kuilun reunan lähestymiseltä, että pian opetus loppuu. Sitten on taas tyhjää ja yhden kurssin loppuraportti ja sitten vain hengittävää oloa, olisi hyvä löytää jokin hanttihomma, sitten lähden pois joksikin aikaa, pakoon pimeää.

Tuntuu niin uskomattomalta, että on voinut kuukauden tehdä jotain näin mielekästä, kiinnostavaa, haastavaa ja silti mukavaa. Ensimmäisellä luennolla olin kyllä niin hermostunut, että hikoilin paidan pahanhajuiseksi. Sellaista pelkohikeä eritän tosi harvoin, ehkä kerran, kaksi vuodessa. Ja kun piti lähteä sieltä kotiin, olin niin kierroksissa ja innoissani, että olin lähteä ulos vaihtamatta sisätohveleita ulkokenkiin. Vasta ulko-ovella tajusin. Opiskelijat nauroivat minulle, mutta niin nauroin minäkin.

On tässä muutakin tapahtunut, kuten että mummu kuoli. Kukaan ei perheemme tapaan itkenyt asiaa. Hautajaiset pidetään viikon päästä. Ajattelin ennen hautajaisia pistäytyä vaatteenvaihtajaisissa ja sukkuloida hautajaisista suoraan ystävän tupaantulijaisiin. Joissain asioissa en taatusti ole erityisen herkkä...

Kummallista ajatella, että opetus on kohta ohitse. Enemmän se saa haikeaksi.

Ihana ikivanha laulu

Istun uimahallin saunassa. Lihakset alkavat lämmetä ja pehmetä. Löyly suhistelee.

Sisään tulee nainen lapsi sylissä. Päästyään lauteelle lapsi alkaa kinuta laulua. Äiti laulaa. Keskustelut saunassa katkeavat. Päät kääntyvät. Voi miltei nähdä korvien höristyvän liiskaisten hiusten etualalla.

Kuuntelen laulun sanoja jurottaen takareidestä venyvän alaraajani yläpuolella, vahvasti yhteydessä hermotuksen hälyyn. "Lämpöinen löyly on kotisaunan, toisin on vierahassa", laulaa nainen. "Voi jospa säilyis äidin lapset kylmässä maailmassa."

Laulun loputtua katson surullisesti lasta. Hei ystävä, olet piilo-opetussuunnitelmassa, kuten me kaikki. Me ja muut. Mitkä muut? No ne kylmän maailman vieraat muut. Ne, jotka on niitä muita. Niitä, jotka ei vihdo pehmeesti.

"Ihan tulee tippa silmään", sanoo vanhempi nainen. "Meillekin äiti tuota lauloi saunassa."

Nainen kiittää. Lapsi kaluaa sormiaan.

Minustakin oli mukavaa, että nainen lauloi, ja onhan minullekin tuota laulettu. Olen joskus jopa ränkyttänyt sitä itselleni oikein paskana ollessani. Joskus ennemmin. Joskus ennen kuin aloin kysyä, onko tämä jako meihin ja kylmään maailmaan niin asiallinen kuvaus lainkaan vai voiko se kääntyä itseään toteuttavaksi ennusteeksi. En ole niitä ihmisiä, jotka haluaisivat kieltää lauluja. Mutta kyllä ne minusta kuulostavat salaväijyiltä kaikesta huolimatta.

Kylmä maailma, jossa ihmiset istuvat sulloutuneena alasti samaan puulla vuorattuun kosteussuojattuun huoneeseen teräslasibetonirakennuksessa. Hymyilevät toisilleen. Toivottavasti lapsi kuuntelee muutakin kuin laulun sanoja. Ainakin siinä vaiheessa, kun hän on edennyt aikuisuuden siihen vaiheeseen, jossa voi kutakuinkin vapaahkosti valita, keiden kanssa on läheisissä tekemisissä ja keiden ei. Ei se maailma nyt niin kylmä liene. Enemmän ainakin itseäni kylmäävät tietyt sanallistukset, joita huomaan pääni generoivan näennäisen viattomasti. Ehkä silkasta tottumuksesta.

Vaikka tietysti äidit ja heihin liittyvät yhteyden ja turvan kokemukset ovat liikuttavia. Yllätin yksi ilta itseni vollottamalla kovasti kesken venytystä ihan vain sen takia, että laittamani taustamusiikki, jonka suurin funktio on kellottaa pitkäkestoinen venytys, sattui laulattamaan Kulkurin ja joutsenen, joka on äidin lempilaulu. (Siinä muuten taas yksi laulu, jonka sanoissa oma maa mansikoidaan. Ikään kuin se ei aika helposti tapahtuisi luonnostaankin. Vai tapahtuisiko? Paha sanoa, kun on elänyt kaiken ikäänsä oman maan ja meidän korostuksen keskellä.) Jotenkin on vain hyvin liikuttavaa kuvitella, miten äiti kuvittelee kiertävänsä maailmaa paljain jaloin etsimässä onneaan. Se on varmasti jotenkin meitä yhdistävä kokemus. Vaikka äiti ei pääse kiertämään paljon minnekään, koska isä haluaa aina Kanarian saarille ja siellä samaan hotelliin, eivätkä he osaa kuvitellakaan matkustavansa erikseen. Ja vaikka minun jaloillani ei enää kävellä kivuitta ilman tukipohjallisia, ei edes vessaan ja takaisin. Ja vaikka on hetkiä, jolloin olen enemmän karkoittamassa lauluja huolillani kuin päinvastoin.

Ajattelen tätä kaikkea saunassa istuessani. Näen otsasta niljaana irronneen hikipisaran läsähtävän reidelle. Ajattelen kaupungistumista, yleisiä saunoja, taloyhtiön saunoja ja uutta kehitystä, asuntokohtaisia saunoja. Tajuan, etten tietysti voikaan tajuta laulua, koska en ole kasvanut ympäristössä, jossa olisi kotisauna, jossa kävisi vain kodin väki. Aina on pitänyt vahtia kelloa. Tai sitten on oltu jossain, missä on kerralla enemmän ihmisiä. Usein olen siellä muualla ja niiden muiden kanssa myös käyttäytynyt tavalla, jolla olen saanut osakseni pehmeämpää huomiota. Pienentänyt itseäni innokkaammin ja sen kiitoksena saanut kokea ystävällisyyttä, jonka ilmenemiselle kiireinen ja ylivalvotettu lapsiperhe ei liene otollisin ympäristö. Etenkään jos lapsi ei heti paikalla ole halukas pienentämään tai suurentamaan itseään.

On monenlaisia tarinoita. Ja lauluja.

"Niin ihana laulu", vahvistaa yksi vanhoista naisista. "Ihana ja ikivanha."

Taju oppimisesta vs. taju opitusta

Joillain kursseilla alkaa yhtäkkiä hihityttää. Elämä kulkee niin nurinkurisesti! Ensimmäisen tutkintoni aikana olisi totisesti tarvinnut kurssia, jolla olisi pohdittu omia sudenkuoppia kirjoittajana (tieteellisessä kontekstissa, opinnäytetyökontekstissa). Jossa joku olisi sanonut ääneen, ettei yksikään teksti ole valmis lopullinen jäsennyksen tila. Että löytyy parannettavaa, maneereja, oivalluksia, korjattavaa, monitulkintaisuutta. (Maneereja voi korjailla loputtomiin. Tarvitaan vain uusi kustannustoimittaja, jolla on erilaiset preferenssit lauserytmin suhteen, esimerkiksi.) No, nyt sitten istun sillä kurssilla ja hämmennyn tavoista, joilla ihmiset voivat pitää kirjoittamista vaikeana tehtävänä.

On oikein puserrettava itseään, että muistaa, miten vaikealta se on joskus tuntunut. Vaikka ehkä minulla on aina ollut tämän suhteen outo kyky sulkeistaa osaamattomuuteni ja sitten painella silmälappuineni onnellisena eteenpäin. Tämä on se osa-alue, jossa minun on hirvittävän helppoa heittää perfektionismi mäkeen ja silti saada aikaiseksi jotain ihan mukiinmenevää. (Myös siisteyden suhteen olen heittänyt perfektionismini mäkeen, mutta kämpän kunto ei taatusti ole mukiinmenevä.)

Eilen kurssilla istuessani pohdin erilaisia vaikeuksia ja niistä ulos kasvamista. Mietin, tajusinko jossain vaiheessa opettelevani metakognitiivisia taitoja vai en. Kai minä vain kokeilin ja matkin niitä, joilla jokin strategia toimi, ja sitten vähitellen muokkasin strategiaa sopimaan paremin omiin omalaatuisuuksiini. En ehkä myöskään jäsentänyt vaikeuksia vaikeuksiksi tai haasteiksi. Se johtui siitä, etten asettanut kunnianhimoisia tavoitteita. Jotkut asiat saivat ähkimään vaivaantuneena, mutten olettanut niiden muuttuvan mihinkään. (Kuten vaikka sen, että vieraille ihmisille oli pelottavaa puhua. Etenkin jos heitä oli monta samassa paikassa.) Silti ne asiat ovat muuttuneet. Olisivatko ne muuttuneet nopeammin, jos olisin kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni niihin ja asettanut tavoitteita? Enpä tiedä. Olen ihan tyytyväinen muuttumiseni hitauteen akateemisessa maailmassa.

(Ne kohdat, joissa olen halunnut muuttua malttamattoman paatoksisena, ovat liittyneet läheissuhteisiin. Nyt kun luen Joyce Carol Oatesin kirjaa Sisareni, rakkaani, luon hypoteeseja siitä, miksi on näin. Olen nauranut kirjan kanssa monessa kohdin - parempi nauraa kuin itkeä mutta kovin tutultahan se kuulostaa, että lasten pitäisi loihtia vanhempiensa elämään mielekkyys ja taika, osoittaa näille, etteivät ne ole turhaan sinnitelleet yhdessä vuosikausia.)

Voin kyllä kuvitella, ettei muutostahtini ehkä miellyttäisi niitä, joiden mielestä opiskelijoiden pitäisi valmistua nopeammin. Se, anteeksi vaan, on kuitenkin heidän ongelmansa.

Kun koetan miettiä, olenko tajunnut tiettyjä asioita (vaikkapa tekstiasioita, akateeminen teksti -asioita) oppiessani oppivani jotakin, en saa hahmotettua, miltä tuon oppimisen oikein pitäisi näyttää tai tuntua. Muistan vain ähkivää vaivaantuneisuutta ja hitusta epävarmuutta, jonka tungen syrjään, sekä huvittunutta hihitystä, kun jossain kohdin argumentaationi kuulostaa jonkun vanhan sedän argumentaatiolta, vaikka olin silloin niin nuori tyttö, että saatoin vielä käyttää korollisia kenkiä jalkaterien kipeytymättä. En ole tajunnut oppivani yhtikäs mitään! Olen vain leikkinyt eteenpäin. Joskus tietysti jokin ongelma on kalastanut minut ja olen kiekurrellut koukku tukevasti kiduksissa kuukausitolkulla ennen kuin olen saanut muodostettua jonkin alustavan työhypoteesin ja siten solmittua edes hataran mielenrauhan. Jälkikäteen sen sijaan tajuan varsin hyvin, että jossain vaiheessa ja jotain polkua kulkien olen yhtäkaikkisesti oppinut. Olen oppinut, että osaan puhua vieraille ihmisille ja kirjoittaa lehtijutun ja opinnäytetyön. (En varmasti täydellisesti, mutta minulle on edelleen ihme, että kirjoitin gradun. Ajatella! Ihan kuin olisin fiksu tai jotain.) Olen oppinut oppivani ihan toisella tavalla kuin aluksi kuvittelin. Ja olen oppinut myös olevani ihan toisenlainen kuin kotona väitettiin. Esimerkiksi, pidän ihmisistä. Ja jotkut ihmiset pitävät minusta, kovastikin. Vaikka eivät olisi sukulaisia.

Siitä minulla sen sijaan ei ole hyvää käsitystä, mitä tällä hetkellä opin. Miten voisin asettaa tälle oppimiselleni tavoitteita, kun en oikein edes tiedä, mihin se liittyy? Olen koettanut asettaa tavoitteita hyväksymään oppimiselleni ja itseäni rankaisematta jättämisen oppimiselle, mutta en oikein tiedä, miten tavoitteiden asettaminen sopii laajempaa hyväksymisen ajatukseen: eikö minun pitäisi myös hyväksyä se, etten saavuta tavoitteita sillä tavalla kuin kuvittelisin? Vai suuntaavatko tavoitteet kuitenkin tekemistä ja olemista? Mutta eiväthän ne silloin ole oikeastaan tavoitteita vaan jotain muuta - ehkä ideaaleja. Tavoitteet tuppaavat saamaan minut kananlihalle. Ne tuntuvat kitkevän etenemisestä leikin ja spontaaniuden, joita näyn tarvitsevan voidakseni hyvin.

Äh, ehkä käytän tavoitteen käsitettä oudosti. Mutta jostain syystä minulle ei tunnu toimivan se ainaisjankutettu asia, että isot asiat pilkotaan haukkapaloiksi ja sitten haukataan ne yksi kerrallaan. Se tuntuu jotenkin niin ilottomalta! Epätoivottomalta toki myös, mutta olen ehkä aika robusti epätoivon suhteen. Osaan luovia eteenpäin se matkassakin.

