Tää on ihan huipputylsää hommaa, ohjeistetaan. Tässä ei tapahdu mitään, ei yksinkertaisesti mitään. Kaikki tarvittavat ohjeet on kirjattu tehtävävihkoihin. Välillä ne eivät jaksa lukea niitä itse. Niin, sitten vaan istutaan ja katsellaan ja mennään sanomaan niiden viitatessa, että tuosta vihosta luet, siinä on ohjeet.
Minusta tämä kyllä vaikuttaa jännittävältä. Niinpä kiistän arasti: eikö juuri pääsykokeissa ilma ole jännityksestä niin sakeana, että sitä voisi miltei lusikoida tiilten väliin ja muurata sillä talon? No, jännittäähän varmasti niitä hakijoita, mutta ei tämä meille valvojille ole jännittävää, saan kuulla. Hyvä jos pysyy hereillä! Se kuulostaa hämmästyttävältä. Minua jännittää jo kun käyn tarkistamassa vessareitin ja vessakopit. Sisään pyrkijöitä istuu seinämillä. Vaikka kokeen alkuun on kaksikymmentä minuuttia, osa kaivelee kasseistaan kyniä ja henkilötodistusta jo valmiiksi. Tunuu vähän pelottavalta kävellä heidän lomitseen virallinen valvoja -kyltti rinnuksissa. Haluaisin kadota näkymättömäksi, mutten osaa. Niinpä koetan suoriutua läpimarssista niin rivakasti kuin lantioltani pystyn. Toivon, ettei kukaan pidä kivuliasta möngerrystäni huonona enteenä.
Kymmentä vaille saa mennä ovelle ja pyytää hakijat sisään. Kokeet on jaettu valmiiksi joka toisen istuimen kohdalle. Kun huudan ovelta, että muistakaa sulkea puhelimet ja että paikalle saa ottaa vain kyniä, henkkarit ja juomapullon ja muu on jätettävä salin takaosiin tai seinien vierille, on kuin ääni tulisi jostain nauhoitteelta. Kohti työntyy kalpeita kasvoja. Väistän ihmistulvaa.
Päävalvoja lukee ohjeet ääneen. Koe alkaa. Monenlaiset kasvot tuijottavat ohjeita tehtävävihossa. Kun on kulunut muutaman minuutin, on kuin yksilölliset kasvonpiirteet häviäisivät. Kaikki sulavat tarkkaavaisuuteen, suuntautuvat sanoihin, imeytyvät jonnekin toisaalle siitä lihasta, joka ruokkii keskittymisen prosessia, sykkii, viemäröi, sulattaa, kuljettaa. Jonkun silmää nykii elohiiri. Toista itkettää. Yksi silittää kädellään kaulaansa rauhoittaen varmaan sitä itse huomaamatta. Tuntuu kauhealta istua keskellä sitä tunteiden myrskyä kykenemättä itse tekemään yhtikäs mitään. Toivon, että minullakin olisi tehtävävihko, johon voisin keskittyä ja sulkeistaa ulkopuolelle kaiken tuon jännityksen, hädän ja epävarmuuden. Mutta vaikka minulla olisikin vihko, en saisi keskittyä siihen. On istuttava ja tarkkailtava, mitä tapahtuu.
Näen muita valvojia väsyttävän. He osaavat jotenkin lyödä luurin korvaan tuolle tunnelmalle. Heistä se on vain jotenkin ikävystyttävää. Ehkä vähän huvittavaakin. Omaan vatsaani koskee. Kiedon käsivarret vatsan päälle lämmittämään.
