perjantai 13. tammikuuta 2006

Intiimistä

On asioita, jotka ovat pakkopaidanvahvoja. Ne vääntävät liikkeen paikalleen, puolustuskyvyttömäksi. Yksi näistä asioista on näyttäminen. Näyttää polku, jota pitkin on tultu, valikoituine yksityiskohtineen. Polku on nimetty tietyllä tavalla, sanotaanpa vaikka rakastamiseksi.

"Sinä olet erehtynyt", sanotaan. "Tällä ei ole mitään tekemistä rakastamisen kanssa. Tämä on kohtalottomuutta." Ja: "Tämä on enemmän ilon vakuuttelua kuin iloa."

Entä jos jonkun kohtalo onkin istua ja odottaa, että jotakin tapahtuisi? Entä jos se on sitä, että kävelee rannalle ja haluaa kirkua, koska ei kestä kaipaustaan ja siihen vastaamattomuutta? Tai jos se onkin sitä, että tuntee koko elämänsä etenevänsä selkä menosuuntaan, menneisyys selkeänä edessä ja tulevaisuus teräväkulmaisena ja liukkaana selän takana? Jos se onkin sitä, että ei suostu ottamaan vastaan kuvaa ihosta, hengityksestä ja kohdusta likaisina, väljinä, sanallistamiseen liian triviaaleina? Jos se onkin raivoa siitä, että maailma tahdotaan nähdä, ei haistaa ja kosketella, että sen halutaan olevan kirkas ja selkeä vaikkei se sellainen koskaan olekaan? Jos se onkin tunnetta siitä, että tanssii marionettina, kumartelee ja niiailee ja ojentaa kättään yhä uudestaan - tyhjään. Koskee pelkkää ilmaa, pelkkää kohtikurkottamisen tekoa.

Että koettaa saavuttaa, mutta ei saavu. Näkee tarkkoja kuvia, mutta tunnistaa ne pelkiksi kuviksi, kirkastuksiksi. Kulkee tilojen halki laulussa, jonka jokainen säe olisi korvattavissa ja uudelleenjärjestettävissä, koska ulospäin kaikki näyttää harhailulta puistoa eestaas jottei tarvitsisi niin nopeasti palata autioon eriöön.

Mikä riittää siihen, että jotakin voi sanoa rakastamiseksi? Riittääkö se, että kädet eivät pitele teekuppia tasaisesti, että ruoka ei mene alas ja että öisin valvominen rengastaa silmät? Riittääkö se, että haluaa vanheta jonkun kanssa kykenemättä perustelemaan, miksi juuri tämän ihmisen kanssa? Riittääkö se, ettei osaa vihata tuota toista silloinkaan, kun ehkä pitäisi polkea jalkaa ja sanoa ei käy, se ei voi mennä näin? Riittääkö se, että tulee kannetuksi pää alaspäin vanhassakaupungissa, jalat ilmassa sätkien, naurun vyyhti purkautuen? Riittääkö se, ettei osaa kuvitella edes suutelevansa ketään muuta vuosikausiin? Että ei pelkää silloinkaan, kun menettää tajuntansa ja herää toisen läpseeseen kasvoilla? Että silloinkin, kun muistaa luopuneensa monesta tärkeästä surematta, tietää luopuneensa niistä omasta tahdostaan?

Ja sitten ei enää jaksa.

Ei, se ei riitä. Sellainen on banaalia.

Halutaan rivejä, jotka ovat iloisia, iloa. Minun on vaikeaa nähdä tässä kaikessa muunlaista iloa kuin sellainen, jota pitkin olen kulkenut kadottaen ajatuksen, että minulla yksilönä olisi jokin oma kohtalo, näkymä, kiteytymä ajassa ja tilassa.

Kun se kaikki on ohi, on jäljellä enää kirjaimia. Samoin käy isoäidille tämän kuollessa. Jää kirjaimia, arvoitus. Keneltä rubiinikorvakorut saatiin? Lakkasiko hän koskaan toivomasta sitä ja sitä? Tajusiko hän sen, että eleet kertovat sielusta enemmän kuin kaikki sanat, joilla voi valehdella? Ei ole sanaa, jolla ei voisi, se mainittakoon.