Niin, kummallista istua luokassa ja kuunnella, mikä kaikki voikaan tuntua vaikealta. Ja tajuta, että hyvänen aika, eivät nuo ole minulle vaikeita asioita. Minulla on omat vaikeuteni akateemisuuden suhteen, mutta ne eivät ole tuolla kalvolla kaikkien nähtävänä. Naurattaa. Minun vaikeuteni ovat haluja kirjoittaa eeppisiä tutkielmia, rönsyttää alaviitteitä hierarkkisiksi juuristoiksi, käyttää alatyyliä ja viitata myös lyriikkaan. Tai vaikeudet ja vaikeudet. Niin vain tapahtuu, ja sitten saa taas nauraa. 

Omituista tuttuutta

Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni vieraista ihmisistä koostuvassa ryhmätilanteessa, johon meneminen ei yhtään jännittänyt. Toisia oli kuulemma jännittänyt. Minä ilmeisesti olin jo etukäteen päättänyt olevani oikeassa paikassa.

En muista, milloin löysin Elaine Aronin herkkyystutkimukset, mutta löytö tuntui kyllä helpottavalta. En ole kaikin mahdollisin tavoin erityisherkkä, mutta olen sitä ihan riittävän monin tavoin, jotta solahdin kotiin tuohon teoriaan. Toistaiseksi etenen sen työhypoteesin mukaisesti koettaessani ymmärtää raketoivaa stressitasoa, kun joku haluaa soittaa radiota keskustelun taustalla tai kun raitiovaunuun nousee joku, joka haisee kemikaaleilta kymmenenkin metrin päähän. Tai ymmärtääkseni, miksi toisinaan menen jossain muiden mielestä ihan ystävälliseltä vaikuttavassa tilanteessa lukkoon ja pakenen, romahdan tai olen vain jälkikäteen kuin jyrän yli ajama (jälkimmäinen lienee yleisin lopputulema), ja miksi pystyn toipumaan siitä niin nopeasti.

Menin samanlaisten tai ainakin itsensä samaan ryhmään mieltäneiden ihmisten kokoukseen siten toiveikkaana ja pelottomana - olin melko varma, ettei kellään olisi hajustettua deodoranttia, ettei kukaan puhuisi liian kovalla äänellä tai potkisi pöydänjalkaa.

Ulkomuodoltaan herkkikset näyttivät ihan keiltä hyvänsä. Koetin kuvitella, että istumme kahvihuoneessa ja että he ovat työtovereitani. En kuitenkaan onnistunut siinä, sillä kukaan ei puhunut tietäväiseen sävyyn eikä vitsaillut aggressiivisesti. Nämä ihmiset myös sanoivat ääneen asioita, joita en ollut kuullut vielä kenenkään sanovan ääneen ja jotka kuullessani hämmennyin, koska olisin itsekin voinut sanoa ne. Olin toisin sanoen elämäni ensimmäistä kertaa ryhmässä, jossa kukaan ei pelottanut minua. Ei hitustakaan. Ja jossa ymmärsin ylenmäärin pitkällisesti tulkitsematta ihan kaiken, mitä tapaamisessa sanottiin. (Osa siitä liittyi minusta juuri herkkyysdiskurssiin, osa kyllä varmasti pätee oletettavasti kaikilla ihmisillä, kuten että itseä motivoivassa ja omiin elämänarvoihin sopivassa työssä jaksaa enemmän paineita stressaantumatta.) En joutunut kertaakaan pohtimaan, miksi joku ei halua huomata toisten epämukavuutta tai jopa nauraa sille, jos toimintatavoista koetetaan neuvotella. En joutunut selittämään sellaista ymmärryksen puutteella. En tullut yhtään surulliseksi.

Ja halusin heti nähdä koko joukon uudestaan, vaikka selkeästi spesifit kiinnostuksenkohteemme ovat hyvinkin erilaisia. On yksinkertaisesti valtavan mielenkiintoista puhua sellaisen joukon kanssa, jonka kanssa ymmärrys rakentuu niin helposti. Se tuntuu kummalliselta, kun on tottunut kääntämään ja tulkkaamaan näkökulmalta toiselle. Mikä siinä on taustalla? Jonkinlainen maailmaa ja kommunikaatiota koskeva perusoletus, kenties sanallistamattomalla tasolla? Haluan ottaa tästä selkoa.

En osaa sanoa, vielä, miten järkevä käsite tuo HSP ylimalkaan on, mutta joitain ihan kiinnostavia tutkimuksia siihen liittyvän keskustelun ympärillä on tapahtunut, esim. tämä. Henkilökohtaisesti tuntuu myös miellyttävämmältä ja rakentavammalta kutsua itseään erityisherkäksi kuin hankalaksi, epävakaaksi tai maanis-depressiiviseksi - näitäkin on joku koiranleuka joskus ehdottanut, ja olen tietysti tunnollisesti reflektoinut määritelmien ja kuvausten luona sekä lukenut terapiakirjallisuutta, mutta aina jokin on jäänyt loksahtamatta kohdalleen - olen harvoin nimittäin niin pois tolaltani ettenkö toimisi kohtuullisen normaalin oloisesti, vaikka tarvitsenkin paljon rauhaa ja yksinäisyyttä, tilaa kuulla omat ajatukseni ja kehoni tilan. En ole myöskään kokenut tarvitsevani ammattiapua kuin muutamassa kohdin elämääni, ja silloin siitä lääkäriltä kysyessäni minulle on sanottu, että tuossa tilanteessa olisi ihmekin, jos ei tuntuisi kriisiltä, ja soita uudestaan, jos se tuntemus ei ala mennä ohi tilanteen ratkettua. (Ilmeisesti ilmaisen itseäni lääkärissä jotenkin liian pidättyvästi, vaikka muualla osaankin itkeä valtameriä. Moni ystäväni on saanut mielialalääkkeet pienellä valituksella ja muut näyttävät osaavan paremmin myös saikunkinuamisen taidon. Minun näemmä koetaan selviävän ilmankin. Hyvä niin, vaikka joskus kyllä tunnen itseni räjähtäneeksi ja todella levon tarpeessa olevaksi.) Myöskin autismikirjoa on joskus ehdotettu joidenkin reaktioideni ja mieltymysteni selittämiseksi, ja olen lukenut jonkun verran siihenkin liittyen. Mutta toisaalta minulta puuttuu varsin monia autismikirjon tuntomerkkejä, ja joissain suhteissa tunnen olevani jopa toista äärilaitaa kuin aspikset tai ADD:t, joita joku on maallikonviisaudessaan joskus ehdotellut. Toisaalta kun tuntosarveilen ihmisiä ympärilläni hyvinkin tarkkaan ja otan pieniäkin merkkejä haudanvakavasti, ja sitten kun hämmennyn, en ala kouhottaa vaan vetäydyn piiloon ja yksinoloon kunnes koen ymmärtäväni kokemaani sen verran, että voin palata ihmisseuraan.

Lyhyemmin: En usko, että minussa on mikään ihmeemmin vialla. (Miksi pitäisikään?) Mutta toisaalta tiedän, että koen jotkut asiat paljon stressaavampina kuin useimmat ystäväni, ja tietenkin olen vuosikausia kysynyt itseltäni (ja välillä muiltakin), miksi, ja törmäillyt sitten päin enimmäkseen paljon huonompia vastauksia. HSP-teoria kuvaa ainakin toistaiseksi riittävän hyvin tällaista kokemusta.

A good sound bite might be, "Have you ever heard of the trait of high sensitivity? About 20% of people are born with it. It's completely normal. Basically it's just a preference to process one's experiences more deeply. You know, think about things more than other people do."

You can stop here and wait for questions, or go on. "They ("we" is better though) also notice things others miss, and have stronger emotional reactions, both positive and negative. Noticing so much, feeling so much, and thinking about everything so much naturally means that they also get more easily overwhelmed, so that they need more down time and are more bothered by things like noise or having too much to do at once." (Lähde.)

HSP:stä on suomalaisittain puhuttu myös aika vähän aikaa. Niinpä kokoontumiseen tulleet ihmiset olivat sellaisia, jotka ensiksi kuulevat jostain asiasta ja tarttuvat siihen - kohtalaisen valveutuneita ja aktiivisia. Ehkä sekin seurassa viehätti. Mutta ennen kaikkea se kommunikoinnin uskomaton helppous - se tuntui todella kummalliselta.

Tätä on jollain tavalla pelottavaa kirjoittaa, koska kipuilen edelleen sanan "herkkä" kanssa. (Erityisherkän kanssa kipuilu tietysti vielä entisestään pahenee.) Kuinka kovasti haluaisinkin olla rohkea ja rämäpää, terästahtoinen ja kaiken naurulla kuittaava. Etten itkisi niin helposti. Ettei minun tarvitsisi olla tarkka rajojen asettamisessa ja ärsykkeiden annostelussa juuri sopivasti. Enkä tietysti halua sitäkään, että ihmiset jauhavat paskaa selän takana ja ajattelevat minun tulleen hulluksi tai vaativan jotain supererityiskohtelua, joka heidän pitäisi tajuta etukäteen järjestää. (No, tietysti keinohajustamaton maailma OLISI ihana... jo huuhteluaineen haju vaihdetuissa vaatteissa saa puolikahjoksi pysyessään pesusta toiseen. Mutta se lienee fantasiaa.) Ryhmässä keskustellessa tuli ilmi myös pelko sen suhteen, että joku voi ajatella HSP-statuksen tarkoittavan invaliditeettiluokituksen ja sen mukaisten etuuksien hamuamista. Mikä on hieman omituista, kun puhutaan kuitenkin noin viidenneksen populaatiosta jakamasta piirteestä. Ei, olen aivan toimintakykyinen.

Ehkä heistä suurin osa herkistä suhtautuu herkkyyteensä jotenkin neutraalimmin. Tuskin viidennes väestöstä kipuilee tässä mittakaavassa? Itse olen kasvanut selkeästi herkkien ja herkkyyttään toisaalta jatkuvasti problematisoivien ja itseään siitä syyllistävien, toisaalta herkkyyden vuoksi ihmisseurasta omiin oloihinsa vetäytyneiden vanhempien hoivissa, joten minulla on ollut kuljettavana aika kivinen tie tähän pisteeseen saakka - minä kun en halua vetäytyä seurasta, ja sitten toisaalta seurassa saa aina välillä kohdata oman herkkyytensä ja toisten reaktiot siihen, eikä minulla ollut pitkään aikaan mitään myönteistä sanottavaa tavastani reagoida. Asiaa ei helpottanut lainkaan se, että äiti koetti uskotella minulle, etten reagoi tavalla, jolla ihan selvästi kuitenkin reagoin. (Hän tarkoitti hyvää, totta kai. Hän ajatteli, että sillä tavalla asiat sanallistamalla tapani reagoida muuttuisi ja minulla olisi helpompaa. Valitettavasti vain ahdistuin, kun tunsin, ettei äiti yhtään ymmärtänyt, mitä koen. Puhuimme tätä selväksi jokunen vuosi takaperin ja tuntui helpottavalta tajuta äidin varsin hyvin tajunneen, mitä kävin läpi, vaikkei hän sitä ollut halunnutkaan silloin ilmaista, kun ajatteli sen jotenkin vahingoittavan mahdollisuuksiani kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.) Nyt tuntuu kuin suuri taakka olisi kadonnut kannettavasta kuormasta.

Fauni sanoo minua joskus herkäksi. Aluksi protestoin kovasti vastaan, koska ajattelin herkän tarkoittavan suunnilleen samaa kuin heikko tai vaativan runotyttömäisen langanlaihaa vartta, jollaista tuskin koskaan saan tällä luustolla ja lihaksistolla. Viime aikoina olen lakannut väittämästä vastaan, koska olen selittänyt itselleni uudelleen, ettei herkkä ole sama kuin heikko, eikä sen vastakohta ole vahva tai sinnikäs vaan kovakorvainen tai robusti. (Sitäpaitsi joillain elämän osa-alueilla olen varsin robusti. Vaikka sitten tunnenkin itseni pönkitetyksi kovakuoriaiseksi ja itkeskelen sitä jälkikäteen. Tai ehkä olen vain sinnikäs ja omaksunut robustiksi naamioitumisen strategian, kun oikein jotain haluan.) Joissain asioissa olen herkkä. En kaikissa, mutta monissa. Jos tuo konsepti olisi ollut tuttu niille psykologeille, joille minua vietiin lapsena, kun vanhemmat olivat varmoja, että minussa oli jokin kauhea vika, koska vain kiljuin ja käyttäydyin oudosti ja menin sekaisin, olisin vanhempineni ehkä saanut evääksi muunkin arvauksen kuin ettei minussa mitään vikaa ole (ja että ei-elimellistä-syytä -pahatapaisuuteni voidaan rankaista ja paheksua olemattomiin). Ei vikaa, ei poikkeavuutta - mutta kylläkin herkkyys.

On niin paljon uutta käsitettävää ja käsiteltävää. Se tuntuu hauskalta ja jännittävältä. Ja olo tuntuu hyvin toiveikkaalta.

