perjantai 20. tammikuuta 2006

Lauhan jälkeen

Lauhan jälkeen palannut talvi tuntuu pahemmalta.

Minut hyvin tunteva epäilee, että olen rakastumassa. Tai itse asiassa, että tein sen jo, että olen rakastunut. Hymähdän, vastustelen veltosti. Ikään kuin olisi päiviä, jolloin en olisi rakastumassa. Joko siihen, jonka kanssa makaan silloin, tai johonkuhun toiseen, tai ennen pakkasia puhjenneeseen lehteen puistossa. Moiset epäilyt eivät ole yhtään mitään.

Koska takareiteni on krampannut tunnilla, minut on määrätty syömään magnesiumia. "Treenaat liikaa tullaksesi toimeen ilman magnesiumlisää", valistetaan. En tiedä, mitä tarkalleen treenaan. On myös säädetty, etten saa pyöräillä pariin päivään. Ajan joukkoliikenteessä mustassa krimiturkissa, joka on äidin vanha ja vuodelta 1962. Laukkuni on kirjava peileistä, hameeni kuvituskukkiin ommelluista paljeteista, saappaiden suissa on tekokarvaa ja ne on nyöritty dersumaisesti nilkkojeni tueksi. Tunnen syyllisyyttä turkismuodin tukemista ja helpotusta kehon lämpimänä pysymisestä.

Kuulen runoistani yhden arvion lisää ja saan hyvän neuvon. Olen kiitollinen maailmalle yleensä ja jokaiselle kommentoijalle erikseen. Alan hahmottaa ongelmani tarkkapiirteisesti. On asioita, joissa soin, ja asioita, joissa en. Jokin hengitys avaa minut, toinen saa vain reiden puolustuskannalle. Kun makaan selälläni ja hieron reiden takapintaa ja loisteputket tekevät katon etäisyydestä helpommin hahmotettavan, olen elossa kouristavammin kuin aikoihin.

Tästä en pidä, tämän en ole. Hämmentävintä on, kun joku toinen näkee selkeämmin, minkä olen tai mistä pidän ja kykenee osoittamaan sen muutaman rivin kirjoittaen.

Toivon mahdottomia. Että ihmiset olisivat keskenään ystäviä, että ystävät halaisivat ja kävisivät pulkkamäessä, tekisivät lumihevosen ja tanssisivat ilman odotuksia ja pettymyksiä. Matkustan Hämeentietä henkilöauton kyydissä, kuljettajalla on maaninen virnistys. Tajuan tarkastelukulman uudeksi. Myöhemmin työnnän wokkipannussa eestaas riisinuudeleita, tofua ja shalottisipulia maapähkinäkastikkeessa. Jaksan syödä, puhua, hengittää, vaivata hunajasta ja tahinasta halvaa.

Vanhainkodin naistenhuoneessa kuukautiskuppi purskauttaa veret lattialle ja nilkoissa oleville housuilleni. On teurastettu useampi uhrieläin. Kun koetan siivota sotkua ja kuivata alus- ja sukkahousujani käsipyyhkein, verisiä sormenjälkiä leviää lavuaarin yläpuolelle, saippuatelineeseen, lattianrajaan. Veri työntyy tummanpunaisena lattiaa pitkin, käsipyyhkeiden imuteho on masentavan alhainen. Lopulta kiskon toivottoman märät alushousut pois villasukkisten alta ja potkaisen ne raivoissani kohti ovea. Liian myöhään tajuan, ettei ovi ulotu maahan saakka vaan että lattian rajassa on muutaman sentin rako. Veriset alushousut liukuvat raosta julkisen puolelle. Katson tyrmistyneenä, kuinka ne sinkoutuvat vauhdilla raosta ulkomaailmaan jättäen kalvakanpunaisen jäljen. Kiskon housut ylös, avaan oven, astun eteiseen. Kolme vanhusta tuijottaa alushousuja järkyttyneinä. Näkevätkö he elämää vai kuolemaa, kipua vai toivoa? Kyykistyn, poimin housut, solmin ne mytyksi ja työnnän laukkuuni. Vanhukset eivät katso silmiin.

Isä saa minut kiinni. Hän nurisee siitä, etten soita tarpeeksi. Mitä kertoisinkaan? Valitan kiirettä ja epämääräinen syyllisyys häilähtää ylitseni. Olenko valinnut kiireen? Tottahan toki. Ja sitten suutun siitä, että syyllistän itseäni maailmasta, jossa on oltava kiireinen, jossa työviikko on mitoitettu liian pitkäksi. Ei, ei minulle. Minähän vain pätkin. Yhdestä kirjoituspätkästä saan oikein myönteisen palautteenkin, mutta unohdan valita sen isälle. Mutta silti, alan väsyä, vaikka luonani käydään ja minulle soitetaan. Ajattelen muita, jotka matkaavat virkaansa ja sieltä pois hengittäen tuskin viikonloppuisinkaan. Ikävöin ystäviä, en isää, en äitiä. Saan äidin, jolle isä siirtää luurin vaikka nimenomaan kiellän, lopettamaan nopeasti toteamalla, että minulla on vieras - se on totta - ja että pakkasesta huolimatta täällä on lämmin, minullahan on monet Wolfordin villasukkahousut.