Kun joku viittaa, menemme tarkistamaan, mistä on kyse. Yksi viittaajista on istunut ahdistuneena ja kirjoittamatta ennen viittaamistaan, selannut vain vihkoa eestaas. Kangerran hänen luokseen kiroten salin auditoriorakennetta: portaita kaikkialla, lantio ei pidä portaista. Mitä nämä aa, bee, cee ja dee tarkoittavat, hän kysyy. No tuossahan ne ilmoitetaan kysymysten yläpuolella, sanon ja osoitan kohtaa vihossa. En saa oikein kiinni, mitä kysymys tarkoittaa, hän valittaa. (Helppoa muka! Tylsistyttävää muka!) Niin mutta niihinkö pitää nyt rastittaa, hän sanoo osoittaen rasteille tehtyja ruutuja. Niin, sanon. Käännän ohjeiden mukaan tehtävävihkon ohjesivun esiin ja näytän sormella kohtaa, jossa ohjeistetaan rastimaan se kohta, jota pitää oikeana vastauksena kysymykseen. Se ei ole hänestä ymmärrettävä. Miten se liityy aahan, beehen, ceehen ja deehen, kysyy hakija. No ne ovat ne mahdolliset vastaukset, sanon. Eli siis jos minusta bee on oikein, rastin sen, hän tarkistaa. Niin, sanon. Tämä on kauhean vaikeaa, hän sanoo näyttäen onnettomalta. Eri kysymyksissä on vielä eri aat, beet, ceet ja deet. On vaikeaa ymmärtää tätä, miksi se pitää tehdä niin vaikeasti. En osaa sanoa siihen mitään. En ole osannut varautua siihen, että pääsykokeessa joku voisi pitää monivalintatehtävän muotoa jotenkin vaikeana tai petollisena, samoin sitä, että eri kysymyksissä a, b, c ja d viittaavat eri vastausvaihtoehtoihin. Koetan hymyillä rohkaisevasti. Sanon: no, tehtävä vaan kerrallaan, luet huolella ja valitset rauhassa. Hän nyökkää kiitokseksi ja hymyilee itkuisen näköisenä takaisin.
Paikalleni palattuani saan tehdä töitä, ettei itkuisuus puske esiin itsestänikin. Vähitellen rauhoitun, koska ei kukaan muu salissa ole niin itkuinen kuin tämä yksi hakija. On kiinnostavaa katsella ihmisten määrätietoista työtä. Ohjeissa on sanottu, että istumme paikoillamme ja vain käväisemme vastaamassa kysymyksiin. Oikeastaan haluaisin mennä kysyjän luo ja halata häntä, ehkä pitää kättä hänen lapojensa välissä, jotta hitaasti hän voisi rauhoittua. Mutta en voi, sellainen käyttäytyminen ei kuulu tänne. (Miksi ei? Onko muka niin hienoa pystyä yksin tunnesäätelemään koejännitystä? Pitääkö kaikkien osata se? Tai sitten suunnata toisenlaisiin kouluihin, jossa sitä ei tarvitse kohdata?)
Kun koe loppuu, melskeinen jono järjestyy pöydän luo. On tarkistettava monia asioita. Lomakkeet on tungettava kuoreen samoin päin jotta pinon voi nostaa optisen lukijan syöttötasolle. Olemme osa suurempaa koneistoa, ajattelen, mutta koneistoa tai ei, ainakin aion hymyillä. Nyt kun ihmiset ovat tempautuneet papereistaan esiin ja muuttuneet taas muiksikin kuin ongelmanratkaisijoiksi, hymyt ja helpotukset liikahtelevat esteittä jonossa. Paitsi että yksi hakija on vihainen, hän alkaa purkautua raivostuneesti, kivahtelee hitaudellemme ja kömpelyydellemme. Siinä vaiheessa huomaan jotain kiinnostavaa: se yhteys, joka on aiemmin ollut hyvin käsinkosketeltava, katkeaa. Raivo ei siirry, sen sijaan säikähdän ja vetäydyn fyysisestikin taaksepäin. En uskalla hymyillä tälle hakijalle ollenkaan. Muutkin jonossa odottajat alkavat näyttää pelottavilta. Vasta muutaman ihmisen kivahtelijan jälkeen mentyä hyvin uskallan hymyillä taas varovasti ja kurkottua hakijoita kohti. Yhteys solmiutuu varovaisesti uudestaan.
Pakkaamme kokeet laatikoihin ja lähdemme kukin omille teillemme. Palelee hieman, vaikka sää loistaakin keväisenä. Poispäin pestistä kävellessäni en osaa olla tuumimatta, miten joillekuille meistä tällaiset pienet keikat ovat tylsiä paskaduuneja ja toisille taas koko sosiaalinen kosmos pienoiskoossa. Että joku voi ajatella, ettei tarvitse osata mitään, ja toinen kokea valtavaa avuttomuutta ja riittämättömyyttä.