Peili ja peilitön tila

Käsi alkanee vähitellen kestää kirjoittamista, kunhan en lyö peukalolla. Kesä on imeytynyt taas jonnekin. Kuvittelen levänneeni, mutta joogassa raajani väpättävät aivan samalla tavalla kuin silloin kun vielä saatoin ajatella, että olen usuttanut itseäni rajoille saakka liikkuen, työkunnossa pysyäkseni. Kyseessä on jokin muu kuin liikarasitus, koska en ole juurikaan rasittanut itseäni, kävellyt vaan.

Myös lääkäri on sitä mieltä, ettei kädessä ja ehkä muussakaan olisi kyseessä sittenkään  rasitusvamma, vaikka se olikin ensimmäinen yritelmä nimetä kipu ja jäykkyys. Istuin siellä tunnin ja koetin muistaa kaikki omituiset vaivat, miten ne alkoivat, oireilivat ja lopulta toipuivat. Yritin muistaa mainita, mistä kaikesta ihoni aukeaa haavaumille ja nivelet turpoavat. Olen saanut lähetteen eteenpäin.

Lähetteen saaminen tuntuu pelottavalta, vaikka kuinka jankuttaisin uskovani informaation vapaaseen virtaukseen. Ja vaikka ajattelisin, että parempi tietää, mikä on, jos nyt jokin on, jokin mille on määräisempikin nimi kuin omituisia tulehduksia silloin tällöin ja hervotonta vapinaa joogatunnilla ja kova lihastensio. Osattaisiinpa ainakin kuntouttaa. Ja osaisin ehkä suhtautua paremmin siihen, kun jotain hajoaa. En epäilisi aluksi, että pääni on hajonnut ja ilmoittaa sen kiertoteitse. Tai että kyse on vain jostain suhdehäikästä, jonka senkin tajuan turvottamalla yhden niveleni liikkumattomaksi. Mutta sitten, en toisaalta haluaisi mitään nimeä tälle kaikelle, luokitusta. Eikö joka tapauksessa tapahdu se, mikä on tapahtumassa? Auttaisiko nimi suhtautumiseen? Vai vaikeuttaisiko se vain asioita? Huomaan ajatteluni taipuvan nimimagiaan joka tapauksessa. Aivan kuin sanat eivät kuluisi hätkäytettyään.

Sillä kyllähän ne hätkäyttävät. Olen lukenut Hustvedtin kirjaa Kesä ilman miehiä ja hätkähtänyt siinä kuvattua kokemusta toisista peilinä, ja sitä, mitä tapahtuu, kun peilit ympärillä heijastavatkin kuvan, joka jatkamisen sijaan houkutteleekin pysähtymään, sulkeutumaan huoneeseen ja romahtamaan. Samaan aikaan olen kohdannut melkein vieraita ihmisiä avoimesti ja kyennyt keskustelemaan heidän kanssaan tunteista ja tarpeista ja hämmentynyt siitä, miten helposti ymmärrettäviä ihmiset lopulta saattavat olla rauhallisina ja vieraiden kanssa. Noissa tapaamisissa (samoin kuin kesän päihteettömillä festivaalilla, jossa opetin kehonhuoltoa) peilistä katselee utelias, kaikessa haavoittuvuudessaankin toiveikas olento, johon on helppoa identifioitua. Toisinaan eteen nostetaan erilainen, pelottavampi peili. Viime yönä sieltä kurkisti vastaan ihminen, joka sanallistettiin niin ongelmaiseksi, ettei hän kykene luovimaan edes itsensä kanssa tai tietämään, mitä haluaa. (Tai niin sen kuulin; muusta en voi sanoa mitään enkä pidä vastaanottotilaani erityisen luotettavana edes itse, sen verran hätkähdin.) Ihminen, joka ei pidä itsestään lainkaan. En väittänyt vastaan. On hetkiä, jolloin en pidä lainkaan asioista, joita haluan. Metatasolla en ehkä ollenkaan halua haluta niitä asioita, epäilen niiden tekevän itseni onnettomaksi, epäilen haluavani vanhasta tottumuksesta tai ehdollistumasta käsin.

Miksi väittää vastaan ja esittää, että on vain yksi itse, tasainen ihmistahnaitse? Se tietysti hätkähdytti, että jos joku lähellä kulkeva näkee itsen siten, juuri siten, sanallistettuna, ja häneltä jää näkemättä se toisenlainen olento, joka osaa uskoa oppimiseensa, miten se heijastuu ilmeisiin ja eleisiin kommunikaatiossa, siihen valtavirtaan, johon verrattuna sanat vain pilkahtelevat esiin sieltä täältä. Jos hän ei näe sitä itseä, joka osaa hymyillä ja nauraa ja kysellä uteliaasti. Mitä tarkoittaa, jos jostain suhteesta katoaa sellaisena peilautuva itse? Mihin suuntaan se suhde vänkää osapuoliaan?

Mutta kyse ei ole vain peileistä, eri lailla peilaavista tilanteista ja siitä vastuusta, joka on otettava kantaakseen - tunnistaa peilisalit, jotka vääntävät oman kuvan sillä tavalla, ettei äkisti koe osaavansa toimia yhtään mitenkään, muuttuu kerta toisensa jälkeen itkeskeleväksi mytyksi ja hukkaa minäpystyvyyden tunnot päiväkausiksi toisissakin ympäristöissä, ja harkita, kuinka kauan ja intensiivisesti niissä kannattaa viettää aikaa - vaan myös erosta peilillisen ja peilittömän tilan välillä. En muista, olenko ennenkin kirjoittanut tästä, mutta peilittömässä tilassa tapaan olla yllättävän onnellinen. Tai ehkä se on liian vahva sana. Toimiva. Rohkea. Pystyvä. Havainnoiva. Hyväntuulinen. Ehkä se on pelkistettävissä yhteen sanaan: säikkymätön.

Peilittömän tilan kutsun särkee vain yksi seikka - ajatus peilistä, tai ehkä pikemminkin oletus peilistä. Jostain syystä elämäni on edennyt sillä tavalla, että oletukseni peileistä avautuvista näkymistä eivät imartele. En pelkää enää yhtä paljon kuin lapsena tai nuorena, mutta yhtäkaikkisesti kesken iloisen sanojen kanssa toikkaroinnin tai puiden alitse kulkemisen saatan säikähtäen jähmettyä ajatukseen, että minut nähdään ja minua voidaan katsoa ja heijastaa tavalla, jonka kohdatessani ymmärrän äkisti olevani liikaa, liian vähän, viallinen, hankala, kertakaikkisen sopimaton. Miksi se ajatus jähmettää niin voimakkaasti? Enkö muka ole koettanut totutella siihen, ettei kaikkia voi miellyttää? On myös eroa siinä, kenen kuviteltu katse jähmettää ja kenen ei. Kaikkien katseelle ei suo sellaista valtaa. Mutta sitten on niitä, joiden kuviteltu mulkaisu pysäyttää täysin.

Tämä ei ollut niin suuri ongelma silloin kun vielä suljin sen kaiken sisääni. Sulloin tosi hyvin. Aika harvoin mitään hankaliksi tuntemuksiksi tunnistettavaa pääsi pursumaan päivänvaloon. Nykyään kun en usko sellaiseen - en tosin enää tarkalleen muista, miksi oikeastaan lakkasin uskomasta, mutta jotenkin se liittyi ihmisten menettämiseen sitä myöten kun en enää kyennyt nieleksimään heihin liittyviä oloja - ja haluan puntaroida lähimpien kanssa ääneen sitä, mikä tuntuu vaikealta ja kauhealta, jokin pelkkä hankala ajatus saattaa muuttua suoraksi tuskaksi, koska tajuan, etten haluaisi puhua siitä, mutta että toisaalta olen aivan solmussa, koska jos en puhu, ajatus saa lisää tilaa ja valtaa ja saastuttaa peilittömän tilan, ja sitä taas en halua, vaikka asian esiin nostaminen tarkoittaisikin, että heijastun peileistä aivan omituisena ja hurahtaneena. (Ja silloin saatan vihata itseäni pistävästi tietyn aikaa tai tuntea täydellistä kyvyttömyyttä aivan kuin olisin äkisti unohtanut, miten tässä kulttuurissa tervehditään, osoitetaan kiintymystä tai piilotetaan tietyt ruumiintoiminnot, ja metatasolla tyrmistyisin mokomasta dementiasta.)

Hmm, mitähän tarinaa nyt kirjoitan? Että preferoin peilittömän tilan rauhaa verrattuna suhdeharmoniaan? Niin kai sitten.

En tiedä ajattelevani niin muuten kuin kirjoittaen ja sitten sen lukien.

Mikä peilitön tila edes on? Miten se syntyy? Tarkoittaako se pelkkää tekemiseen hukkumista vai jotain varhaisempaa iloista pystyvyyden tilaa ennen kuin kolaukset ovat saaneet aristamaan tiettyjä katseita? Luodaanko se uudestaan, korjataanko sitä? Vai ovatko peilinä nyt sellaiset olennot, esineet ja sanattomat eliöt, jotka eivät käytä hyväkseen tilaisuutta määritellä? Olennot, jotka astuvat mukisematta yhteistoimintaan?

Täytyy sanoa, etten tiedä.

Ehkä olen joskus alkanut kertoa itselleni satua peileistä ja peilittömästä ja ryhtynyt uskomaan siihen itsekin.

Tai sitten tämä on osoitus siitä, että pohjimmiltani ajatteluni on hyvinkin realistista. Ja paikannan ihmisen tekevään kehoon, toimeenpanevaan voimaan maailmassa.

En osaa arvioida, en vielä. Minun pitää ensin käydä keskustelua muutaman peilin kanssa...

Minua hämmentää tällä hetkellä muutamassa tuntemassani ihmisessa eräs seikka: he eivät ajattele olevansa monellakin tavalla pähkähulluja. En tiedä, ehkä heillä on erilaiset peilit tai peilitön tai koko ajatus tuntuu heistä omalaatuiselta. Tai sitten he eivät usko heijastuksiin. Mutta itse huomaan, että jos en saa silloin tällöin kakistettua ulos naurua pähkähulluudestani, ainoaksi vaihtoehdoksi jää arkuus, vaikeneminen tai itkeminen. Pidän enemmän nauramisesta.

Ehkä kyse on vain rajaamisesta, sanoista. Hustvedt lienee oikeassa siinä, että saman tarinan voi kertoa tragediana ja komediana. Hiven etäännytystä, ja kas, slapstick mäiskyy. Mikä ei tarkoita, ettenkö toisinaan kaipaisi ja surisi kadotettua arvokkuutta. Mikä puolestaan vaikuttaa tavattoman hullunkuriselta käsivarrenmitan päästä. Lieneekö sitä koskaan ollutkaan muuta kuin toiveissa? Ja tietysti peilittömässä tilassa, tietysti. 

Hyvän kirjan merkki

Luen opusta toiseen kertaan ja on kuin edellistä kertaa ei enää olisi. Vaikka tietysti se häämöttää jossain, minne en näe - valmiudessa tarttua lauseisiin, esimerkiksi. Innostun taas, mutta myös kysyn kysymistäni.

Mitä enemmän olen opiskellut, lukenut, keskustellut, sen enemmän alan kallistua siihen, että hyvän kirjan merkki on tietty levottomuus ja uteliaisuus ja innostus. Ei se, että se tuntuu luotettavalta rakennelmalta, jonka kuistilla voi istua silmäillen vilinää toisaalla. Ei, ei. Pikemminkin hämmennys, rakennuksen katoavuus, kun sen sisään astuu: se olikin pelkkä optinen illuusio, tai kielellinen illuusio, ja jokainen yritys kairata seinähirsistä näytepalaa päättyy tyrmistykseen siitä, ettei hirsiä pysty koskettamaan eikä käsittelemään.

Ja silti illuusioon voi astua, ja sen lävitse voi kävellä. Sen läpi voi myös katsella, mutta ei se kannattele.

Leijun ilmassa ja mietin, miten vastata kysymyksiin, sitten kun tentti tulee. Lauseet merkitsevät niin eri asiaa itselle, lopulta, niitä lukee aiempien oivallusten lävitse. (Ja entä sitten vaikka kirjassa sanotaan juuri niin - en voi eritellä tentissä, miten teemaa käsitellään toisen katumukseen pakottamisen yrittämisen kautta Coetzeen Häpeäpaalussa. Tai ehkä voin. Riippuu kysymyksestä. Olen ennenkin heittäytynyt häpeämättä ruotimaan asiaa juuri siltä kantilta kun katson sitä voitavan valottaa parhaiten.)

Ei sen ole oikeastaan väliä. Toivon, että käsi olisi muutaman viikon päästä siinä kunnossa, että kykenen käyttämään hyväkseni opintosihteerin ystävällistä tarjousta tehdä tentti koneella - käsin kun en sitä pystyisi tekemään.

Hauskaa saada lukea uudestaan hyviä kirjoja.

Nyt niitä taustoittaa se hiljaisuus ja rauha, jossa olen kulkenut kesän ajan. En tiedä, olenko ansainnut tai tarvinnut sitä, mutta vaikuttaahan se.

tohinasta hiljaiseloon

tämä kesä on outo. vai pitäisikö kenties sanoa TÄMÄKIN kesä. 10.6. todettiin jännetuppitulehdus oikean peukalon/ranteen tienovilla, ja kesä on sujunut siten yksikätisenä. ihme kyllä en ole hajoillut pahemmin. ehkä alan tottua tähän kaikkeen vammaisuuteen. vaikka tämä onkin ensimmäinen kerta oikean käden kanssa.

meno katkesi kuin seinään diagnoosin myötä. sitä ennen juoksin joka päivä liikkumassa viikonlopputaukoa lukuunottamatta, pyöräilin, haaveilin SUPpauksesta, ruovin kasvimaata ja referoin tenttialuetta illalla vihkoon siinä vaiheessa kun en enää jaksanut muuta. tenttiin en sitten päässyt, käsi hajosi juuri sitä ennen. pelkällä vasurilla konekiroittaminenkin on tosi hidasta.

mutta kuten kirjoitin, jotenkin osasin nyt ottaa tämän tyynesti vastaan. ensin vain nukuin joitain päiviä, ehkä saamieni reumalääkkeiden takia (niillä sammutetaan pahin tulehdus, vatsani ei kestä useimpia tulehduskipulääkkeitä), ehkä muutakin väsymystä, sitten asetuin hämmästelemään epämääräisen väsymyksen tunteen katoamista ensin reisistä, sitten pakaroista ja viimeiseksi vasemmasta kädestä (oikea särki niin ettei siitä oikein ottanut selkoa). kummallisinta tuossa väsymyksessä on se, etten hahmottanut sitä eläessäni sitä ja kerryttäessäni sitä, vaan vasta sen kaikotessa. meni melkein kolme viikkoa,että vasen käsi ei enää tuntunut väsyneeltä.  suunnilleen samassa ajassa lakkasi oikean jatkuva perussärky. nyt oikea huutaa vain jos koetan käyttää sitä, ja kipu on sen verran kova, että ymmärrän varoa.

on kummallista tulla pikkulapseksi taas. ettei osaa  kirjoittaa, käsitellä kameraa, virkata, avata tai sulkea ovea tai koiran valjaita, ei osaa syödä haarukalla sotkematta... vaikka mihin on pyydettävä apua. pullojen ja purkkien avaamiseen. deodorantin laittamiseen vasempaan kainaloon. vasemman käden ja selän öljyämiseen suihkun jälkeen. joitain asioita tulee välteltyä, kuten suihkussa käyntiä. jos sitä teki ennen joka toinen päivä, nyt niin tekee ehkä kerran viikossa. käsi kuitenkin suuttuu aina kovasti kun sitä joutuu vähänkin käyttämään ilman tukea.sitten se juilii joitakin tunteja ja on vain kestettävä kunnes se leppyy.

kun kysyn lääkäriltä, miten kättä kannattaa alkaa kuntouttaa, hän sanoo vain, että sen pitää ensin parantua. kuntoutus vasta sitten kun kipu jännetupesta lähtee.

oikea käsi näyttää kummalta. tuen reunojen kohdalle on kasvanut känsät. peukalonpankain hilseilee. jotkut kohdat, kuten peukalo ja muut sormet, jatkavat edelleen turpoilua vaikka itse kipukohta ei juuri enää turpoa. ehkä se johtuu vain siteestä.

tarkkailen kättä. muutoin vain elän päivästä toiseen ongelmallistamatta tai syyllistämättä itseäni mistään. muistan äkisti, miten ystävälläni oli sama vaiva yläasteella, ja miten kovasti ihailin häntä urhoollisuudesta, jolla hän oli vaivan hankkinut. (pidin itseäni sen verran epäsankarillisena laiskiaisena, ettei minulle voisi ikinä... ei pitäisi sanoa "ei ikinä"!) muistaakseni se oli tullut risusavotasta. tunsin pientä happamuutta sen suhteen, ettei minulla ollut risukkoja, joissa olisin voinut raivata itselleni tuollaisen urheudesta todistavan vamman. kätevämpää varmaan olisikin kokea tällaiset tempaukset teininä, jolloin parantunee nopeammin. mutta kai vain kypsyn hitaasti. ja tuntuu että se on ihan hyvä vaikkei minulla olekaan mitään mainioita anekdootteja jännittävästä urhoollisuusnuoruudesta.

koska en voi enkä saa tehdä muuta kuin levätä, käden osalta, retkeilen kaupungissa kuin turisti. käyn katsomassa ne kaikki paikat, joihin olen jo vuosia suunnitellut tekeväni retken,koskaan sinne saakka ehtimättä. luen kirjoja miten mieli tekee. löydän nurmelta neliapilan. tiedostan miten paljon helpompi on olla ilman toimivaa oikeaa kättä kuin toista toimivaa jalkaa. se tuntuu kummalliselta - jotenkin tuntuu kuin kädelisen pitäisi ajatella toisin. mutta enkö toisaalta jo kauan sitten hahmottanut itseni enemmän jolkottajaksi kuin kädelliseksi, niin se vain on... kerrankin on aikaa ja jaksua kävellä niin paljon kuin haluaa.

se saa onnelliseksi ja mietteliääksi.

miten elämä normaalisti täyttyy niin ääriään myöten? mitä oikein edes tahdon? olen kuvitellut hieronnan maadoittavan itseäni, mutten ole hermostunut näinkään, miksi?

olen palannut siksi lapseksi joka olin pitkinä lapsuuden kesälomina.

ei, tämä ei tunnu metaforalta.

samalla tavalla tähyilen tulevaa ja nykyistä tyytyväisyyden tilasta, tuntien samalla, ettei tilanne voi jatkua tällaisena pitkään. tiedän jollain tavalla menettäväni läheiseni ja tapani elää kotia tässä ja nyt. se ei kauhistuta eikä ihastuta - minulla ei ole siihen asiaan valtaa. katson sitä yhtä vakavana ja mietteliäänä kuin lapsena. tietysti näin aina onkin, mutta aina ei jää aikaa tajuta sitä niin rauhassa.

joinain aamuina kun herään ennen muita ehdin ajatella itsekseni että toivoessani elämääni lähinnä rauhaa ja hiljaisuutta en tajunnut, mitä ehkä tarvitsin niiden saamiseksi. mutta nyt olen saanut ne hetkeksi, minulla ei ole mitään hätää. jos olisin vielä lapsi, kuvittelisin niiden jatkuvan samanlaisina... mutta olen ennenkin nähnyt niiden tulevan ja menevän arvaamattomina. eri hetkinä eri asioita kutsuu onnellisuuden painavalla nimellä.

Hiirenkorvat kallon sivuilla

Kevään etenee. Istun raitiovaunussa, otsa nojaa lasiin, rumpeldnacker yli risteyksen kiskohärdellin, pää heijaa ja kopsauttaa itseään lasia vasten. Onkohan kohta vappu? Tietäisivätkö sormeni siihen vastauksen? Ei, sitten muistan, vappu meni jo, silloin sattui. Suljen silmät ja keinun eteenpäin välineen mukana.

Aika keinuu, tai keho ajassa, tai hengitys kehossa. Ajattelen ihmiset veneiksi, jotka hinkkaavat kyljistään laitureissa ja nyökkivät syvyyksien yli yksinään. Hengitän, hengitän, vaikka kyljistä on hilseillyt maalia ja toisaalta tarttunut vieraan värisiä hankausjälkiä, vaikka olen yksin ja syvyyttä riittää, ja kaiken sen keskellä kuvittelen kelluvan ristiluun, joka hitaasti laskeutuu roikkumaan eikä pyri pakenemaan mihinkään suuntaan.

Käyn erilaisilla joogatunneilla, jotka nimestään huolimatta muotoutuvat omanlaisikseen. Ajattelen nimiä ja mukavuusalueita, ja miten sanamagia voi houkuttaa mukavuusalueen ulkopuolelle, tai kuvamagia, se, mitä ei edes uskalla sanoa kellekään muulle, tai osaa, jokin epämääräinen kuvankaltainen käsitys asioiden hyvästä tolasta, se, mihin osaa rentoutua, miten sitä voi kuvitella ja heijastaa johonkin olosuhteeseen ja sen myötä ohjautua kohti olosuhdetta, joka onkin jotain aivan muuta, ja sitten siellä on vain opittava rentoutumaan, sanottava peloilleen kerran toisensa jälkeen "niin niin silloin kävi niin, hengitä!" ja hengitettävä. Raajat keinuvat.

Hämmästyn, kun joku aikuinen nauraa lapsen lailla nimelle, joka on hänen mielestään asetettu väärin. Joka ei ole vielä ymmärtänyt vastaamattomuutta tai sanoilla leikkimistä tai sitä, miten ne valehtelevat.

Alaselkä ei ole krampannut kertaakaan sen jälkeen, kun kaaduin ja putosin ristiluulle kalliolle. Olen istunut ja maannut ja tunnustellut lantion luita ja hännän nikamia ja koettanut ymmärtää, ovatko ne suoremmassa kuin ennen. En tiedä. Mutta olen kehittänyt kummallisen fiksaation SUP-joogaan. Haluaisin kokeilla sitä. En tiedä, miksi. Enhän pysy tasapainossa oikein kuivalla maallakaan, jos pitää seistä yhdellä jalalla. Tai missään asanoissa. Ja sitten haluan tehdä niitä kiikkerän surffilaudan päällä.
Ehkä haluankin molskahtaa. Ehkä siitä on kyse. Muistan edelleen Linnanmäen vedenneidot, joita sai molskauttaa altaaseen. Se oli yksi lapsuuteni unelmaduuneista lentäjän ja eläintenkesyttäjän lisäksi aikana ennen kuin keksin ryhtyväni hevosalalle tai aivokirurgiksi tai valokuvaajaksi. Ehkä nyt otan takaisin sen, ettei vedenneitoja enää ole. Mulahdan. Tai katsotaan nyt. Mutta on vaikeaa uskoa, etten kokeilisi mulahtamista ainakin kerran, vaikka vain tietääkseni, ettei vielä.

Jotain muuttuu, kaiken aikaa. Tuntuu kuin jollain tavalla muuttuisi se ajatus, ettei jokin ole oma juttu. Lisään siihen sanan "vielä".

Yhteys ja katkos

Tää on ihan huipputylsää hommaa, ohjeistetaan. Tässä ei tapahdu mitään, ei yksinkertaisesti mitään. Kaikki tarvittavat ohjeet on kirjattu tehtävävihkoihin. Välillä ne eivät jaksa lukea niitä itse. Niin, sitten vaan istutaan ja katsellaan ja mennään sanomaan niiden viitatessa, että tuosta vihosta luet, siinä on ohjeet.

Minusta tämä kyllä vaikuttaa jännittävältä. Niinpä kiistän arasti: eikö juuri pääsykokeissa ilma ole jännityksestä niin sakeana, että sitä voisi miltei lusikoida tiilten väliin ja muurata sillä talon? No, jännittäähän varmasti niitä hakijoita, mutta ei tämä meille valvojille ole jännittävää, saan kuulla. Hyvä jos pysyy hereillä! Se kuulostaa hämmästyttävältä. Minua jännittää jo kun käyn tarkistamassa vessareitin ja vessakopit. Sisään pyrkijöitä istuu seinämillä. Vaikka kokeen alkuun on kaksikymmentä minuuttia, osa kaivelee kasseistaan kyniä ja henkilötodistusta jo valmiiksi. Tunuu vähän pelottavalta kävellä heidän lomitseen virallinen valvoja -kyltti rinnuksissa. Haluaisin kadota näkymättömäksi, mutten osaa. Niinpä koetan suoriutua läpimarssista niin rivakasti kuin lantioltani pystyn. Toivon, ettei kukaan pidä kivuliasta möngerrystäni huonona enteenä.

Kymmentä vaille saa mennä ovelle ja pyytää hakijat sisään. Kokeet on jaettu valmiiksi joka toisen istuimen kohdalle. Kun huudan ovelta, että muistakaa sulkea puhelimet ja että paikalle saa ottaa vain kyniä, henkkarit ja juomapullon ja muu on jätettävä salin takaosiin tai seinien vierille, on kuin ääni tulisi jostain nauhoitteelta. Kohti työntyy kalpeita kasvoja. Väistän ihmistulvaa.

Päävalvoja lukee ohjeet ääneen. Koe alkaa. Monenlaiset kasvot tuijottavat ohjeita tehtävävihossa. Kun on kulunut muutaman minuutin, on kuin yksilölliset kasvonpiirteet häviäisivät. Kaikki sulavat tarkkaavaisuuteen, suuntautuvat sanoihin, imeytyvät jonnekin toisaalle siitä lihasta, joka ruokkii keskittymisen prosessia, sykkii, viemäröi, sulattaa, kuljettaa. Jonkun silmää nykii elohiiri. Toista itkettää. Yksi silittää kädellään kaulaansa rauhoittaen varmaan sitä itse huomaamatta. Tuntuu kauhealta istua keskellä sitä tunteiden myrskyä kykenemättä itse tekemään yhtikäs mitään. Toivon, että minullakin olisi tehtävävihko, johon voisin keskittyä ja sulkeistaa ulkopuolelle kaiken tuon jännityksen, hädän ja epävarmuuden. Mutta vaikka minulla olisikin vihko, en saisi keskittyä siihen. On istuttava ja tarkkailtava, mitä tapahtuu.

Näen muita valvojia väsyttävän. He osaavat jotenkin lyödä luurin korvaan tuolle tunnelmalle. Heistä se on vain jotenkin ikävystyttävää. Ehkä vähän huvittavaakin. Omaan vatsaani koskee. Kiedon käsivarret vatsan päälle lämmittämään.

Kun joku viittaa, menemme tarkistamaan, mistä on kyse. Yksi viittaajista on istunut ahdistuneena ja kirjoittamatta ennen viittaamistaan, selannut vain vihkoa eestaas. Kangerran hänen luokseen kiroten salin auditoriorakennetta: portaita kaikkialla, lantio ei pidä portaista. Mitä nämä aa, bee, cee ja dee tarkoittavat, hän kysyy. No tuossahan ne ilmoitetaan kysymysten yläpuolella, sanon ja osoitan kohtaa vihossa. En saa oikein kiinni, mitä kysymys tarkoittaa, hän valittaa. (Helppoa muka! Tylsistyttävää muka!) Niin mutta niihinkö pitää nyt rastittaa, hän sanoo osoittaen rasteille tehtyja ruutuja. Niin, sanon. Käännän ohjeiden mukaan tehtävävihkon ohjesivun esiin ja näytän sormella kohtaa, jossa ohjeistetaan rastimaan se kohta, jota pitää oikeana vastauksena kysymykseen. Se ei ole hänestä ymmärrettävä. Miten se liityy aahan, beehen, ceehen ja deehen, kysyy hakija. No ne ovat ne mahdolliset vastaukset, sanon. Eli siis jos minusta bee on oikein, rastin sen, hän tarkistaa. Niin, sanon. Tämä on kauhean vaikeaa, hän sanoo näyttäen onnettomalta. Eri kysymyksissä on vielä eri aat, beet, ceet ja deet. On vaikeaa ymmärtää tätä, miksi se pitää tehdä niin vaikeasti. En osaa sanoa siihen mitään. En ole osannut varautua siihen, että pääsykokeessa joku voisi pitää monivalintatehtävän muotoa jotenkin vaikeana tai petollisena, samoin sitä, että eri kysymyksissä a, b, c ja d viittaavat eri vastausvaihtoehtoihin. Koetan hymyillä rohkaisevasti. Sanon: no, tehtävä vaan kerrallaan, luet huolella ja valitset rauhassa. Hän nyökkää kiitokseksi ja hymyilee itkuisen näköisenä takaisin.

Paikalleni palattuani saan tehdä töitä, ettei itkuisuus puske esiin itsestänikin. Vähitellen rauhoitun, koska ei kukaan muu salissa ole niin itkuinen kuin tämä yksi hakija. On kiinnostavaa katsella ihmisten määrätietoista työtä. Ohjeissa on sanottu, että istumme paikoillamme ja vain käväisemme vastaamassa kysymyksiin. Oikeastaan haluaisin mennä kysyjän luo ja halata häntä, ehkä pitää kättä hänen lapojensa välissä, jotta hitaasti hän voisi rauhoittua. Mutta en voi, sellainen käyttäytyminen ei kuulu tänne. (Miksi ei? Onko muka niin hienoa pystyä yksin tunnesäätelemään koejännitystä? Pitääkö kaikkien osata se? Tai sitten suunnata toisenlaisiin kouluihin, jossa sitä ei tarvitse kohdata?)

Kun koe loppuu, melskeinen jono järjestyy pöydän luo. On tarkistettava monia asioita. Lomakkeet on tungettava kuoreen samoin päin jotta pinon voi nostaa optisen lukijan syöttötasolle. Olemme osa suurempaa koneistoa, ajattelen, mutta koneistoa tai ei, ainakin aion hymyillä. Nyt kun ihmiset ovat tempautuneet papereistaan esiin ja muuttuneet taas muiksikin kuin ongelmanratkaisijoiksi, hymyt ja helpotukset liikahtelevat esteittä jonossa. Paitsi että yksi hakija on vihainen, hän alkaa purkautua raivostuneesti, kivahtelee hitaudellemme ja kömpelyydellemme. Siinä vaiheessa huomaan jotain kiinnostavaa: se yhteys, joka on aiemmin ollut hyvin käsinkosketeltava, katkeaa. Raivo ei siirry, sen sijaan säikähdän ja vetäydyn fyysisestikin taaksepäin. En uskalla hymyillä tälle hakijalle ollenkaan. Muutkin jonossa odottajat alkavat näyttää pelottavilta. Vasta muutaman ihmisen kivahtelijan jälkeen mentyä hyvin uskallan hymyillä taas varovasti ja kurkottua hakijoita kohti. Yhteys solmiutuu varovaisesti uudestaan.

Pakkaamme kokeet laatikoihin ja lähdemme kukin omille teillemme. Palelee hieman, vaikka sää loistaakin keväisenä. Poispäin pestistä kävellessäni en osaa olla tuumimatta, miten joillekuille meistä tällaiset pienet keikat ovat tylsiä paskaduuneja ja toisille taas koko sosiaalinen kosmos pienoiskoossa. Että joku voi ajatella, ettei tarvitse osata mitään, ja toinen kokea valtavaa avuttomuutta ja riittämättömyyttä.

En osaa kuvitella, millaista olisi elää elämää, jossa kokisin osaavani työni niin hyvin, että kerkiäisin pitkästyä perinpohjin. En ainakaan, jos työssä on kohdattava ihmisiä.

Paperit pöydällä

Papereiden päälle on karissut multaa ja vähän tomaattilannoitettakin. Niiden päällä makaa myös joukko siemenpusseja, furminaattori, shampoopullo, kirjastosta lainattu dvd-levy ja harcore zen -kirja. Parvekkeet pakottavat varjoja vastapäisen talon seinälle. Pyöräilijä leikkaa ilmaa punainen kypärä kupunaan. Ylämäkeen talutetaan.

Aamu, kuin mikä aamu hyvänsä. Paitsi että aamu aamulta liikun sutjakkaammin. Huomenna aloitan taas työt, astun hierontahuoneeseen ja keskityn ja tunnen tyytyväisyyttä siitä, että voin tehdä jotakin, jolla on merkitystä. Opiskellessa kysyn, papereita alleviivatessani ja referoidessani kysyn, kustannustoimittaessani kysyn, kirjoittaessani kysyn, mikä on tämän asian mieli ja merkitys ja tuoko sen harjoittaminen ympärilleen enemmän hyviä vai huonoja viboja. Kysyn samaa ihmisten kanssa, läheissuhteiden ja ystävien. Ja vaikka kuinka torun itseäni lempeästi, että mokoma hyvähuonoilu on kauhean dualistista enkä tule saamaan järkeviä vastauksia, kysyn silti. Hieroessa en kysy. Sikäli se on jonkinlainen ankkuri kaikelle muulle kokemukselle, samalla tavalla kuin nuorempana oli seksuaalisuus. Aikana, jolloin en ollut vielä tullut ajatelleeksi, miten seksuaalisuuskin voi satuttaa. Varmasti se johtui silloin siitä, että olin vielä niin lapsi sosiaaliselta tajultani.

Viikonloppuna on kirjoitettava essee lopulliseen muotoonsa. Jospa en tarvitsisi siihen papereita? Niihin on painunut teekupinjalan leimoja. Vaaleanpunaiset post it -laput sojottavat kirjojen väleistä. Kun teen esseen valmiiksi, nyhdän ne irti ja palautan kirjat toisten luettaviksi merkeistäni tyhjennettyinä.

Unohdan nopeasti.

Eilen istuin puistossa ja luin ystävän elokuvakäsikirjoitusta. Teini lähellä kiipesi puuhun, mikä sai koiran omituisen raivon valtaan. Toinen käsi koiralla luin tekstiä ja tuskailin, mitä sellaisesta osaa sanoa. Mitä tarkoittaa haluta toisen mielipide tai näkökulma? Muistan kun pyysin sellaista runoihini. Eri ihmiset pitivät aivan eri kohtia toimivina. Lopulta päätin, että ei, en julkaise niitä. En uskonut kommentteja kuultuani enää niiden voivan merkitä muille mitään sellaista minkä olisin halunnut välittää. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kenties sanomakin jäi epäselväksi tai oli pelkistettävissä parahdukseen, että joskus tarvitsisin sylin, jossa itkeä kaiken ylitsetulvivuutta. Sitä ei vain ole kovinkaan funktionaalista ilmaista kirjoittamalla runoja. Tai etenkään kirjoittamalla niitä pöytälaatikkoon ja myöhemmin julkaisemalla niitä.  Samaa mietin nyt käsikirjoituksen kanssa: Mitä tässä koetetaan viestiä? Kirjoitan lausunnon hyvin varovasti, koska en saa kiinni, mikä perusidea tarkalleen on. Kirjoitan lukijalle sälyttyvästä suuresta vastuusta ja vallasta hahmojen, tapahtumien ja niiden syiden jäädessä niin auki. Kirjoitan auki ne kohdat, joissa arvoin eri tulkintojen välillä loppuun saakka. En halua kirjoittaa hyvä enkä huono, sen sijaan kirjoitan, millaiseksi kuvittelen elokuvan temmon ja visuaalisen asun. Kirjoitan siitäkin, miten vaikeaa on kuvitella hahmot, kun saa tarkasteltavakseen vain heidän vuorosanansa. Eiväthän sanat ihmisissä tärkeitä ole vaan kaikki muu.

Huomaan, että tuollaisen käsikirjoituksen kanssa on hyvin vaikeaa edetä mihinkään, kun ei ole tiedossa erityisiä odotuksia eikä tavoitteita. Ottaa vastaan, mitä saa, ja korkeintaan erittelee, missä kohdin epäröi tulkinnassaan. Olisi kyllä loistavaa, jos elämään osaisi suhtautua yhtä avoimesti kaikissa kohdin. Jostain syystä elämän kohdalla kuitenkin kysyy kerta toisensa jälkeen, onko tämä ja tämä nyt muka reilua. On jotain odotuksia.

Käsikirjoitukseen kuten muuhunkin taiteeseen on kai helppoa suhtautua avoimesti, koska eivät ne lähtökohtaisesti merkitse mitään, eivät ne ole tärkeitä. Paitsi ehkä prosessi on tärkeä tekijälle, mutta siitä jääneet todisteet enimmäkseen herättävät lähinnä hämmennystä siitä, mikä tämän merkitys nyt olikaan. Joskus toki jokin tekele antaa voimaa ja kiinnittää huomion itseensä pitkiksikin ajoiksi. Niin käy hyvin harvoin, mutta joskus niinkin käy. Enimmäkseen silti kysyn, mikä tämän merkitys olikaan. Ei se tunnu kummalta, kysynhän niin myös opintojeni ja useimpien töideni kohdalla. Ihmisseuraan käymisen kohdalla.

Olin eilen vesijuoksemassa ensimmäistä kertaa lantion seudun iskuvamman kanssa. Silloinkaan en kysynyt, mikä sen kaiken merkitys oikein on. Ajattelin kyllä, että jännittävää, etten kysy, mutta se ei herättänyt halua kysellä. Sen merkitys on siinä paljaana: hengittäminen, veden varassa liikkuminen, auringonpäileet, täysi tavoitteettomuus, lihaslämpö. Kas, sanoin hiljaa itsekseni, etkös vaan arvostakin praksista poiesista enemmän. Niin se on kyllä aina ollutkin.

Joskus en ole vain tullut tematisoineeksi sitä yhtä kerkeästi.

Ensi viikon alussa saan heittää paperit paperinkeräyslaatikon uumeniin. Muutenkin voisi olla kevätsiivouksen paikka.

Pysähtymisterveisiä

Päiviä, jolloin aika virtaa ja päiviä, jolloin aika pysähtyy. Kevät murtautuu raivokkaasti ulos talven hajuttomasta häkistä, ryöppyää puistojen halki mutaisina puroina, lintujen reviirihuutoina, oksahangat esiin tarkasti piirtävänä valona. Istun syvällä esseeni kuilussa, raaputan esiin argumentaation ydintä. Herään ennen viittä aamuisin, mieleni kääntelee ideoita levottomana. Koska netti on matkustanut Faunin mukana Marokkoon, annan mielen myllätä samaan tapaan kuin annan räksien myllätä maata palstan laidoilla kitkiessäni. Keitän puuron rauhassa, kieräytän siihen edellisenä kesänä kerättyjä marjoja, annan olla. Tulee jos on tullakseen. Joskus kirjoitan käsin puoliksi revittyihin laskujen kuoriin tai pidemmän kauppakuitin takapuolelle. Useimmat noista muotoiluista saavat jäädä omaan arvoonsa sitten kun alan kirjoittaa. Ne keskustelut on käyty jo.

Kehoni tärisee muistuttaakseen avaruudellisuudestaan. Se puurtaa venytystä ja rentoutusta, ilma sitkeytyy ja aika käy ajatuksista ja argumenttien rakentamisesta sakeaksi. Pusken sen kaiken läpi kevään rajallisuudessa, myöhästyneen kevään. Palaan kehon äärelle välillä kahdellakin liikuntatunnilla päivässä, koetan sitä kautta kieltää levottomuutta tärisemästä kaikkea arvostamaani hajalle. Alan nähdä seksuaalisia unia. Kun menen hieromaan, melkein huimaa. Olen niin yksin, niin kaukana, ja silti voi koskettaa lämmintä, hengittävää lihaa, samanlaista kuin omani, työntää sitä lempeästi kunnes se huokaisee ja rentoutuu. Kun hieron, ei ole muuta. Mutta kun lähden, luuttuan lattian puoleltani ja kirjaan jännitykset latinankielisin nimin, levottomuus palaa. Koska netti on matkustanut ja olen ajatellut selviäväni ilmankin, en voi kuunnella musiikkia. Tai pikemminkin: ei ole musiikkia.

Päästän esseestä irti lopulta kaksi päivää ennen kuin olisi pakko. Olen lukenut sitä aamupäivän ja todennut, etten halua sanoa enää mitään, tai oikeastaan, vielä mitään uutta. Haluan ottaa etäisyyttä, palata sen pariin uutena. En halua muistaa, mitä olen pitänyt pulmallisena ja mitä sujuvana kohtana. En halua nimetä kappaleita ja lauseita siten, haluan pystyä lukemaan esseen sen kulttuurihistoriallisen syntyprosessin rekonstruoinnin sijaan. Haluan nähdä sen, hengittää sitä, tuntea siinä kiihtymystä ja etäisyydenottoa. Vasta sitten pystyn työntämään sitä lempeästi sellaiseen asentoon, että rentoudumme molemmat. Niin, en ajattele kirjoittamista kovin erilaiseksi kuin ihmisten hieromistakaan. Tai keramiikan tekemistä. Tai tiskaamista, sen puoleen.

Fauni palaa vähän sen jälkeen Marokosta. Se tuntuu surulliselta, juuri kun olen tottunut hänen poissaoloonsa. (Ja sitten tunnen itseni roistoksi sen surullisuuden takia, se tuntuu väärältä, mutta eihän tunne voi olla väärä?) Hänen poissaolonsa on jotenkin vähemmän ravisuttavaa silloin kun hän on tasaisemmin poissa ennaltatiedetyn ajan eikä sillä tavalla arvaamattomasti kuin täällä ollessaan. Kun hän palaa, on vaikea pysyä koossa siltä ajatukselta, että hän palaa vain lähteäkseen heti uudestaan, osoittaakseen, että välittää enemmän lähtemisestä kuin kanssa olemisesta. En enää kykene hahmottamaan hänen välittävän minusta, tai ehkä se on vain hänen neuvottomuuttaan sen seikan kanssa, että itseni on joskus vaikeaa tuntea itsensä seuran arvoiseksi, kun jalkaterä kipuilee, keskittyy opintoihin eikä jaksa innostua yökausien ryyppäämisestä. Sitä arvottomuuden tuntua ei koskaan tule silloin kun on yksin, ei katsellessa puita, pilviä ja lintuja, ei pelleillessä koiran kanssa, ei oikeastaan Vompsunkaan kanssa ollessa (siinä suhteessa on sitten taas omat koetinkivensä). En osaa sanoa, mistä se arvottomuus ja siihen liittyvä pelko tulee Faunin kanssa. Se on hyvin lähellä sitä tuntua, jota koin koulussa, koulukiusaamisen yhteydessä, ja vanhempien kanssa: tuntua siitä, että aivan sama, miten paljon yrittää, mikään ei riitä, mitään valittua polkua ei vain voi oikein hyväksyä, aina jää puuttumaan jokin oleellinen, että on viallinen ja noita toisia kiusaa se, ja että he osoittavat sen ottamalla läheisyytensä ja toveruutensa konkreettisesti pois. Faunia tietysti raivostuttaa, että koen tuolla tavalla. Ymmärrän sen oikein hyvin, minuakin raivostuttaisi (ja raivostuttaakin, olisi mukavaa olla edes hitusen omnipotentimpi). Mutta tuntemus palaa palaamistaan. Se tuntuu ikävältä, koska Fauni on kiltti ihminen. Hän vain arvostaa hyvin erilaisia asioita ja haluaa hyvin erilaisia asioita, kuten lähteä äkisti kalliille matkoille, eikä minulla ole sellaiseen mahdollisuutta aikataulullisesti eikä rahallisesti. Asiaa ei helpota sen tajuaminen, että itse mieluummin odottaisin, että matkakumppaniksi haluamani ihminen pääsisi matkaan, kuin menisin yksin tai muiden kanssa. Me olemme tässä hyvin erilaisia ja mietin yhä enemmän, onko se asia, jonka kanssa en opi olemaan sitten mitenkään Faunin kohdalla. Muiden kanssa olen osannut sellaisen paremmin, ja olen hämmentynyt, miksi se nyt tuntuu niin vaikealta. Jotenkin heidän kanssaan on ollut helpompaa hahmottaa, että he silti haluavat jollakin tavalla todella paljon olla myös minun kanssani. Tunnen itseni suurinpiirtein totaalisen kyvyttömäksi muodostamaan yksinkertaista keveää suhdetta, jossa osaisin olla varma siitä, että minusta välitetään. Ja tajuan, etten voi tietysti mitään muuta pyytääkään, onhan meillä oma omituinen suhdehistoriamme.

Koetan nyt kuitenkin vielä pysytellä siinä epävarmuudessa ja ottaa selvää, mistä siinä on kysymys. Ehkä opin jotakin. Ajattelen tätä kaikkea meditaationa: olla vain läsnä niissä tuntemuksissa, elää ne läpi, kestää ne. Se minua kyllä huolestuttaa, mitä se teettää ilolle. Ehkä ei mitään pysyvää, ainakaan. Haluan ajatella niin. Ilo odottaa jossakin kulman takana, ja onhan minulla elämässäni monia iloja niissä kohdin, joissa kuljen itsekseni tai koiran kanssa tai nauran Vompsun tai jonkun ystävän kanssa, tai tunnen joogassa, miten äkisti jokin lihas oikein tärähdysmäisesti päästää jännityksestään.

Yksi päivä ennen Faunin paluuta itkin pari tuntia putkeen. Aloitin joogatunnilla, tein putkityynyyn märän läntin, ja jatkoin tietokoneluokassa ja kasvitieteellisessä puutarhassa. Sitten kiirehdin itkuttomana työpaikalle kirjoittamaan tyhjälle potilaskortille piinaavat sanat, koska siitä kaikesta alkoi kiteytyä runo, ja tiedän, miten levoton olen, jos runo alkaa marssittaa minua; se on ulkoistettava, jotta pystyy olemaan ja aistimaan tarkasti kaiken muunkin kokemansa. Olin juuri heittänyt irti essestä, joten en halunnut olla runon orjana. Tuntui vapauttavalta, että runo sillä tavalla tuli luokse. Välillä ne tulevat. En pidä siitä, miten ne vaativat usein syntyedellytyksikseen sellaisen tärisevän yksinäisyyden ja etääntyneisyyden tunnun. Eivät toki aina, mutta sellaisissa kohdissa ne tulevat kerkeimmin, ehkä koska ne ovat selviytymismekanismi. Siis minulle. En koeta tässä esittää mitään yleistä teoriaa runoudesta, kuten en yleistä teoriaa mistään muustakaan. Mutta monesti selviydyn, koska asia kiteytyy runoksi. Siinä muodossa pystyn päästämään siitä irti. Siitä: hirvittävästä yksinäisyydestä, tunnusta, että huutaa huutamistaan tai puhuu puhumistaan mutta kukaan ei kuule eikä välitä.

Kaiken tämän lomassa mietin aina välillä kaiholla blogin kirjoittamista ja sitä, hankkisinko nettitikun, jotta voisin taas kirjoittaa. Ainoat nettini ovat tätänykyä Faunin kännykkänetti ja yliopiston tietokoneluokan netti. Tietokoneluokassa ei useimmiten kirjoituta, koska istun siellä muutenkin niin paljon kirjoittamassa kouluasioita ja minua kirjoituttaisi usein juuri aamusta, kun luokka ei ole vielä auki. Se aukeaa vasta aamukahdeksalta. Faunin kännykkänettikään ei oikein innosta kirjoittamaan. Ehkä kyse on ollut myös esseestä, se imi minut niin täysin sisäänsä. Nyt kun olen pudistanut sen vaateet hetkeksi kauemmaksi, kerkiän hetken hengähtää ja kirjoittaakin. Ja kun netti on palannut Marokosta. Tosin se on täällä vain varhaisaamuisin ja iltaisin, kun Fauni ei ole töissä. Usein iltaisin olen niin väsynyt, etten osaa ajatella kuin ruokaa ja nukkumista. Mutta ehkä sekin nyt muuttuu, kun olen päästänyt irti esseestä. (On palattava vielä kerran, mutta se sujunee nopeammin.) En tiedä, onko kyse myös hiljaisuudesta harmaan kissan lähdettyä. En ole osannut vielä kaivata sitä.

Erossa blogista olen miettinyt paljon bloggaamisen merkitystä ylipäänsä. Tai sanallistamisen merkitystä. Tavallaanhan se on näkemisen harjoitus. Ja se mahdollistaa palaamisen tavalla, joka on muuten suljettu ainakin omalta muistiltani. Niin voi myös puhua toisille, tuntea olevansa heihin yhteydessä.

Olen ajatellut, että kun elämä hidastuu, palaan taas kirjoittamaan.

Eilen liukastuin kalliolla. Tulin alas kivistä rinnettä ja vasen jalka lipesi alta. Ehdin ennen maahan tussahtamista tajuta, että kohta sattuu. Onneksi en saanut kättä alle kunnolla, nyt siitä lähti vain pieni pala nahkaa mutta nivelsiteet jäivät koskemattomiksi. Sen sijaan kallion lipare töykkäisi vasenta pakaraa ja hännänseutua uuteen uskoon. Kiroilin, itkin, huusin ja möngersin mitenkuten liukkailta kallioilta tielle turruttava kipu ristiselässä. Koira ei meinannut antaa pyydystää itseään vaan halusi pitää etäisyyttä sellaiseen elämöintiin. Vapunpäivän aamuna kaikkialla oli tietysti muuten ihan hiljaista ja autiota, vain kukkia ja lintuja, ja kuivia lehtiä pöyhivät tuulenvirit. Mukana ei ollut rahaa eikä puhelinta, ainoastaan koirankakkapusseja ja kamera. Tavallisesti viidentoista minuutin matkaan paloi yli tunti, koska lonkkanivelten liikuttaminen liipaisi ison kivun. Niinpä vaapuin puolelta toiselle työnnelle itseäni eteenpäin pelkin pohkein ja takareisin. Loppumatkasta takareisiparat alkoivat poltella tehotreenin merkiksi. Koira huokaili ja mulkoili merkitsevästi vaappumistani. Vähitellen tunto alkoi palailla aluksi jotenkin halvaantuneen oloiseen lantioon. Pistelyitä, vihlaisuja. Helpotuksekseni en kuitenkaan ulostanut alleni eikä pissassa ollut verta. Menin sitten vappupiknikille raitiovaunulla, koska samahan tuo, makaako kotona vai ulkona hammasta purren. Ulkona oli ainakin muutakin ajateltavaa kuin kipu. Ystävät ilmeineen ja kuulumisineen.

Liukastumisen kanssa kävi hyvä tuuri. Tarkoitan tätä paitsi hidastamisen ja kirjoittamaan palaamisen kannalta, myös sen kannalta, että olisi siinä voinut käydä pahemminkin. Lääkäri tutki huolella alaselän nikamarakenteen ja lonkkanivelten liikkuvuuden, mutta vaikuttaa siltä, että korkeintaan SI-nivelten ja ehkä alimpien selkänikamien nivelsiteet ovat saaneet pienen källin. Voi siellä olla jotain mikrorepeämää, muttei mitään vakavampaa. Ei mitään, mikä ei parantuisi muutamien päivien lepäämisellä ja sitten kivun rajoissa kuntouttamisella. Vielä tuntuu karmivalta laskeutua istumaan tai lattiatasoon sekä nousta sieltä ylös, mutta vielähän tässä vaiheessa kudoksessa onkin tulehdustila ja se sieltä huutelee, että pysy paikoillasi, hulluämmä, anna meidän parantua. Enköhän jo kohta taas liiku ja tee työtä.

On jotenkin hurjan turvallista loukkaantua näin, että tietää tarkasti vamman syntymekanismin. Viime keväänä olin lääkärissä vapunaattona enkä tiennyt, miksi jalka oli turvonnut ja kävelemättömissä. Sellainen tekee jotenkin paljon levottomammaksi. Vieläkin jalka turpoilee ja särkee, mutta on siinä ollut jo kivuttomiakin päiviä, joten sekin kyllä vielä tuosta parantuu. Ei ehkä ihan uudenveroiseksi, mutta josko vaikka kuitenkin täysin kivuttomaksi, uskallan toivoa. Tai että olisi ainakin pitkiä kivuttomia jaksoja. Sen vamman rinnalla tuo pyllykälli tuntuu jotenkin hyvin pieneltä, viattomalta ja suorastaan jotenkin hupaisalta. Yksinkertaiselta, selkeältä, suoraviivaiselta. Sellaiselta, jonka voi unohtaa helpommin ja sitten vuosien päästä jonkun arpikudoksesta tiedustellessa joutua pähkäilemään pitkään, oliko tuolla alueella tosiaan sattunut jotakin omituista. Siitä huolimatta sitä pelkää juuri liukastumista ja jo ilmalennon aikana suuhun tulvahtavaa suolaisenkarvasta makua, joka vain lisääntyy seuraavien tuntien kuluessa. Mikä maku se on? Kivun maku? Kuulostaako tämän ihan hullulta? Minulla on ollut sellainen kivun maku niin kauan kuin muistan. Kivun laantuessa makukin laantuu.  Vai onko se hädän maku? En osaa pelätä toimistani riippumatta iskeviä tai ainakin niistä epäsuoremmin seuraavia sairauksia ja vammoja samalla tavalla akuutisti kuin pelkään liukastumista. Tiedän syöpää pelkääviä ihmisiä, mutta en osaa itse pelätä sellaista, mille en koe voivani mitään. Liukastumiselle tietysti voisi. Ei kiipeilisi kallioille, kun on kevät ja sulamisvedet ovat muodostaneet pinnoille petollisia liukkauksia.

Liukastumisen jälkeen huomasin taas, miten ylättävän vaikeaa on kohdella itseään ystävällisesti silloin kun satuttaa itsensä. Enköhän vain sadatellut itseäni puolikkaan pässin perseeksi, kun sillä tavalla samosin luonnon helmaan miettimättä yhtään, mitä voisi käydä. Manasin itseäni myös kömpelöksi ääliöksi, jollaisten pitäisi tajuta pysytellä asfalttiteillä. Ylipäänsä olin sitä mieltä, että koko källi oli yksinomaan typeryyteni aiheuttama. Että into keväästä, ilo aamussa koiran kanssa kävelemisestä ja puiden nuppujen pullistumisesta oli ääliömäisyyttä, joka pitäisi kieltää kaltaisiltani. Kerroin itselleni, että no niin, nyt kyllä ne kyllästyvät sinuun lopullisesti, kun olet taas liikuntakyvytön vappuna etkä pysty laittamaan ruokaa, tiskaamaan, siivoamaan etkä taatusti kykene seksiinkään, koska et voi levittää etkä koukistaa jalkojasi ilman että ähkäiset kivusta. Että voikin olla näin vammainen olento. Harkitsin kotiin pungertaessani jopa sitä, josko kykenisin salaamaan koko källin ja teeskentelemään, ettei mitään ollut käynytkään. Jos vain pitäisin kivun ja hädän sisälläni ja purisin hammasta ja säteilisin piknikillä, ehkä minusta pidettäisiin sillä tavalla enemmän. Tarkastelin näitä ajatuksia. Välillä sattui niin, että laskeuduin kyljelleni makaamaan asfaltille ja vain hengitin ja annoin periksi itkulle. Sitten ponnistin uudestaan ylös vihlauksia vasten ja jatkoin matkaa. Ne muutamat ihmiset, jotka tuohon aikaan vapunpäivästä olivat liikenteessä, eivät kysyneet, oliko jokin hätänä. Kai he ajattelivat, että olen jotenkin superhumalassa tai jotain, vaikka koirakin oli mukana. Se tuntui niin epäystävälliseltä, että purin hammasta ja ajattelin, että mieluummin vaikka pyörryn kivusta kuin menen kysymään noilta mulkoilijoilta apua. (Nyt koko ajatus tuntuu aivan omituiselta, mutta tuo on kyllä osa selviytymismoodiani - painaa vain eteenpäin hammasta purren ja sisuuntua siitä, etteivät toiset älyä tarjota apua vaikka käyttäytyminen on selkeää kipushokkikäyttäytymistä.) Vielä sisään avaimella tullessani pidin mahdollisena, että vaikenisin koko nolottavasta tapaturmasta, mutta saatuani oven takanani kiinni romahdin täysin ja ulisin kuin pieni vauva. Jotenkin tuntuu vain edelleen niin pahalta, että useimmiten lapsena itseni satuttaessani lohdutuksen ja rauhoittamisen sijaan saikin vielä kestää moitteiden kuuron ja kuunnella, miten typerä, vastuuton ja kömpelö oli ollut ja miten nyt muiden päivä pilaantui sen takia. Oikeastaan on ihme, että ylipäänsä uskallan liikkua kaiken sen marinan jälkeen. Että olen jaksanut mennä tanssitunneille ja pyllähdellyt. Ratsastanut ja kivunnut nenä verta vuotaen takaisin hevosen selkään vain lentääkseni uudestaan minuutin kuluttua tantereeseen. Mutta kyllä se syyllistäminen on vienyt nautinnon niistä liikuntalajeista, joita lapsena pidin jotenkin vaarallisina ja mahdollisesti satuttavina (eikä vastapainoisesti puoleensavetävinä niin kuin ratsastus suurine, lämpimine ja aina hyväksyvine hevosineen oli), kuten luistelemisesta, voimistelusta tai uimaan hyppäämisestä. Tavallaan se on aivan ymmärrettävää: jos tulee huutoa ja syyllistystä heti, jos mokaa ja satuttaa itsensä, on tietysti järkevintä pysytellä sellaisten tekemisten ulkopuolella, jossa mokaaminen ja sattuminen on oletettavaa. Kukapa sitä tahtoisi pilata toisten päivän. Tai jos toinen on pahalla päällä, toisten elämän.

Sattuneesta syystä en ole soittanut vanhemmille. Koska mitään vakavampaa ei sattunut, en halua pilata heidän päiväänsä sillä, että he joutuvat miettimään, miten karmeaa on, että olen taas telonut itseni. Miten en osaa olla järkevä ja pysytellä kävelyteillä.

En sitten piknikilläkään teeskennellyt, ettei minua olisi sattunut. Irvistin välillä rohkeasti ja istuin kummallisesti muita korkeammalla venytyksissä apuna käyttämäni core roller -patukan päällä niin ettei alaselän tarvinnut fleksoida. Mutta että se osaa tuntua pelottavalta. Jotenkin koko se seikka, että tuo toisten mielikuvamaailmoihin ja keholliseen kuvitteluun sen seikan, että joskus sattuu ja on vaikeaa olla, tuntuu helposti pahalta. Ihmiset saattavat vaivaantua vammaisia ja kuolevia kohdatessaan. Tuntuu jotenkin julmalta tulla jaettuun tilaan ja sanoa koko läsnäolollaan, että tällaistakin se välillä on, ontuvaa ja ähkäisevää. Ei erityisen vaarallista, ei tällä kertaa, mutta vittumaisen tuntuista kyllä. Mikä saa miettimään, miltä tuntuisi tulla yhteiseen tilaan ja kertoa sairastavansa syöpää tai saaneensa HIVin.

On jotenkin silmiä avaavaa tajuta, miten paljon kipua ja onnettomuutta halutaan piilottaa. Ja ehkä myöskin, miten voimakas tarttumis- ja saastumisfantasia niihin saattaa liittyä. Se alkaa potilastietojen ehdottomasta salaisuudesta - toisen sairaudet ovat asioita, joita hoitohenkilökunta ei saa kertoa kellekään, ne ovat kipeitä yksityisasioita - ja ulottuu dysfunktionaalisten kenkävalintojen kautta ties minne. Että haluaa sievät kengät, normaalin näköiset kengät, vaikka ne sattuisivat jaloissa ja terveyskengät eivät. Ettei halua mennä ihmisten ilmoille, jos pelottaa, ettei osaa lakata itkemästä. Että on jollakin tavalla persoonaa leimaavaa, että kehossa vallitsee jokin tila, joka poikkeaa jostain hemmetin normaalista (mitä se sitten lieneekään). Että sitä tekisi mieli pyytää toisilta anteeksi.

En itse enää haluaisi tai jaksaisi piilotella kipua, vaikka ensiksi sellainen ajatus helposti yllättäkin minut silloin, kun sattuu. Toisaalta en haluaisi jäädä kivun enkä hädän uhriksikaan, ottaa sellaista roolia. Sattuu, tarvitsen hetken apua joissain asioissa, mutta se menee pian ohitse. On paljon muutakin kuin kipu. Kokemus ei koskaan pelkisty pelkkään kipuun pitkiksi ajoiksi, vaikka hetkellisissä piikeissä saattaa kaikki muu informaationkäsittelykyky samentuakin. Kyljelläni asfaltilla maatessakin erotin jonkin matkan päässä vaahteransiemenen. Siinä paikassa, jossa liukastuin, oli sammalta ja jäkälää, ja sellaisia pienenpieniä valkoisia kukkia, jotka näyttävät kauempaa nurmelle sirotellulta raesokerilta. Graniittia, pihlajien taimia. Koira pelkäsin, kun huusin sillä tavalla, se tärisi kallion huipulla korvat luimussa ja häntä koipien välissä. Ääntä piti muuttaa maanittelevaksi ja etsiä siihen iloinen sävy, jotta se uskaltautui takaisin luokseni. Löysin ilon siitä, että ainakin pystyin heiluttamaan varpaita ilman kipua. Ainakin koiraan meni läpi äänen iloinen sävy, koska se uskaltautui taas luokse ja heilutti häntää ja teiskaroi.

Tuntuu kummalliselta olla näin pysäytetty, suorastaan äkkipysäytetty. Menot loppuviikolta on peruttu. Nettiä ei ole, koska Fauni meni mieluummin tekemään etätöitä kahvilaan kuin olisi tehnyt niitä täällä, missä netti kuuluu heikommin. Voin silti kirjoittaa tietokoneen muistilehtiöön ja laittaa sen myöhemmin nettiin. Kumma kyllä se tuntuu jotenkin erilaiselta. Miksi? Lääkärissä käytyäni nukuin monta tuntia. On jotenkin väsyttävää liikkua niin hitaasti ja kivulloisesti. Käveleminen käy uskomattoman hitaasti, kun lonkkia ei henno vielä kivulta liikuttaa. Ylihuomisen tienovilla sen pitäisi helpottaa. Vaikeinta on laskeutua istumaan tai makuulle sekä nousta siitä seisomaan. Lattialla olevat tavarat ovat ulottumattomissani. Tai no, pääsen kyllä kovan kivun päälle nousten alas core rolleriin tukeutuen, mutta haluaisin antaa nivelsiteiden nyt parantua tulehdusvaiheen ajan mahdollisimman hyvin, että arpikudos jäisi pienemmäksi.

Onneksi täällä on muutama lainaamani kirja. Olen lukenut zenistä ja luovuudesta, vaikka oikeastaan kai pitäisi lukea kesätenttiin Vygotskya. Mutta olkoot. Niin kauan kuin sattuu, saan lukea zenistä. Siinä on paljon tuttuja ajatuksia, kuten jako tunnistamiseen ja havaitsemiseen, tuo Deweyn estetiikan filosofian peruskivi. Pyrkimys painautua pelkän tunnistamisen taakse sinne mikä pulppuaa iloa. Kokea, ei vain nimetä. Huomaan lukiessani alkavani ajatella liukastumistani jonkinlaisena opetuksena. Ei sellaisena, jonka voisi sanallistaa, ennemminkin hereille kopautuksena. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.

Tunnen äkisti myötätuntoa kaikkien meidän vaikeuksia tapahtuvan hyväksymistä kohtaan. Siihen liitttyviä sanallistuksia kohtaan. On vaikeaa olla hengissä, vaikeaa kuunnella lintuja aamuissa, tuntea sään lämpenevän ja kylmenevän, sietää muutosta kudoksissaan, väsymystä ja tärinää, vaikeaa ottaa kiintymystä vastaan sellaisissa muodoissa kuin toiset sitä kokevat parhaaksi antaa, liki mahdotonta olla kokematta järkytyksiä tuon tuosta ties minkä sanallistuksen tiimoilta, vaikeaa myös tyyntyä ja pysytellä yksinäisyydessä, valon viistoudessa ja kaiken tuntemisen ja aistimisen voiman keskellä, vaikeaa palata siitä huomaamaan, miten olisi tiskattava ja nosteltava vaatteita lattialta, vaikeaa uskaltautua argumentatiiviseksi ja myöntää, että pitää jotakin etenemistapaa toisia järkevämpänä, vaikeaa huomata kokevansa ponnistelematta niin suurta yksinäisyyttä, että toivoisi rakastuvansa johonkuhun, miltei kehen vain, jottei olo olisi niin tuulenpieksämä, vaikeaa hyväksyä toisten kunnianhimo ja täydellisyydentavoittelu kun on itse kuvitellut haluavansa päästää niistä irti niissä kohdin joissa huomaa heidän tarrautuvan siihen, vaikeaa haluta niin paljon ja niin polttavasti, vaikeaa olla kuulematta uhkaa sellaisissa sanoissa kuin kosto tai kihlaus tai suunnitelma, vaikeaa muistaa sovitut tapaamiset ja viikkojen eteneminen, että tulee kevät, kaiken tämän odottamisen jälkeen, että se tulee niin toisella tavalla kuin voisi kuvitella, ettei hahmota seuraavia askelmia oikein minkään suhteen. On vaikeaa ymmärtää, miksi ihmiset haluavat pitää toisistaan kiinni, miksi kiintyvät toisiinsa ja tekemisiin, onko se vain tottumusta ja arkuutta?

Jos lakkaan nimeämästä jonkin asian ongelmaksi, lakkaako se olemasta ongelma? Tai vaikeus, tai vahvuus?

Kirjoittamisessa on ainakin se hyvä puoli, että siinä voi kysyä tehostetusti ja sitten päästää irti ymmärtämisen halusta taas hetkeksi.

Pois pussista

Tiistaina tapahtui se, mitä olen odottanut elokuusta lähtien sekavin tuntein. Lohen saattohoito päättyi. Olin parikymmentä minuuttia aiemmin soittanut eläinlääkärille ja tilannut pullollisen kipulääkettä puhelinreseptillä lähiapteekkiin, kun äkkiä kissa hidastui silminnähden kesken sängyllä tarpomisensa. Samalla se lakkasi kommunikoimasta. Sen selkä köyristyi lievälle kaarelle, silmät alkoivat harittaa eri suuntiin ja nieleksi ja työnsi kieltään ulos suusta ja takaisin sisään. Se hakeutui tuolin alle, naama seinää vasten ja kyhötti siinä välittämättä silityksistä tai tarjotusta tonnikalasta. 

Ystävä oli tulosa roudaamaan autolla vaatteenvaihtotapahtumasta yli jääneitä vaatteita hyväntekeväisyyteen parikymmentä minuuttia siitä, kun kouristus alkoi. Niinpä kävin kadulle kevätaurinkoon seisomaan mieli tyhjää lyöden ja peläten, etten ehkä pysty olemaan itkemättä. Ja itkinkin, kun avasin oven ja sanoin, ettei me viedä nyt vaatteita vaan kissa. Kissa laatikkoon vaan ja autolla suoraan tutulle eläinlääkärille. Vastaanottovirkailija lupasi järjestää nopean piikille pääsyn. Ja niin kärsimys ja kipushokki saatiin katkaistua puolen tunnin kuluttua sen alkamisesta. Kun kissa punnittiin, pelot siitä, etten olisi tunnistanut aiempia epämukavuuksia, nollaantuivat: sitten joulunajan kontrollikäynnin punnituksen kissa oli lihonut melkein kilon. Osa saattoi olla vatsan nesteturvotusta, mutta osa oli taatusti myös lihasta. Kyllä se paksusti tosiaan voi viime puolituntiseen saakka.

Kaikki sujui niin uskomattoman hyvin, että päällimmäiseksi tunteeksi jäi valtava helpotus. Niin moni asia olisi voinut mennä pieleen. Kipushokki olisi voinut tulla, kun olisin ollut poissa kotoa, töissä tai yliopistolla. Niin monena iltana väsyneenä töistä palatessa mietinkin, mitä teen, jos kissa on aivan reporankana. Tai sitten se olisi voinut mennä tuolla tavalla jumittamaan vaikkapa komeroon tai tuolin alle enkä olisi vain heti tajunnut, että jotain on vialla. Nyt näin, kuinka kesken tarvonnan asento muuttui ja liike hidastui. Tunnistin sen kipukäyttäytymiseksi. Pystyin toimimaan sen mukaisesti.

Niin että kyynelehdimme ystävän kanssa vain pikkuisen ja sitten lähdimme eläinlääkäristä tyhjän kopan kanssa kevätaurinkoon ja pian jo pudotimme vaatteet hyväntekeväisyyskirppikselle, menimme syömään thailounasta ja heitimme läppää pääsiäisen munarallista.

On kuin olisin päässyt pussista. Sellaisen tajuaa usein vasta jälkikäteen, kaiken sen voiman ja ajan, minkä jonkin vastuun kantaminen nielee. Äkisti olin 4,9 kiloa kevyempi, yhden saattohoitokissan verran. Ehkä olin kuluttanut kaiken haikeuden jo syksyn ja talven aikana, kuka tietää? Ainakin pelkäsin hurjasti, tunnistanko tarpeeksi hyvin kissan voinnin. On hirvittävä vastuu ottaa päättääkseen toisen eliön elämästä ja kuolemasta. Selvisin. Ja miten pelkäsin, mitä tapahtuu, kun Lohi kuolee - onhan se aina ollut eläimistä todella tärkeä, aiemmin kuolleeseen isoäitiin assosioituva. Mutta nyt kun se kuoli, tunsin yllättäen sormillani viimeistä kertaa sen pehmeää, hopeista karvaa sipaistessani, että minulle oli enemmän tilaa, että se jokin, kaikki sen antama voima ja lämpö ja läsnäolo, oli vuosien varrella siirtynyt itseeni. En tarvinnut sitä pitämään seuraa, olihan minulla tietoisuus siitä, että olennot voivat liittyä merkityksellisesti yhteen ja päästää irti sen jälkeen (useistakin syistä, joista kuolema on vain yksi, ja tavallaan paljon armollisempi kuin muut - sen jälkeen kuva ja muistot toisesta ovat vakaat eikä niitä voi häiritä mikään uusi informaatio). Ehkä tulisi toisia eläimiä tai sitten ei. 

Miltei kaikki, joille mainitsen kissan kuolleen, pahoittelevat ja vaikuttavat huolestuneilta. Se tuntuu kummalliselta, kun on itse lähinnä keveä ja helpottunut ja äärettömän kiitollis-liikuttuneessa tilassa. No, kaipa he vain seuraavat konventioita. Otan sen välittämisen osoituksena, vaikka sitä onkin hyvin vaikeaa ymmärtää. On kuin kuoleminen jotenkin kuviteltaisiin pahemmaksi kuin se onkaan. 

Huomaan tämän kyllä välillä muutenkin. Meinasin esimerkiksi kävellä raitiovaunun alle erään kerran yliopiston liepeillä, ja opiskelutovereiden sanottua, että olipa hurjan näköistä ja kamalaa jos jotain olisi tapahtunut, totesin, että liekö tuo nyt olisi ollut niin suuri menetys. He melkein suuttuivat. Kuulemma niin ei saisi ajatella. Luultavasti hahmoten tämän asian jotenkin keveämpänä ja moraalittomampana kuin he. Että on sattumaa, että on elossa, melkoinen  ihme kertakaikkisesti, ja että sekin on aika sattumanvaraista, milloin ja miten kuolee ja että kuoleminen on toisaalta myös ainoa yhteinen varmuus, joka meillä on. Mutta en osaa lopulta sanoa, miten paljon se sittenkään on yhteinen, koska kuolevaisuuteen suhtautuminen ei ole mitenkään kovin vakio.

Jännittävä kuitenkin tuo tuntu, että itselle on enemmän tilaa jonkun rakkaan kuoltua. En nyt tarkoita, että haluaisin erityisesti edistää kenenkään kuolemista, ei niin. Mutta että kun se tapahtuu, kaikki pelot ja kaipaus katoavat ja onkin voimakkaampi. Etukäteen on helppoa pelätä ja kaivata, elävien kaipaaminen on pirullista puuhaa. Kuolleita ei mitenkään menetä, joten ei heitä kaipaakaan. Voihan sitä tietysti olla eksyksissä ja yksin siinä mielessä, että tarvitsisi jotakuta vielä eikä häntä enää ole. Hmm. Mutta tarvitseeko näin aikuinen ihminen enää? Vaikeaa sanoa. Ehkä reagoisi eri lailla, jos kaikki tapahtuisi jotenkin nopeammin ja dramaattisemmin. Mutta saattohoidon jälkeen - ja oikeastaan kaikki läheiseni ovat kuolleet siten - päällimmäinen tuntu on helpotus ja voimaantuminen.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että voi taas suunnitella esimerkiksi matkustavansa kohtaamatta sitä kysymystä, miten reagoi, jos onkin toisaalla, kun muutos tapahtuu. (Sen olen huomannut vaikeaksi: itselle on vaikeaa antaa anteeksi ettei ollut paikalla loppuun saakka tukemassa toista.) Ettei tarvitse tuntea epämääräistä huonoa oloa siitä, että haluaa edelleen elää myös omaa elämäänsä saattohoidon rinnalla, panostaa opintoihin ja liikuntaan ja työhön, tehdä rakukeramiikkaa, tehdä muutakin kuin olla vierellä ja kuulostella. Vaikka kuinka tietää, että omaishoitajan jaksamisen kannalta omasta elämästä kiinni pitäminen on tärkeää, se ei tunnu oikealta. Välillä sitä sitten vain itkee sen vuoksi, että pitää kiinni omasta elämästään myös, ettei halua täysin pimentyä päästään, ja että se tarkoittaa sitä, ettei ole ollut toiselle läsnä niin paljon kuin olisi periaatteessa voinut olla. Se tuntuu vain niin itsekkäältä, että on vaikeaa myöntää moista itsekkyyttä omaksi toimintamallikseen. Samalla kun kuitenkin perustelee itselleen, että ei, se ei ole itsekästä, että itsestäkin pitää pitää huolta, että jaksaa, pitää olla läsnä ja avoinna myös omille tarpeilleen. Koska jos syö omat voimavaransa loppuun, kuinka olisi enää antaa toiselle lämpöä ja tukea?

Näissä pohdinnoissa ja järkevän suhtautumisen ottamisessa on kyllä auttanut vissisti hierojana työskenteleminen. Hierominen on fyysisesti kuormittavaa puuhaa ja kaikki tapaamani hierojat ovat itse enemmän tai vähemmän juntturassa tietyistä työssä rasittuvista kohdista. Moni lykkää omia tarpeitaan hyvin pitkälle. Itse olen opetellut pitämään kiinni siitä, että minäkin tarvitsen hoitoa. Todella tarvitsen. Koska jos olen aivan juntturassa, en jaksa suhtautua kovinkaan myönteisesti asiakkaaseen, jonka vaivat vaikuttavat pienemmiltä mutta joka on psyykkisesti aivan uuvuksissa niiden kanssa ja haluaa minun tekevän niille jotakin. (Ei, rahalla ei voi ostaa myötätuntoa, vaikka hieronnan voikin ostaa - ja minusta hieronta ilman myötätuntoa on jotenkin kauhistuttava asia, joka lähestyy kummalla tavalla prostituutiota.)  En voi tehdä työtä sillä tavalla, että mieleni tekisi kuittailla, että ai tää on susta jumi ja kuule tietäisitpä millainen jumi mulla on, et sanoin yhtään mitään omastas, jos tietäisit. Ei: jos alan hahmottaa tällaisten ajatusten tulvehtivan mieleeni, tiedän, että olen hoitanut itseäni liian huonosti. Useammin hoitoon, enemmän itsen rentoutusta: oman tontin pitää olla kunnossa, että voin tehdä työni sillä lailla kuin haluan sen tehdä. 

Haluan tehdä sen kestävästi. Tuntuisi väärältä, jos joku asiakas joutuisi aistimaan kummallista kaunailua tai epistunteita rivien välistä.

Niinpä hoidatan itseäni, ja tätä olen koettanut tolkuttaa itselleni myös viime talvena. Että pitää mennä ja tehdä. Ei saa halvaantua vierihoitajaksi. Asiat voi hoitaa ilman möykkyilyä siitä, ettei repeää tuhanteen paikkaan yhtä aikaa. Mutta ei se helppoa ole...

Niinpä tunnen helpotusta kun kaikki päättyy näinkin sopuisasti. Ja olen käynyt liikkumassa ja kursseilla, opiskellut ja tehnyt töitä. Koettanut elää normaalisti. Olen nauranut ja kutsunut ystäviä kylään. Taustalla on ollut imuisa surun ja kauhun aukko, kiinni juuttumisen ansa, mutta olen sinnitellyt sen reunalla, pingottanut olemisen mahdollisen kauas sen nielusta. Ja nyt, äkkiä, olen vapaa. Ei tarvitse ponnistella pois päin mistään. 

Enkä tietenkään tarkoita sitä, että olisi väärin toimia saattohoitajana. Tai etten tekisi uudestaan niin. Tai että toivoisin, etten olisi nyt suostunut siihen. Mutta kyllä tämä tuntuu etupäässä helpottavalta.

Omituista, tuntuu että toivo viriää taas ja kaikki on vasta alussa. 

Aloitin nestepaaston kaksi päivää tapahtuman jälkeen. Ehkä on hieman hassua koetella itseään henkisesti tämän kaiken jälkeen, mutta on jo muutaman viikon ajan ollut paasto-olo, ja pääsiäinen taitaa olla kevään ainoa kohta, jossa hieronnoista on niin pitkä tauko, että sen ehtii tehdä. Mitään pahaa oloa ei ole tullut, eilen illalla tuntui nälkä, nyt sekin alkaa rauhoittua. 

Uskomattoman voimakas kiitollisuus siitä, ettei elämä tunnu tasaiselta, vaan että on ahtaampia ja väljempiä kohtia, ponnistelua ja luovuttamista, heikkoutta ja äkillisesti tulvahtavaa voimaa.