Vieraat lähtevät näemmä aina puolen yön tullen, jään asuntooni tiskailemaan ja hyräilemään, en enää soita musiikkia, etteivät naapurit häiriinny. Korkeintaan lohtumusiikkia, jossa joku yskähtää. On olemassa muitakin tiloja.

Olen alkanut nähdä unta, jossa olen amba.

Huomenna käyn entisessä kodissani. Se tarkoittaa: pitää kävellä sisään, hengittää syvään ja rauhallisesti, selvitä eteisen ohi itkemättä, käydä kirjahyllyillä, halata entinen laumani lävitse. Siellä on kylmä, siinä asunnossa. Parvekkeen ovesta tuulee. Eläinten turkit ovat paksut, Kissan silmät hurjat ja etäiset. Ylihuomenna Kissakin on kolmekymmentäyksivuotias. En voi suositella tätä ikää. Mutta on kuljettava lujana, suorana. En tiedä, tuleeko minusta enää onnellista.

Kukaan ihminen ei tiedä, tuleeko hänestä onnellinen. Siinä mielessä olen palannut takaisin ihmisten pariin suuremmasta perheestä, jossa on yksi ja sama, syökö vai tuleeko syödyksi.

4 kommenttia:

Hurina kirjoitti...

Onkos kivennäisvesissä magnesiumia? Muistaakseni joku väitti joskus, että niiden juominen auttaa paljon liikkuvia korvaamaan hikoilun kautta menetettyjä suoloja yms.

Tuo sinun kuukautiskuppiseikkalusi kuulosti aika, hee, hassulta. On se vain hassua sekin, että vaikka naisilla on aina ollut kuukautiset, niin niissä on silti jotain tavallaan salattavaa tai häpeiltävää. Olen suunnitellut itsekin joskus kuukautiskupin hankkimista, mutta en ole nyt varma uskallanko tämän esimerkin jälkeen. :)

Toivottavasti olet rakastumassa/rakastut/rakastat!

Veloena kirjoitti...

Kai niissä on, mutta hivelevän vähäsen vain. Taitaa tulla halvemmaksi ostaa purkkimagnesium. Teinkin niin jo.

Kuukautiskuppia on ihan helppoa käyttää, mutta vammaisvessoissa, jossa lavuaari on sijoitettu niin kauas pöntöstä, ettei istuviltaan ulotu, saattaa syntyä mainitsemani kaltaisia peijaisia, kun järkeilijä päättää poistaa ylitäyden kupin seisaaltaan lavuaarin luona. Yleensä kuppi on siistimpi kuin muut suojat, se ei juuri vuoda ohi tms. eikä vaadi mitään hienomotoriikkaa käyttäjältään.

Jos olisin rakastumassa, tuskin kirjaisin sitä ensimmäiseksi blogiini. Enkä tiedä, onko tuossa tilassa mitään toivottavaa - kävin tänään entisessä kodissani, ja säikähdin tunteideni voimakkuutta. En tiedä, onko mulla varaa tulla enää yhtään kieppuvammaksi kuin nyt. Etenkin kun en oikein osaa kuvitella, että kukaan mies voisi osata rakastua minuun. taidan olla hivenen liian suora ja suurisuinen ollakseni tarpeeksi nainen.

Vaikka tietysti, eihän rakastuminen mikään järkeilyasia koskaan olekaan, se on vain sellainen aivan käsittämätön fiksaatio-onni.

Jaa-a. Monimutkainen liian iso klönttiasia.

Hurina kirjoitti...

Ehkäpä tuo kuppi pitäisi sitten joskus saada hankittua...

Jos itse olisin rakastumassa (heh, olenkohan minä?), niin ehdottomasti kirjoittaisin sen ensimmäisenä blogiini, koska en pystyisi hillitsemään itseäni. Ymmärrän kyllä, että eron jälkeen rakastuminen ei ehkä ole helppoa tai sitä ei halua ollenkaan. Ja olen aika samaa mieltä myös siinä, ettei sitä voi valita, vaan se vain tapahtuu. Mitä tulee sinun rakastettavuuteesi, niin epäilen kyllä, että olet nimenomaan sellainen nainen, johon monikin mies voisi rakastua. Tai eivät sellaiset epävarmat ja heikot miehet, mutta monet muut. Niin se on ehdottomasti. (Vaikken sinua juuri tunnekaan.)

Anonymous kirjoitti...

Hillitön kuppikuvaus! Postaus oli muutenkin nautittavaa luettavaa. :) Kiitos siitä. Lisää tällaista!