En osaa kuvitella, millaista olisi elää elämää, jossa kokisin osaavani työni niin hyvin, että kerkiäisin pitkästyä perinpohjin. En ainakaan, jos työssä on kohdattava ihmisiä.
Minusta tämä kyllä vaikuttaa jännittävältä. Niinpä kiistän arasti: eikö juuri pääsykokeissa ilma ole jännityksestä niin sakeana, että sitä voisi miltei lusikoida tiilten väliin ja muurata sillä talon? No, jännittäähän varmasti niitä hakijoita, mutta ei tämä meille valvojille ole jännittävää, saan kuulla. Hyvä jos pysyy hereillä! Se kuulostaa hämmästyttävältä. Minua jännittää jo kun käyn tarkistamassa vessareitin ja vessakopit. Sisään pyrkijöitä istuu seinämillä. Vaikka kokeen alkuun on kaksikymmentä minuuttia, osa kaivelee kasseistaan kyniä ja henkilötodistusta jo valmiiksi. Tunuu vähän pelottavalta kävellä heidän lomitseen virallinen valvoja -kyltti rinnuksissa. Haluaisin kadota näkymättömäksi, mutten osaa. Niinpä koetan suoriutua läpimarssista niin rivakasti kuin lantioltani pystyn. Toivon, ettei kukaan pidä kivuliasta möngerrystäni huonona enteenä.
Kymmentä vaille saa mennä ovelle ja pyytää hakijat sisään. Kokeet on jaettu valmiiksi joka toisen istuimen kohdalle. Kun huudan ovelta, että muistakaa sulkea puhelimet ja että paikalle saa ottaa vain kyniä, henkkarit ja juomapullon ja muu on jätettävä salin takaosiin tai seinien vierille, on kuin ääni tulisi jostain nauhoitteelta. Kohti työntyy kalpeita kasvoja. Väistän ihmistulvaa.
Päävalvoja lukee ohjeet ääneen. Koe alkaa. Monenlaiset kasvot tuijottavat ohjeita tehtävävihossa. Kun on kulunut muutaman minuutin, on kuin yksilölliset kasvonpiirteet häviäisivät. Kaikki sulavat tarkkaavaisuuteen, suuntautuvat sanoihin, imeytyvät jonnekin toisaalle siitä lihasta, joka ruokkii keskittymisen prosessia, sykkii, viemäröi, sulattaa, kuljettaa. Jonkun silmää nykii elohiiri. Toista itkettää. Yksi silittää kädellään kaulaansa rauhoittaen varmaan sitä itse huomaamatta. Tuntuu kauhealta istua keskellä sitä tunteiden myrskyä kykenemättä itse tekemään yhtikäs mitään. Toivon, että minullakin olisi tehtävävihko, johon voisin keskittyä ja sulkeistaa ulkopuolelle kaiken tuon jännityksen, hädän ja epävarmuuden. Mutta vaikka minulla olisikin vihko, en saisi keskittyä siihen. On istuttava ja tarkkailtava, mitä tapahtuu.
Näen muita valvojia väsyttävän. He osaavat jotenkin lyödä luurin korvaan tuolle tunnelmalle. Heistä se on vain jotenkin ikävystyttävää. Ehkä vähän huvittavaakin. Omaan vatsaani koskee. Kiedon käsivarret vatsan päälle lämmittämään.