Asettamalla nähtäväksi intiimin ihminen tekee pelottavan eleen: osoittautuu kritiikille. Vaikka kritiikki koskisikin pelkkiä kuvaelmia, intiimit kuvaelmat ovat jotakin, jolla ihminen lunastaa oikeuttaan olla. (Minun vaikeuteni on aina tämä sama, pohjimmiltaan: tunne, että minulla ei ole oikeutta olla täällä. Luulen, että kaikki kirjoittaminen, piirtäminen, tanssi ja ystävyys on palautettavissa tähän: yksin en riitä. Koetan olla mahdollisimman vähän harmiksi, tuottaa mahdollisimman paljon iloa, mutta en onnistu. Hyvästi, siperiantiikeri. Hyvästi, Amazon. Hyvästi, entisten miesteni mielenrauha - en ymmärrä, miksi olette halunneet minut takaisin, ehkä ette osanneet kuvitella tarpeeksi.) Oikeuttaan sanoa: No niin, elämäni on yksi suuri solmu. Mitäpä siitä sen enempää. Mutta ainakin olen rakastanut...

Minun on vaikeaa uskoa, että rakastaminen voisi olla muuta kuin kärsimistä. Sitä ei valita, se on samanlainen kuin hirttotuomio ilman perusteluita, kuoppaan putoaminen tai verkon sisään jääminen, liukastuminen banaaninkuoreen tai tietylle yläasteen luokalle joutuminen. Se on tietysti omalaatuinen kärsimys, koska tuossa kärsimyksessä tulee hyväksytyksi täysin. Jokainen ruumiinosa on lumottu, läpihellitty. Päättää: suljen silmäni muulta, ajattelen vain tätä, tässä haluan vanheta ja aikanaan kuolla. (Ja tietenkin niin myös käy - en ole koskaan onnistunut lakkaamaan rakastamasta ketään jota olen rakastanut. Eroaminen on fyysistä eroamista, sillä ei ole mitään tekemistä kaipauksen ja huolen läsnäolon kanssa.) Ja silti, alusta lähtien, mukana on kauhea taakka: entä jos tulkitsemmekin väärin?

Objektiivisia kriteereitä ei ole. Jälkeenpäin, kun kaikki on jo pielessä, kuulee lausuntoja. Että ihmiset arvostivat, että heille se, mikä näkyi, oli jonkinlainen ideaali. Mutta kun uskaltautuu kertomaan, kuinka sen kaiken näkee, sanotaan, että tästä ei pitäisi sanoa mitään, tämä on banaalia. Missä ilo, tyttö? Missä nauru ja sormien solmut, halu olla osa enemmän kuin kokonaisuus?

En ole koskaan ollut varma siitä, mitä olen tekemässä. En ole osannut luvata kenellekään ikuisuutta ehdottomasti. Ehkä on totta, etten ole rakastanut muuta kuin koiria ja puita, hevosia ja kissoja, polkupyörää ja tanssimista, ajattelun vaivalloisuutta ja haluttomuutta ajatella siten kuten pitäisi jotta olisi suosittu tai vaihtoehtoisesti riittävän klassisesti saadakseen arvostusta.

Ystävätär tulee luokseni kylään. Katsokaahan vain, eivätkö vain nuo olekin kyyneliä? Kiitollisuuden kyyneliä. On joku, joka uskoo, että miesten ja naisten ei kuulu vihata toisiaan eikä teeskennellä vihaavansa toisiaan, joku joka haluaisi vauvan mutta ei löydä sille isäksi sopivaa miestä, sellainen ystävätär. En tahtoisi itse enää kokea mitään sellaista, mitä olen sanonut rakastamiseksi. Ehkä väärin, ehkä oikein. Mutta hänelle tahtoisin suoda sen, koska hän haluaisi sitä. Tuskin sellaisena kuin sen kuvittelen olevan mahdollista, mutta toisenlaisena. Ehkä joku muu pystyy siihen. En aio ryhtyä kyyniseksi, vaikka en itse enää jaksa.

Haluaisin mennä äidin luokse. Kävellä sisään kampaamon halki, huiskia kampaajien ahneet kädet hiuksiltani niiden haaroittumista päivittelemästä, nousta portaat, ulvoa itkusta ja pudota lattialle, katsoa ylöspäin ja sanoa: "Sinä olet antanut minulle väärän mallin. Ei se ole rakastamista." Äitiään ei voi murhata sillä tavalla. En mene. En aio huolestuttaa äitiäni parkumalla, etten osaa.

Enkä suostu kirjoittamaan kuten mies kirjoittaisi, kaikin kohdin.

Olen kiitollinen kritiikistä, jonka saan, tietysti. Hahmotan paljon vahvemmin sen, mitä olen sanomassa, kun se kaikki kyseenalaistetaan ja käännetään nurinniskoin. Hahmotan heikkouteni ja teen niistä numeron. Numerolla on helppo operoida, se on niin abstrakti, pelkkä vaihtoarvo. Olen tyyni kehonavauksen keskellä, mutta jälkeenpäin itken lattialle lätäkön.

Kun valittavana on yksinäisyys ja yksinäisyys, valitsen niistä kipeämmän. Sen, joka kulloinkin tuntuu vaikeammalta. Tai, jos rehellisiä ollaan, en valitse. En voi olla luistumatta siihen, mikä milloinkin sattuu eniten. Milloin suhteeseen, milloin sen lopettamiseen. Kytkeydyn siihen, se kiskoo minua, laulan mennessäni. Kuinka laulu, tanssi tai polku erotetaan siitä, joka ne synnyttää? Kuten äiti lapsestaan - sanomalla, että se on lapselle parhaaksi. Äiti katsoo vierestä, kuinka lapsi tekee tyhmyyksiä, tulee onnettomaksi, ei osaa rakastaa, ei osaa enää nukkuakaan, muuttuu epävarmemmaksi ja surullisemmaksi. (En valita nyt tavanomaisuuksista, siitä kuinka lapsi ei lakkaa kynsiään tai panosta riittävästi fyysiseen viehättävyyteensä.)

Lapsi katsoo, kuinka äiti on huolissaan, eikä uskalla mennä äidin luokse romahtamaan. Enemmän menisin koirien luokse, itkisin Lohen turkkiin, mutta en voi. Mitä minä sanoisin selitykseksi sinne menemiselleni? Että olen pahoillani, etten ymmärrä rakastamisesta mitään, tuosta ainoasta, johon olen jaksanut uskoa kaiken aikaa, vaikkakin epävarmasti? Se tie on suljettu. Kohta ystävätär saapuu.

Takerrun ajatukseen brunssista ystävättären kanssa. Pysy kasassa, hoen itselleni. Tunne kehojen paino allasi ja päälläsi. On uusia yhtälöitä. Uusia malleja. Ehkä ensimmäistä kertaa hahmotan, etten lainkaan ymmärrä, mitä osaan tai mitä saatan toivoa. Lopettaapa toivominen. Että olisi vain hiljaisuus. Ehkä buddhalaiset ovat sittenkin oikeassa, ja Platon. Tai jos saisi kohdunpoiston - ei sellaisia tehdä - se olisi varmasti hyvä kaikkien kannalta. Muuttuisi iloiseksi neutriksi, lapseksi taas. Konttaisi ruohikossa ja ajattelisi, että kissa ei ruohikon halki kävellessään näe muuta kuin vihreää.

Samoin on ihmisen laita hänen rakastaessaan, tai tehdessään pakon edessä sitä, mitä olen kuvitellut rakastamiseksi.

3 kommenttia:

eeva kirjoitti...

Mielenkiintoisia, kiehtovia pohdintoja. Osuvat osin omaankin ytimeeni. Hmm.

Helmi kirjoitti...

liikutus. olet taitava luomaan tunnelmia. kiitos kun kirjoitat.

Timo kirjoitti...

Säteilevän intensiivistä.