Kun joku viittaa, menemme tarkistamaan, mistä on kyse. Yksi viittaajista on istunut ahdistuneena ja kirjoittamatta ennen viittaamistaan, selannut vain vihkoa eestaas. Kangerran hänen luokseen kiroten salin auditoriorakennetta: portaita kaikkialla, lantio ei pidä portaista. Mitä nämä aa, bee, cee ja dee tarkoittavat, hän kysyy. No tuossahan ne ilmoitetaan kysymysten yläpuolella, sanon ja osoitan kohtaa vihossa. En saa oikein kiinni, mitä kysymys tarkoittaa, hän valittaa. (Helppoa muka! Tylsistyttävää muka!) Niin mutta niihinkö pitää nyt rastittaa, hän sanoo osoittaen rasteille tehtyja ruutuja. Niin, sanon. Käännän ohjeiden mukaan tehtävävihkon ohjesivun esiin ja näytän sormella kohtaa, jossa ohjeistetaan rastimaan se kohta, jota pitää oikeana vastauksena kysymykseen. Se ei ole hänestä ymmärrettävä. Miten se liityy aahan, beehen, ceehen ja deehen, kysyy hakija. No ne ovat ne mahdolliset vastaukset, sanon. Eli siis jos minusta bee on oikein, rastin sen, hän tarkistaa. Niin, sanon. Tämä on kauhean vaikeaa, hän sanoo näyttäen onnettomalta. Eri kysymyksissä on vielä eri aat, beet, ceet ja deet. On vaikeaa ymmärtää tätä, miksi se pitää tehdä niin vaikeasti. En osaa sanoa siihen mitään. En ole osannut varautua siihen, että pääsykokeessa joku voisi pitää monivalintatehtävän muotoa jotenkin vaikeana tai petollisena, samoin sitä, että eri kysymyksissä a, b, c ja d viittaavat eri vastausvaihtoehtoihin. Koetan hymyillä rohkaisevasti. Sanon: no, tehtävä vaan kerrallaan, luet huolella ja valitset rauhassa. Hän nyökkää kiitokseksi ja hymyilee itkuisen näköisenä takaisin.
Paikalleni palattuani saan tehdä töitä, ettei itkuisuus puske esiin itsestänikin. Vähitellen rauhoitun, koska ei kukaan muu salissa ole niin itkuinen kuin tämä yksi hakija. On kiinnostavaa katsella ihmisten määrätietoista työtä. Ohjeissa on sanottu, että istumme paikoillamme ja vain käväisemme vastaamassa kysymyksiin. Oikeastaan haluaisin mennä kysyjän luo ja halata häntä, ehkä pitää kättä hänen lapojensa välissä, jotta hitaasti hän voisi rauhoittua. Mutta en voi, sellainen käyttäytyminen ei kuulu tänne. (Miksi ei? Onko muka niin hienoa pystyä yksin tunnesäätelemään koejännitystä? Pitääkö kaikkien osata se? Tai sitten suunnata toisenlaisiin kouluihin, jossa sitä ei tarvitse kohdata?)
Kun koe loppuu, melskeinen jono järjestyy pöydän luo. On tarkistettava monia asioita. Lomakkeet on tungettava kuoreen samoin päin jotta pinon voi nostaa optisen lukijan syöttötasolle. Olemme osa suurempaa koneistoa, ajattelen, mutta koneistoa tai ei, ainakin aion hymyillä. Nyt kun ihmiset ovat tempautuneet papereistaan esiin ja muuttuneet taas muiksikin kuin ongelmanratkaisijoiksi, hymyt ja helpotukset liikahtelevat esteittä jonossa. Paitsi että yksi hakija on vihainen, hän alkaa purkautua raivostuneesti, kivahtelee hitaudellemme ja kömpelyydellemme. Siinä vaiheessa huomaan jotain kiinnostavaa: se yhteys, joka on aiemmin ollut hyvin käsinkosketeltava, katkeaa. Raivo ei siirry, sen sijaan säikähdän ja vetäydyn fyysisestikin taaksepäin. En uskalla hymyillä tälle hakijalle ollenkaan. Muutkin jonossa odottajat alkavat näyttää pelottavilta. Vasta muutaman ihmisen kivahtelijan jälkeen mentyä hyvin uskallan hymyillä taas varovasti ja kurkottua hakijoita kohti. Yhteys solmiutuu varovaisesti uudestaan.
Pakkaamme kokeet laatikoihin ja lähdemme kukin omille teillemme. Palelee hieman, vaikka sää loistaakin keväisenä. Poispäin pestistä kävellessäni en osaa olla tuumimatta, miten joillekuille meistä tällaiset pienet keikat ovat tylsiä paskaduuneja ja toisille taas koko sosiaalinen kosmos pienoiskoossa. Että joku voi ajatella, ettei tarvitse osata mitään, ja toinen kokea valtavaa avuttomuutta ja riittämättömyyttä.
En osaa kuvitella, millaista olisi elää elämää, jossa kokisin osaavani työni niin hyvin, että kerkiäisin pitkästyä perinpohjin. En ainakaan, jos työssä on kohdattava ihmisiä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti